Supreme Court dismissed appeal as prior interpretation change does not invalidate pre-change final verdicts.

Veropetoksesta tuomittu vastaaja haki lainvoimaisen tuomion purkamista sillä perusteella, että Korkein oikeus oli 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:59 muuttanut aiempaa tulkintaansa siitä, milloin veronkorotus estää samaan menettelyyn perustuvan veropetosta koskevan syytteen tutkimisen. Korkein oikeus oli tuolloin katsonut, että veropetossyytteen tutkimiselle aiheutuu este jo silloin, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä.

Korkein oikeus tutki hakemuksen tuomiovirhekanteluna. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla katsottiin, ettei tulkinnan muutos ollut peruste poistaa ennen 5.7.2013 lainvoimaiseksi tullutta tuomiota, jossa kysymys sanotun tutkimisen esteen olemassa olosta oli ratkaistu soveltaen Korkeimman oikeuden aiempaa tulkintaa, jonka mukaan veronkorotus esti samaan menettelyyn perustuvan veropetosta koskevan syytteen tutkimisen vain, jos veronkorotusratkaisu oli tullut lopulliseksi ennen syytteen vireilletuloa.

Korkein oikeus katsoi lisäksi, etteivät myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2014 antamat Suomea koskevat ratkaisut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan tulkinnasta antaneet aihetta tuomion poistamiseen. (Ään.)

Täysistunto

OK 31 luku 1 § 1 mom

IhmisoikeusSop 7. lisäpöytäkirja 4 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Pohjanmaan käräjäoikeus oli 7.4.2011 tuominnut A:n rekisterimerkintärikoksesta (kohta 1), törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 2.1.), törkeästä veropetoksesta (kohta 5.1), törkeästä velallisen epärehellisyydestä (kohta 8), törkeästä veropetoksesta (kohta 10), törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 11), törkeästä velallisen epärehellisyydestä (kohta 13) ja törkeästä veropetoksesta (kohta 15) yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

A valitti hovioikeuteen vaatien, että syyte kohtien 1, 2.1, 5.1, 8 ja 15 osalta hylätään ja että vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi tai että vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan. Vaasan hovioikeus ei 21.3.2013 antamassaan tuomiossa muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Hakemus

A vaati, että Korkein oikeus purkaa hovioikeuden tuomion kohtien 5.1, 10 ja 15 osalta.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset.

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 20.5.2014 asioissa Glantz v. Suomi, Häkkä v. Suomi, Nykänen v. Suomi ja Pirttimäki v. Suomi antamilla ratkaisuilla A:n käsityksen mukaan oli käsillä olevassa asiassa. A antoi pyydetyn lausuman.

Korkein oikeus varasi syyttäjälle ja Verohallinnolle tilaisuuden lausuman antamiseen A:n lausuman johdosta. Syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt lausumat.

Hakemuksen käsittely korkeimmassa oikeudessa

Hakemuksen oltua viisijäsenisen jaoston käsiteltävänä asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä siirretty ratkaistavaksi täysistunnossa.

Täysistunnon ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on hakenut lainvoiman saaneen Vaasan hovioikeuden tuomion 21.3.2013 purkamista siltä osin kuin hänet on tuomittu rangaistukseen kolmesta törkeästä veropetoksesta (päätöskohdat 5.1, 10 ja 15). A oli kuitenkin hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon vain kohtien 5.1 ja 15 osalta. Keski-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 7.4.2011 on näin ollen tullut lainvoimaiseksi kohdan 10 osalta ja hakemuksen kohteena oleva lainvoimainen ratkaisu on siten tältä osin mainittu käräjäoikeuden tuomio.

2. A on perustellut hakemustaan sillä, että Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2013:59 muuttanut aikaisempaa oikeuskäytäntöään siten, että veropetossyytteen tutkimiselle on este jo silloin, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa. A on todennut, että verovelkaluettelon mukaan hänelle on määrätty veronkorotusta 1.1.2003 - 1.11.2006 yhteensä 4 813,26 euroa. Lisäksi A on vedonnut siihen, että Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisun 11.6.2013 B 4946-12 mukaisesti myös oikeushenkilölle määrätyn veronkorotuksen tulisi muodostaa este oikeushenkilön edustajaan kohdistuvan veropetossyytteen tutkimiselle.

3. A on kohdassa 15 tuomittu henkilökohtaisessa verotuksessaan tekemästään törkeästä veropetoksesta. A on jättänyt ilmoittamatta tulojaan ja siten välttänyt veroa verovuonna 2004 yhteensä 21 420 euroa sekä verovuonna 2005 yhteensä 7 470 euroa. Näinä verovuosina tehtynä teko on luettu A:lle syyksi yhtenä törkeänä veropetoksena. Lisäksi A on kohdassa 5.1 tuomittu X Oy:n toiminnasta tosiasiallisesti vastanneena henkilönä ja osin yhtiön hallituksen varsinaisena jäsenenä tekemästään törkeästä veropetoksesta, jossa on vältetty yhtiön tuloveroa 10 324 euroa, arvonlisäveroa 14 602,09 euroa sekä ennakonpidätystä 43 992,03 euroa ja sosiaaliturvamaksua 3 243,09 euroa. Kohdassa 10 A on tuomittu Y Oy:n hallituksen jäsenenä ja yhtiön toiminnasta tosiasiassa vastanneena henkilönä tekemästään törkeästä veropetoksesta, jossa on vältetty yhtiön maksettavaa ennakonpidätystä ja sosiaaliturvamaksua yhteensä 49 060 euroa.

Onko ylimääräisenä muutoksenhakukeinona asiassa kantelu vai lainvoiman saaneen tuomion purkaminen

4. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa, jos asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta.

5. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan kantelu on tehtävä, milloin se perustuu 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainittuun seikkaan, kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona tuomio sai lainvoiman. Hovioikeuden tuomio on käsillä olevassa tapauksessa annettu 21.3.2013. A:n hakemus on saapunut Korkeimpaan oikeuteen 26.8.2013 ja se on siten tutkittavissa kanteluna. Korkein oikeus ottaa A:n hakemuksen tältä osin tutkittavakseen kanteluna.

6. Siltä osin kuin A:n hakemus päätöskohdan 10 osalta koskee mainittua käräjäoikeuden tuomiota, Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetty määräaika oli jo päättynyt A:n esittäessä vaatimuksensa Korkeimmassa oikeudessa. Lisäksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan alioikeuden tuomiosta kannellaan asianomaiseen hovioikeuteen. Lainvoimainen tuomio, jossa on otettu tutkittavaksi rangaistusvaatimus, joka olisi tullut jättää tutkimatta, voidaan kuitenkin purkaa, jos sen voidaan katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen (KKO 1992:116). Korkein oikeus tutkii hakemuksen tältä osin hakemuksena lainvoiman saaneen tuomion purkamiseksi.

Kantelu henkilökohtaista verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 15)

Kysymyksenasettelu

7. Asiassa on ensisijaisesti kysymys siitä, voiko ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttu tulkinta ne bis in idem -kiellon sisällöstä hallinnollisen veronkorotusmenettelyn ja rikossyytteen keskinäisessä suhteessa olla peruste ylimääräisen muutoksenhaun johdosta puuttua jo lainvoimaiseksi tulleeseen rikostuomioon poistamalla se. Mainitussa ratkaisussa Korkein oikeus on vahvennetussa jaostossa muuttanut ne bis in idem -kiellon tulkintaa laajentaen kiellon soveltamista bis-kriteerin osalta niin, että veropetosta koskevan syytteen tutkimiselle oli myös samanaikaisesti vireillä olevissa asioissa este sen jälkeen, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä.

8. Toiseksi on kysymys siitä, mikä merkitys asian arvioinnissa on sillä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on nyttemmin antamissaan ratkaisuissa tulkinnut ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa siten, että rinnakkain vireillä olevissa seuraamusmenettelyissä on jommankumman päättyessä lopulliseen ratkaisuun toinen menettely keskeytettävä. A:n tapauksessa veronkorotukset on määrätty 22.2.2007, ja syyte veropetoksesta (kohta 15) on tullut vireille 22.3.2010. Veronkorotukset ovat tulleet lopullisiksi verovuoden 2004 osalta vuoden 2010 lopussa ja verovuoden 2005 osalta vuoden 2011 lopussa, jolloin oikaisuvaatimukselle varatut määräajat ovat päättyneet. Hovioikeuden tuomio veropetoksesta on annettu 21.3.2013.

9. Hovioikeuden tuomio perustuu ne bis in idem -kiellon soveltamiseen sellaisena kuin kieltoa on noudatettu vuodesta 2010 lähtien, jolloin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uuden ratkaisukäytännön perusteella laajennettiin asian samuuden (idem) arviointia rikosoikeudenkäynnin ja hallinnollisen seuraamusmenettelyn kesken, mutta bis-kriteerin osalta kiellon soveltaminen rajoitettiin koskemaan peräkkäisiä menettelyitä. Peruskysymyksenä asiassa on näin ollen se, onko lainvoiman saaneen tuomion jälkeen tapahtunut oikeuskehitys lain mukaan peruste puuttua tällaiseen tuomioon ylimääräisen muutoksenhaun johdosta.

Kantelua koskevat säännökset

10. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa:

1) jos oikeus ei ole ollut tuomionvoipa taikka jos asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta;

2) jos poissa oleva, jota ei ole haastettu, tuomitaan taikka jos henkilö, jota ei ole kuultu, muutoin kärsii haittaa tuomiosta;

3) jos tuomio on niin sekava tai epätäydellinen, ettei siitä käy selville, miten asiassa on tuomittu; tai

4) jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

11. Momentin 1 ja 4 kohdan säännökset, joiden kannalta tätä asiaa on arvioitava, rakentuvat sille lähtökohdalle, että tuomion poistaminen tuomiovirheen perusteella edellyttää, että tuomioistuin on asian käsitellessään menetellyt virheellisesti. Toisin sanoen asiassa on tullut tapahtua oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lain soveltamisvirhe ratkaisun antamisen ajankohtana vallinneen oikeustilan valossa (olisi pitänyt jättää tutkimatta; oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe).

Korkeimman oikeuden aiempi käytäntö

13. Ennakkopäätöksessä KKO 2009:80, joka on koskenut rikostuomion purkamista vastaajan eduksi, on puolestaan ollut kysymys sen arvioimisesta, tuliko tuomio poistaa ilmeisen väärän lain soveltamisen perusteella. Ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut hakemuksen kohteena olleen tuomion nojautuneen keskeisesti sellaiseen tulkintaan itsekriminointisuojan sisällöstä, jolle Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä ei ollut löydettävissä riittävää tukea (kohta 34). Ratkaisun antamisen jälkeen täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna Korkeimman oikeuden omaksuma tulkinta oli ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa (kohta 36). Tuossa tapauksessa ei siten ole ollut kysymys tuomion antamisen jälkeen omaksutusta uudesta tai selvästi muuttuneesta ihmisoikeustulkinnasta, vaan siitä, että tuomiossa ei ollut otettu huomioon kaikkia tuolloin jo käytettävissä olleen ratkaisukäytännön mukaisia ja uudessa ratkaisussa vahvistettuja periaatteita.

Yleisiä näkökohtia lainvoimaiseen tuomioon kohdistuvan oikeussuojakeinon arvioinnista oikeuskäytännön muutoksissa

14. Lain muuttuessa rikosasian vastaajan kannalta aiempaa lievemmäksi tai muutoin edullisemmaksi oikeustilan muutos, koskipa se aineellista lakia tai oikeudenkäyntimenettelyä, ei ole peruste, jolla jo lainvoimaisiksi tulleita tuomioita voitaisiin purkaa tai poistaa. Jos lakia on sovellettu oikein tuomiota annettaessa voimassa olleen oikeustilan mukaan, mahdollinen myöhempi oikeustilan muutos ei ole ylimääräisen muutoksenhaun perusteiden kannalta merkityksellinen.

17. Tulkinnan kautta tapahtuva muutos on erityisen ominaista perus- ja ihmisoikeusnormeille, sillä ne ovat jo lähtökohtaisesti monilta osin yleisluontoisia ja tulkinnanvaraisia. Lisäksi perus- ja ihmisoikeusnormien luonteeseen katsotaan vakiintuneesti kuuluvan, että niiden tulkinta on vähitellen kehittyvää. Normit siis pysyvät muodollisesti ennallaan, mutta tarkoituskin on, että niiden aineellinen sisältö muuttuu tulkinnan kautta. Usein tulkinnan muutos heijastaa muutoksia oikeudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa sekä vallitsevissa arvoissa ja näkemyksissä. Tulkinnoista riippuva oikeustilan selkiintyminen ja vakiintuminen on vähitellen tapahtuva vaiheittainen prosessi, jossa ei aina ole selkeitä kiinnekohtia eikä yleensä myöskään muutosten ajallista soveltamista koskevaa norminantoa.

18. Silloin, kun oikeuden tulkinnassa päädytään ratkaisuihin, joista seuraa olennaisia aineellisia muutoksia aikaisemmin vakiintuneeseen tulkintakäytäntöön, on erityisen tärkeää, että muutoksen omaksuminen tapahtuu niin, että oikeusvarmuus ja yhdenvertaisuus eivät vaarannu tai että ne vaarantuvat mahdollisimman vähän. Tässä suhteessa ongelmallisia ovat erityisesti sellaiset muutokset, joissa katsotaan jonkin vakiintuneesti noudatetun lainsäädännöllisen järjestelyn tai menettelytavan olevan uuden tulkinnan vastainen.

19. Vastaavasti kuin lainsäädännön muutoksia ei uloteta tapauksiin, jotka on aiemman oikeustilan vallitessa jo lainvoimaisesti ratkaistu, ei myöskään voida lähteä siitä, että oikeuden tulkinnan muutosten pitäisi ulottaa vaikutuksensa sellaisiinkin asioihin, jotka on jo aiemmin lainvoimaisesti ratkaistu tuolloin vallinneen oikeustilan mukaisesti.

20. Silloinkin, kun tulkinnan muutos koskee perus- tai ihmisoikeusnormeja, tässä vakiintuneessa periaatteessa on syytä pitäytyä. Perus- ja ihmisoikeusnormeille on erityisen leimallista tulkinnallinen muutosprosessi, jossa säädöspohja sinänsä pysyy samana, mutta sisältö muuttuu, selkiytyy ja kehittyy. Tähän prosessiin sopii huonosti ajatus siitä, että tällaisten säännösten tulkintateitse tapahtuvien muutosten pitäisi ulottaa vaikutuksensa taannehtivasti jo lainvoimaisesti ratkaistuihin asioihin. Se olisi päinvastoin omiaan estämään perus- ja ihmisoikeusnormien tulkinnallista kehittämistä. Myös perus- ja ihmisoikeuksien osalta on hyväksyttävä se, ettei oikeustilan ajan myötä tapahtuva kehittyminen ja selkiytyminen voi koitua takautuvasti kaikkien niiden hyväksi, joiden asiat on jo aiemmissa vaiheissa lainvoimaisesti ratkaistu.

23. Myös useassa Euroopan neuvoston jäsenvaltiossa on suhtauduttu torjuvasti perus- tai ihmisoikeuksien tulkintaa koskevien uusien linjausten omaksumiseen taannehtivasti. Esimerkiksi Norjan korkein oikeus on 21.3.2003 annetussa täysistuntoratkaisussaan katsonut, ettei tuomioistuimen 3.5.2002 omaksumaa tulkintaa ne bis in idem -kiellosta ollut noudatettava taannehtivasti suhteessa sitä ennen annettuihin lainvoimaisiin tuomioihin eikä lainvoimaisia tuomioita ollut uuden tulkinnan vuoksi poistettava (Rt. 2003 s. 359). Saksan valtiosääntökäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei perustuslain vastaiseksi todettua oikeustilaa tarvitse korjata taannehtivin vaikutuksin, mikäli perustuslain sisältö tai tulkinta ei entuudestaan ole ollut riittävän selväpiirteinen (mm. 1 BvR 1/09 9.2.2010).

25. Yhdistyneen kuningaskunnan korkein oikeus katsoi ratkaisussaan, joka koski Salduz-oikeuskäytännön vaikutuksia Skotlannissa, missä vallinnut oikeustila oli ristiriidassa kyseisen oikeuskäytännön kanssa, että nuo vaikutukset rajoittuivat korkeimman oikeuden oman ratkaisun jälkeen vireille tuleviin tai päättyviin rikosasioihin (Cadder v. HM Advocate, UK Supreme Court Judgment [2010] UKSC 43, 26.10.2010). Ajallisia vaikutuksia ei siis ulotettu EIT:n tulkintaratkaisun mukaan, vaan tulkinnan johdosta tehdyn ylimmän kansallisen tuomioistuimen ratkaisun mukaan, ja ne rajoitettiin tuolloin vielä vireillä olleisiin asioihin.

26. Irlannin korkein oikeus on puolestaan vuonna 2006 antamassaan ratkaisussa katsonut tietyn rikosoikeuden aineellisen säännöksen perustuslain vastaiseksi. Samalla tuomioistuin on kuitenkin todennut, ettei kannanoton vaikutus ulottunut kyseisen säännöksen nojalla annettuihin lainvoimaisiin rikostuomioihin (A v. The Governor of Arbour Hill Prison [2006] IESC 45, 10.7.2010).

Ne bis in idem -kielto tuomion lainvoiman murtavan taannehtivan soveltamisen perusteena

28. Edellä todetuin tavoin ne bis in idem -kielto, joka kokonaan estää syytteen tutkimisen ja siten välittömästi määrää tältä osin asian lopputuloksen, rinnastuu vaikutukseltaan tilanteisiin, joissa asian lopputulos riippuu tietyn aineellisen lain normin soveltamisedellytyksistä, eikä niinkään sellaisiin menettelysääntöihin, joiden noudattamatta jättämisestä seuraa oikeudenkäynnin uusiminen. Tästä näkökulmasta tilanne muistuttaa ylimääräisen muutoksenhaun kannalta purkua, jonka yhteydessä vastaajan eduksi ei ole määräaikarajoituksia, vaikka ratkaistavana oleva asia muodollisesti kuuluisi kantelusäännösten alaan ja siten niitä koskevien määräaikasääntöjen piiriin.

30. Kysymyksessä on järjestelmään sisältyvä, nyttemmin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi katsottu menettelytapa. Järjestelmätason epäkohdat korjataan yleensä lainsäädäntöä uudistamalla, jolloin muutoksella ei ole taannehtivaa vaikutusta jo lainvoiman saaneisiin ratkaisuihin. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössäkin on todettu, että järjestelmämuutosten yhteydessä on välttämätöntä omaksua siirtymäajankohtia, jotka kuuluvat sopimusvaltion harkintavaltaan, vaikka ne väistämättä asettavat ihmisiä toisistaan poikkeavaan asemaan (Fruni v. Slovakia 21.6.2011 kohta 163).

Arviointi suhteessa ratkaisuun KKO 2013:59

32. Arvioitaessa, onko kantelulle lain mukaista perustetta, lähtökohtana on edellä kohdassa 11 todetuin tavoin sen selvittäminen, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti sen oikeustilan valossa, jota hovioikeuden oli tuomionsa ajankohtana tullut noudattaa. Edellä kohdissa 12 - 31 esitetyn perusteella tästä lähtökohdasta ei ole syytä poiketa. Näin ollen on otettava kantaa siihen, mistä ajankohdasta lähtien ratkaisusta KKO 2013:59 ilmenevää kantaa ne bis in idem -kiellon soveltamisesta bis-kriteerin suhteen on tullut noudattaa.

33. Hovioikeus on 21.3.2013 antamassaan tuomiossa viitannut Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön (KKO 2010:46 ja KKO 2010:82), jonka mukaan ne bis in idem -kielto ei tullut sovellettavaksi silloin, kun ensin määrätty seuraamus tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin kuluessa tai sen jälkeen. Näin ollen asiassa ei hovioikeuden mielestä ole ollut estettä törkeää veropetosta koskevan syytteen tutkimiselle. Hovioikeuden ratkaisu on noudattanut Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön perustunutta, tuolloin vallinnutta tulkintaa ne bis in idem -kiellon sisällöstä.

34. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli antanut huhtikuussa 2012 hovioikeuden viittaaman lausunnon PeVL 9/2012 vp, ja perustuslakivaliokunta oli sittemmin täsmentänyt linjaustaan toukokuussa 2013 antamassaan lausunnossa PeVL 17/2013 vp. Korkein oikeus on 5.7.2013 antanut ne bis in idem -kiellon soveltamisesta rinnakkaissa menettelyissä edellä mainitun ratkaisun KKO 2013:59.

35. Arvioitaessa, onko ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttua lähtökohtaa siitä, milloin veropetossyytteen tutkimiselle on ratkaisussa tarkoitettu este, sovellettava myös sellaisiin rikosasioihin, jotka on lainvoimaisesti ratkaistu ennen mainitun ennakkoratkaisun antamisen ajankohtaa, keskeinen merkitys on seuraavilla seikoilla.

37. Edellä mainittua Zolotukhin-ratkaisua seuranneessa Korkeimman oikeuden varsinaista ja ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa ratkaisukäytännössä on arvioitu ne bis in idem -esteen syntymistä erityisesti siltä kannalta, milloin on kyse samasta asiasta (idem). Jo ratkaisussa KKO 2010:45 (kohta 36) Korkein oikeus on bis-kriteerin osalta lausunut, että Zolotukhin-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin oli nimenomaisesti todennut kyseisen sopimusartiklan mukaisen suojan tulevan sovellettavaksi, kun henkilöä vastaan käynnistettiin uusi menettely aiemman tuomion tultua lopulliseksi. Samoin Zolotukhin-ratkaisusta on tuolloin todettu ilmenevän, ettei artiklan mukaista suojaa syntynyt sellaisen päätöksen perusteella, jonka osalta varsinaiset muutoksenhakukeinot olivat vielä määräaikojen suhteen avoimina.

38. Ratkaisussa KKO 2013:59 Korkein oikeus on muuttanut ratkaisusta KKO 2010:45 ilmenevää tulkintalinjaansa sen osalta, estääkö veronkorotusta koskeva päätös veropetosta koskevan syytteen tutkimisen ennen kuin veronkorotuspäätös on tullut lopulliseksi. Ratkaisussa KKO 2013:59 Korkein oikeus on arvioinut tätä kysymystä kansallisen perusoikeusjärjestelmän kannalta ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan huhtikuussa 2012 antaman lausunnon PeVL 9/2012 vp sekä valiokunnan tätä kannanottoa osin täsmentäneen, toukokuussa 2013 annetun lausunnon PeVL 17/2013 vp. Korkeimman oikeuden tulkinnan muuttuminen ei siten perustunut ihmisoikeustuomioistuimen Zolotukhin-ratkaisuun eikä sen perusteena ollut myöskään sellainen tulkinnan muutos, joka olisi ilmennyt ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä tuon ratkaisun jälkeen.

39. Käsitellessään ratkaisussa KKO 2013:59 eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnoista PeVL 9/2012 vp ja 17/2013 vp ilmenevää perustuslakivaliokunnan suhtautumista siihen, voidaanko ne bis in idem -kiellon katsoa koskevan vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä vai myös samanaikaisesti vireillä olevia menettelyjä, Korkein oikeus on arvioinut, antavatko lausunnot aiheen tarkistaa oikeuskäytännössä aikaisemmin omaksuttua ne bis in idem -kiellon tulkintaa. Arvioinnissaan Korkein oikeus on tarkastellut perustuslakivaliokunnan kannanottojen sisältöä ja niiden merkitystä asian ratkaisemisen kannalta sekä yleisellä tasolla että tässä asiayhteydessä (perustelujen kohdat 14 - 22).

40. Korkein oikeus on kuitenkin lisäksi joutunut punnitsemaan tarkemmin sitä, millä tavoin ne bis in idem -kiellon ulottaminen rinnakkaisiin menettelyihin on ollut perusteltua linjata ottaen huomioon erinäiset muut asiaan liittyvät näkökohdat (perustelujen kohdat 23 - 35). Tämä on ollut välttämätöntä etenkin sen vuoksi, että ne bis in idem -kiellon tulkinta ja sen muutokset eivät Suomen oikeusjärjestyksessä ole merkityksellisiä vain yksittäisinä lain soveltamiskysymyksinä, vaan uusien tulkintojen ongelmat ja vaikutukset koskevat lainsäädännöllä luodun seuraamusjärjestelmän rakenteita.

41. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:59 päätynyt tulkitsemaan kansallista oikeutta tavalla, jossa ne bis in idem -kiellon soveltamisessa on irtauduttu lopullisuuskriteerin mukaan määräytyvästä ratkaisuperusteesta. Kiellon ala on siten muodostunut laajemmaksi ja vastaajan kannalta edullisemmaksi kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sanamuotoa noudattava tulkinta. Samoin ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttu tulkinta on laajempi kuin unionin tuomioistuimen tulkinta unionin perusoikeuskirjan 50 artiklasta edellä kohdassa 27 mainitussa asiassa Åkerberg Fransson.

42. Ratkaisussa KKO 2013:59 on siten ollut kysymyksessä monitahoinen arviointi ja punninta, jonka perusteella lain tulkintalinjaa on muutettu. Ei voida katsoa, että hovioikeus olisi A:n asiassa antamassaan tuomiossa tehnyt virheen lain soveltamisessa, kun se oli noudattanut ratkaisunsa antamisajankohtana vallinnutta tulkintalinjaa. Näin ollen asiassa ei ole oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaista perustetta kantelun hyväksymiselle.

Arviointi suhteessa EIT:n nykyiseen oikeuskäytäntöön

43. Asiassa on seuraavaksi vielä tarpeen arvioida, onko kantelun ratkaisemiselle merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nyttemmin omaksumalla tulkinnalla ne bis in idem -kiellosta sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta.

Ylimääräisen muutoksenhaun oikeudelliset perusteet

44. Ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatettavien säännösten osalta lähtökohdat ilmenevät edeltä. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa ei ole erityissäännöksiä, jotka koskisivat ihmisoikeuksista johtuvien perusteiden merkitystä ylimääräisen muutoksenhaun aineellisten edellytysten kannalta. Toisin kuin eräissä muissa oikeusjärjestyksissä, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toteama ihmisoikeusloukkaus ei sellaisenaan ole Suomen lain mukaan peruste lainvoimaisen tuomion poistamiselle tai purkamiselle silloinkaan, kun hakijana on asianosainen, jonka valituksen perusteella loukkaustuomio on annettu.

45. Kantelun hyväksymisen edellytyksiä koskevat siten edellä 10 kohdassa mainitut yleiset säännökset. Vuonna 2005 tehty lainmuutos (666/2005) oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentissa on koskenut ainoastaan kantelun tekemiselle säädettyä määräaikaa tilanteissa, joissa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltainen lainkäyttö- tai valvontaelin on todennut oikeudenkäyntivirheen asian käsittelyssä. Tuomion poistamisen perusteisiin ei lainmuutoksella ole puututtu.

46. Edellä kohdassa 22 todetuin tavoin myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ei johdu muuta. Sopimuksesta ei seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta järjestää oikeus ylimääräiseen muutoksenhakuun. Sopimuksen 13 artikla ei luo eikä perusta kansallisia oikeuskeinoja, eikä ylipäänsä edellytä, että kansallisella tasolla tulisi olla käytettävissä oikeuskeino sitä vastaan, että kansallinen lainsäädäntö on sopimuksen vastainen. Ruotsin korkeimman oikeuden edellä kohdassa 27 mainittu ratkaisu 16.7.2013 ei siten perustu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen omaksumiin tulkintoihin sopimuksen 13 artiklasta, vaan kansallisen tuomioistuimen omaan, kansallisen tason argumentaatioon.

Kanteluperusteen arviointi

48. Arvioinnin oikeudelliset lähtökohdat eivät edellä esitetyistä syistä riipu siitä, onko tarkasteltavana kansallisella tasolla omaksuttu oikeustilaa muuttava perustuslain tulkinta, kuten edellä, vai Euroopan ihmisoikeussopimuksesta omaksuttu tulkinta. Päinvastoin olisi ongelmallista, jos kansallisessa oikeudessa päädyttäisiin siihen, että tavallisena lakina voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa omaksutut uudet linjaukset saisivat ylimääräisen muutoksenhaun kautta laajemmat vaikutukset aiemman oikeustilan pohjalta annettuihin lainvoimaisiin tuomioihin kuin kansallisen perustuslain tulkintaa koskevat linjaukset.

49. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinta ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta muuttui asioiden samuutta koskevan idem-kriteerin osalta selvästi ja nimenomaisesti vuoden 2009 Zolotukhin-ratkaisun myötä. Tätä linjaa ihmisoikeustuomioistuin on noudattanut sittemmin johdonmukaisesti.

50. Vasta hiljattain tulkintalinja on selkiintynyt myös toisen olennaisen osatekijän eli bis-kriteerin osalta. Vuoden 2014 alkupuolella annetuissa ratkaisuissaan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut sopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan edellyttävän samaa tekoa koskevien rinnakkaisten menettelyjen tilanteessa, että yhden menettelyn päätyttyä lopulliseen ratkaisuun toinen menettely tulee lopettaa (Muslija v. Bosnia Herzegovina, tuomio 14.1.2014, koskien järjestysrikkomuksen ja rikosprosessin suhdetta; Grande Stevens ym. v. Italia, tuomio 4.3.2014, koskien hallinnollisen seuraamusmaksun ja rikosprosessin suhdetta; Glantz v. Suomi 20.5.2014 ja Nykänen v. Suomi 20.5.2014 koskien veronkorotuksen ja veropetossyytteen suhdetta). Toisaalta ne bis in idem -sääntöä ei katsottu loukatun, jos sama asia on ollut tutkittavana rinnakkaisissa menettelyissä, mutta jommankumman päätyttyä lopulliseen ratkaisuun toisen osalta on vielä ollut säännönmukainen oikeussuojakeino käytettävissä (Häkkä v. Suomi 20.5.2014).

51. Eräässä vuonna 2011 annetussa ratkaisussa (Tomašić v. Kroatia 18.10.2011) ihmisoikeustuomioistuin on katsonut 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa loukatun tilanteessa, jossa kaksi rikosprosessia oli ollut vireillä samanaikaisesti. Kannanotto on kuitenkin vailla perusteluja eikä sisällä mitään viittauksia tai tarkastelua sen suhteesta aiempaan oikeuskäytäntöön. Toisaalta mainitussa ratkaisussa katsotaan nimenomaisesti ne bis in idem -kiellon rikkomisen rajoittuvan tilanteisiin, joissa uusi menettely käynnistetään tietoisena siitä, että vastaaja on jo ollut saman teon johdosta toisen menettelyn kohteena (kohta 29). Tällaista kantaa ei sittemmin ole tuomioistuimen ratkaisuissa esitetty. Mainituista syistä Tomašić-ratkaisua ei vielä voida pitää tulkintalinjaa luovana kannanottona bis-kriteerin suhteen.

54. Edellä kohdissa 49 - 53 mainituista syistä hovioikeuden ei näin ollen myöskään keväällä 2013 käytettävissä olleen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa voida katsoa soveltaneen lakia virheellisesti, kun se on 21.3.2013 antamassaan ja sittemmin lainvoimaiseksi tulleessa tuomiossa nojautunut tuolloin vallinneeseen Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön eikä ole jättänyt syytettä tutkimatta.

Johtopäätös

55. Hovioikeudessa ei ole tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n säännöksissä tarkoitettua oikeudenkäyntivirhettä eikä syytekohdan 15 osalta siten ole perusteita A:n saaman lainvoimaisen tuomion poistamiselle. A:n kantelu tulee tältä osin hylätä.

Kantelu osakeyhtiön verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 5.1)

Purkuhakemus osakeyhtiön verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 10)

57. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen. Vakiintuneesti on katsottu, ettei uusi tuomio ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tämän vuoksi hakemus ei voi menestyä sillä perusteella, että ratkaisu KKO 2013:59 olisi viitatussa lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka.

58. A on päätöskohdassa 10 tuomittu rangaistukseen Y Oy:n vastuuhenkilönä tehdystä törkeästä veropetoksesta. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole pelkän osakeyhtiön vastuuasemansa perusteella ollut henkilökohtaisesti vastuussa osakeyhtiölle mahdollisesti määrätystä veronkorotuksesta ja että tilanne vastaa edellä kohdassa 54 esitettyä. Kysymyksessä ei siten ole ollut sellainen tilanne, jossa A olisi ollut ne bis in idem -kiellon vastaisesti kahteen kertaan syytettynä samasta asiasta. Tältä osin ei ole ollut estettä tutkia A:ta koskevaa syytettä hovioikeudessa. Näillä perusteilla Korkein oikeus hylkää A:n purkuhakemuksen.

Verohallinnolle tuomittu vahingonkorvaus

59. A on hakemuksessaan vaatinut käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioiden purkamista myös törkeistä veropetoksista tuomitun vahingonkorvauksen osalta. Tuomioita törkeistä veropetoksista ei poisteta eikä pureta. Asiassa ei ole perusteita poistaa tai purkaa myöskään näiden rikosten perusteella lainvoimaisesti tuomittuja vahingonkorvauksia. Korkein oikeus hylkää A:n vaatimuksen myös tältä osin.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään.

Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen (eri mieltä), Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio (eri mieltä), Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo (eri mieltä), Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Kari Vesanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila:

Erimielisyyteni koskee sitä kysymystä, onko hovioikeuden lainvoimainen tuomio syytekohdan 15 osalta kantelusta poistettava, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myöhemmin antamissaan tuomioissa todennut, että on ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaan perustuvan ne bis in idem -kiellon vastaista jatkaa rikosoikeudenkäyntiä sen jälkeen, kun samaa asiaa koskevassa toisessa seuraamusmenettelyssä on annettu lopullinen ratkaisu.

A on syytekohdassa 15 tuomittu törkeästä veropetoksesta rangaistukseen, vaikka samoista teoista määrätyt veronkorotukset olivat tulleet lainvoimaisiksi ja siten lopullisiksi rikosoikeudenkäynnin aikana. A ei ole hakenut valituslupaa hovioikeuden 21.3.2013 antamaan tuomioon eikä tehnyt valitusta ihmisoikeustuomioistuimeen.

Ne bis in idem -kielto koskee vain rangaistuksia ja rangaistuksenluonteisia seuraamuksia ja niitä koskevia erillisiä menettelyjä. Kielto ei estä rangaistavaan tekoon perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista. Ne bis in idem -kiellon väitettyyn rikkomiseen perustuva ylimääräinen muutoksenhaku ei siten voi menestyessäänkään vaikuttaa kohderatkaisussa määrättyyn vahingonkorvaukseen.

Yleistä ihmisoikeusloukkauksesta ylimääräisen muutoksenhaun perusteena

Ihmisoikeussopimuksen 46 artikla koskee sopimusvaltion velvollisuutta noudattaa ihmisoikeustuomioistuimen lopullista tuomiota vain jutussa, jossa se on ollut osapuolena. Koska ihmisoikeussopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet, ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjauksia on pyrittävä noudattamaan myös muissa vastaavissa tapauksissa. Ihmisoikeussopimuksen lainkäyttö- ja valvontajärjestelmä on tarkoitettu toissijaiseksi niin, että ihmisoikeudet ja -vapaudet tulee turvata ensisijaisesti kansallisella tasolla ja kansallisten viranomaisten toimin. Näistä periaatteista ei kuitenkaan seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta puuttua aikaisempiin lainvoimaisiin tuomioihin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vuodesta 2004 alkaen ottanut käyttöön niin sanotun pilottimenettelyn sellaisia toistuvia tapauksia varten, joissa loukkauksen perustana on rakenteellinen ongelma kansallisessa järjestelmässä. Tällöin ratkaistavaksi otetaan vain yksi tapauksista, jonka yhteydessä ihmisoikeustuomioistuin käsittelee kyseistä järjestelmäongelmaa ja antaa valtiolle selvät ohjeet ja määräajan ongelman poistamiseksi, muiden tapausten jäädessä odottamaan kansallisia, usein lainsäädännön tasolla tehtäviä korjaustoimia. Menettelyn tarkoituksena on paitsi vähentää ihmisoikeustuomioistuimen työtaakkaa myös tarjota loukkauksen kohteeksi joutuneille mahdollisuus nopeaan ja kattavaan oikaisuun.

Euroopan neuvoston ministerikomitea on antanut suosituksen kotimaisten korjaamiskeinojen kehittämisestä Rec(2004)6. Suosituksessa kehotetaan jäsenvaltiota tarkistamaan ja tarvittaessa luomaan tehokkaita kansallisia korjauskeinoja sen varalta, että ihmisoikeustuomioistuin on todennut rakenteellisen virheen tai puutteen kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä. Suosituksessa ei ole otettu kantaa siihen, minkälaisia - yleisiä tai erityisiä - kansallisten keinojen tulisi olla.

Edellä kuvattu pyrkimys huolehtia rinnakkaisten tapausten korjaamisesta ei muuta lähtökohtaa, että on kunkin sopimusvaltion toimivallassa päättää, mahdollistaako sen oma oikeusjärjestys lainvoimaisen tuomion poistamisen tai purkamisen sillä perusteella, että oikeudenkäyntimenettely tai tuomio osoittautuu olevan ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen jossakin muussa asiassa antaman ratkaisun kanssa. Ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset määräytyvät siten kansallisen oikeuden mukaan. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole erityisiä säännöksiä tämän tilanteen varalta.

Ihmisoikeustuomioistuimen myöhempien kannanottojen merkitys

Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vain muutama ratkaisu, jossa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä on arvioitu suhteessa sellaiseen ihmisoikeustuomioistuimen uuteen ratkaisuun, joka on koskenut jotakin muuta kuin hakijan omaa asiaa. Välttämätöntä ei sinänsä ole, että tällaisia rinnakkaistapauksia koskevia kantelu- ja purkuhakemuksia olisi arvioitava keskenään yhdenmukaisin perustein tai samalla tavalla kuin hakemusta, joka perustuu ihmisoikeustuomioistuimen hakijan omassa asiassa toteamaan ihmisoikeusloukkaukseen. Lainkäytön yhtenäisyys ja viime kädessä yhdenvertaisuusperiaate puoltavat kuitenkin sitä, että kun edellä viitatun oikeuskäytännön mukaisesti ihmisoikeustuomioistuimen virheelliseksi toteama menettely on katsottu oikeudenkäyntivirheeksi samaa kohderatkaisua koskevassa kanteluasiassa, vastaava menettely katsotaan oikeudenkäyntivirheeksi myös muissa kanteluasioissa.

Korkein oikeus on täysistunnossa antamassaan ratkaisussa KKO 2009:80 käsitellyt kysymystä siitä, voidaanko purkuasiassa antaa merkitystä ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmin toisessa asiassa antamalle ratkaisulle, joka osoittaa lainvoimaisen tuomion (KKO 2009:27) olevan virheellinen. Ratkaisussa olennaista oli sen arvioiminen, edellyttikö oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitettu ilmeisesti väärä lain soveltaminen sitä, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen oli ollut kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka oli vallinnut tuomion antamishetkellä, vai oliko tästä vakiintuneesti ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatetusta lähtökohdasta perusteltua poiketa.

Todettuaan, ettei itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen sisältö ja merkitys ollut kaikissa soveltamistilanteissa tarkasti jäsentynyt eivätkä sen vaikutukset olleet kaikissa tilanteissa samanlaisia ja ettei ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö myöskään näyttänyt olleen sisällöltään kaikilta osin johdonmukaista (kohta 16), Korkein oikeus katsoi, ettei purettavaksi vaaditussa tuomiossa omaksutulle tulkinnalle ollut löydettävissä riittävää tukea ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä. Päinvastainen kanta kävi ilmi kyseisen tuomion antamisen jälkeen annetusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisusta (kohta 34).

Johtopäätöksenään Korkein oikeus totesi, että purettavaksi vaaditussa tuomiossa itsekriminointisuojan sisältöä ei ollut tulkittu silloin tunnetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa sillä tavoin ilmeisesti väärin kuin yleensä edellytetään. Nyttemmin täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna tuomiossa omaksuttu tulkinta oli kuitenkin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Hakija oli purettavaksi vaaditulla tuomiolla tuomittu vankeusrangaistukseen ja velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta eikä tuomiota ollut vielä pantu täytäntöön. Koska nämä ihmisoikeussopimuksen vastaisesta lain soveltamisesta johtuvat seuraukset olivat vielä estettävissä purkamalla tuomio, siihen oli painavat perusteet (kohta 36). Näissä olosuhteissa Korkein oikeus harkitsi oikeaksi purkaa tuomion siltä osin kuin vastaajan oli katsottu syyllistyneen törkeään velallisen petokseen (kohta 37).

Ratkaisusta KKO 2009:80 ei seuraa, että kaikki jälkikäteen ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi todettavissa olevat lainvoimaiset tuomiot tulisi ylimääräisillä muutoksenhakukeinoilla poistaa tai purkaa, vaan ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset on arvioitava tapauksittain. Tässä harkinnassa merkityksellisenä tekijänä tulee ottaa huomioon, onko ihmisoikeustuomioistuin myöhemmin antamassaan ratkaisussa muuttanut aikaisempaa tulkintakäytäntöään, tiukentanut aikaisempia linjauksiaan tai laajentanut ihmisoikeusvelvoitteiden soveltamisalaa vai onko ratkaisussa vain toistettu tai täsmennetty aikaisempia kannanottoja. Nimenomaisten perustelukannanottojen ohella muuttuneeseen tulkintaan voi viitata se, että ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto on poikennut jaoston antamasta tuomiosta (Salduz v. Turkki, suuri jaosto, 27.11.2008).

Tällaisesta tilanteesta on ollut kysymys enemmistön perustelujen kohdassa 36 mainituissa, vuonna 2011 annetuissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa, jotka koskivat Zolotukhin-ratkaisussa omaksutun tulkinnan merkitystä ylimääräisessä muutoksenhaussa. Korkein oikeus katsoi, että Zolotukhin-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin oli nimenomaisesti tarkistanut ja yhtenäistänyt aikaisempia linjauksiaan. Tämän vuoksi ylimääräisen muutoksenhaun keinoin oli mahdollista puuttua vain niihin lainvoimaisiin tuomioihin, jotka oli annettu Zolotukhin-ratkaisun antamisen jälkeen mutta joissa ei ollut noudatettu siitä ilmeneviä ratkaisuperusteita.

Kanteluasiasta, kun ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat oikeudenkäyntimenettelyssä loukatun ihmisoikeuksia

Tässä asiassa tarkasteltavan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomio voidaan kantelusta poistaa, jos on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta tuomioistuimen olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta. Oikeudenkäyntivirhettä koskevissa kanteluperusteissa ei muutoinkaan, toisin kuin luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetussa purkuperusteessa, edellytetä, että tuomioistuimen menettely olisi perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Oikeudenkäyntivirhe voidaan todeta myös niissä tapauksissa, joissa tuomioistuimella ei ole ollut edes tietoa seikasta, jonka vuoksi prosessinedellytykset ovat puuttuneet tai muu oikeudenkäyntivirhe on aiheutunut. Sanotuista seikoista johtuvaa epävarmuutta lainvoimaisesti ratkaistun tuomion pysyvyyteen tasapainottaa se, että kantelu on tehtävä yleensä lyhyessä, kuuden kuukauden määräajassa.

Edellä esitetyistä tulkintaperiaatteista, jotka pohjautuvat tuoreeseen Korkeimman oikeuden yksimieliseen täysistuntoratkaisuun KKO 2009:80, ei ole aihetta poiketa myöskään nyt käsiteltävänä olevassa ne bis in idem -kiellon tulkintaa koskevassa asiassa.

Tapausten erotteleminen siinä suhteessa, johtuuko virheellinen lainkäyttöratkaisu yleisestä järjestelmäongelmasta vai onko kysymyksessä yksittäinen lain soveltamisvirhe, olisi sellainen uusi arviointiperuste, joka rajoittaisi ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä laissa säädetystä. Myös ratkaisu KKO 2009:80 on koskenut sellaista seikkaa (itsekriminointisuoja konkurssimenettelyssä), jota ei ollut otettu lainsäädännössä asianmukaisesti huomioon ja jota myöhemmin korjattiin lainsäädäntöteitse. Olisikin periaatteellisesti ongelmallista asettaa lainkäytössä uusia, asianosaisten kannalta vaikeasti ennakoitavia edellytyksiä ylimääräiselle muutoksenhaulle viimekätisenä oikeussuojakeinona.

Oikeudellisten järjestelmien muuttamisen vaikeus tai ongelman laajuus ei ole asianmukainen peruste sille, ettei yksilön kannalta merkittäviin oikeudenkäyntivirheisiin voitaisi puuttua kanteluteitse laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä. Myöskään sitä, ettei kaikkia samanlaisia oikeudenkäyntivirheitä voida lyhyen kanteluajan johdosta oikaista, ei tule yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojautuen käyttää syynä sille, ettei kantelua voitaisi hyväksyä niidenkään osalta, joiden asiassa kanteluaika on avoinna. On lisäksi huomattava, että ne bis in idem -kiellon noudattaminen ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämällä tavalla on Korkeimmassa oikeudessa tutkittu viran puolesta kaikissa vuonna 2013 jälkeen vireille tulleissa asioissa, joissa siis hovioikeuden tuomio on samalta tai aikaisemmalta ajalta kuin A:n tuomio.

On selvää, että lainvoimaisen tuomion purkaminen tai poistaminen voi aiheuttaa ongelmia niin muille asianosaisille kuin myös mahdollisuuksille selvittää asia uudessa oikeudenkäynnissä. Nämä ovat kuitenkin yleisiä ylimääräisen muutoksenhaun haittavaikutuksia, joiden painoarvon määrittäminen kuuluu ensisijassa lainsäätäjälle mutta joille ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä lainkäytössä. Tässä tapauksessa tämänkaltaisia haittavaikutuksia ei edes ole.

Johtopäätökset ja arviointi tässä tapauksessa

Ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82 omaksunut tulkinnan, jonka mukaan artiklassa tarkoitettu ne bis in idem -kielto koskee ainoastaan peräkkäisiä menettelyjä ja estää veropetossyytteen tutkimisen vain, jos saman menettelyn perusteella määrätty veronkorotus on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista.

Hovioikeus on 21.3.2013 antamassaan tuomiossa ratkaissut asian edellä mainittuihin ratkaisuihin perustuneen kansallisen oikeuskäytännön mukaisesti. Tuolloin käytettävissä ollut tulkinta-aineisto ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan edellyttämästä ne bis in idem -kiellon ulottuvuudesta ja sen vaikutuksista on ollut sama kuin Korkeimman oikeuden antaessa 5.7.2013 vahvennetussa jaostossa ratkaisun KKO 2013:59.

Edellä mainitut vuonna 2014 annetut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut eivät anna aihetta muuttaa sitä käsitystä, että Zolotukhin-ratkaisun jälkeen on jäänyt epäselväksi, koskeeko ne bis in idem -kielto ainoastaan perättäisiä menettelyjä vai ulottuuko kielto myös rinnakkaisiin menettelyihin ja missä menettelyn vaiheessa kielto astuu voimaan. Hovioikeuden käsitellessä A:n asiaa tätä kysymystä on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännönkin valossa voinut tulkita usealla eri tavalla. Edellä mainitut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat selkeyttäneet ne bis in idem -kiellon ulottuvuutta ja poistaneet ratkaisukäytännössä olleen tulkinnanvaraisuuden, mutta niiden ei voida katsoa muuttaneen ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaa tulkintaa kyseisen kiellon sisällöstä. Ne siis osoittavat, minkälainen ihmisoikeusvelvoitteen sisältö on ollut myös A:n oikeudenkäynnin aikana. Kanteluasiaa ratkaistaessa voidaan siksi tukeutua siihen tulkintaan, joka käy ilmi mainituista ihmisoikeustuomioistuimen tuomioista.

Nyttemmin on selvää, että hovioikeuden ei olisi tullut jatkaa veropetossyytteen tutkimista syytekohdan 15 osalta veronkorotuspäätöksen tultua lainvoimaiseksi eikä lukea tuota veropetosta A:n syyksi tuomiossaan 21.3.2013. Koska A on tältä osin tuomittu samasta teosta, josta hänelle on jo määrätty lainvoimaiseksi tullut veronkorotus, edellytykset tuomion poistamiselle oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla ovat olemassa.

Enemmistön tavoin katson, ettei osakeyhtiölle mahdollisesti määrätyillä veronkorotuksilla ole merkitystä ne bis in idem -kiellon kannalta, ja hylkään A:n syytekohtia 5 ja 10 koskevan kantelu- ja purkuhakemuksen. Hylkään myös vahingonkorvausvelvollisuuden poistamista koskevat A:n vaatimukset, koska ne bis in idem -kielto ja tästä johtuva syytteen tutkimatta jättäminen eivät olisi muodostaneet estettä vahingonkorvausvaatimusten tutkimiselle (KKO 2011:35).

Asian näin päättyessä ei ole aihetta antaa lausuntoa siitä, mikä merkitys syytekohdan 15 poistamisella olisi ollut A:n rangaistukseen.

Oikeusneuvokset Kantor, Sippo, Jokela, Aarnio, Välimäki ja Kitunen

olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

---

[SV]

Svaranden som hade dömts för skattebedrägeri ansökte om att den laga kraft vunna domen skulle återbrytas på den grunden att Högsta domstolen 5.7.2013 i sitt avgörande HD 2013:59 hade ändrat sin tidigare tolkning om när en skatteförhöjning hindrar att åtal för skattebedrägeri på grund av samma förfarande prövas. Högsta domstolen hade då ansett att hinder mot att pröva åtal för skattebedrägeri föreligger redan då beslutanderätt om en skatteförhöjning utövats i beskattningsförfarandet antingen genom att en skatteförhöjning blivit påförd eller genom att man avstått från att påföra en förhöjning.

Högsta domstolen prövade ansökan som klagan på grund av domvilla. Av de skäl som framgår av Högsta domstolens avgörande ansågs att ändringen av tolkningen inte utgjorde en grund för att undanröja en dom som vunnit laga kraft före 5.7.2013 och i vilken frågan om förekomsten av nämnda hinder hade avgjorts med tillämpning av Högsta domstolens tidigare tolkning, enligt vilken en skatteförhöjning förhindrade att åtal för skattebedrägeri på grund av samma förfarande prövades endast om skatteförhöjningsbeslutet hade blivit slutligt innan åtalet blev anhängigt.

Högsta domstolen ansåg vidare att inte heller de domar mot Finland som under år 2014 givits av den Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna angående tolkningen av artikel 4 i tilläggsprotokoll 7 till Europeiska människorättskonventionen föranledde att domen skulle undanröjas. (Omröstn.)

Plenum

RB 31 kap. 1 § 1 mom.

Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter, 4 art i tilläggsprotokoll 7