Supreme Court dismisses appeal regarding police lawfulness in hostage situation where bomb threat existed but car was not opened.

T oli uhkaamalla räjäyttää hallussaan olevan dynamiittipanoksen pakottanut pankin henkilökunnan luovuttamaan hänelle rahaa ja pakoauton. Sen jälkeen T oli poistunut pankista rahojen ja räjähteiden sekä ottamansa kolmen panttivangin kanssa. Poliisi oli myöhemmin suluttanut auton niin, ettei T:llä ollut ollut mahdollisuutta jatkaa matkaa. Huolimatta siitä, että T oli uhannut räjäyttää auton, ellei matkan jatkamista sallita, sulutusta ei ollut purettu. Kahden panttivangin paettua autosta poliisit olivat avanneet tulen T:tä kohti. Auto oli räjähtänyt, jolloin T ja yksi panttivanki olivat saaneet surmansa.

Ään.

Kysymys poliisin menettelyn laillisuudesta.

ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY

Asianomistajien vaatimukset Mikkelin raastuvanoikeudessa

Surmansa saaneen Jukka H:n oikeudenomistajat, äiti Maila H, isä Tauno H ja veli Veli-Pekka H ovat lausuneet, että A, B, C ja D olivat 9.8.1986 vastaisena yönä Mikkelissä menetelleet seuraavasti.

Komisario A oli laiminlyönyt selvittää asemansa, tehtävänsä ja esimiehensä, ilmoittautua paikalliselle poliisijohdolle sekä pitää yhteyttä Helsingissä toimineeseen ylimpään poliisijohtoon ja paikallisiin poliisiviranomaisiin. A oli ryhtynyt kenttäjohtajaksi Mikkelissä, vaikka hänen olisi tullut pitäytyä vain johtamalleen valmiusyksikölle määrätyssä seurantatehtävässä.

Mikkeliin saapumisen jälkeen A oli yhdessä B:n kanssa suluttanut pakoauton keskelle kaupunkia lääninhallituksen seinän viereen paikassa, joka oli ollut vaarallisen lähellä siviilihenkilöitä. Sen jälkeen A oli sijoittanut valmiusyksikön miehiä ampumavalmiuteen lääninhallituksen rakennukseen, vaikka hänen olisi tullut saamansa erikoiskoulutuksen perusteella tietää, että osumatarkkuus lasien läpi ammuttaessa oli hyvin huono, ja vaikka ampumisesta saattoi olla hyötyä vain, jos kaappaaja voitaisiin heti saattaa toimintakyvyttömäksi. Lisäksi A oli laiminlyönyt huolehtia siitä, että valmiusyksikön miesten aseissa olisi ollut asianmukaiset patruunat ja että aseistus olisi ollut tehtävään muutoinkin sopivaa. A oli edelleen laiminlyönyt huolehtia siitä, että hänen alaisinaan Mikkelissä toimineet poliisimiehet, jotka jo olivat yhtäjaksoisesti työskennelleet yli 10 tuntia, olisi vaihdettu levänneisiin.

Poliisiylijohtajan määräys, jonka mukaan ampuma-aseiden käyttö tilanteen selvittämiseksi oli kielletty, oli välitetty A:lle ensimmäisen kerran kello 1.58 ja useita kertoja sen jälkeenkin. Lisäksi poliisiylijohtaja oli määrännyt, että kaappaajan ja panttivankien oli sallittava ehdoitta jatkaa matkaa, ellei neuvottelutulosta saavutettu. Tätä varten kaappaajan käyttöön oli varattu auto ja viestintävälineet ja ulosmenoteille oli järjestetty salainen valvonta. A oli ollut selvillä poliisiylijohtajan mainituista käskyistä ja yleisohjeista.

A:n oli saamansa erikoiskoulutuksen perusteella täytynyt tietää, että lasien läpi ammuttaessa osumatarkkuus oli hyvin huono, koska luotien suunta muuttui, ja että luodit myös menettivät suuren osan läpäisykyvystään. Tästä sekä aseistuksen ja käytettyjen patruunoiden sopimattomuudesta oli osaltaan johtunut, ettei yksikään valmiusyksikön poliisimiesten muutaman metrin etäisyydeltä ampumista luodeista ollut osunut kohteeseensa. Tämän vuoksi oli ollut äärimmäisen epätodennäköistä, että autossa vielä olleen Jukka H:n henki olisi voitu turvata ampumalla. Näin ollen ampuminen oli ollut epätarkoituksenmukaista ja vain lisännyt räjähdyksen vaaraa.

A:n, B:n, C:n ja D:n menettelyä arvioidessaan Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat lausuneet, että sitä oli pidettävä rikollisena seuraavilla perusteilla.

Maila H:n mukaan

B oli menettelemällä vastoin poliisikoulutuksessa opetettua sekä poliisiylijohtajan käskyjä ja yleisohjeita tahallaan rikkonut virkavelvollisuutensa. Hänen menettelystään oli ollut seurauksena, että tilanne Mikkelissä oli muuttunut vaaralliseksi ja sellaiseksi, etteivät poliisimiehet olleet kyenneet hallitsemaan sitä, vaan olivat toimineet poliisitoimintaa koskevien säännösten ja periaatteiden vastaisesti. Mainitulla menettelyllään ja ampumalla epätarkalla aseella B oli tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Kun B oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen saattaen kaappaajan syyntakeettomuutta ilmentäneeseen tilaan ja kaappaaja sen seurauksena ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin, B oli tällä sekä muutoinkin koulutuksen ja määräysten vastaisella menettelyllään aiheuttanut Jukka H:n kuoleman.

C oli ampumalla epätarkalla aseella tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hän oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, minkä seurauksena kaappaaja oli ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin. C oli siten tahallaan menetellyt vastoin poliisiylijohtajan ja johtoryhmän käskyjä ja yleisohjeita sekä poliisikoulutuksessa opetettua ja aiheuttanut menettelyllään Jukka H:n kuoleman. Lisäksi C oli D:n esimiehenä laiminlyönyt tarkastaa, että D:n käyttämä konepistooli olisi ollut ladattuna asianmukaisilla patruunoilla. C oli siten törkeällä huolimattomuudellaan ja virkavelvollisuuksiensa laiminlyömisellä aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle.

D oli ampumalla epätarkalla aseella sekä epätarkoilla ja heikkotehoisilla harjoituspatruunoilla tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hän oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, minkä seurauksena kaappaaja oli ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin. D oli siten tahallaan menetellyt vastoin poliisiylijohtajan ja johtoryhmän käskyjä ja yleisohjeita sekä poliisikoulutuksessa opetettua aiheuttaen menettelyllään Jukka H:n kuoleman.

Tauno H:n mukaan

A oli osittain tahallisesti ja osittain varomattomuudesta jättänyt täyttämättä virkavelvollisuutensa sekä törkeällä huolimattomuudellaan saanut aikaan vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle, mihin hänellä hätävarjelusäännösten perusteella ei ollut ollut oikeutta. Hyökkäyskäskyn antaessaan A oli tiennyt, että ainakin Jukka H ja kaappaaja olivat vielä autossa ja että he hyökkäyksen seurauksena todennäköisesti saisivat surmansa. A oli hyväksynyt mainitun seurauksen ja siten syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen. A:n tahallista poikkeamista rikoslain säännöksistä, esimiesten antamista käskyistä ja koulutuksessa opetetuista päätavoitteista oli pidettävä erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehtynä virkarikoksena. A oli tahallaan toiminut tavalla, joka osoitti hänet ilmeisen sopimattomaksi tehtäväänsä.

B oli menetellyt poliisiylijohtajan antamien käskyjen ja yleisohjeiden vastaisesti sekä vastoin poliisikoulutuksessa opetettua. Hän oli osittain tahallisesti ja osittain huolimattomuudesta toiminut lakiin, säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa vastaisesti sekä törkeällä huolimattomuudellaan saanut aikaan vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hyökkäykseen ryhtyessään B oli hyväksynyt sen mahdollisuuden, että Jukka H saisi hänen laukaustensa seurauksena surmansa. B oli siten tahallaan surmannut Jukka H:n.

C oli laukaukset ampuessaan tahallaan rikkonut laissa säänneltyjä virkavelvollisuuksiaan ja hyväksynyt sen mahdollisuuden, että ampumisesta saattoi seurata Jukka H:n kuolema. Hän oli näin ollen syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen. Lisäksi C oli laiminlyödessään tarkastaa D:n aseen rikkonut virkavelvollisuutensa.

D oli laukaukset ampuessaan tahallaan rikkonut laissa säänneltyjä virkavelvollisuuksiaan ja hyväksynyt sen mahdollisuuden, että ampumisesta varsin todennäköisesti seuraisi Jukka H:n kuolema. Hän oli näin ollen syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen.

Veli-Pekka H:n mukaan

B oli A:n käskystä ryhtynyt aseelliseen hyökkäykseen, johon myös C ja D olivat osallistuneet ja jonka yhteydessä Jukka H oli saanut surmansa. A ja B olivat siten tahallaan surmanneet Jukka H:n. C:llä ja D:llä oli ollut syytä varoa, että he menettelyllään aiheuttaisivat Jukka H:n kuoleman.

Rangaistusvaatimukset

Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat vaatineet A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle rangaistusta seuraavasti.

Maila H A:lle ja B:lle tahallisista ja tuottamuksellisista virkarikoksista, vaaran aiheuttamisesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, C:lle tahallisesta ja tuottamuksellisesta virkarikoksesta sekä kuolemantuottamuksesta ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja kuolemantuottamuksesta.

Tauno H A:lle ja B:lle tahallisesta virkarikoksesta ja huolimattomuudesta tehdystä virkavirheestä sekä vaaran aiheuttamisesta ja taposta, C:lle laiminlyönnistä tehdystä virkavirheestä sekä tahallisesta virkarikoksesta ja taposta ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja taposta.

Veli-Pekka H A:lle ja B:lle tahallisista ja tuottamuksellisista virkarikoksista, vaaran aiheuttamisesta sekä joko taposta tai ainakin hyökkäyksestä, C:lle tuottamuksellisesta ja tahallisesta virkarikoksesta sekä hyökkäyksestä ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja hyökkäyksestä.

Lisäksi Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat vaatineet A:n, B:n, C:n ja D:n sekä valtion velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan korvaukseksi, Maila H ja Veli-Pekka H Jukka H:n kuoleman aiheuttamasta kivusta ja särystä sekä niihin verrattavasta henkisestä kärsimyksestä ja Tauno H sanotusta syystä johtuneesta kärsimyksestä kukin 30 000 markkaa korkoineen.

Mikkelin raastuvanoikeuden päätös 1.6.1990

A:n, B:n, C:n ja D:n sekä valtion kiistettyä esitetyt rangaistus- ja korvausvaatimukset raastuvanoikeus on, kuultuaan virallista syyttäjää, lausunut tapahtumien kulusta ja johtopäätöksinään kanteista seuraavaa.

Saapuminen Mikkeliin

A oli pysähtymisen jälkeen ryhmittänyt yksikköönsä kuuluneita poliisimiehiä pakoauton läheisyyteen sekä myös lääninhallituksen rakennukseen ja sen katolle. A:n mukaan hänen johtamiensa poliisimiesten tehtävänä oli ollut piiritys, alueen eristäminen ja valmistautuminen hätävarjelutoimenpiteisiin. Helsingissä pidetyn tapahtumapäiväkirjan mukaan kello oli pysähdyttäessä ollut 1.12.

Johtosuhteet

Raastuvanoikeus on katsonut, että A ja kaappaajan kanssa Mikkelissä käytyjä neuvotteluja johtanut komisario Tuominen olivat kumpikin johtaneet vain alaisiaan Helsingin poliisilaitoksen poliisimiehiä. Muilla pakoautoa Mikkeliin seuranneilla poliisimiehillä ei ollut ollut siellä minkäänlaista johtoa. Tapahtumia oli johdettu Helsingistä.

Helsingissä toimineella poliisiylijohtajan johtamalla johtoryhmällä oli ollut tapahtumapaikalle NMT-puhelinyhteys sekä valmiusyksikön kuljetusautoon että komisario Tuomisen autoon. Johtoryhmästä ohjeita oli mainittujen kahden puhelimen kautta välittänyt Helsingin apulaispoliisimestari Rinne. Valmiusyksikön auto oli ollut pysäköitynä noin 80 - 100 metrin päässä pakoautosta ja valmiusyksikköön kuulunut vanhempi konstaapeli Aaltonen oli päivystänyt puhelinta. Suurin osa viesteistä oli kulkenut mainittujen kahden puhelimen kautta. Poliisiylijohtaja oli lisäksi ollut yhteydessä Mikkelin poliisilaitoksella olleeseen Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajaan. Jossain määrin viestejä oli kulkenut myös Mikkelin poliisilaitoksen päivystyksen kautta tapahtumapaikalle.

Sulutus ja neuvottelut sekä niitä varten annetut ohjeet

Pysähtymisen jälkeen poliisiautoja oli edellä kerrotuin tavoin pysäköity pakoauton ympärille. A oli päättänyt sulutuksesta päämääränään neuvotteluyhteyden saaminen ja sen varmistaminen. Neuvottelujen kestäessä sulutusta oli vähitellen tiivistetty. Lopulta se oli ollut niin tiivis, että pakoauton poispääsy kulkusuunnassaan eteenpäin oli ollut poliisiautoja siirtämättä mahdotonta. Sulutusta oli tiivistetty myös lähietäisyydellä olleen yleisön turvallisuuden vuoksi. Johtoryhmä oli virheellisesti otaksunut, että pakoauto oli sulutettu väljästi lähinnä räjähdysvaaran vuoksi ja että se olisi kaappaajan niin halutessa päässyt jatkamaan matkaansa.

Apulaispoliisimestari Rinne oli edellä mainituin tavoin välittänyt johdon ohjeita Helsingistä Mikkeliin. Hän oli kello 1.42 ja 3.50 välisenä aikana ollut lukuisia kertoja yhteydessä valmiusyksikön autossa puhelinta päivystäneen Aaltosen kanssa ja myös suoraan sekä A:n että neuvotteluja johtaneen Tuomisen kanssa. Rinne oli sekä tiedustellut tilannetta että välittänyt ohjeita niin A:lle kuin Tuomisellekin. Ohjeiden sisältö oli jäljempänä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta ollut se, että neuvotteluja tuli jatkaa, aikaa voittaa ja kaappaajalle tarjota pakomahdollisuutta tältä saatavia myönnytyksiä, ennen kaikkea panttivankien vapauttamista vastaan.

Kaappaajan vaatimuksena oli koko ajan ollut päästä ehdoitta ja poliisin seuraamatta jatkamaan matkaa. Myös panttivangit olivat lukuisia kertoja omana toivomuksenaan esittäneet, että kaappaajan mainittuun pyyntöön heidän turvallisuutensa vuoksi suostuttaisiin.

Johdon antamilla käskyillä ja ohjeilla oli pyritty panttivankien pelastamiseen. Ne olivat olleet viimeistä, kello 3.49 annettua lukuun ottamatta ehdollisia siten, että kaappajan oli sallittava poistua Mikkelistä joko hänen tekemiään myönnytyksiä vastaan tai ainakin vasta sitten, kun hänelle oli saatu toimitetuksi NMT-puhelin tai Mikkelistä lähteville teille oli ehditty järjestää valvonta.

Edellä mainituista puhelinkeskusteluista ja siitä, että kaappaajan tekemät myönnytykset olivat neuvotteluvaiheen aikana olleet matkan jatkamisen edellytyksenä, oli pääteltävissä, että johtoryhmällä ja siten myös poliisiylijohtajalla oli ollut riittävästi tietoa oikean käsityksen muodostamiseksi siitä, että pakoauto oli ollut poliisiautojen kiilaamana jalkakäytävällä ja ettei kaappaajalla ollut ollut esteetöntä mahdollisuutta poistua Mikkelistä. Viestiliikenteestä ja johtoryhmässä käytyjä keskusteluja koskeneista todistajankertomuksista ilmeni, ettei johtoryhmässä ollut pohdittu sitä, kuinka lähellä pakoautoa sulutus oli ollut.

Raastuvanoikeus on johtopäätöksinään tältä osin lausunut, että pakoauto oli sulutettu A:n käskystä neuvotteluyhteyden saamiseksi ja sen varmistamiseksi. Lisäksi kyse oli ollut yleisön turvallisuudesta. Sulutus oli johdon keskeisen tavoitteen neuvotteluyhteyden saamisen mukainen. Johtoryhmä oli tiennyt sulutuksesta, joskaan ei sen todellisesta laadusta. A:lle ei ollut välitetty yksityiskohtaisia ohjeita tai käskyjä sulutuksen järjestämisestä. A:n osalta oli ollut merkityksellistä, että johtoryhmä oli tiennyt sulutuksesta ja että Rinteelle oli ilmoitettu pakoauton kiilaamisesta jalkakäytävälle ja sulutuksen aukkojen tukkimisesta. A ei sulutuksesta käskiessään ollut toiminut virheellisesti eikä syyllistynyt hänen viakseen tältä osin väitettyihin rikoksiin. B osallistuessaan sulutuksen järjestämiseen oli toiminut esimiehensä käskynalaisena ja tämän tarkoitusperien mukaisesti eikä siten ollut menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti.

Mainitut seikat ja tilanteen kesto olisivat edellyttäneet, että A ja neuvotteluja johtanut komisario Tuominen olisivat sopineet yhteisistä toimintatavoista tai ainakin pyytäneet niitä koskevia ohjeita johtoryhmältä. Oli kuitenkin otettava huomioon, että kummallakin oli ollut oma rajattu tehtävänsä, että paikalla oli ollut poliisimiehiä eri yksiköistä ja että johtoryhmä oli ollut yhteydessä kumpaankin ja että Mikkelissä ei ollut ollut kenttäjohtajaa. Näissä olosuhteissa ei ollut kohtuullista edellyttää, että A ja komisario Tuominen olisivat omatoimisesti ottaneet tilanteen kokonaisjohdon itselleen. Kun A oli johtanut koko ajan vain oman yksikkönsä miehiä, kokonaistilanteen johto olisi merkinnyt olennaista muutosta hänen toimenkuvaansa. A ei sen vuoksi laiminlyödessään yhteydenpidon neuvotteluja johtaneen Tuomisen kanssa ollut syyllistynyt rangaistavaan virkavelvollisuuksiensa vastaiseen menettelyyn eikä muihinkaan tältä osin hänen syykseen väitettyihin rikoksiin.

Hyökkäys ja räjähdys

Sulutuksen purkamatta jättämistä koskevan syytekohdan osalta raastuvanoikeus on lausunut, että olosuhteisiin nähden rauhallisena jatkunut neuvottelutilanne oli pakoauton liikkeellelähdön seurauksena muuttunut yllättävästi ja päättynyt siihen, että autossa olleet henkilöt olivat joutuneet paniikkitilaan. Sulutuksen synty ja sen lopullinen muotoutuminen olivat olleet yhtäjaksoista tapahtumasarjaa. A:n velvollisuudet sulutusta ja tilanteen muuttumista ajatellen olivat olleet edellä kerrotut. A oli kyseisessä tilanteessa lyhyessä ajassa suorittamansa tilannearvion perusteella päätynyt siihen, ettei hän ollut voinut käskeä alaisiaan räjäytysuhan alaiseen paikkaan. Tätä tilannearviota ei voitu pitää ainakaan niin suuressa määrin A:n virkavelvollisuuksien vastaisena, että hän olisi syyllistynyt hänen syykseen tältä osin väitettyihin rikoksiin.

B:n osalta raastuvanoikeus on lausunut, että hän oli ollut A:n käskynalainen, jolla ei ollut itsenäistä päätösvaltaa. Hän ei ollut saanut autonsa siirtämistä koskevaa käskyä. B ei ollut menetellyt virkavelvollisuuksiensa, annettujen käskyjen tai koulutuksensa vastaisesti eikä siten syyllistynyt väitettyihin rikoksiin.

Sikäli kuin oli kysymys vaatimuksista, jotka koskivat ampuma-aseita ja niissä käytettyjä patruunoita, raastuvanoikeus on todennut, että kyse oli ollut virka-aseista, joissa käytetyt patruunat olivat esitetyn selvityksen mukaan soveltuneet myös tilannepatruunoiksi. A:lla ei ollut ollut velvollisuutta suorittaa kaikille alaisilleen asetarkastusta eikä hän ollut käskenyt käyttää aseissa tietyntyyppisiä patruunoita. C:llä ei ollut ollut velvollisuutta tarkastaa D:n asetta, koska hän ei ollut ollut tämän esimies. Näin ollen A, C ja D eivät tältä osin olleet syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn.

Jukka H:n kuoleman syyksiluettavuus

Sikäli kuin oli kysymys siitä, olivatko vastaajina olevat poliisimiehet aiheuttaneet Jukka H:n kuoleman tahallisesti tai tuottamuksesta ja oliko kysymys hätävarjelutilanteesta, raastuvanoikeus on lausunut seuraavaa:

Hätävarjelun edellytyksistä

Kaappaaja oli luvattomasti riistänyt vapauden pakoautoon panttivangeiksi ottamiltaan Jukka H:lta sekä kahdelta muulta panttivangilta. Näin menetellessään kaappaaja oli syyllistynyt törkeään rikokseen. Kaappaajalla olleet ampuma-ase ja räjähteet olivat muodostaneet vakavan vaaran panttivankien hengelle ja terveydelle. Kaappaaja oli siten syyllistynyt sellaiseen oikeudettomaan hyökkäykseen, jonka torjumiseksi hätävarjelu oli rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan mahdollista. Hätävarjelutilanne oli jatkunut koko sen ajan, kun panttivangit olivat olleet kaappaajan vallassa.

Oikeus hätävarjelutoimenpiteisiin oli jokaisella henkilöllä, myös poliisilla. Hätävarjeluoikeuden käyttämisen joutui jokainen henkilö ratkaisemaan suorittamansa tilannearvion perusteella viimekädessä itsenäisesti, poliisi virka-asemasta ja käskytyksestä riippumatta. Tätä harkintavelvollisuutta eivät poistaneet poliisin organisaatiolle luonteenomaiset tiukat käskyvaltasuhteet, joskin niillä oli merkitystä harkittaessa, oliko hätävarjelutoimenpiteisiin ryhtynyt poliisimies syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn.

Hätävarjelun edellytysten itsenäisestä harkinnasta johtui myös se, että jokainen joutui suorittamaan harkinnan omista lähtökohdistaan muun muassa sen perusteella, mitä hän tiesi tilanteesta, mikä hänen osuutensa tapahtumiin oli ja millaiset mahdollisuudet hänellä oli vaikuttaa niihin. Tässä suhteessa vastaajina olevat poliisimiehet olivat olleet seuraavassa asemassa:

A:n osuus tilannetta edeltäneisiin tapahtumiin oli ollut edellä kerrotun mukainen.

B, C ja D olivat olleet yksittäisen poliisimiehen tehtävissä ja kukin heistä oli ollut suoraan A:n käskyvallan alainen.

C ja D olivat olleet A:n määräyksestä lääninhallituksen rakennuksessa ja sivussa käskytyksestä. He eivät olleet tunteneet johtoryhmän ja tapahtumapaikan välistä viestiliikennettä. He olivat joutuneet suorittamaan tilannearvionsa ennen kaikkea ikkunasta tekemiensä havaintojen perusteella. Heillä ei ollut ollut mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

B oli ollut varsin lähellä pakoautoa. B oli ollut käskytyksen osalta samassa asemassa kuin C ja D:kin. B:llä oli tosin ollut C:tä ja D:tä paremmat mahdollisuudet havaintojen tekemiseen ja tilanteen kokonaisarvion suorittamiseen, mutta käskyvaltasuhteiden vuoksi hänellä ei ollut ollut velvollisuutta eikä juuri mahdollisuuttakaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Voimakeinojen käytöstä

Rikoslain 3 luvun 6 §:stä ei ilmennyt, millaisia voimakeinoja oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi oli mahdollista käyttää. Vakiintuneen tulkinnan mukaan voimakeinojen oli kuitenkin oltava oikeassa suhteessa hyökkäyksen laatuun. Hyökkäys oli torjuttava lievintä mahdollista keinoa käyttäen. Ampuma-aseen käyttö oli äärimmäinen voimakeino. Sen käyttö saattoi tulla kysymykseen vain vakavassa vaaratilanteessa, jossa muut keinot hyökkäyksen kohteen pelastamiseksi eivät riittäneet. Mikäli se oli oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi välttämätöntä, ampuma-asetta oli mahdollista käyttää myös siten, että se saattoi johtaa hyökkääjän kuolemaan. Päättäessään ampuma-aseen käytöstä jokainen poliisimies oli samassa asemassa. Esimiesasema tai erikoiskoulutus ei antanut parempaa oikeutta ampumaaseen käyttöön.

Poliisiviranomaiset olivat koulutettuja vaarallisten tilanteiden hoitamiseen. Poliisilta voitiin jo koulutuksensa perusteella edellyttää erityistä malttia ampumaaseen käytössä. Erikoiskoulutettujen poliisimiesten ampuma-aseen käytölle oli asetettava tätäkin suuremmat vaatimukset.

Räjähdystä edeltäneiden tapahtumien vaikutus vastaajien hätävarjeluoikeuteen

Kantajien mukaan poliisimiehet olivat räjähdystä edeltäneillä toimenpiteillään saattaneet kaappaajan syyntakeettomuutta ilmentäneeseen tilaan, joten hätävarjelutilanne oli poliisien itsensä aiheuttama. Asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että poliisimiehet olisivat toiminnallaan sulutuksen järjestämisessä tai neuvotteluissa kaappaajan kanssa tahallaan tai tuottamuksellisesti saattaneet hänet paniikkitilaan. Näyttöä ei ollut esitetty siitäkään, että vastaajina olevat poliisimiehet olisivat pyrkineet ratkaisemaan tilanteen väkivaltaa käyttämällä.

Jutussa oli pikemminkin kysymys siitä, että useiden poliisin puolella vaikuttaneiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta poliisitoiminta Mikkelissä ei ollut muodostunut moitteettomaksi. Tällaisia tekijöitä olivat olleet ainakin silloisen poliisiorganisaation soveltumattomuus kysymyksessä olevan liikkuvan tilanteen hoitamiseen, poliisiylijohtajan ja Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajan välisestä johtosuhteita koskeneesta väärinkäsityksestä aiheutunut kenttäjohdon puuttuminen Mikkelissä sekä A:n ja komisarion Tuomisen oma-aloitteisuuden puute vaihtoehtoisista toimintatavoista sopimiseksi.

Johtopäätös hätävarjelusta

Hätävarjelua vastaajien ampuma-aseen käytön oikeutusperusteena harkitessaan raastuvanoikeus on lausunut seuraavaa. Vastaajien toimintaa oli arvioitava heidän tiedossaan sillä hetkellä olleiden seikkojen perusteella. Käytettyjen voimakeinojen välttämättömyyden arvioinnissa viimeisten minuuttien aikana ennen räjähdystä tapahtuneella tilanteen nopealla muuttumisella oli keskeinen merkitys. Arvioinnissa oli myös otettava huomioon inhimilliset mahdollisuudet havaintojen tekemiseen.

Kaappaaja oli paniikkiin joutuneena huutanut kovaäänisiä uhkauksia kohtapäätä uhkaavasta auton räjäyttämisestä. Tämän jälkeen tapahtumat olivat edenneet inhimilliseen suorituskykyyn nähden erittäin nopeasti. Kaksi panttivankia oli paennut autosta. Tuossa tilanteessa oli ollut perusteltua aihetta uskoa, että kaappaaja räjäyttämällä auton surmaa sekä Jukka H:n että itsensä. Ampuma-aseen käyttö tarkoituksin surmata kaappaaja oli ollut ainoa poliisien käytettävissä ollut mahdollisuus Jukka H:n hengen pelastamiseksi. Tämän vuoksi A käskiessään B:n hyökkäykseen sekä B, C ja D ampuma-asetta käyttäessään olivat toimineet hätävarjelutilanteessa. Hätävarjelutilanteen olemassaololle ei ollut merkitystä sillä, että he olivat joutuneet ampumaan lasien läpi, eikä myöskään sillä, että he eivät olleet osuneet kaappaajaan.

Välittömästi laukausten jälkeen auto oli räjähtänyt, jolloin Jukka H ja kaappaaja olivat saaneet surmansa.

A, B, C ja D eivät olleet rangaistavalla menettelyllään aiheuttaneet Jukka H:n kuolemaa eivätkä syyllistyneet muihinkaan heidän syykseen väitettyihin rikoksiin.

Raastuvanoikeus on sen vuoksi hylännyt esitetyt rangaistus- ja korvausvaatimukset.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 28.6.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi Maila H, Tauno H ja VeliPekka H saattoivat jutun, on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen voimaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Korkein oikeus on 8.1.1992 myöntänyt Maila H:lle, Tauno H:lle ja Veli-Pekka H:lle valitusluvan. Hakijat ovat toistaneet esittämänsä rangaistus- ja korvausvaatimukset ja pyytäneet suullisen käsittelyn toimittamista Korkeimmassa oikeudessa.

A, B, C, D ja valtio ovat vastanneet valituksiin.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.5.1993

Käsittelyratkaisu

Suullisen käsittelyn järjestämistä koskevat pyynnöt hylätään asian selvitettyyn tilaan nähden aiheettomina.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kaappaajan ja hänen kolmen panttivankinsa saapuessa poliisien seuraamina Mikkeliin A on johtanut vain valmiusyksikkö Karhuun kuuluneita poliisimiehiä. Mikkelissäkään hänelle ei ole määrätty täsmällisempiä johtajantehtäviä. A on kuitenkin käytännössä ryhtynyt johtamaan muuta kentällä tapahtuvaa toimintaa paitsi kaappaajan kanssa käytäviä neuvotteluja. Tämä on ilmennyt muun muassa siitä, että hän on välittömästi ryhtynyt järjestelemään Maaherrankadun jalkakäytävälle pysäytetyn kaappaajan auton ympärille muodostuvaa saarrostusta.

Kaappaajan pysähtymistä seuranneen neuvotteluvaiheen aikana on jouduttu harkitsemaan jatkossa noudatettavia menettelytapoja. Menettelytavat joudutaan aina valitsemaan tavoiteltavien päämäärien perusteella. Hyväksyttäviä tavoitteita ovat nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa voineet olla etenkin panttivankien turvallisuuden mahdollisimman tehokas suojaaminen, heidän vapauttamisensa, kaappaajan kiinniottaminen ja rikoksen selvittäminen. Tietyllä menettelytavalla ei kuitenkaan välttämättä kyetä edistämään näitä kaikkia tavoitteita samanaikaisesti. Pyrkiminen johonkin tavoitteeseen voi jopa vakavasti vaarantaa muita tavoiteltavia päämääriä. Ilmeistä on, että ristiriitatilanteessa suoritettavan etujen vertailun perusteella ihmishenkien turvaamisen on toteuduttava ennen muita edellä mainittuja tavoitteita.

A on tiennyt, että Mikkeliin saapumisen jälkeen poliisiylijohdon tavoitteena on ollut erityisesti panttivankien turvallisuudesta huolehtiminen. Tämä tavoite on selvästi ilmennyt lukuisista Helsingistä Mikkeliin puhelimitse toimitetuista ohjeista. Aseiden käyttö on sanottujen ohjeiden mukaan ollut neuvottelujen aikana kiellettyä. Poliisiylijohdon aluksi antamien ohjeiden mukaan kaappaaja oli taivuteltava myöntymään panttivankien vapauttamiseen sekä räjähteiden luovuttamiseen. Tällöin hänen olisi sallittava jatkaa matkaa pankista anastettuine rahoineen. Myöhemmin toimitetuissa viesteissä on tähdennetty, että elleivät kaappaajan kanssa käytävät neuvottelut johtaisi tuloksiin, hänet oli viime kädessä ilman myönnytyksiäkin päästettävä poistumaan paikalta. Raastuvanoikeudessa todistajana kuultu vanhempi konstaapeli Aaltonen on kertonut välittäneensä A:lle sanotun sisältöisen Helsingistä noin puolitoista tuntia ennen auton räjähtämistä lähetetyn viestin.

Edellä lausutun perusteella on ilmeistä, että A:n virkavelvollisuuksiin on nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa kuulunut ensisijaisesti kaappaajan panttivankien turvallisuuden varmistaminen. A:n menettelyn laillisuutta on siten arvioitava pääasiallisesti tästä lähtökohdasta.

Kun neuvottelut kaappaajan kanssa olivat tuloksettomina jatkuneet noin kaksi ja puoli tuntia, neuvotteluilmapiiri oli kiristynyt. Kaappaaja oli ilmeisen kiihtyneenä ja paniikinomaisessa tilassa huutanut raastuvanoikeuden päätöksessä mainittuja uhkauksia, joiden mukaan hän tulisi räjäyttämään auton, ellei hänen sallittaisi jatkaa matkaansa viiden minuutin kuluessa. Tämän jälkeen kaappaaja oli pyrkinyt pois saartorenkaasta ajattamalla autonsa aivan lähelle sen muodostavia poliisiautoja. Tässä auto oli ehkä noin kolmen minuutin kuluttua raastuvanoikeuden mainitsemissa olosuhteissa räjähtänyt.

A on viimeisten räjähdystä edeltäneiden minuuttien aikana voinut läheltä seurata tapahtumien kehitystä. Hän on tiennyt, että kaappaajalla oli hallussaan voimakas räjähdyspanos. Kaappaajan siihenastisen menettelyn perusteella A:lla on ollut aihetta uskoa, että kaappaaja saattaa kyetä toteuttamaan uhkauksensa. A:n on siten pitänyt havaita, että kaappaajan vallassa tuolloin olleiden panttivankien henki oli vakavasti vaarantumassa, ellei kaappaajan sallittaisi jatkaa matkaansa. A on kuitenkin estänyt kaappaajan lähtemisen pitämällä saartorenkaan suljettuna. Tilanteen edelleen kärjistyttyä välittömiä hätävarjelutoimenpiteitä vaativaksi A on antanut B:lle hyökkäyskäskyn, minkä jälkeen kaappaajan auto on räjähtänyt raastuvanoikeuden päätöksessä selostetuissa olosuhteissa ja siinä mainituin seurauksin.

Saarrostuksen purkamatta jättäminen on olennaisesti lisännyt panttivankina olleen Jukka H:n henkilökohtaiseen turvallisuuteen kohdistuvaa vaaraa. A:n on täytynyt ymmärtää tämä seikka. Vaarantaminen on ollut oikeudetonta ja siihen sisältynyt riski on toteutunut auton räjähtäessä ja Jukka H:n saadessa surmansa. Räjähtäminen on voinut tapahtua kaappaajan tietoisesta toiminnasta, hänen hallitsemattomasta liikkeestään tai välittömästi luodeista. A:n on ollut mahdollista havaita kaikki sanotut mahdollisuudet ja oikeudellisesti on siten yhdentekevää, mikä tapahtumainkulku on toteutunut. A ei niin ollen ole toimittanut virkatehtäviään asianmukaisella tavalla. Varomattomuudellaan hän on aiheuttanut Jukka H:n kuoleman.

B on toiminut A:n alaisena ja ollut velvollinen tottelemaan tämän antamaa hyökkäyskäskyä. Lisäksi B on toiminut hätävarjelutilanteessa torjuakseen kaappaajan taholta tuossa vaiheessa välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen. Hänen menettelynsä ei siten ole ollut rangaistavaa.

B:n aloitettua aseellisen hyökkäyksensä C ja D ovat hätävarjelutilanteessa yhtyneet tulitukseen, joka on siinä tilanteessa ollut välttämätöntä kaappaajan taholta tuolloin välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. C tai D:kään eivät siten ole syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn.

Maila H:n ja Veli-Pekka H:n vaatimukset Jukka H:n kuolemasta heille aiheutuneen kivun ja säryn sekä niihin verrattavan henkisen kärsimyksen ja Tauno H:n vaatimus hänelle sanotusta syystä aiheutuneen kärsimyksen korvaamisesta ovat lakiin perustumattomia.

Lainkohdat

Rikoslaki 21 luku 9 §, 40 luku 21 § 1 mom (L 19.12.1889/39) ja 7 luku 1 § (L 19.7.1974/613)

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että A tuomitaan yksin teoin tehdyistä kuolemantuottamuksesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä 60:een 100 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 6 000 markkaa. Maila H:n ja Veli-Pekka H:n vaatimukset Jukka H:n kuolemasta heille aiheutuneen kivun ja säryn sekä niihin verrattavan henkisen kärsimyksen ja Tauno H:n vaatimus hänelle sanotusta syystä aiheutuneen kärsimyksen korvaamisesta hylätään. A velvoitetaan suorittamaan Maila H:lle ja Tauno H:lle korvaukseksi raastuvanoikeuden osalta aiheutuneista matka- ynnä muista kuluista, joista he eivät ole heille jutussa myönnetyn maksuttoman oikeudenkäynnin johdosta vapautuneet, Maila H:lle 3 000 ja Tauno H:lle 2 000 markkaa molemmat määrät 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä lukien. Muulta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Turunen: Pyynnöt suullisen käsittelyn toimittamisesta hylättäneen asian selvitettyyn tilaan nähden aiheettomina. Itse asian osalta Korkein oikeus katsonee muilta kuin A:ta koskevilta osin ja myös A:n osalta siltä osin kuin on kysymys tapahtumista ennen Mikkeliin saapumista, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä. Sikäli kuin A:n osalta on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen, Korkein oikeus lausunee seuraavaa:

Poliisitoiminta Mikkelin torilla on jakautunut eri vastuualueisiin siten, että A on huolehtinut sulutuksesta ja valmistautunut mahdollisten hätävarjelutoimenpiteiden varalle, neuvotteluja on käyty komisario Tuomisen johdolla ja osa seurantaan osallistuneista poliiseista on omaaloitteisesti yhdessä paikallisen poliisin kanssa ryhtynyt hoitamaan yleisön eristämiseen liittyneitä tehtäviä. Lisäksi on räjähdystä edeltäneen tunnin aikana Mikkelin poliisilaitokselta käsin järjestetty salaista seurantaa ulosmenoteille sen varalta, että pakomatka Mikkelistä jatkuisi.

Huolimatta siitä, että poliisin toiminta tapahtumapaikalla oli edellä mainituin tavoin jakautunut eri vastuualueisiin, sieltä on puuttunut yhteinen kenttäjohto, joka olisi varmistanut toisaalta sen, että poliisijohdon Helsingistä antamat ohjeet kullakin toimintalohkolla tulivat oikein ymmärretyiksi ja käytännön toimenpiteet olivat sen mukaisia sekä toisaalta sen, että johto oli koko ajan tietoinen siitä, mitä kentällä tapahtui. Osa Mikkeliin tulleista poliiseista on koko ajan ollut vailla minkäänlaista johtoa. Kenttäjohdon puuttumisesta on osaltaan ollut seurauksena muun muassa se, että sulutuksen todellinen luonne ei ole tullut poliisijohdolle selväksi ja se, että tapahtumapaikalla olleille poliiseille ei ollut annettu riittäviä ohjeita seurannan jatkumisen varalta.

Poliisijohdon ohjeita Helsingistä välittänyt apulaispoliisimestari Rinne on kello 1.42 ja 3.50 välisenä aikana ollut lukuisia kertoja yhteydessä tapahtumapaikalle joko valmiusyksikön autoon, jossa konstaapeli Aaltonen on päivystänyt puhelinta, tai neuvotteluja johtaneen Tuomisen autoon. Aaltonen on kertomansa mukaan joko itse tai jonkun paikalla olleen poliisimiehen välityksellä toimittanut kaikki Rinteeltä saamansa ohjeet A:lle.

Kello 1.42 on valmiusyksikölle jo Jakomäessä annettu toimintakäsky peruutettu ja sen sijaan korostettu neuvottelujen ensisijaisuutta. Neuvottelu oli ohjeiden mukaan ollut "ehdoton linja" ja pakomahdollisuutta oli tullut tarjota panttivankien ja räjähteiden luovuttamista vastaan. Aseellinen toiminta olisi tullut kysymykseen vasta, jos tilanne meni panttivankien kannalta kriittiseksi. Puhelussa kello 1.58 on toistettu se, etteivät ampumistoimenpiteet olleet "tässä vaiheessa" sallittuja ja tuotu jälleen esille panttivankien luovuttaminen matkan jatkumisen ehtona. Kaappaajan vaatimuksena on koko ajan ollut matkan jatkaminen ehdoitta. Hän oli Helsingissä panttivangit ottaessaan poliisille ilmoittanut vapauttavansa nämä varmistuttuaan siitä, ettei poliisi häntä seuraa.

Kello 2.15 neuvottelutilanteen edelleen jatkuessa muuttumattomana Rinne on antanut Aaltoselle välitettäväksi ohjeen, jonka mukaan matkan oli kaappaajan vaatimuksen mukaisesti sallittava jatkua viime kädessä panttivankien kanssakin, ellei kaappaaja muuhun suostunut. Sama ohje on annettu noin 10 minuuttia myöhemmin myös Tuomiselle. Samalla Rinne on todennut, että kaikille ulosmenoteille tuli siinä tapauksessa järjestää salainen seuranta sekä että neuvotteluja tuli viivyttää, kunnes se saatiin järjestetyksi.

Kello 3.00 tapahtuneessa Rinteen ja A:n välisessä puhelinkeskustelussa on todettu, että tilanteessa oli parhaillaan "kuollut vaihe" ja sovittu, että "neuvottelua jatketaan ja aikaa voitetaan". Kello 3.14 Aaltonen on Rinteen tilannetiedustelun johdosta todennut, että sulutuksen viimeisetkin aukot oli tukittu ja että kaappaaja ei ollut esittänyt mitään konkreettista uhkausta. Rinne on antanut ohjeeksi ajan voittamisen ja pyytänyt heti rekisteröimään kaappaajan mahdolliset uhkaukset. Kello 3.47 Aaltonen on Rinteen tiedusteluun vastannut, että kaappaajan auto oli käynnistetty ja siirtynyt kadulle päin, että se ei mahtunut kulkemaan sulutuksen aukoista ja että kaappaaja ei ollut esittänyt muita vaatimuksia kuin matkan jatkamisen. Kello 3.49 Rinne on ilmoittanut, ettei kaappaajan auton etenemistä saanut ryhtyä väkisin estämään ja että sitä tuli seurata kuten tähänkin asti. Viimeksi mainittua ohjetta Aaltonen ei ollut ehtinyt välittää A:lle ennen räjähdystä.

Annettujen ohjeiden keskeinen sisältö on ollut yksiselitteinen siinä, että panttivankien vapauttaminen ei enää kello 2.15 jälkeen ole ollut matkan jatkamisen ehdoton edellytys, vaikka siihen tulikin luonnollisesti edelleen pyrkiä. Tulkinnan varaa on sen sijaan ollut esimerkiksi sen suhteen, missä määrin teiden saaminen tarkkailuun oli tarkoitettu matkan jatkumisen ehdoksi. Ohjeet oikein ymmärrettyinä olisivat joka tapauksessa edellyttäneet valmistautumista matkan jatkumiseen ja siis myös sulutuksen purkamiseen sekä sitä, että sulutus olisi tilanteen sitä vaatiessa ollut purettavissa ilman johdon taholta annettuja lisäohjeita tai esimerkiksi ilmoitusta teiden valvonnan valmistumisesta. Johtoryhmässä on oltu siinä käsityksessä, että kaappaaja niin halutessaan olisi voinut sulutuksen estämättä jatkaa matkaansa.

Jutussa kuultujen todistajien kertomusten perusteella, käytyihin neuvotteluihin nähden ja sen käsityksen perusteella, mikä poliiseille oli kaappaustilanteen alusta alkaen kaappaajan henkilöstä muodostunut, tämän nopea ja täydellinen maltinmenetys on tullut yllätyksenä. Vaikka sulutus olikin toteutunut poliisijohdon siitä saaman käsityksen vastaisesti eikä myöskään varautuminen matkan jatkumiseen ollut toteutunut poliisijohdon tarkoittamin tavoin, on toisaalta otettava huomioon, että A on tiheän yhteydenpidon perusteella voinut uskoa poliisijohdon tienneen sulutuksen todellisen luonteen, että myös ensimmäisen räjäytysuhkauksen jälkeen aloitettu neuvottelu oli poliisijohdon antamien ohjeiden suuntainen, ajan voittamiseen tähtäävä toimenpide sekä että neuvotteluyhteys katkesi ja tilanne samalla nopeasti kärjistyi sen vuoksi, että kaappaajan mielentila osoittautui täysin erilaiseksi kuin siihen asti oli perustellusti voitu uskoa.

Kaappaajan muuttuneen käyttäytymisen seurauksena pakoautossa yllättäen puhjennut paniikkitila on merkinnyt paitsi välitöntä räjähdysvaaraa myös matkan jatkumiseen liittyvien vaarojen olennaista lisääntymistä. Mainituin tavoin ennalta-arvaamatta kriittiseksi muuttuneessa tilanteessa poliisijohdon antamat, matkan jatkumista koskevat ohjeet eivät enää välttämättä ole olleet sellaisinaan toteuttamiskelpoisia tai tilanne on vaatinut ainakin uudelleenarviointia, joka A:n toimenkuvan perusteella on jäänyt hänen tehtäväkseen. Tilanteen nopea eteneminen on tässä vaiheessa käytännössä estänyt A:n ja poliisijohdon välisen yhteydenpidon puhumattakaan, että tilanteesta olisi voitu neuvotella ja erilaisia vaihtoehtoja sen ratkaisemiseksi harkita.

Huomioon ottaen poliisin organisation puutteista johtuneet väärinkäsitykset, joista johtuen sulutuksen ylläpito ja varautuminen matkan jatkumiseen ei ole toteutunut poliisijohdon suunnitelmien mukaisesti, sekä viimeisten minuuttien aikana tapahtunut tilanteen nopea ja ennalta-arvaamaton muuttuminen välittömiä ratkaisuja vaativaksi kriisitilanteeksi, A:n ei voitane katsoa virkavirheenä syykseen luettavalla tavalla taikka muutenkaan tahallaan tai tuottamuksellaan aiheuttaneen Jukka H:n kuolemaa.

Edellä mainituilla ja muutoin hovioikeuden päätöksen mukaisilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei A:n osalta, sikäli kuin on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen, ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

Oikeusneuvos Wirilander:

Suullisen käsittelyn toimittamisen osalta hyväksyn mietinnön. Itse asian osalta katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta. A:n osalta lausun perusteluna sikäli kuin on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen seuraavaa.

Harkittaessa, onko A Mikkelissä menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti, on huomiota erityisesti kiinnitettävä siihen, mikä oli hänen asemansa syntyneessä tilanteessa ja mitä hänen tehtäviinsä siinä kuului.

Tilanteen yleisjohto on ollut Helsingissä, josta toimintaa on johdettu puhelimitse poliisiylijohtajan ja hänen avustajiensa toimesta. Poliisitoimintaa koskevien säännösten mukaan tilanteen operatiivinen johtaminen olisi kuulunut läänin poliisijohdolle. Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastaja olikin ollut Mikkelin poliisilaitoksella ja seurannut sieltä käsin tilannetta sekä johtanut paikalla olleita alaisiaan poliisimiehiä, jotka lähinnä kuitenkin ovat huolehtineet yleisön pitämisestä poissa vaarallisen läheltä tapahtumapaikkaa.

A oli autojen saapuessa Mikkeliin johtanut vain valmiusyksikkö Karhuun kuuluneita poliisimiehiä. Hänen ja hänen johtamiensa poliisin valmiusyksikön miesten tehtäväksi on aluksi muodostunut kaappaajan auton saartaminen neuvottelujen mahdollistamiseksi ja valmistautuminen mahdollisiin hätävarjelutoimenpiteisiin. A:lle ei ole määrätty täsmällisempiä johtajantehtäviä. Hän on jutussa kiistänyt johtaneensa muita kuin alaistaan ryhmää. Kun Mikkelissä ei ole ollut selvästi määrättyä muutakaan kenttäjohtajaa, on A:lle kuitenkin käytännössä muodostunut johtava asema kentällä tapahtuvan toiminnan, erityisesti kaappaajan auton sulutettuna pitämisen osalta.

A:n aseman epäselvyyden vuoksi on erityistä merkitystä sillä, minkälaisia ohjeita ja määräyksiä hänen tietoonsa on tullut.

Poliisiylijohdon tavoitteista neuvotteluvaiheen aikana on mahdollista saada kuva sen ja Mikkelissä toimivien poliisien välisestä puhelinliikenteestä. Ylimpänä tavoitteena on ollut panttivankien turvallisuudesta huolehtiminen. Heidän vapauttamiseensa tuli ensisijaisesti pyrkiä neuvotteluteitse ja saamalla kaappaaja väsymään.

Kaappaajan auto on saarrettu ja neuvottelut kaappaajan kanssa aloitettu auton pysähdyttyä noin kello 1.12 Mikkelin lääninhallituksen seinustalle. Viimeistään kello 1.58 poliisiylijohtaja on toistaiseksi peruuttanut valmiusyksikön siihen asti voimassa olleen toimintaohjeen kaappaajan ampumisesta. Apulaispoliisimestari Rinne on Helsingistä välittänyt valmiusyksikön autossa yhteydenpitäjänä toimineelle konstaapeli Aaltoselle ohjeen, jonka mukaan kaappaajalle tuli tarjota mahdollisuus lähteä rahojen ja radiopuhelimen kanssa, jos hän vapauttaisi panttivangit ja luovuttaisi räjähteet. Rinne oli todennut, että toimintaa tulisi vasta, jos tilanne kehittyisi kriittiseksi.

Kaappaajan kieltäydyttyä suostumasta auton vaihtoon ja panttivankien vapauttamiseen, neuvotteluja on jatkettu ja kaappaajan kanssa on pyritty välittömään keskusteluun, missä ei kuitenkaan ole onnistuttu.

Kello 3.00 A on itse keskustellut Rinteen kanssa ja todennut tälle, että neuvotteluissa oli kuollut vaihe. Keskustelussa oli sovittu, että neuvotteluja jatketaan ja aikaa voitetaan.

Kello 3.14 Aaltonen oli Rinteen tiedustelun johdosta todennut, että kaappaaja oli alkanut katsella sulutuksesta aukkoa lähtöä varten ja että viimeiset pienimmätkin aukot oli tukittu. Aaltosen vastattua Rinteen tiedusteluun, että kaappaaja ei ollut esittänyt minkäänlaisia uhkauksia tai vaatimuksia, Rinne on kehottanut heti rekisteröimään mahdolliset uhkaukset. Keskustelussa ajan voittamista on pidetty tärkeänä.

Tilanteen pysähtyneisyys oli todettu myös Rinteen ja Tuomisen välisessä keskustelussa kello 3.17 ja Rinne oli kehottanut edelleen jatkamaan neuvotteluja. Vaikka Tuominen oli todennut, että kaappaajan autosta oli pyydetty päästä jatkamaan, Rinne oli todennut, että "aika on aikaa", mihin Tuominen oli yhtynyt ja esittänyt, että "saadaan vähän väsymään tuo porukka". Tilanteen pysähtyneisyys oli todettu myös Mikkelistä kello 3.32 Helsinkiin lähetetyissä viesteissä.

Tilanteen äkillisesti muututtua Mikkelistä oli todettu Helsinkiin kello 3.45 - 3.46, että kaappajan auto kävi ja vaihde oli päällä ja että kaappaaja oli piiloutunut takapenkille viltin alle. Tämän ja auton siirtymisen kadulle päin on Aaltonen todennut Rinteen tiedustelun johdosta noin kello 3.47. Pakenemaan päässeiden kahden panttivangin sekä useiden ympärillä olleiden poliisimiesten todistajanlausuntojen mukaan kaappaajan autossa oli puhjennut paniikki ja kaappaaja oli huutanut räjäytysuhkauksia.

A oli tämän johdosta tiedustellut yhteyttä Helsinkiin kysyäkseen ohjeita.

Noin kello 3.49 Aaltonen on ottanut vastaan Rinteeltä ohjeen, jonka mukaan, jos kaappaaja lähtisi, häntä ei väkisin estettäisi, vaan seurantaa jatkettaisiin niinkuin siihen saakka. Tätä ohjetta ei ole ehditty välittää eteenpäin, sillä auto oli räjähtänyt suunnilleen samalla hetkellä.

Edellä olevasta on todettavissa Helsingistä esitettynä tavoitteena vielä noin kello 3.30 olleen kaappaajan saaminen väsymään ja luopumaan vaatimuksistaan. Vaikka Aaltonen oli kello 3.14 ilmoittanut Rinteelle tiedon sulutuksen tiiviydestä, mitään ohjetta siitä, että olisi tullut varautua sulutuksen purkamiseen, ei kuitenkaan ollut tämän johdosta annettu enempää tuon puhelun yhteydessä kuin hetkeä myöhemmin Tuomisen kanssa käydyssä puhelussakaan.

A on kiistänyt saaneensa tietoa määräyksestä, jonka mukaan kaappaaja olisi viime kädessä tullut päästää menemään panttivankien ja räjähteiden kanssakin. Ottaen huomioon Helsingin ja Mikkelin välillä käytyjen keskustelujen tulkinnanvaraisuus en katso vastoin A:n kiistämistä näytetyksi, että hän olisi saanut tämän sisältöisen määräyksen tai ohjeen tietoonsa. Totean erityisesti, ettei tällaisesta ole mitään mainintaa Rinteen ja A:n keskenään käymässä puhelinkeskustelussa kello 3.00.

On kuitenkin ilmeistä, että A:n tiedossa on hänen saamansa erikoiskoulutuksen perusteellakin ollut se, että panttivankien sieppaajan joutuessa paniikkitilaan, on parhaimpana ratkaisuna yleensä pidettävä poliisitoimenpiteiden välitöntä löysäämistä. A:n, joka käytännössä on vastannut kaappaajan auton sulutuksesta, olisi sen vuoksi ilman erityistä määräystäkin pitänyt varautua myös siihen, että saartorengas tarvittaessa olisi voitu nopesti purkaa tähän toimenpiteeseen osallistuvia tarpeettomasti vaarantamatta. A ei ollut tällaiseen varautunut.

Muilta osin hyväksyn hovioikeuden perustelut.

Oikeusneuvos Tulenheimo-Takki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Wirilander.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Tulenheimo-Takki (eri mieltä), Krook, Wirilander (eri mieltä) ja Raulos

---

[SV]

T hade genom att hota spränga en dynamitladdning som han hade i sin besittning tvingat personalen i ett bankkontor att överlämna pengar och en flyktbil åt honom. Därefter hade T avlägsnat från banken med pengarna och sprängladdningen samt tre personer som han hade tagit som gisslan. Polisen hade senare spärrat vägen för bilen så, att T inte hade haft möjlighet att fortsätta färden. Trots att T hade hotat att spränga bilen i luften, om inte färden tilläts fortsätta, hade spärren inte hävts. Sedan två personer ur gisslan hade flytt från bilen hade polisen öppnat eld mot T. Bilen hade sprungit i luften, varvid T och en ur gisslan hade avlidit.

Omröstn.

Fråga om lagenligheten i polisens förfarande.

Hela rättsfallet är i FKKO-registret