Labor court ruled local collective agreements cannot lower the fixed monthly salary mandated by the main collective agreement.

Liittojen välillä solmitun vakuutusalan ensimmäisen asteen kenttämiehiä koskevan palkkasopimuksen mukaan kenttämiehelle maksettiin vähintään palkkasopimuksen mukainen kiinteä kuukausipalkka. Palkkasopimuksen palkkiojärjestelmää koskevan määräyksen mukaan työnantaja ja kenttämiehiä edustava yhdistys sopivat paikallisesti työehtosopimuksen palkkiojärjestelmästä. Ellei kenttämiehiä edustavaa yhdistystä ollut, sovittiin palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa.

Lausunnossa katsottu, että sekapalkkajärjestelmässä, jossa palkkaus muodostui kiinteästä kuukausipalkasta ja provisiosta, kiinteän palkan tuli olla vähintään palkkasopimuksessa tarkoitetun kiinteän kuukausipalkan suuruinen. Tästä periaatteesta ei ollut mahdollista poiketa myöskään palkkasopimuksen palkkiojärjestelmää koskevassa määräyksessä tarkoitetuilla paikallisilla sopimuksilla.

KUULTAVAT Vakuutusalan Työnantajayhdistys ry

Vakuutusväen Liitto VvL ry

LAUSUNTO

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Vakuutusalan Työnantajayhdistyksen ja Vakuutusväen Liitto VvL:n välillä solmitussa vakuutusalan ensimmäisen asteen kenttämiehiä koskevassa palkkasopimuksessa on vuodesta 1993 alkaen ollut muun muassa seuraavan sisältöiset määräykset:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

2 § Kiinteä palkka

1. Vakinaiseksi nimitetylle kenttämiehelle maksetaan vähintään liitteen mukainen kiinteä kuukausipalkka.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

3 § Palkkiojärjestelmä

1. Yhtiö ja yhtiön kenttämiehiä edustava yhdistys sopivat paikallisesti työehtosopimuksin vakuutusten palkkiojärjestelmästä. Palkkaus voi perustua myös kokonaan kiinteälle palkalle. Jos kenttämiehiä edustavaa yhdistystä ei ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa.

2. Tällä sopimuksella ei sovita yhtiökohtaisten palkkiojärjestelmien perusteista.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

12 § Työtaistelutoimenpiteet

1. Kaikki työtaistelutoimenpiteet, jotka kohdistuvat tähän sopimukseen kokonaisuudessaan tai johonkin sen yksittäiseen määräykseen, ovat kielletyt.

2. Edellä 1. kappaleessa sovitusta huolimatta voi kenttämiehiä edustava yhdistys tai työnantaja ryhtyä työtaistelutoimenpiteeseen, jos 3 §:ssä tarkoitetuissa työehtosopimusneuvotteluissa ei ole päästy yhtiökohtaisesti sovittavista palkkioasioista yhteisymmärrykseen 3 §:ssä tarkoitetun sopimuksen voimassaolon päätyttyä.

3. Edellä 2. kappaleessa tarkoitettuja työtaistelutoimenpiteitä ei saa tukea sympatiatyötaistelulla.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

KANNE

Vaatimukset

Myyntineuvottelija Juhani Turpeinen on Saimaan Vakuutusyhdistystä vastaan Imatran käräjäoikeudessa ajamassaan kanteessa vaatinut Saimaan Vakuutusyhdistyksen velvoittamista suorittamaan hänelle maksamattomia palkkoja ajalta 1.2.1993 - 20.12.1996 yhteensä 85 655 markkaa, yhtiökohtaista palkankorotuslisää 1 125 markkaa, lomakorvausta 3 854 markkaa, vahingonkorvauksena enintään 33 000 markkaa ja odotusajan palkkaa kuudelta päivältä 3 366,10 markkaa sekä kaikille vaadituille markkamäärille korkoa kanteessa tarkemmin yksilöidyin tavoin. Lisäksi Turpeinen on vaatinut Saimaan Vakuutusyhdistyksen velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa laillisine korkoineen.

Perusteet

Turpeisen työsuhde ja palkkaus

Turpeinen oli ollut Saimaan Vakuutusyhdistyksen palveluksessa 1.2.1993 - 20.12.1996. Ennen työsuhteen alkamista Turpeiselle oli työnantajan taholta esitetty, että hänen oli mahdollista valita joko kiinteä palkka tai vakuutusalalla yleisimmin käytössä ollut kiinteän palkan ja provision yhdistelmä. Kokonaispalkasta oli tehty valmiiksi laskelma, joka oli osoittanut kuukausipalkaksi tuolloin noin 9 000 markkaa, kun vaadittavat suositusnormit täyttyisivät. Palkkaustavaksi olikin sovittu kiinteän kuukausipalkan ja provision yhdistelmä.

Turpeinen oli keväällä 1995 ollut yhteydessä ammattiliittoonsa, koska hän oli todennut kuukausipalkkansa olleen alle työehtosopimuksen mukaisen vähimmäispalkan. Turpeinen oli keskustellut asiasta Saimaan Vakuutusyhdistyksen toimitusjohtajan kanssa. Työnantaja ei ollut kuitenkaan suostunut korjaamaan palkkaa, koska työnantajan näkemyksen mukaan palkka oli työehtosopimuksen mukainen. Työpaikan menettämisen pelon johdosta Turpeinen ei ollut uskaltanut riitauttaa palkkaustaan oikeudenkäyntiteitse, vaan hän oli yrittänyt itse ja ammattiliittonsa avulla saada korjatuksi palkkauksensa. Turpeinen oli 28.10.1996 ilmoittanut työnantajalle, että ellei palkkausasiaa korjata, joutuisi hän irtisanoutumaan yhdistyksen palveluksesta. Koska kuukausipalkan määrää ei ollut korjattu, Turpeinen oli 20.11.1996 irtisanonut työsopimuksensa päättymään 20.12.1996. Liittojen välillä marraskuussa 1996 käydyissä neuvotteluissa asiasta ei ollut päästy sovintoratkaisuun.

Turpeinen oli työsuhteensa aikana toiminut kenttämiehenä eli vakuutusten myyntineuvottelijana. Hänen päätehtävänsä oli ollut yhdistyksen markkinointipolitiikan toteuttaminen työsopimuksensa ja toimenkuvauksensa mukaisella tavalla. Työsuhteessa olisi tullut soveltaa Vakuutusalan Työnantajayhdistyksen ja Vakuutusväen Liiton välistä vakuutusalan toimihenkilöitä koskevaa työehtosopimusta. Turpeinen oli ollut työehtosopimuksessa tarkoitettu päätoiminen ensimmäisen asteen kenttämies, ja työsuhteeseen olisi tullut soveltaa vakuutusalan ensimmäisen asteen kenttämiehiä koskevaa palkkasopimusta. Tässä palkkasopimuksessa oli määrätty, kuinka suuri kiinteän kuukausipalkan vähintään tuli olla.

Saimaan Vakuutusyhdistyksen Turpeiselle viimeksi maksama, kiinteästä kuukausipalkasta ja provisioista muodostuva keskiansio oli ollut 10 410 markkaa kuukaudessa. Kun kiinteä palkka oli alittanut työehtosopimuksen edellyttämän vähimmäismäärän 1 652 markalla, oli Turpeisen viimeisenä työsopimuksen ja työehtosopimuksen mukaisena palkkana pidettävä 12 062 markkaa kuukaudessa.

Palkkasaatavat

Ensimmäisen asteen kenttämiehiä koskevan palkkasopimuksen 2 §:n mukaan vakinaiseksi nimitetylle kenttämiehelle maksettiin vähintään liitteen 2 mukainen kiinteä kuukausipalkka. Saimaan Vakuutusyhdistys ei ollut tältä osin noudattanut työehtosopimusta, koska Turpeiselle maksettu palkka oli kiinteän palkan osalta koko työsuhteen ajan alittanut työehtosopimuksen mukaisen vähimmäispalkan. Vaaditut palkkasaatavat muodostuivat työehtosopimuksen mukaisen vähimmäiskuukausipalkan ja Turpeiselle maksetun kiinteän kuukausittaisen palkan välisestä erotuksesta.

Turpeiselle oli maksettu kuukausittaista kiinteää palkkaa 4 000 markkaa 1.1. - 31.12.1993, 5 000 markkaa 1.1. 30.11.1994, 5 160 markkaa 1.12.1994 - 31.1.1995, 5 467 markkaa 1.2. - 31.10.1995, 5 603 markkaa 1.11.1995 30.9.1996 ja 5 763 markkaa 1.10. - 30.11.1996.

Työehtosopimuksen mukaan työnantaja olisi kuitenkin ollut velvollinen maksamaan Turpeiselle kuukausittaista kiinteää minimipalkkaa 6 483 markkaa 1.1.1993 - 30.11.1994, 6 718 markkaa 1.12.1994 - 31.1.1995, 7 118 markkaa 1.2. - 31.10.1995, 7 298 markkaa 1.11.1995 - 30.9.1996 ja 7 415 markkaa 1.10. - 30.11.1996.

Työnantaja oli maksanut 25.11.1996 Turpeiselle 647 markkaa korvauksena syyskuun 1993 palkasta ja 79 markkaa helmikuun 1994 palkasta.

Kun marraskuun 1996 suoritukset otettiin huomioon, Turpeisen saama kokonaispalkka oli provisiot ja lisät huomioon ottaen ollut enemmän kuin työehtosopimuksen mukainen kiinteä kuukausipalkka. Provisiota ei voitu kuitenkaan sisällyttää kuukausittaiseen vähimmäispalkkaan, vaan työnantajan oli suoritettava sovitut myyntipalkkiot kiinteän kuukausipalkan päälle.

Yhtiökohtainen palkankorotuslisä

Työehtosopimukseen oli 1.12.1994 otettu niin sanottua yhtiökohtaista palkankorotuserää koskeva määräys. Tämä palkankorotuserä oli suuruudeltaan 0,7 prosenttia marraskuun 1994 kiinteästä palkasta ja se olisi tullut lisätä kuukausipalkkaan 1.12.1994 lukien. Turpeiselta oli jäänyt saamatta tämä suuruudeltaan 45 markkaa kuukaudessa oleva erä yhteensä 25 kuukaudelta. Maksamatta oli siten 1 125 markkaa.

Maksamattomat lomakorvaukset

Koska Turpeiselle maksettu palkka oli ollut työehtosopimuksen vähimmäispalkkaa alhaisempi, oli hänelle myös maksettu lomakorvauksia liian vähän. Maksamatta olevien lomakorvausten määrä oli yhteensä 3 854 markkaa.

Vahingonkorvaus

Odotusajan palkka

Koska Turpeisella edelleen oli työsuhteesta johtuvia saatavia, oli hän myös oikeutettu työsopimuslain 22 §:n 5 momentin mukaiseen odotusajan palkkaan määrältään 3 366,10 markkaa.

VASTAUS

Vaatimukset

Saimaan Vakuutusyhdistys on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä kokonaisuudessaan. Lisäksi Saimaan Vakuutusyhdistys on vaatinut Turpeisen velvoittamista korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut laillisine korkoineen.

Perusteet

Turpeisen palkkaus ja sen työehtosopimuksen mukaisuus

Saimaan Vakuutusyhdistyksen ja Turpeisen välillä 21.1.1993 solmitussa kirjallisessa työsopimuksessa oli selvästi sovittu, että Turpeisen palkka oli niin sanottu sekapalkka eli kiinteä palkka oli 4 000 markkaa kuukaudessa, minkä lisäksi hänelle maksettiin provisiota 20 prosenttia yhdistyksen vakuutuslajien nettomaksuista laskettuna. Työehtosopimuksen mukaisen kuukausipalkan olisi työsopimuksen allekirjoittamisajankohtana tullut olla 6 483 markkaa. Työsuhteeseen sovellettavan vakuutusalan kenttämiesten työehtosopimuksen palkkasopimuksen 2 §:n mukaan vakinaiseksi nimetylle kenttämiehelle maksettiin vähintään liitteen 2 mukainen kiinteä kuukausipalkka eli ansion olisi tullut olla kuukaudessa edellä mainitun suuruinen. Alan palkkausjärjestelmää oli työnantajayhdistyksessä tulkittu siten, että kiinteä kuukausipalkka muodosti alan vähimmäispalkkajärjestelmän.

Edellä mainitun palkkasopimuksen palkkiojärjestelmää koskevassa 3 §:ssä oli todettu seuraavaa:

"1. Yhtiö- ja kenttämiehiä edustava yhdistys sopivat paikallisesti työehtosopimuksin vakuutusten palkkiojärjestelmästä. Palkkaus voi perustua myös kokonaan kiinteälle palkalle. Jos kenttämiehiä edustavaa yhdistystä ei ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa."

Yrityskohtaisia järjestelmiä oli edellä mainitun sopimusmääräyksen mukaisesti tehty hyvinkin erilaisista myynti-, provisio- ja tulospalkoista. Nyt esillä olevassa tapauksessa edellä olevassa määräyksessä mainittua yhdistystä ei vastaajayhdistyksen pienuudesta johtuen ollut, joten määräyksen mukaisesti palkoista sovittiin yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa. Näin oli työnantajan ja Turpeisen välillä työsopimuksella tehty.

Työehtosopimuksen määräykset eivät ottaneet kantaa siihen, voitiinko provisiopalkkaa maksamalla maksaa kuukausipalkkaa alempaa peruspalkkaa. Työnantajayhdistyksen kanta kuitenkin oli ollut se, että provisiota maksamalla peruspalkkaa voitiin alentaa. Työehtosopimuksen vähimmäispalkkajärjestelmä merkitsi sitä, että sovitun palkkausjärjestelmän mukaisen ansion tuli täyttää työehtosopimuksessa mainittu kuukausipalkan vähimmäismäärä. Peruskuukausipalkan ei tällaisessa sekapalkkausjärjestelmässä tarvinnut olla yhtä suuri kuin työehtosopimuksen mukaista pelkkää kuukausipalkkausjärjestelmää käytettäessä.

Turpeiselle oli jo työsopimusta tehtäessä esitetty, että hän voi vapaasti valita palkkauksensa joko täysin työehtosopimuksen kuukausipalkkauksen mukaisena eli kiinteänä taulukkopalkan suuruisena kuukausipalkkana tai vaihtoehtoisesti hän voi valita palkkauksensa siten, että se oli selvästi alle kuukausipalkan oleva peruspalkka, jonka lisäksi hänelle maksettaisiin sovittu provisio eli tässä tapauksessa edellä mainittu 20 prosenttia. Viimeksi mainitun vaihtoehdon mukaisesta palkkauksesta oli sovittu työnantajan ja Turpeisen välillä. Turpeiselle oli työsuhteen kestäessä myös useaan otteeseen esitetty, että hänellä oli halutessaan mahdollisuus saada kiinteän kuukausipalkan mukainen palkka, mutta tässä tapauksessa ei luonnollisestikaan enää entisen suuruisia provisioita.

Monipuolisilla ja joustavilla palkkausjärjestelmillä päästiin usein myös työntekijän kannalta katsottuna parempaan lopputulokseen kuin siinä tapauksessa, että työntekijälle maksettaisiin pelkästään kiinteää palkkaa. Näin oli Turpeisenkin kohdalla käynyt. Turpeiselle oli vajaan neljän vuoden työsuhteen ajalta maksettu ansioita 465 417 markkaa. Tästä lomaltapaluurahojen osuus oli 38 531 markkaa. Mikäli Turpeinen olisi ollut kokonaan työehtosopimuksen mukaisella kuukausipalkalla, olisi hänelle tullut maksaa työehtosopimuksen mukaisina vähimmäispalkkoina yhteensä 315 230 markkaa. Hänelle oli siten työsuhteensa aikana maksettu 111 654 markkaa enemmän kuin mitä hän olisi ansainnut, jos hänelle olisi maksettu työehtosopimuksen mukaiset vähimmäispalkat. Kuukaudessa Turpeiselle oli siten maksettu 2 427 markkaa enemmän, kuin mihin hänellä olisi ollut oikeus siinä tapauksessa, että hänelle olisi maksettu työehtosopimuksen mukainen kiinteä vähimmäiskuukausipalkka.

Saimaan Vakuutusyhdistys oli aikanaan tiedustellut Vakuutusalan Työnantajayhdistykseltä, oliko Turpeisenkin kohdalla käytetyn sekapalkkausjärjestelmän käyttö mahdollista työehtosopimuksen kuukausipalkkajärjestelmän vaihtoehtona. Tähän työnantajayhdistyksestä oli vastattu myönteisesti. Saimaan Vakuutusyhdistyksen palveluksessa oli kolme muuta toimihenkilöä, jotka olivat vastaavassa asemassa kuin Turpeinen. Hekin olivat saaneet vapaasti valita palkkausjärjestelmänsä edellä mainituista vaihtoehdoista. Yksi toimihenkilöistä oli tälläkin hetkellä pelkästään kiinteällä kuukausipalkalla ja kaksi muuta toimihenkilöä saivat palkkansa saman järjestelmän mukaisesti kuin Turpeinen aikanaan.

Turpeinen oli useaan otteeseen vaatinut palkankorotusta ja näitä vaatimuksia oli käsitelty yhdistyksen hallituksessa muun muassa vuonna 1995 ja vuonna 1996. Hallitus oli vuonna 1995 kirjallisesti vastannut Turpeisen palkankorotusvaatimukseen todeten, että Turpeisella olisi valintansa mukaan ollut mahdollisuus siirtyä kokonaan kiinteälle työehtosopimuksen mukaiselle kuukausipalkalle vaihtoehtona hänen silloiselle sekapalkalleen. Tätä Turpeinen ei ollut halunnut. Turpeinen oli vaatinut pohjapalkaksi työehtosopimuksen mukaista kuukausipalkkaa, jonka lisäksi hänelle olisi tullut maksaa yksinmyynnistä 15 prosentin ja asiamiesmyynnistä 5 prosentin provisiot.

Turpeiselle oli vielä marraskuussa vuonna 1996 kirjallisesti ilmoitettu palkankorotuksen mahdottomuus. Tuolloin oli myös uudistettu esitys, jonka mukaan Turpeinen olisi voinut valita palkkausjärjestelmänsä siten, että hänelle olisi maksettu taulukon mukainen kiinteä kuukausipalkka tai pienempi kiinteä osa ja provisiot. Turpeinen oli tätä ennen esittänyt, että hänelle tulisi kuukausipalkan lisäksi maksaa 15 prosentin provisio yksinmyynnistä ja muut provisiot päälle. Tässä yhteydessä hän myös oli uhannut irtisanoutua, ellei työnantaja suostu hänen vaatimukseensa.

Työsuhteen päättymisestä johtuvan vahingon korvaamisesta

Turpeinen oli irtisanonut työsopimuksensa työsopimuslain 38 §:n ja työehtosopimuksen mukaista yhden kuukauden irtisanoutumisaikaa noudattaen. Tähän Turpeisella oli ollut oikeus. Sen sijaan työsopimuslain 43 §:n mukaan työsopimus voitiin purkaa vain, mikäli tärkeä syy sitä vaati. Mainitun pykälän 3 momentin mukaan työntekijä voi purkaa työsopimuksen, mikäli asianhaarat eivät antaneet aihetta muuhun arviointiin erityisesti muun muassa sellaisessa tilanteessa, jossa palkkaa ei maksettu sopimuksen mukaisena. Turpeiselle oli maksettu palkkaa koko ajan hänen kanssaan tehdyn työsopimuksen mukaisesti työehtosopimuksen palkkasopimuksen 3 §:n mukaisesti yksilöllisesti sovittuna palkkana. Kysymys ei siten voinut olla työsuhteen purkamisoikeudesta palkkojen maksamattomuuden johdosta.

Turpeinen ei myöskään ollut käyttänyt purkamista työsuhteen päättämisperusteena vaan nimenomaan irtisanoutunut työsuhteesta. Tällaisessa tilanteessa työnantajalta ei voitu vaatia mitään vahingonkorvausta. Irtisanoutumisen muuttaminen purkamiseksi myöhemmin ei ollut mahdollista. Purkuperustetta ei myöskään ollut käytetty työsopimuslain 44 §:n mukaisessa ajassa.

Oikeudellinen arviointi

Työtuomioistuimen oikeuskäytännössä oli vakiintuneesti tulkittu työehtosopimuksia siten, että tarkasteltiin sitä, että palkkausmääräykset kokonaisuutena katsoen täyttyivät ilman, että kaikkien yksityiskohtien tulisi olla juuri samoin kuin työehtosopimuksissa oli määrätty. Paikallista sopimusvapautta oli myös työtuomioistuimen tulkintojen kautta selvästi viime aikoina lisätty.

Myös korkeimman oikeuden 6.8.1997 antamassa tuomiossa KKO:1997:114 oli otettu sama kanta. Siinä oli todettu, että koska jutussa ei voitu todeta, toteutuivatko työntekijälle työehtosopimuksen mukaan kuuluvat vähimmäisedut, työnantaja velvoitettiin suorittamaan työajan lyhennysja kulkemiskorvauksia työntekijälle. Mainitun tuomion periaatteita soveltaen voitiin tulla siihen johtopäätökseen, että jos työehtosopimuksen mukaiset vähimmäisehdot täyttyivät, ei työntekijälle tarvinnut maksaa tiettyjä muita korvauksia. Nyt esillä olevassa tapauksessa oli kiistatta näytetty ja Turpeinenkin oli myöntänyt sen, että hänelle oli maksettu palkkaa runsaasti yli työehtosopimuksen mukaisen vähimmäispalkan. Mikäli katsottaisiin, että alan työehtosopimuksen palkkausliitteen 2 §:ää oli tulkittu väärin, kuului asia työtuomioistuimen ratkaistavaksi.

Esitetyt korvausvaatimukset

Saimaan Vakuutusyhdistys on kunkin kanteessa vaaditun saatavaerän kohdalla vastauksessaan esittämillään perusteilla kiistänyt vaatimukset perusteettomina.

KÄRÄJÄOIKEUDEN LAUSUNTOPYYNTÖ

Imatran käräjäoikeus on 20.1.1999 päivätyllä kirjeellä pyytänyt työtuomioistuimen lausuntoa seuraavista kysymyksistä:

1. Pitääkö sekapalkkausjärjestelmässä, jossa palkkaus muodostuu kiinteästä kuukausipalkasta ja provisiosta, kiinteän palkan olla vähintään työehtosopimuksen ja palkkasopimuksen 2 §:ssä määrätyn suuruinen?

2. Onko palkkasopimuksen 3 §:ää sovellettaessa mahdollista sopia paikallisesti niin, että 2 §:n säännöstä kiinteän palkan vähimmäismäärästä ei noudateta?

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Työtuomioistuin on työtuomioistuimesta annetun lain 39 §:n nojalla varannut Vakuutusalan Työnantajayhdistykselle ja Vakuutusväen Liitto VvL:lle tilaisuuden tulla asiassa kuulluiksi.

Vakuutusalan Työnantajayhdistys on lausunnossaan todennut seuraavaa:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Vakuutusalan kenttämiehiä koskeva palkkasopimus perustuu kiinteään takuupalkkaan ja yhtiökohtaisesti sovittaviin palkkioihin. Yrityksissä voi olla käytössä myös täysin kiinteään palkkaan pohjautuva järjestelmä. Palkkiojärjestelmissä on suuria yhtiökohtaisia eroja eivätkä sopimusten yksityiskohdat ole työnantajayhdistyksen tiedossa. Käytännössä palkkioiden osuus muodostaa olennaisen osan myyntimiesten kokonaispalkkauksesta.

Palkkasopimuksen 2 §:n mukaisesti kenttämiehelle tulee maksaa vähintään palkkasopimuksen liitteenä olevaa kuukausipalkkaa. Tämä voidaan sopimuksen mukaan tehdä myös siten, että yritys ja kenttämies sopivat sekapalkkajärjestelmästä, jossa kuitenkin täyttyy vähintään työehtosopimuksella sovittu palkka.

Työehtosopimusten kuukausipalkat ovat luonteeltaan vähimmäisansioita turvaavia palkkoja, joihin mahdollisilla muilla järjestelmillä maksetuilla palkoilla kuten edellä mainitulla sekajärjestelmällä tulee yltää. Mitään estettä työehtosopimuksessa ei ole sopia esimerkiksi täysin ilman peruspalkkaa olevasta järjestelmästä. Työehtosopimuksessa on ainoastaan vähimmäispalkat, joiden alle mahdollisilla henkilökohtaisilla tai yrityskohtaisilla järjestelmillä ei saa mennä. Mikäli näin käy, täytyy työnantajan korvata työehtosopimuksen kuukausipalkan ja muilla järjestelmillä saavutetun palkan välinen erotus.

Voidaankin puhua kahden kiinteän järjestelmän yhdistämisestä; kiinteästä kuukausittain maksettavasta kuukausipalkasta ja kiinteästä kuukausittain maksettavasta provisiosta. Näiden on yhdessä oltava vähintään palkkasopimuksen 2 §:n tarkoittaman kiinteän kuukausipalkan (minimipalkan) suuruinen. Tämän lisäksi kenttämiehellä on mainitussa järjestelmässä mahdollisuus paikallisesti sovitulla tavalla huomattaviinkin provisioihin myynnin toteutuessa hyvin. Käytännössä kenttämiehen kokonaisansio ylittääkin työehtosopimuksessa säännellyn minimitason, jos provisiopalkasta on sovittu.

Kenttämiesten palkkasopimuksen 3 §:n mukaan yhtiö ja kenttämies voivat sopia palkoista yksilöllisesti, jos yhtiössä ei ole kenttämiesyhdistystä. Merkillepantavaa on, että sanamuodon mukaan kyse on nimenomaan palkoista, ei yksinomaan palkkioista. Tällöinkin tulee luonnollisesti edellisessä kappaleessa tarkoitetun minimipalkan täyttyä.

Palkkasopimuksen 3 §:ssä todetaan nimenomaan, että palkoista sovitaan yksilöllisesti. Tämä tarkoittaa luonnollisesti etukäteen tapahtuvaa sitovaa sopimista. Työnantajayhdistyksen mielestä on mahdotonta tulkita sopimusta niin, että kenttämies voisi ensin kieltäytyä työehtosopimuksen mukaisesta kiinteästä palkasta sitä vastaan, että provisiot ovat korkeammat ja sitten jälkikäteen vaatia työehtosopimuksen mukaista kiinteää palkkaa takuupalkkana korkeiden provisioidensa lisäksi.

Yhtiöllä ja kenttämiehellä on kummallakin oikeus vaatia ainoastaan työehtosopimuksen mukaista kiinteää minimipalkkaa tilanteessa, jossa ei ole yhtiökohtaista sopimusta. Kuitenkin kenttämies ja yhtiö molemmat haluavat useissa tapauksissa järjestelmän, jossa kenttämiehellä on mahdollisuus lisäansioihin ja vastaavasti yhtiöllä myyntituottoihin. Saamamme tiedon mukaan juuri tällaisesta tapauksesta on käsillä olevassa jutussa kyse. Tällöin molemminpuoliseen vapaaseen sopimiseen tai kenttämiehestä itsestään lähteneeseen aloitteeseen perustuen vakuutusalan kenttämiehiä koskeva palkkasopimus mahdollistaa juuri sellaisen käytännön kuin mistä jutussa on kyse.

Edellä lausutun perusteella vastaamme Imatran käräjäoikeuden työtuomioistuimeen esittämiin kysymyksiin seuraavaa:

1. Kiinteän palkan ei tarvitse olla vähintään työehtosopimuksen suuruinen tilanteessa, jossa yrityksen ja kenttämiehen välillä on sovittu kiinteästä vähimmäisansioturvasta, josta osa tulee kiinteästä kuukausipalkasta ja osa siten sovitusta provisio-osuudesta, että edellä mainittu vähimmäispalkka maksetaan jokaisena palkanmaksukautena riippumatta myynnin määrästä.

2. Palkkasopimuksen 3 §:ää sovellettaessa voidaan yhtiön ja kenttämiehen kesken sopia yksilöllisesti siitä, ettei 2 §:n säännöksiä kiinteän palkan vähimmäismäärästä noudateta. Edellytyksenä on tällöin, että minimitakuuna se kuitenkin täyttyy erillisen takuuprovision kautta. = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Vakuutusväen Liitto VvL on lausunnossaan todennut seuraavaa:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

PALKKAMÄÄRÄYSTEN SYNTYHISTORIASTA

SOVELLETTAVISTA PALKKAMÄÄRÄYKSISTÄ

Esillä olevassa riita-asiassa on kyse kenttämiesten palkkasopimuksen 2 §:n ja 3 §:n tulkinnasta. Sopimuksen 2 §:n 1. kohdan mukaan vakinaiseksi nimetylle kenttämiehelle maksetaan vähintään palkkasopimuksen liitteenä olevan taulukon mukaista kiinteää kuukausipalkkaa. Saman pykälän 3. kohdassa todetaan, että harjoittelijan palkka on vähintään 90 prosenttia taulukon mukaisesta kiinteästä kuukausipalkasta. Viimeksi mainittu tilanne on ainoa, jossa liittojen sopima kiinteän palkan määrä voidaan alittaa. Palkkasopimuksen 2 §:n sanamuoto on yksiselitteisen ehdoton, johon ei ole jätetty sijaa yhtiökohtaiselle eikä muullekaan paikalliselle sopimiselle.

Palkkasopimuksen 3 § sisältää määräykset palkkiojärjestelmistä. Sen mukaan yhtiö ja kenttämiehiä edustava yhdistys sopivat paikallisesti työehtosopimuksin vakuutusten palkkiojärjestelmistä. Palkkaus voi perustua myös kokonaan kiinteälle palkalle. Jos kenttämiestä edustavaa yhdistystä ei ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa. Sopimuksen 3 §:n 2. kohdassa todetaan, ettei palkkasopimuksella sovita yhtiökohtaisten palkkiojärjestelmien perusteista. Näin ollen palkkioista sopiminen on jätetty kokonaisuudessaan paikallisen sopimisen varaan. Sopimuksen 3 §:n pääsisältönä on yhtiökohtaisten palkkioneuvottelujen sopijapuolten määrittäminen.

PALKKAMÄÄRÄYSTEN TARKOITUKSESTA

Palkkasopimuksen 2 §:n tarkoitus on mielestämme yksiselitteinen. Se on pakottava normi, johon ei sisälly toisinsopimisen mahdollisuutta. Sen tarkoituksena on turvata sanamuotonsa mukaisesti kaikille palkkasopimuksen sovellutuspiirissä oleville kenttämiehille kiinteä palkka, joka on vähintään liittojen sopiman taulukon suuruinen. Ainoana poikkeuksena tästä ovat harjoittelijat, joiden kiinteä palkka voi olla 90 prosenttia sovitusta taulukosta. Normin tulkinnasta ei koskaan aiemmin ole ollut riitaa. Normin tulkintaa ei muutettu myöskään palkkasopimukseen vuonna 1993 tehdyn muutoksen yhteydessä. Vakuutusväen Liiton kannalta katsottuna kiinteän palkan merkitys korostui tuolloin entisestään palkkioneuvottelujen siirryttyä yhtiötasolle.

Nyt esillä olevan tapauksen yhteydessä esitettyä ennen kuulematonta tulkintaa ei käsityksemme mukaan tee sallituksi se, ettei sitä ole kyseisen palkkamääräyksen kohdalla nimenomaisesti kielletty. Palkkasopimus on kokonaisuudessaan rakennettu siten, että aina silloin, kun paikallinen sopiminen on mahdollista, on se todettu erikseen kunkin asian kohdalla (7 § kuukausipalkan jakaja, 8 § vahingon arvioinnista maksettava korvaus sekä 9 § matkakustannusten korvaukset).

Normin soveltaminen on myös riippumaton työnantajan palkanmaksukyvystä. Yleissitovan työehtosopimuksen osana se sitoo yhtälailla suuria vakuutusyhtiöitä kuin pieniä vakuutusyhdistyksiäkin. Työnantajan palkanmaksukyky näkyykin käytännössä palkkauksen liikkuvassa osassa eli palkkioissa.

Palkkasopimuksen 3 §:ssä on otsikon mukaisesti kysymys pelkästään palkkioista sopimisesta. Pykälässä todetaan lähinnä yhtiökohtaisten neuvottelujen sopijapuolet. Pykälän viimeinen virke "Jos kenttämiehiä edustavaa yhdistystä ei ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa" on kieltämättä hieman epätäsmällinen. Ilmaisulla palkka tarkoitetaan tässä yhteydessä kuitenkin palkkioita eikä esimerkiksi sopimusta liittojen sopiman kiinteän palkan alittamisesta. Muunlainen tulkinta johtaisi palkkasuojan täydelliseen murtumiseen, mikä ei ole voinut olla sopijapuolten tarkoitus. Viimeinen virke on otettu sopimukseen nimenomaan ajatellen vakuutusyhdistyksissä palvelevaa kenttämieskuntaa, jolla ei ole käytettävissään heitä edustavaa yhdistystä palkkioista sovittaessa. He ovat ymmärrettävästi ryhmä, joka on eniten palkkasuojan tarpeessa. Kaikissa vakuutusyhtiöissä on tällä hetkellä kenttämiehiä edustava yhdistys, joka solmii palkkioita koskevan sopimuksen jäsentensä puolesta.

Koska palkkasopimus ei ota mitään kantaa palkkioiden määrään, on teoriassa mahdollista ja täysin sopimuksenmukaista, että kenttämiehelle maksetaan vain liittojen sopima kiinteän palkan määrä. Näin käy silloin, kun yhtiössä ei sovita palkkioiden maksamisesta eikä liittojen sopiman kiinteän palkan korottamisesta. Käytännössä tämä ei liene mahdollista, koska liittojen sopima kiinteä palkka ei pienuudellaan sanottavasti houkuttele.

Palkkioiden sisällyttäminen osaksi kiinteää palkkaa ei ole myöskään sopusoinnussa palkkasopimuksen työtaisteluoikeutta koskevan 12 §:n kanssa. Vuoden 1993 muutosten yhteydessä sovittiin, että kenttämiehiä edustava yhdistys tai työnantaja voi ryhtyä työtaistelutoimenpiteisiin, jos 3 §:ssä tarkoitetuissa neuvotteluissa ei ole päästy yhteisymmärrykseen yhtiökohtaisesti sovittavista palkkioasioista 3 §:ssä tarkoitetun sopimuksen voimassaolon päätyttyä. Yhtiökohtaiset palkkiosopimukset ovat pääsääntöisesti voimassa kalenterivuoden, jonka jälkeen syntyy mahdollisuus lailliseen työtaisteluun huolimatta siitä, että palkkasopimus on muilta osin voimassa. Sopimuksessa tarkoitettu työtaisteluoikeus ei ole käytännössä toteutettavissa, mikäli liittojen sopimaa kiinteää palkkaa ja yhtiökohtaisesti sovittavia palkkioita ei selvästi eroteta toisistaan.

SOVELTAMISKÄYTÄNNÖSTÄ

Palkkasopimuksen neljännesvuosisataisen historian aikana Vakuutusväen Liiton tietoon ei ole aiemmin tullut yhtään tapausta, jossa kenttämiehelle maksettava kiinteän palkan osa olisi alittanut liittojen sopiman kiinteän palkan tason. Myös niin sanotussa sekapalkkausjärjestelmässä kiinteä palkka on aina ollut vähintään liiton taulukon mukainen. Sopimuksen mahdollistama puhdas kiinteä palkkaus on alalla erittäin harvinainen. Sitä on käytetty lähinnä asiantuntijatehtävissä, jolloin sen määräkin on yleensä moninkertainen liittojen sopimaan taulukkoon verrattuna.

Pohjola-yhtiöissä liittojen sopimaa kiinteän palkan taulukkoa on sovellettu siten, että kulloinkin voimassa olevaa taulukkoa on korotettu 10:llä prosentilla sopien samalla siitä, että korotus kattaa vahinkovakuutusten myyntipalkkiot.

Yhtenä osoituksena tulkintamme oikeellisuudesta voidaan mielestämme pitää myös sitä, että liitot ovat jo pitkään huomioineet palkkioiden osuuden palkankorotuksissa siten, että kenttämiesten palkkoja on korotettu vain 75 prosentilla muille ryhmille maksettavista yleiskorotuksista. Leikkausta on perusteltu yhtiökohtaisten palkkioiden osuudella ja niiden todennäköisellä kasvulla. On katsottu, että kenttämiesten palkkaus rakentuu keskimäärin 75 prosenttisesti kiinteälle palkalle ja 25 prosenttisesti palkkioille. Kenttämiesten keskipalkka riidan syntyhetkellä eli vuonna 1996 oli keskusjärjestöjen ansiotilaston mukaan 17 357 markkaa kuukaudessa. Edellä kerrottua suhdelukua käyttäen kiinteän palkan osuus tästä olisi noin 13 000 markkaa eli selvästi yli liittojen taulukon, joka suurimmillaankin oli tuolloin alle 10 000 markkaa.

VAKUUTUSVÄEN LIITON KANTA ESITETTYIHIN KYSYMYKSIIN

1. Kiinteän palkan tulee sekapalkkausjärjestelmissäkin olla aina vähintään palkkasopimuksen 2 §:ssä määrätyn suuruinen.

2. Kenttämiesten palkkaus perustuu liittojen sopiman kiinteän palkan vähimmäistaulukkoon sekä yhtiökohtaisesti sovittaviin palkkioihin. Sopijaosapuolten tehtäväjako on siten selvä, ettei liitoilla ole valtaa puuttua maksettaviin palkkioihin eikä paikallisilla sopijapuolilla vastaavasti kiinteän palkan vähimmäistasoon. Palkkasopimuksen 3 §:n mukaisissa paikallisissa palkkioneuvotteluissa ei siten ole mahdollista poiketa 2 §:ssä määrätystä kiinteän palkan vähimmäismäärästä. = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

TYÖTUOMIOISTUIMEN LAUSUNTO

Palkkasopimuksen määräykset ja niiden tausta

Vakuutusalan ensimmäisen asteen kenttämiehiä koskevan palkkasopimuksen 2 §:n mukaan vakinaiseksi nimitetylle kenttämiehelle maksetaan vähintään palkkasopimuksen liitteen mukainen kiinteä kuukausipalkka. Palkkasopimuksen 3 §:ssä, joka otsikkonsa mukaan koskee palkkiojärjestelmää, on muun muassa sovittu siitä, että yhtiö ja yhtiön kenttämiehiä edustava yhdistys sopivat paikallisesti työehtosopimuksin vakuutusten palkkiojärjestelmästä. Määräyksen mukaan palkkaus voi perustua myös kokonaan kiinteälle palkalle. Edelleen määräyksessä on sovittu siitä, että jos kenttämiehiä edustavaa yhdistystä ei ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa.

Ensimmäinen kenttämiehiä koskeva palkkasopimus on solmittu vuonna 1973. Palkkasopimuksiin on alusta alkaen sisältynyt kiinteää kuukausipalkkaa koskeva määräys, minkä lisäksi niihin on sisältynyt kenttämiehille maksettavia palkkioita koskevia määräyksiä. Palkkasopimuksissa on lähdetty siitä, että kenttämiesten palkkarakenne on sellainen, että palkkaus muodostuu kiinteästä palkasta ja palkkioista. Kenttämiehen palkkaaminen on palkkasopimuksen mukaan ollut mahdollista myös kokonaan kiinteällä palkalla. Edellä mainittu palkkasopimuksen 3 §:n määräys on otettu nykyisessä muodossaan vuonna 1993 voimaan tulleeseen palkkasopimukseen.

Kun palkkasopimukseen on vuonna 1993 otettu edellä mainitut 3 §:n palkkiojärjestelmää koskevat määräykset, tarkoituksena on ollut, että liittojen välisellä palkkasopimuksella sovittaisiin ainoastaan kiinteän kuukausipalkan määrästä ja että palkkioista sekä niiden määräytymisen perusteista sopiminen jätettäisiin paikallisesti sovittavaksi kussakin vakuutusyhtiössä ja vakuutusyhdistyksessä.

Toiminnanjohtajan mukaan neuvotteluissa ei missään vaiheessa ollut puhuttu muusta kuin palkkioista sopimisesta. Neuvotteluissa ei siten myöskään ollut tullut esille, että kiinteästä palkasta voitaisiin sopia siten, että se alittaisi työehtosopimuksen mukaisen kiinteän kuukausipalkan vähimmäismäärän. Todistajan tiedossa ei myöskään lausuntopyynnössä tarkoitettua tapausta lukuun ottamatta ollut yhtään sellaista tapausta, että käytännössä olisi sovittu palkkausjärjestelmästä, jossa kenttämiehen kiinteä kuukausipalkka olisi pienempi kuin palkkasopimuksen mukainen kiinteä palkka. Neuvotteluissa ei toiminnanjohtajan mukaan myöskään ollut puhuttu palkkiojärjestelmän käsitteestä, vaan pelkästään palkkioista.

Työtuomioistuimessa on kuultu todistajana myös Keski-Kymen Lähivakuutusyhdistyksen palveluksessa olevaa myyntineuvottelijaa, joka on toiminut useita vuosia Lähivakuutusyhdistysten henkilöstöä edustavan yhdistyksen ja myös Vakuutusväen Liitto VvL:n luottamustehtävissä. Todistajan tietojen mukaan vakuutusyhdistyksissä kenttämiesten palkkaus käytännössä muodostui työehtosopimuksen mukaisesta kiinteästä palkasta ja tämän lisäksi eri perustein kuten muun muassa myynnin perusteella määräytyvistä provisioista. Todistajan tiedossa ei ollut, että kenttämiehen palkkaus käytännössä olisi yhdessäkään tapauksessa muodostunut pelkästään provisioista tai että lausuntopyynnössä tarkoitettua tapausta lukuun ottamatta olisi noudatettu palkkausjärjestelmää, jossa kiinteän palkan osuus olisi pienempi kuin palkkasopimuksen mukainen kiinteä kuukausipalkka.

Oikeudellinen arviointi

Esitetyn selvityksen mukaan palkkasopimus on alusta alkaen rakentunut periaatteelle, jonka mukaan kenttämiesten kohdalla tähdätään palkkaukseen, joka muodostuu kiinteästä palkasta ja palkkioista. Palkkasopimuksen mukaan on kuitenkin mahdollista, että kenttämiehen palkkaus määrätään myös kokonaan kiinteänä palkkana. Palkkasopimuksiin on ensimmäisestä sopimuksesta alkaen sisältynyt määräys, jonka mukaan kenttämiehelle maksetaan vähintään palkkasopimuksessa tarkoitettu kiinteä kuukausipalkka. Eri palkkasopimuksissa on palkkioita koskevissa määräyksissä todettu, että sopimuskohdissa tarkoitettuja palkkioita maksetaan palkkasopimuksessa sovittujen kiinteiden palkkioiden lisäksi.

Kun vuoden 1993 palkkasopimuksen muutoksesta on työehtosopimukseen osallisten välillä sovittu, on kenttämiehelle maksettava kiinteää palkkaa koskeva määräys säilynyt ennallaan. Vuoden 1993 palkkasopimuksen muutoksista sovittaessa tarkoituksena on ollut poistaa palkkioita ja niiden määräytymistä koskevat määräykset liittojen välisestä palkkasopimuksesta ja siirtää ne paikallisella tasolla sovittaviksi kenttämiehiä edustavan yhdistyksen ja työnantajan välillä. Liitot ovat tuolloin myös sopineet, että ellei yhdistystä ole, sovitaan palkoista yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa.

Edellä tarkoitetusta palkkasopimuksen 3 §:n määräyksestä sovittaessa ei työnantajapuolelta ole esitetty, että uudella määräyksellä olisi tarkoitettu tehdä mahdolliseksi sopia paikallisesti myös sellaisesta palkkiojärjestelmästä, jossa kiinteän palkan määrä jäisi pienemmäksi kuin palkkasopimuksessa sovittu kiinteä kuukausipalkka. Kun muutoksen tarkoituksena on ollut siirtää palkkioista sopiminen tapahtuvaksi paikallisesti, ei pelkästään siitä seikasta, että kysymyksessä olevassa määräyksessä on yksittäisen kenttämiehen kanssa tapahtuvan sopimisen kohdalla käytetty sanaa palkoista sopiminen, voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että tarkoituksena olisi ollut mahdollistaa sopiminen sellaisesta palkkiojärjestelmästä, jossa kiinteä palkka alittaa palkkasopimuksen mukaisen kiinteän palkan.

Esitetyn selvityksen mukaan vuoden 1993 palkkasopimuksen muutoksista sovittaessa yksi keskeinen kysymys on ollut paikallisia palkkiojärjestelmiä koskeviin sopimuksiin liittyvä työtaisteluoikeus, joka paikallisen sopimuksen osapuolille on haluttu taata riippumatta liittojen välisen palkkasopimuksen voimassaolosta. Tämän työtaisteluoikeuden käyttämisen kannalta merkityksellistä on, että paikalliseen palkkiojärjestelmään perustuvat palkkauksen osat ovat selvästi erotettavissa liittojen välisen palkkasopimuksen mukaisesta kiinteästä palkasta, jonka suuruinen palkka kenttämiehelle on vähintään maksettava.

Vastaukset käräjäoikeuden kysymyksiin

Työtuomioistuin lausuntonaan katsoo, että sekapalkkausjärjestelmässä, jossa palkkaus muodostuu kiinteästä kuukausipalkasta ja provisiosta, kiinteän palkan tulee olla vähintään palkkasopimuksen 2 §:ssä tarkoitetun kiinteän kuukausipalkan suuruinen. Tästä periaatteesta ei ole mahdollista poiketa myöskään palkkasopimuksen 3 §:ssä tarkoitetuilla paikallisilla sopimuksilla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Orasmaa puheenjohtajana sekä Kröger, Virtanen, Sutela, Leivo ja Sulkunen jäseninä. Sihteeri on ollut Laurila.

Eri mieltä olevan jäsen Virtasen lausunto:

Yleinen periaate on, että työehtosopimuksella määrätään työsuhteen vähimmäisehdoista, joita ei voida työsopimuksella alittaa. Käsiteltävänä olevan työehtosopimuksen 2 §:n mukaan vakinaiseksi nimitetylle kenttämiehelle maksetaan vähintään työehtosopimuksen liitteen mukainen kiinteä kuukausipalkka. Asiassa on selvää ainakin se, että kenttämiehen ansiot eivät saa kuukaudessa alittaa tätä määrää. Neuvotteluissa ei ole ollut esillä, että tämä määräys olisi työehtosopimusten vähimmäisehtoluonteesta poiketen sillä tavoin ehdoton, etteivätkö työehtosopimuksen vähimmäisvaatimukset voisi tulla täytetyksi, vaikka työntekijän ansiot muodostuisivat myös muilla perusteilla kuin kiinteällä kuukausipalkalla. Tämä ei ole ollut työehtosopimusneuvottelujen aikana olennainen kysymys, koska kenttämiesten ansiot ovat käytännössä yleisesti ylittäneet työehtosopimuksen vähimmäistason.

Työehtosopimuksen 3 §:n määräys siitä, että palkoista voidaan sopia yksilöllisesti kunkin kenttämiehen kanssa nyt esillä olevan kaltaisessa tapauksessa, näyttäisi myös mahdollistavan edellä olevan näkemyksen. Neuvotteluissa ei ole nimenomaan keskusteltu, miksi työehtosopimuksessa on tässä yhteydessä käytetty sanaa palkka sanan palkkio sijasta. Työehtosopimuksen täsmällinen sisältö jää näin epäselväksi.

Nyt kysymyksessä olevaa sekapalkkausjärjestelmää sinänsä on mahdollista pitää työehtosopimuksen vastaisena, mutta se on eri asia kuin kysymys siitä, onko palkkausjärjestelmän perusteella maksettu kokonaisansio täyttänyt työehtosopimuksen vähimmäisvaatimukset.