Supreme Court allows tug crew's salvage claim when no agreement or notice denied right to salvage award.

Ks.

KKO:1995:94

Hinaaja oli avustanut haaksirikkoutuneen ja vaarassa olleen aluksen pelastamisessa tavalla, joka oikeutti pelastuspalkkioon. Hinaajan laivaväen jäsenellä oli oikeus osuuteen pelastuspalkkiosta, koska ei ollut näytetty, että - hänen kanssaan olisi sovittu, ettei oikeutta pelastuspalkkioon ole, - laivaväkeen kuuluville olisi ilmoitettu meripelastuksen kuuluvan työtehtäviin ilman oikeutta pelastuspalkkioon, - laivaväen jäsenen tiedossa taikka alalla yleisesti tunnettua olisi ollut, että laivanisäntä harjoittaisi meripelastustoimintaa.

MeriL 209 § 2 mom (167/39)

MeriL 209 § 5 mom (167/39)

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne merioikeutena toimineessa Kotkan raastuvanoikeudessa

Konepäällikkö A lausui Finntugs Oy:tä vastaan ajamassaan jutussa, että hän oli ollut 13.6.1989 konepäällikkönä vastaajayhtiön satamajäänmurtaja Viikarilla, kun se oli saanut kutsun Saronikos II aluksen pelastustöihin. Saronikos II oli ajanut matalikolle Långön poijun eteläpuolella Kotkan edustalla. Samana päivänä Viikari oli lähtenyt kohti karilla ollutta alusta ja pelastustyöt Viikarilla olivat jatkuneet 13. - 18.6.1989. A oli 5.6.1990 tehnyt kirjallisen pelastuspalkkiohakemuksen vastaajayhtiölle, joka ei ollut suostunut kantajan vaatimuksiin eikä antanut merilain 229 §:ssä tarkoitettua ilmoitusta pelastuspalkkion ja osuuden suuruudesta.

A vaati merioikeuden vahvistavan, että Viikari suorittaessaan Saronikos II:n pelastustyön 13. -18.6.1989 oli merilaissa tarkoitetussa pelastustilanteessa, jossa merilain pelastuspalkkiota koskevien sääntöjen mukaan A oli oikeutettu pelastuspalkkioon. Lisäksi A vaati vastaajayhtiön velvoittamista maksamaan hänelle pelastuspalkkiona enintään 200 000 markkaa korkoineen ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Vastaus

Vastaajayhtiö kiisti kanteen sillä perusteella, ettei kyseessä ollut meripelastustilanne. Koska Saronikos II ei ollut haaksirikkoutunut eikä vaarassa ollut alus, ei kyseessä ollut meripelastustilanne, eikä Viikarin miehistöllä siten ollut oikeutta pelastuspalkkioon.

Edelleen vastaajayhtiö selitti, ettei se ollut solminut meripelastussopimusta eikä se muutoinkaan ollut osallisena tällaisessa sopimuksessa. Vastaajayhtiön ja Viikarin toiminta Saronikos II:n irrottamisessa oli ollut alihankintaa sekä tehty ja laskutettu tuntityönä. Siten vastaajayhtiö ei ollut oikeutettu pelastuspalkkioon, eivätkä aluksen miehistön jäsenetkään voineet olla oikeutettuja osuuteen pelastuspalkkiosta. Viikari oli ollut tavanomaisissa tehtävissä saadessaan toimeksiannon, joka ei ollut koskenut meripelastusta vaan kuljetus- ja muita valmiustehtäviä. Saronikos II:n irrottamistyön edetessä Viikari oli niin ikään suorittanut normaaleja hinaus- ja avustustehtäviä. Viikarin toiminta ei ollut meripelastusta merilain tarkoittamassa mielessä.

Vastaajayhtiö katsoi merilain 209 §:n 2 momentin osoittavan, että miehistö voi olla oikeutettu osuuteen pelastuspalkkiosta muiden edellytysten täyttyessä vain, milloin alus oli matkalla suorittanut pelastustehtävän. Viikari ei ollut ollut matkalla, vaan sen toiminta oli perustunut erityisiin tilauksiin. Niin ikään merilain 209 §:n 5 momentti osoitti, että miehistöllä ei ollut oikeutta pelastuspalkkioon, milloin se toimi pelastusyhtiön palveluksessa pelastustoimintaa harjoittavalla ja sitä varten varustetulla aluksella. Vastaajayhtiön toimialaan kuului meripelastus. Viikarin miehistön työsuhteen ehdoksi oli muodostunut, ettei miehistö ollut oikeutettu osuuteen pelastuspalkkiosta. Tuo ehto oli merilain 209 §:n 5 momentissa tarkoitettu sopimus. Lisäksi suullisella sopimuksella oli sovittu, ettei miehistöllä ollut oikeutta pelastuspalkkioon. Viikari oli pelastustoimintaa harjoittava alus ja tuollaista toimintaa varten erityisesti varusteltu.

Merioikeuden päätös 12.3.1992

Perustelut

Merioikeus katsoi selvitetyksi, että Saronikos II oli Kotkan edustalla Suomenlahdella aamulla 13.6.1989 ajanut karille kello 8.15 aluksen kulkiessa noin 12 solmun nopeudella. Kun Saronikos II:n avunpyyntö oli välitetty kantajan alukselle, Viikarin väki oli keskeyttänyt normaalit merityönsä ja kiirehtinyt aluksellaan onnettomuuspaikalle. Kun alus oli vajaan tunnin kuluttua saapunut onnettomuuspaikalle, se oli kiinnittynyt Saronikos II:n perään kello 11.00 ja päivystänyt siinä seuraavana päivänä tapahtuneeseen irrotusyritykseen, minkä jälkeen Viikari oli ajanut muihin tehtäviin, mutta tullut 15.6. kello 17.25 päivystykseen. Viikari oli miehistöineen avustanut kaluston siirroissa sekä huoltanut ja valvonut osaa pelastuskalustosta.

Saronikos II oli maannut styyrpuurin puolelta sivuköliä myöten pohjassa kiinni 10 - 15 metrin matkalla heti keskilaivan keulan puolelta. Lisäksi keulassa I-ruuman kohdalla oli noin yhden kuutiometrin kivi kyljessä kiinni. Paapuurin puolella alus oli maannut kiinni hiukan alle 10 metrin matkalta. Alus oli kyntänyt pohjamoreeniin jäljen ennen kiinnijäämistään. Paikalla oli todettu, ettei alus lähtisi irti ilman huomattavaa lastin kevennystä ja ettei rikkimenneestä tankista ollut öljyvuotovaaraa aluksen maatessa tiukasti karilla. Suurin reikä pohjassa oli ollut 6,5 metriä pitkä ja noin 30 senttimetriä leveä. Suurin osa tästä repeämästä oli ollut III BB öljytankissa. Edelleen oli selvitetty, että alus oli 14.6. ruvennut keinumaan aallokossa.

Todistajana kuullun pelastuspäällikön mukaan edellä mainittu irrotusyritys oli suoritettu sekä Viikarilla että Neptunilla pelastussopimuksen tekemisen jälkeen. Yrityksen epäonnistuttua oli ryhdytty kevennystoimenpiteisiin. Todistajan mukaan pelastussopimuksen oli allekirjoittanut Neptun Maritime (Finland) Oy, joka tarpeen mukaan rahtasi joko Alfons Håkans Oy Ab:n tai Finntugs Oy:n kaluston ja hinaajia pelastustehtäviin. Neptunhinaajan ja Viikarin lisäksi oli kevennystoimenpiteitä varten rahdattu hinaaja Kraft ja kansiproomu Espa. Kevennystä oli jatkettu tilanteeseen, jolloin alus oli kellunut. Irrotuksessa Viikari oli toiminut avustavana hinaajana eli hinaajana, joka oli siirtänyt vaurioitunutta alusta väylälle. Tarpeen mukaan Viikari oli vetänyt tai toiminut jarruna. Edelleen todistajan mukaan yhtään pelastussopimuksen allekirjoittaneen Neptun Maritime (Finland) Oy:n alusta ei ollut osallistunut pelastukseen.

Merioikeus katsoi edelleen selvitetyksi, että irrotuksen jälkeen Saronikos II oli hinattu Kotkan kaupungin Hietaseen hätäsatamaan. Hinauksen olivat suorittaneet hinaajat Viikari ja Neptun. Saronikos II:n koneita ei ollut voitu käyttää öljysäiliön repeämien johdosta.

Merioikeus katsoi selvitetyksi, että Viikari oli valmistajalta tilattu satamahinaajana ja merkitty alusrekisteriin 26.10.1981 käyttötarkoituksena satamahinaaja. Alusrekisteriin oli 6.2.1991 merkitty aluksen käyttötarkoitukseksi hinaaja ja pelastusalus.

Asiassa todistajana kuultu Viikarin konepäällikkö oli kertonut, että kesän 1989 jälkeen Viikarin varustus oli ainakin helmikuulle 1991 ollut samanlainen. Toisen Viikarissa konepäällikkönä toimineen todistajan mielestä Viikari ei ollut erikoisesti varustettu pelastustyöhön. Viikarissa oli sähkögeneraattori, jonka teho oli normaali eli samanlainen kuin suomalaisissa kauppa-aluksissa yleensä. Samoin tyhjennyspumput olivat normaalit ja säännösten mukaiset. Edelleen todistajan mukaan Viikarissa oli ollut palopumppu, mikä ei ollut kuulunut laivan omaan suojaukseen. Todistajan mukaan kuitenkaan pelkällä pumpulla ei tehnyt mitään vaan varustuksena olisi pitänyt olla myös vesitykit.

Esitetyn kaupparekisterin otteen mukaan vastaajayhtiön eräänä toimialana oli harjoittaa meripelastusta. Yhtiön toimiala oli painettu myös vastaajayhtiön asiakirjoissa käyttämään logoon. Viimeksi mainitun todistajan mukaan vastaajayhtiötä perustettaessa ei laivaväelle ollut selvitetty, että kysymyksessä olisi ollut pelastusyhtiö eikä asia ollut ollut millään lailla esillä. Kun Viikarin väki oli siirtynyt Kotkan kaupungin palveluksesta Finntugs Oy:n palvelukseen elokuussa 1988 oli sanottu, että tehtävät muuttuvat vain siltä osin, että työntekijät tulisivat työskentelemään sekä Kotkassa että Haminassa. Todistajan kirjallisessa työsopimuksessa ei ollut mainintaa pelastustyöstä. Todistaja ei ollut palvelusaikanaan ollut pelastustyössä eikä ollut myöskään saanut meripelastustehtäviin minkäänlaista koulutusta.

A:n kirjallisen työsopimuksen mukaan hänen työsuhteensa palkanmaksu määräytyi tariffin eli Rasila ry:n ja Suomen Konepäällystöliitto ry:n välisen työehtosopimuksen mukaisesti. Siinä ei ollut lisäkompensaatiota meripelastustyöstä. Vastaajayhtiö oli väittänyt, että A oli suullisesti sopinut, ettei hänellä ole oikeutta pelastuspalkkioon, tai että hänelle oli tehty täysin selväksi, että laivaväen jäsenillä ei ollut oikeutta meripelastuspalkkioon ja että hän oli hyväksynyt työsuhteensa ehdoksi luopumisen pelastuspalkkiosta. Merioikeus totesi, ettei vastaajayhtiö näiden väitteidensä tueksi ollut esittänyt näyttöä.

Edelleen merioikeus katsoi selvitetyksi todistajana kuullun pelastuspäällikön kertoman perusteella, että pelastussopimus oli tehty Saronikos II:n varustamon ja Neptun Maritime (Finland) Oy:n nimissä. Pelastuspalkkion kokonaismääräksi oli vahvistettu 465 576,44 puntaa. Vastaajayhtiö oli selvittänyt laskuttaneensa Neptun Maritime (Finland) Oy:ltä liikesalaisuudeksi mainitun yhteistyösopimuksen perusteella vastaajayhtiölle aiheutuneita kuluja ja muita suorituksia.

Edelleen sanottu todistaja oli selvittänyt vastaajayhtiön asemaa sen toimiessa alihankkijana. Alihankkijalla ei ollut juridista eikä taloudellista vastuuta. Vastaajayhtiö oli rahdattu yhteistyösopimuksen perusteella ennakolta sovituilla perusteilla osallistumaan tehtävään ja sen tuoma ulkopuolinen kalusto oli rahdattu alihankkijaksi.

Vastaajayhtiön esittämien väitteiden johdosta merioikeus totesi, ettei se, että Alfons Håkans Oy Ab omisti 30 prosenttia vastaajayhtiöstä, tehnyt siitä pelastusyhtiötä ja ettei merilaki syrjäyttänyt työlainsäädännön normeja työsuhteen ehtoja tulkittaessa.

Näyttämättä oli jäänyt, että Viikarin tavanomaisiin tehtäviin olisi kuulunut meripelastuksen suorittaminen. Niin ikään näyttämättä oli jäänyt, että A olisi vastaajayhtiön palvelukseen tullessaan ja työsopimuksen tehdessään tiennyt tavanomaisiin työtehtäviinsä kuuluneen meripelastuksen.

Merioikeus katsoi selvitetyksi, että Viikarin miehistöön olivat kuuluneet kantaja A konepäällikkönä, B päällikkönä ja C matruusina. A:n peruspalkka oli ollut 7 901 markkaa ja C:n 4 786,10 markkaa kuukaudessa.

Kaiken yllä olevan perusteella merioikeus katsoi selvitetyksi, että Viikarin toimet olivat olleet meripelastustoimintaa ja että alus oli ollut merilaissa tarkoitetussa mielessä matkalla, kun se oli noihin toimiin ryhtynyt.

Sitä vastoin oli jäänyt selvittämättä, että Viikari oli alus, joka olisi erityisesti pelastustoimintaa varten varustettu ja että vastaajayhtiö kaupparekisterimerkinnästä huolimatta olisi jatkuvasti harjoittanut pelastustoimintaa.

Merilain 203 §:n 1 momentin mukaan oikeutettu pelastuspalkkioon oli se, joka oli pelastanut haaksirikkoutuneen tai vaarassa olleen aluksen. Esitetyn selvityksen perusteella Saronikos II oli ollut haaksirikkoutunut ja vaarassa sanotussa lainpaikassa edellytetyin tavoin.

Meripelastustilanteeseen Viikari miehistöineen oli osallistunut ainakin alkuun Saronikos II aluksen päällikön ja myöhemmin pelastuksen johdon pyynnöstä. Välitetyn avunpyynnön takia Viikari oli keskeyttänyt veden pumppaamisen erääseen toiseen alukseen ja kiiruhtanut onnettomuuspaikalle. Siten Viikarin oli katsottava jo tuollakin perusteella olleen merilain 209 §:n 2 momentissa tarkoitetussa mielessä matkalla.

Merilain 209 §:n 1 momentin mukaan jos pelastajien kesken syntyi riita pelastuspalkkion jakamisesta, määräsi oikeus siitä 206 §:ssä mainittujen seikkojen perusteella. Tässä tapauksessa pelastuspalkkion kokonaismääräksi oli välitystuomioistuimessa vahvistettu 465 576,44 puntaa eli 6,804 kurssin mukaisesti 3 106 000 markkaa. Tuosta pelastuspalkkiosta oli ensin suoritettava merilain 209 §:n mukaiset korvaukset ja kustannukset, mitkä olivat syntyneet pelastustyön johdosta. Tällaisiksi korvauksiksi ja kustannuksiksi merioikeus hyväksyi oikeudelle esitetyn kululaskelman perusteella 1 841 588,80 markkaa. Siten jaettavaksi pelastuspalkkioksi jäi 1 264 411,20 markkaa.

Harkitessaan Viikarin pelastuspalkkion suuruutta merioikeus otti huomioon merilain 206 §:n oikeusohjeen ja sen, että alus oli välillä poistunut onnettomuuspaikalta ja että sen toiminta pelastuksessa oli ollut vähäisempää kuin Saronikos II:n lastin keventämiseen ja siihen liittyviin tehtäviin osallistuneen kaluston. Siten merioikeus harkitsi oikeaksi määrätä, että Viikarin osuus jakokelpoisesta pelastuspalkkiosta eli 1 264 411,20 markasta oli yksi viidesosa eli 252 882 markkaa, mistä laivanisännän eli vastaajayhtiön osuus oli kolme viidesosaa eli 151 729,20 markkaa ja laivaväen kaksi viidesosaa eli 101 152,80 markkaa. Merilain 209 §:n 2 momentin mukaan päällikön osuus viime mainitusta oli yksi kolmasosa ja varsinaisen laivaväen osuus kaksi kolmasosaa, kuitenkin niin, että päällikön osuuden tuli olla vähintään kaksi kertaa niin suuri kuin korkeimmin palkatun merimiehen.

Tuomiolauselma

Merioikeus vahvisti, että Viikarin suorittaessa Saronikos II:n pelastustyön 13. - 18.6.1989 kyse oli ollut merilaissa tarkoitetusta pelastustilanteesta, jossa merilain pelastuspalkkiota koskevien sääntöjen mukaan A oli oikeutettu pelastuspalkkioon. Merioikeus velvoitti vastaajayhtiön maksamaan A:lle pelastuspalkkiona 28 021,83 markkaa korkoineen ja velvoitti vastaajayhtiön korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 4.8.1993

Hovioikeus lausui vastaajayhtiön valituksen johdosta, että todistajana kuultu pelastuspäällikkö oli kertonut, että Neptun Maritime (Finland) Oy:n, Alfons Håkans Oy Ab:n ja Finntugs Oy:n välillä tehdyn yhteistyösopimuksen perusteella Saronikos II:n meripelastussopimus oli allekirjoitettu Neptun Maritime (Finland) Oy:n nimissä. Viimeksi mainitulla yhtiöllä oli sopimuksen teon aikaan omistuksessaan yksi alus, joka ei ollut osallistunut pelastustehtävään. Yhtiö oli käyttänyt pelastustehtävässä apunaan Finntugs Oy:n omistamaa Viikaria ja Alfons Håkans Oy Ab:n omistamia aluksia Neptunia, Kraftia ja kansiproomu Espaa. Sopimukseen perustuen oli sittemmin laadittu laskelma Saronikos II:n pelastuksen aiheuttamista kuluista.

Merioikeuden lausunto jaettavasta pelastuspalkkiosta oli näin ollen virheellinen.

Finntugs Oy:n pelastuspalkkio-osuutena oli siten pidettävä laskelmassa mainittua määrää. Pelastuspalkkiosta yhtiö oli oikeutettu merilain 209 §:n 2 momentin mukaan vähentämään sille pelastustyön johdosta suoranaisesti aiheutuneet kulut kuten polttoainekulut sekä päällikön ja laivaväen palkat ja elatuksesta aiheutuneet kustannukset. Yhtiö ei ollut kuitenkaan esittänyt selvitystä näiden kulujen määrästä. Siten tarkkaa laskelmaa jaettavasta pelastuspalkkiosta ei esitetyn selvityksen perusteella voitu tehdä.

Edellä mainituilla perusteilla ja ottaen huomioon merioikeuden toteaman Viikarin osuuden pelastustoiminnassa hovioikeus katsoi, että A oli kuitenkin oikeutettu merioikeuden tuomitsemaan osuuteen pelastuspalkkiosta.

Muilta osin hovioikeus hyväksyi merioikeuden perustelut. Merioikeuden päätöksen lopputulosta ei siten muutettu.

Vastaajayhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaus vastauskuluista korkoineen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Finntugs Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan Finntugs Oy on vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

A on vastannut valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 20.11.1995

Perustelut

Jutussa on sovellettava 9.6.1939 annetun merilain (167/39) säännöksiä sellaisina kuin ne olivat voimassa tapahtumahetkellä.

Alempien oikeuksien mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä on ollut merilain 203 §:ssä tarkoitettu meripelastustilanne ja että Viikari on osallistunut Saronikos II aluksen pelastamiseen meripelastuspalkkion saamiseen oikeuttavalla tavalla.

Merilain 209 §:ssä ovat säännökset siitä, miten pelastuspalkkio on jaettava siihen oikeutettujen kesken. Pykälän 5 momentissa säädetään: "Sopimus, jonka mukaan aluksella ehkä ansaittavasta pelastuspalkkiosta pienempi osuus kuin mitä edellä on säädetty on tuleva päällikölle tai laivaväelle, olkoon mitätön, jollei kysymyksessä ole alus, joka harjoittaa pelastustoimintaa ja on erityisesti sitä varten varustettu ---".

Mainitussa säännöksessä tarkoitetun sopimuksen pätevyyden yhtenä ehtona on, että asianomainen laivaväen jäsen palvelee pelastustoimintaa harjoittavalla aluksella. Lisäksi edellytyksenä on, että alus on pelastustoimintaa varten varustettu. Välttämätöntä ei ole, että aluksen yksinomaisena toimintana olisi meripelastus eikä sekään, että pelastustoimintaan soveltuvia varusteita jatkuvasti säilytettäisiin aluksessa. Riittää, että meripelastus on yhtenä toimintamuotona ja että pelastusvarusteita voidaan asentaa muualla olevasta varastosta.

Asiassa ei ole toisaalta näytetty A:n kanssa sovitun, ettei hänellä ole oikeutta pelastuspalkkioon eikä toisaalta myöskään laivaväkeen kuuluville ilmoitetun, että meripelastustoiminta kuuluu työtehtäviin ilman oikeutta pelastuspalkkioon. Liioin ei ole selvitetty olleen A:n tiedossa hänen pestautuessaan Finntugs Oy:n palvelukseen tai muutoin olleen alalla yleisesti tunnettua, että Finntugs Oy harjoittaisi meripelastustoimintaa. Koska siten ei voida katsoa syntyneen sopimusta siitä, ettei A:lla ole oikeutta pelastuspalkkioon, tämän jutun lopputulokseen ei vaikuta se, onko Finntugs Oy ollut ammattimaisesti meripelastustoimintaa harjoittava yritys vai ei.

Merilain 209 § koskee tilannetta, jossa pelastajien kesken syntyy riita pelastuspalkkion jakamisesta. Siinä tapauksessa, että alus on pelastanut joitain matkalla, palkkion jakamisesta on säädetty säännöksen 2 momentissa. Korkeimmassa oikeudessa ei, A:n tyydyttyä merioikeuden päätökseen, ole kysymys pelastuspalkkion määrästä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mikkola, Kartimo ja Pasila. Esittelijä Pirjo Peura-Vasama.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Portin, Tulenheimo-Takki, Taipale, Wirilander ja Palaja. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund.

---

[SV]

Se

KKO:1995:94

En bogserbåt hade biträtt vid bärgningen av ett fartyg som förolyckats och som var i fara på ett sätt vilket berättigade till bärgarlön. En besättningsman på bogserbåten hade rätt till andel i bärgarlön, eftersom det inte hade visats att - med honom hade avtalats om att han inte hade rätt till bärgarlön - besättningsmännen hade underrättats om att bärgningsuppdrag ingick i arbetsuppgifterna utan rätt till bärgarlön - det bland besättningsmännen eller inom branschen var allmänt känt att rederiet bedrev bärgningsverksamhet.

SjöL 209 § 2 mom (167/39)

SjöL 209 § 5 mom (167/39)

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.