Labor court dismisses union claim against employer for violating collective agreement on work location definition.

Näyttämättä oli jäänyt, että linja-autohenkilökuntaa koskevan työehtosopimuksen pääsäännön mukaan määräytyvästä asemapaikkakunnasta poikkeavasta asemapaikkakunnasta sopiminen edellyttäisi liittojen välillä tehtävää sopimusta. Linja-autoliikennettä harjoittava yhtiö oli siten paikkakuntakohtaisten erikoisolosuhteiden perusteella voinut sopia linja-autonkuljettajien kanssa tehdyissä työsopimuksissa asemapaikkakunnaksi useamman eri paikkakunnan.

Työnantajaliittoa vastaan valvontavelvollisuuden laiminlyönnin perusteella esitetty hyvityssakkovaatimus hylätty. (Ään.)

Kantaja Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT r.y. Vastaaja Autoliikenteen Työnantajaliitto r.y. Kuultava Väinö Paunu Oy

TUOMIO

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Asianosaisliittojen välillä 28.4.1988 allekirjoitetussa linjaautohenkilökunnan työehtosopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

III TYÖAIKAMÄÄRÄYKSET

10 § Säännöllinen työaika

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

11. Milloin työntekijä joutuu aloittamaan tai lopettamaan työnsä vieraalla paikkakunnalla, maksetaan matkustamisajalta asemapaikalta työn alkamispaikalle tai päinvastoin peruspalkka matka-aikaa työaikaan lukematta.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

IV ERINÄISET KORVAUKSET

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

17 § Päivärahat ja yöpymiskorvaus

Kotimaassa:

1. Mikäli työntekijä on estynyt 10 tunnin aikana ruokailemasta asemapaikkakunnalla, maksetaan osapäivärahana kolmekymmentäyhdeksän markkaa viisikymmentä penniä (39,50) siten, että esteen alkamisesta laskettua täyttä 24 tunnin jaksoa kohti maksetaan 90 markkaa.

Osapäivärahan kertymäjaksoa ei keskeytä kahden tunnin kuluessa kertymäjakson alusta tai lopusta laskettuna kokonaan annettu tauko.

Soveltamisohje:

Asemapaikkakunnalla tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa työntekijän työhonsijoituspaikka on, kuitenkin siten, että osapuolten on erikseen sovittava asiasta, mikäli paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet antavat siihen aiheen.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

5. Siirrettäessä työntekijän asemapaikkaa paikkakunnalta toiselle, on siitä työntekijälle kirjallisesti ilmoitettava kaksi (2) viikkoa ennen siirtoa, jolloin on ilmoitettava myös siirron syy sekä onko kyseessä vakinainen vai muu siirto.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

KANNE

Kanteen perustelut

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on Autoliikenteen Työnantajaliittoa vastaan ajamassaan kanteessa lausunut, että työnantajaliiton jäsenyrityksessä Väinö Paunu Oy:ssä oli syntynyt erimielisyyttä asemapaikan käsitteestä. Yhtiö oli työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen vastaisesti alkanut sopia työntekijöiden kanssa työsopimuksissa useasta kunnasta asemapaikkana. Esimerkiksi linja-autonkuljettaja Jorma Perälän kanssa 18.1.1988 tehdyssä työsopimuksessa oli todettu, että asemapaikkana oli Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia ja Pirkkala. Tällaisia työehtosopimuksen vastaisia työsopimuksia yhtiö oli viime vuosina tehnyt monen muunkin kuljettajan kanssa. Luottamusmies oli riitauttanut asian saatuaan tiedon työnantajan menettelystä.

Väinö Paunu Oy:ssä ilmenneestä erimielisyydestä oli neuvoteltu paikallisesti 29.5.1989. Työnantajan edustaja oli vedonnut siihen, että Väinö Paunu Oy:n hoitama Tampereen lähialueen paikallisliikenne oli sellaista, että samojen vuorojen piiriin kuuluivat Tampereen lisäksi Nokia, Kangasala, Lempäälä ja Pirkkala. Eri vuorojen lähtöpaikat vaihtelivat vuorosta riippuen näissä kunnissa ja liikenne muodosti yhden kokonaisuuden, jossa muun muassa myytiin lippuja vuorolta toiselle. Työnantajan edustaja oli korostanut sitä, että laajennetusta asemapaikasta oli nimenomaisesti sovittu kunkin kuljettajan kanssa erikseen kirjallisella työsopimuksella. Luottamusmies oli todennut kantanaan, että työntekijällä voi olla vain yksi asemapaikkakunta ja että tehdyillä työsopimuksilla, missä asemapaikkakunniksi oli merkitty Tampere, Lempäälä, Pirkkala, Nokia ja Kangasala, työntekijä menetti matkustusajanpalkan ja osapäivärahan.

Liittojen välillä erimielisyydestä 22.11.1989 käydyissä neuvotteluissa Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n edustaja oli todennut, että työntekijälle voitiin työsopimusta tehtäessä sopia vain yksi asemapaikka, jonka perusteella työehtosopimuksen mukaiset korvaukset, työajat ja muut työsuhteen ehdot määräytyivät. Työntekijäliitto oli ilmoittanut tulevansa vaatimaan Autoliikenteen Työnantajaliitolle hyvityssakkoa työehtosopimuksen vastaisen ohjeen antamisesta Väinö Paunu Oy:lle ja valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä.

Autoliikenteen Työnantajaliiton neuvotteluissa esittämän kannan mukaan työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen mukaan oli mahdollista sopia asemapaikaksi useampi paikkakunta, mikäli paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet antoivat siihen aiheen. Tampereen lähialueen paikallisliikenne muodosti työnantajaliiton mukaan yhden kokonaisuuden ja oli sen laatuista, että työehtosopimuksessa asetetut edellytykset asemapaikasta sopimiselle täyttyivät. Työnantajaliitolla ei ollut ollut huomauttamista Väinö Paunu Oy:n menettelyn johdosta.

Työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen taustan osalta voitiin todeta, että vuonna 1979 oli liittojen välillä ilmennyt erimielisyyttä siitä, miten tuolloin voimassa olleen työehtosopimuksen ruokarahasäännöstä oli sovellettava ja mikä oli työehtosopimuksen mukainen kotipaikkakunta. Erimielisyyden käsittely oli keskittynyt Kajaanista olevaan tapaukseen, jossa erään linja-autoyhtiön kuljettaja oli otettu työhön Kajaanin kaupungissa sijaitsevaan Halla-ahon kylään, jossa hän myös asui. Halla-aho sijaitsi noin 45 kilometrin etäisyydellä Kajaanin keskustasta. Kysymyksessä ollut linja-autonkuljettaja oli ajanut sellaisia linjoja, että hän oli joutunut olemaan poissa kotipaikkakunnaltaan Halla-ahosta 11 tuntia 45 minuuttia, joka tuolloin voimassa olleen työehtosopimuksen määräyksen mukaan olisi oikeuttanut ruokarahaan.

Kun syntyneestä erimielisyydestä ei ollut päästy sopimukseen liittojen välillä, Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT oli nostanut asiassa kanteen työtuomioistuimessa. Jutussa oli ollut kysymys siitä, oliko koti- eli asemapaikkakunnalla käsitettävä asianomaista taajamaa vai kunnan koko aluetta. Työtuomioistuin oli tuomiossaan n:o 145/1980 katsonut linja-autonkuljettajan koti- ja asemapaikkakunnaksi Kajaanin kaupungin. Koska kuljettajalla oli ollut mahdollisuus järjestää ruokailunsa työehtosopimuksen mukaisella koti- ja asemapaikkakunnallaan ennen kuin 10 tuntia oli kulunut hänen työvuoronsa alkamisesta, ei hänellä tuomiossa todetun mukaisesti ollut oikeutta työehtosopimuksen mukaiseen ruokarahaan.

Työtuomioistuimen tuomion antamisen aikaan joulukuussa 1980 oli liittojen välillä työskennellyt työryhmä, joka oli pyrkinyt selvittämään työehtosopimuksen tulkintakysymyksiä. Työryhmä oli käsitellyt muun muassa koti- ja ulkomaan päivärahan yhteensovitusta ja asemapaikkakunnan määrittelyyn liittyviä ongelmia. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n mielestä työtuomioistuimen tuomiossa omaksutun kannan mukainen tulkinta johti kohtuuttomaan lopputulokseen erityisesti Pohjois-Suomen suurissa kunnissa työskentelevien kuljettajien kohdalla.

Asemapaikkakuntaa koskevat ongelmat eivät olleet ratkenneet tulkintoja käsittelevässä työryhmässä. Työryhmän työskentelyssä työntekijäliitto oli esittänyt sovittavaksi määritelmästä, jonka mukaan koti- tai asemapaikkakunnalla tarkoitettiin työntekijän työhönsijoituspaikkakuntaa, kuitenkin enintään asemapaikka keskipisteenä 5 kilometrin säteellä rajattua aluetta. Tätä ei työnantajapuoli ollut hyväksynyt eikä ratkaisuun ollut päästy työryhmässä eikä myöskään keväällä 1981 käydyissä työehtosopimusneuvotteluissa.

Kun vuoden 1981 sopimusneuvotteluissa ei ruokarahaa koskevia kysymyksiä ollut saatu ratkaistuksi, erimielisyydet oli päätetty saattaa välimieslautakunnan ratkaistavaksi. Linja-autohenkilökunnan vuonna 1981 tehdyn työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa oli sovittu välimieslautakunnan ja työryhmän asettamisesta ja todettu muun muassa, että osapuolet asettivat välimieslautakunnan, jonka tehtävänä oli ratkaista autoliikenteen ja linja-autohenkilökunnan päättyneen työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjoissa mainittujen ruokarahatyöryhmien toimialaan kuuluvat kysymykset sekä Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n neuvottelujen yhteydessä esiin tuomat tulkintakysymykset. Välimieslautakunnan oli tullut saattaa työnsä päätökseen 30.9.1981 mennessä.

Välimieslautakunta oli julistanut tuomionsa 30.9.1981. Tuomiossa kotipaikkakuntaa koskeva erimielisyys oli ratkaistu siten, että siinä oli määrätty kotipaikkakunnalla tarkoitettavan sitä kuntaa, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka oli, kuitenkin siten, että osapuolten oli erikseen sovittava asiasta, mikäli paikkakuntakohtaiset erityisolosuhteet antoivat siihen aiheen. Nämä välimieslautakunnan tuomion periaatteet oli kirjoitettu linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeeksi. Samalla ruokarahan nimitys oli muutettu osapäivärahaksi ja kotipaikkakunnan nimitys asemapaikkakunnaksi.

Työtuomioistuimen edellä mainitun tuomion jälkeen ei asemapaikkakunnan määrittelemisestä ollut ollut liittojen välillä suurempia riitoja ennen Väinö Paunu Oy:ssä syntynyttä erimielisyyttä. Työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen mukaisesti työehtosopimuksen osapuolet olivat kuitenkin vuonna 1987 vahvistaneet Espoon Auto Oy:ssä tietyksi siirtymäkaudeksi sellaisen menettelyn, että osapäivärahaa maksettaessa pääkaupunkiseutu katsottiin yhdeksi asemapaikkakunnaksi. Työnantajaliitto oli vuonna 1988 tehnyt esityksen työehtosopimuksen muuttamiseksi siten, että pääkaupunkiseudun kunnat katsottaisiin yhdeksi asemapaikkakunnaksi.

Väinö Paunu Oy:ssä eivät työehtosopimusosapuolet olleet sopineet siitä, että asemapaikkakunnalla tarkoitettaisiin muuta kuin sitä kuntaa, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka oli. Mitään sellaisia paikkakuntakohtaisia erikoisolosuhteita ei ollut olemassa, jotka antaisivat aiheen tällaisen sopimuksen tekemiseen. Työnantajaliitto ei ollut edes tehnyt työntekijäliitolle esitystä neuvottelujen aloittamisesta asiassa. Välimieslautakunnan tuomiossa mainituilla osapuolilla oli tarkoitettu työehtosopimusosapuolia eikä asemapaikkakunnasta toisin sopiminen voinut tapahtua työsopimuksella. Tämän oli työnantajaliittokin myöntänyt tehdessään vuoden 1988 työehtosopimusneuvotteluissa esityksen siitä, että pääkaupunkiseudun kunnat katsottaisiin yhdeksi asemapaikkakunnaksi.

Väinö Paunu Oy:ssä työehtosopimusta oli tulkittu myös sikäli virheellisesti, että työsopimuksiin kirjatuista monista asemapaikoista laskettiin oikeus myös työntekijöiden muihin työehtosopimuksen mukaisiin etuuksiin kuin osapäivärahaan. Työsopimuksiin kirjattujen monien asemapaikkakuntien vuoksi työntekijät menettivät muun muassa oikeuden työehtosopimuksen 10 §:n 11. kohdan mukaiseen matkustusajanpalkkaan heidän joutuessaan aloittamaan tai lopettamaan työnsä vieraalla paikkakunnalla. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n mielestä oli selvää, että työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen sanonnalla "osapuolten on erikseen sovittava asiasta..." tarkoitettiin vain osapäivärahaan liittyviä kysymyksiä eikä muita työehtosopimukseen perustuvia etuja, kuten oikeutta matkustusajanpalkkaan. Alunperin erimielisyys liittojen välillä oli kuitenkin syntynyt siitä, mikä oli se alue, josta oikeus ruokarahaan laskettiin.

Kanteessa esitetyt vaatimukset

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että Väinö Paunu Oy:n menettely, jossa työsopimuksessa sovitaan työntekijälle useita asemapaikkakuntia ilman, että liitot sopivat asiasta, on työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeen vastainen ja että Perälän asemapaikkakuntana on pidettävä hänen työhönsijoituspaikkaansa Tamperetta. Lisäksi Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vaatinut Autoliikenteen Työnantajaliiton tuomitsemista työehtosopimuslain 8 ja 9 §:n nojalla hyvityssakkoon valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä.

VASTINE

Vastineen perustelut

Autoliikenteen Työnantajaliitto on kanteeseen vastatessaan lausunut, että keskeistä asiassa oli se, millaisten paikkakuntakohtaisten erikoisolosuhteiden oli oltava, jotta asemapaikkakunnasta voitaisiin sopia ja ketkä asiasta voivat sopia.

Tampere ja sen ympäryskunnat Nokia, Pirkkala, Lempäälä, Kangasala ja Ylöjärvi muodostivat yhtenäisen asuin- ja työssäkäyntialueen, jossa muun muassa joukkoliikenne hoidettiin kuntarajoista riippumatta yhtenä kokonaisuutena. Tästä esimerkkeinä olivat muun muassa Väinö Paunu Oy:n liikennöimät paikallislinjat välillä Nokia-Tampere-Kangasala ja Nokia-Tampere-Lempäälä. Liikenne näillä linjoilla muodosti yhden laajan linjakokonaisuuden. Saman linjan eri vuorot aloittivat ja lopettivat ajonsa vaihtoehtoisesti johonkin päätepisteistä tai Tampereelle. Näihin linjoihin osana liittyivät myös Tampere-Pirkkala-linja ja eräät edellä mainittujen linjojen syöttöyhteysvuorot.

Koska linjasto muodosti yhden suuren paikallisliikennekokonaisuuden, myös työvuorot oli suunniteltu siten, että kuljettajat saattoivat samana päivänä ajaa tällä linjastolla useampaa eri reittiä. Yhtenä osoituksena yhtenäisyydestä oli se, että käytössä olevalla rahastusjärjestelmällä oli mahdollista myydä matkalippuja kaikilta reiteiltä toisille reiteille.

Yhtiössä oli paikallisliikenteen kuljettajat järjestetty omaksi henkilöstöryhmäksi. Heillä oli oma ajomestarinsa, joka laati heidän työvuoronsa. Autonkuljettajaa ei ollut palkattu mihinkään tiettyyn vuoroon vaan ajamaan paikallisliikennettä. Linja-autonkuljettajia asui kaikissa edellä mainituissa kunnissa.

Väinö Paunu Oy oli ainoa yhtiö, joka ajoi edellä mainittujen kuntien alueella paikallisliikennettä. Liikennettä harjoitettiin Tampereen keskustasta noin 20 kilometrin säteellä ja vuorot ajettiin aamuvarhaisesta yömyöhään koko päivän erittäin tiheän aikataulun mukaisesti. Vastaavanlaista paikallisliikennettä Tampereen lisäksi oli vain pääkaupunkiseudulla ja Turussa.

Koska Tampereen seudun paikallisliikenne muodosti yhden kokonaisuuden, tarkoituksenmukaista oli ollut käsittää asemapaikka yksittäisen kunnan asemesta siksi liikennealueeksi, jonka kuljettajan ajama linjasto muodosti. Tämän vuoksi uusia työsopimuksia oli jo useiden vuosien ajan laadittu siten, että asemapaikaksi oli työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan mukaisesti sovittu Tampere ympäristökuntineen lukuun ottamatta Ylöjärveä. Tällaisia sopimuksia oli tehty noin neljän vuoden ajan noin 50 kuljettajan kanssa. Luottamusmies oli alusta lähtien ollut tietoinen työsopimusten sisällöstä, eikä hänellä ollut ollut asian johdosta huomautettavaa ennen vuotta 1989.

Työtuomioistuin oli tuomiossaan n:o 145/1980 hyväksynyt Autoliikenteen Työnantajaliiton kannan, jonka mukaan asemapaikkakunnalla tarkoitettiin koko kunnan aluetta. Tuolloin Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n tavoitteena oli ollut supistaa asemapaikkakunnan käsitettä kuntaa pienemmäksi alueeksi, jotta ruokarahan maksamistapaukset olisivat lisääntyneet.

Työtuomioistuimen tuomion antamisen aikaan liittojen välillä olivat olleet käynnissä muun muassa ruokarahojen määräytymisperusteita koskevat neuvottelut. Koska edellä selostettu työtuomioistuimen tuomio oli ollut työntekijäliitolle vastainen, se oli ottanut myös tuomiossa vahvistetut asiat neuvottelujen kohteeksi tarkoituksenaan ruokarahojen maksamisen lisääminen. Koska sopimukseen ei ollut päästy, ei tehdyillä esityksillä ollut merkitystä.

Välimieslautakunnan 30.9.1981 julistama tuomio oli syntynyt tehtyjen vaatimusten ja ehdotusten pohjalta. Välimiesoikeusmenettelyn aikana työntekijäliitto ei kertaakaan ollut esittänyt sellaisia vaatimuksia, että asemapaikkakunnasta voitaisiin sopia vain liittojen välillä. Välimieslautakunnassa olivat jäseninä olleet muun muassa työntekijäliiton puheenjohtaja ja I sihteeri. He olivat varmasti olleet tietoisia siitä, mitä tuomioon kirjoitettiin ja olivat myös pystyneet vaikuttamaan siihen. Jos tuomion tarkoituksena olisi ollut, että asemapaikkakunnasta voitaisiin sopia vain liittojen välillä, tämä olisi pitänyt mainita selvästi tuomiossa.

Espoon Auto Oy:ssä oli syksyllä 1986 toimeenpantu lakko työpaikalla syntyneiden erimielisyyksien johdosta. Piirisovittelijan hyväksytyksi tulleeseen täydentävään sovintoehdotukseen oli liittynyt yhtiön osalta erillisiä ehtoja. Sovintoehdotuksessa oli muun muassa todettu, että Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n ja Espoon Auto Oy:n välillä oli sovintoehdotuksen hyväksymiseen liittyen sovittu eräiden yrityskohtaisiin sopimuksiin tai vakiintuneeseen käytäntöön perustuvien yrityskohtaisten järjestelyjen jatkamisesta. Sovintoehdotuksessa oli myös todettu, että mikäli edellä tarkoitetuissa yrityskohtaisissa sopimuksissa tai tässä sovintoehdotuksessa ei ollut muuta sanottu, noudatettiin alojen valtakunnallisia työehtosopimuksia.

Työehtosopimukseen osalliset liitot olivat 3.4.1987 edellä mainitun sovintoehdotuksen mukaisesti todenneet Espoon Auto Oy:n eräiden yrityskohtaisten sopimusten olemassaolon. Pöytäkirjassa oli muun muassa todettu seuraavaa: "Linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n mukaisesti asemapaikaksi 31.3.1988 saakka sovittiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunkien yhdessä muodostama alue. Sen jälkeen asemapaikka määräytyy linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n mukaisesti." Liitot eivät siten olleet sopineet mitään uutta, vaan kaikki asiat oli sovittu jo aikaisemmin yhtiön sisällä. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ei tuolloinkaan ollut katsonut, että asiasta ei olisi voitu sopia työnantajan ja työntekijöiden välillä.

Autoliikenteen Työnantajaliiton vuonna 1988 tekemä työehtosopimuksen muutosesitys oli ollut täysin sopusoinnussa työnantajaliiton aikaisempien näkemysten kanssa. Työehtosopimuksen yleissäännöstä oli pääkaupunkiseudun osalta ehdotettu muutettavaksi muusta maasta poikkeavaksi.

Silloin kun laajemmasta tai suppeammasta asemapaikasta oli työehtosopimuksen mukaan pätevästi sovittu, pidettiin näin sovittua aluetta työehtosopimuksen tarkoittamana asemapaikkana, josta kaikki työehtosopimuksen mukaiset etuudet laskettiin. Työmatka kotoa asemapaikkakunnalla olevaan työn aloittamispaikkaan ei kuulunut matkustuskorvausten piiriin.

Työehtosopimukseen osallisten liittojen välillä ei ollut koskaan neuvoteltu paikkakuntakohtaisten erikoisolosuhteiden olemassaolosta. Työntekijäliitto ei koskaan aikaisemmin ollut vedonnut siihen, että sopimusta asemapaikkakunnasta ei voitaisi tehdä muutoin kuin liittojen välillä. Mikäli paikkakuntakohtaiset olosuhteet pitäisi todeta liittotasolla, asiasta olisi voitu sopia jo työehtosopimuksessa selkeästi. Paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet tunnettiin parhaiten työpaikalla. Sen vuoksi Väinö Paunu Oy:ssä osapuolet olivat todenneet nämä itse ja tehneet asiasta kirjalliset työsopimukset.

Vastineessa esitetyt vaatimukset

Autoliikenteen Työnantajaliitto on vaatinut kanteen hylkäämistä.

KANTAJAN VASTASELITYS

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vastineen johdosta lausunut, että paikkakuntakohtaisten erikoisolosuhteiden toteaminen voi tapahtua vain työehtosopimusosapuolten välillä. Työehtosopimuksen pääsäännöstä poikkeaminen edellytti työehtosopimusosapuolten myötävaikutusta. Mikäli soveltamisohjeessa tarkoitettujen paikkakuntakohtaisten erityisolosuhteiden olemassaolo todettaisiin, tuli työnantajan soveltaa poikkeavaa asemapaikkaa kaikkiin kysymyksessä olevia linjoja ajaviin kuljettajiin eikä työsopimustasolla voitu enää erikseen sopia asemapaikasta.

Väinö Paunu Oy:ssä ei ollut sovittu erikseen paikkakuntakohtaisten erityisolosuhteiden johdosta työehtosopimuksen mukaisesta asemapaikkakunnasta poikkeavasta asemapaikkakunnasta. Työsopimuskaavake, johon asemapaikkakunnat oli merkitty, oli esitetty työnhakijalle valmiiksi etukäteen kirjoitettuna, eikä työnhakijan kanssa ollut käyty minkäänlaista neuvottelua paikkakuntakohtaisten erityisolosuhteiden olemassaolosta. Työsopimuksen hyväksyminen siihen merkittyine ehtoineen oli ollut työhön pääsyn edellytys, minkä vuoksi työntekijällä ei ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin allekirjoittaa työsopimus.

Yhtiön vuodesta 1987 alkaen harjoittama menettely oli johtanut siihen, että yhtiössä samaa linjaa ajoi työntekijöitä, joista toiset saivat ja toiset eivät saaneet osapäivärahaa. Luottamusmiehen tietoon työnantajan menettely oli tullut, kun eräs kuljettaja, joka ei ollut saanut osapäivärahaa, oli tiedustellut asiaa luottamusmieheltä. Asiasta tiedon saatuaan luottamusmies oli käynnistänyt paikalliset neuvottelut työsopimusten korjaamiseksi, mutta vuoden kestäneet neuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina.

Samanlaista paikallisliikennettä kuin Väinö Paunu Oy harjoitti Tampereella ja sen ympäristössä harjoitettiin lähes kaikissa Suomen kaupungeissa. Kuljettajia käytettiin muissakin yhtiöissä joustavasti eri linjoilla, mutta oikeus osapäivärahaan laskettiin yhden kunnan käsittävästä asemapaikasta lähtien. Käytössä olevalla rahastusjärjestelmällä ja sillä, että paikallisliikenteen kuljettajat oli järjestetty omaksi henkilöstöryhmäkseen tai kuljettajien asuinpaikalla ei ollut merkitystä asian ratkaisuun. Väinö Paunu Oy:ssä oli kysymys vain siitä, että työnantaja pakotti työntekijät työnhakutilanteessa luopumaan työehtosopimuksen mukaisesta etuudestaan. Mikäli asemapaikkakunnan käsite voitaisiin työsopimuksella laajentaa koskemaan Väinö Paunu Oy:ssä tehdyin tavoin viittä kuntaa, menettäisivät työehtosopimuksen 17 §:n 5. kohtaan sisältyvät asemapaikan siirtoa koskevat määräykset merkityksensä.

OIKEUDENKÄYNTIKULUVAATIMUKSET

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien.

KUULTAVAN LAUSUNTO

Väinö Paunu Oy on osaltaan yhtynyt Autoliikenteen Työnantajaliiton vastineessa esitettyyn.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdassa on sovittu osapäivärahan maksamisesta tapauksissa, joissa työntekijä määräyksestä ilmenevin tavoin on estynyt ruokailemasta asemapaikkakunnalla. Työehtosopimusmääräykseen liittyvän soveltamisohjeen mukaan asemapaikkakunnalla tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka on kuitenkin siten, että osapuolten on erikseen sovittava asiasta, mikäli paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet antavat siihen aiheen.

Väinö Paunu Oy on vuoden 1987 alkupuolelta lähtien tehnyt yhtiön palvelukseen otettujen uusien työntekijöiden kanssa työsopimuksia, joihin asemapaikkakunnaksi on merkitty useampia sellaisia kuntia, joiden alueella yhtiö harjoittaa liikennöintiä. Väinö Paunu Oy:n ja linja-autonkuljettaja Jorma Perälän välillä 18.1.1988 tehtyyn työsopimukseen on asemapaikaksi merkitty Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia ja Pirkkala.

Yhtiö on perustellut menettelyään sillä, että sen harjoittaman paikallisliikenteen kohdalla on olemassa sellaiset paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet, joiden perusteella asemapaikaksi on yhtiön ja työntekijöiden välisissä työsopimuksissa voitu sopia useampi paikkakunta. Yhtiön menettely on perustunut Autoliikenteen Työnantajaliitolta asiaa koskevan tiedustelun perusteella annettuun ohjeeseen. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on syntyneen erimielisyyden johdosta käydyissä liittojen välisissä neuvotteluissa katsonut, että työsopimusta tehtäessä työntekijän kanssa voidaan sopia vain yhdestä asemapaikasta. Työntekijäliitto on kanteessaan lähtenyt siitä, että useammasta paikkakunnasta on mahdollista sopia vain työehtosopimukseen osallisten liittojen välillä.

Edellä selostettu soveltamisohjeen määräys perustuu työehtosopimukseen osallisten asettaman välimieslautakunnan 30.9.1981 julistamaan tuomioon. Välimieslautakunnan asettamisesta on sovittu liittojen välillä työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa 24.4.1981. Välimieslautakunnan tehtävänä on ollut muun muassa eräiden ruokarahaan liittyvien erimielisyyksien ratkaiseminen. Välimieslautakunnan tuomiossa on todettu muun muassa, että kotipaikkakunnalla tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka on, kuitenkin siten, että osapuolten on erikseen sovittava asiasta, mikäli paikkakuntakohtaiset erityisolosuhteet antavat aiheen.

Työtuomioistuin on ennen edellä mainitun välimieslautakunnan asettamista antamassaan asianosaisliittojen välisessä tuomiossa n:o 145/80 katsonut, että työehtosopimuksen ruokarahamääräyksessä tarkoitetulla kotipaikkakunnalla ei voida ymmärtää työntekijän kotikunnan aluetta suppeampaa aluetta. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on katsonut, että tuomiossa omaksuttu kanta johtaa kohtuuttomuuteen sellaisissa pinta-alaltaan suurissa kunnissa, joissa liikennöinti tapahtuu vain kunnan rajojen sisäpuolella.

Työtuomioistuimessa kuultavana ollut Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n sihteeri, joka on ollut jäsenenä edellä tarkoitetussa välimieslautakunnassa, on kertonut, että välimieslautakunnan tuomiossa on osapuolilla ymmärretty tarkoitetun liittoja. Mikäli osapuolilla olisi tarkoitettu muita kuin työehtosopimukseen osallisia, olisi se hänen mielestään selvästi sanottu tuomiossa. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, onko välimieslautakunnan käsittelyn yhteydessä ollut nimenomaisesti esillä se, että asemapaikkakuntaa koskeva sopimus voidaan tehdä ainoastaan liittojen välillä.

Työtuomioistuimessa todistajana kuulusteltu Autoliikenteen Työnantajaliiton osastopäällikkö, joka on toiminut työnantajaliiton asiamiehenä asiaa välimieslautakunnassa käsiteltäessä, on kertonut, että tuolloin käydyt neuvottelut ruokarahamääräysten osalta ovat koskeneet vain asemapaikan laajuutta.

Asianosaisliittoja koskevassa työtuomioistuimen tuomiossa n:o 86/1983 on ollut kysymys muun muassa siitä, onko paikallisten osapuolten, yhtiön ja sen työntekijöiden välillä, syntynyt sopimus asemapaikkakunnasta työehtosopimuksen ruokarahamääräyksiä sovellettaessa. Asian käsittelyn yhteydessä ei ole ollut esillä kysymys siitä, voidaanko paikallisten osapuolten kesken ylimalkaan sopia soveltamisohjeessa tarkoitetusta asemapaikkakunnasta.

Liittojen välillä on asemapaikkakuntaa koskeva kysymys ollut tämän jälkeen esillä Espoon Auto Oy:tä koskevien erimielisyyksien selvittämisen yhteydessä. Yhtiössä oli paikallisesti sovittu työehtosopimuksessa tarkoitetusta asemapaikasta siten, että asemapaikan muodostivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit. Erimielisyyksien ratkaisemista koskevassa 3.4.1987 tehdyssä liittojen välisessä pöytäkirjassa liitot ovat sopineet muun muassa, että yhtiössä noudatettua asemapaikan määritelmää sovelletaan edelleen 31.3.1988 asti, minkä jälkeen asemapaikka määräytyy työehtosopimuksen 17 §:n mukaan. Edellä mainitun työnantajaliiton osastopäällikön kertoman mukaan yhtiössä on viimeksi mainitun päivämäärän jälkeen edelleen sovittu noudatettavaksi aikaisemmin sovitun mukaista asemapaikan määritystä.

Työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohtaan liittyvän, edellä mainitun soveltamisohjeen sanamuoto on laadittu siten, että sen mukaan työntekijän asemapaikkakuntana näyttäisi voivan olla vain yksi kunta. Tätä käsitystä voidaan tukea saman määräyksen 5. kohtaan sisältyvillä ehdoilla, jotka koskevat työntekijän asemapaikkakunnan siirtämisessä noudatettavaa menettelyä. Edellä esitetty selvitys toisaalta osoittaa, että ainakin Espoon Auto Oy:tä koskeneessa tilanteessa työntekijöiden asemapaikkakunnaksi on hyväksytty useiden kuntien muodostama alue.

Kanteessa ei ole kysymys nimenomaan siitä, voidaanko työntekijöiden asemapaikkakunnaksi sopia yhtä useampi kunta, vaan siitä, millä tavoin tällaisesta yhden kunnan aluetta laajemmasta työntekijän työhönsijoituspaikkana pidettävästä asemapaikkakunnasta on työehtosopimuksen mukaan sovittava.

Soveltamisohjeen mukaan asemapaikkakunnasta voidaan sopia poikkeavasti, mikäli paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet antavat siihen aihetta. Viittaus paikkakunnan erityisiin olosuhteisiin työtuomioistuimen mielestä näyttäisi osoittavan, että asiasta sopiminen voisi tällaisissa tilanteissa tapahtua liittotasoa alemmalla tasolla, jossa tuollaista erityistä tuntemusta on parhaiten käytettävissä.

Asian käsittelyssä ei ole esitetty selvitystä siitä, mitä sopimusta tehtäessä on tarkoitettu soveltamisohjeessa mainituilla paikkakuntakohtaisilla erikoisolosuhteilla, joiden vallitessa asemapaikaksi voidaan sopia muukin kunta kuin se, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka on. Väinö Paunu Oy:n taholta tällaisina soveltamisohjeessa tarkoitettuina erikoisolosuhteina on tuotu esille muun muassa se, että asemapaikoiksi työsopimuksissa sovitut paikkakunnat kuuluvat Tampereen paikallis- tai sen läpiajoliikenteen muodostamien ajovuorojen piiriin, ajettavien vuorojen tiheys ja liikennöintialueen pienuus sekä se, että paikallisliikenne muodostaa yhden kokonaisuuden. Alue, jolla kysymyksessä olevaa paikallisliikennettä harjoitetaan, on selvityksen mukaan alueellisesti Tampereen kaupungin aluetta vastaava.

Työtuomioistuin muun selvityksen puuttuessa katsoo, että esillä olevassa tapauksessa Väinö Paunu Oy:n liikenteen järjestelyissä ovat vallinneet sellaiset paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet, joiden perusteella asemapaikkakunnasta voidaan sopia erikseen.

Työehtosopimuksessa ei ole käytetty osapuolen käsitettä sillä tavoin johdonmukaisesti, että se osoittaisi, että soveltamisohjeen määräyksestä sovittaessa, kun siinä puhutaan osapuolten välillä tapahtuvasta sopimisesta, olisi osapuolilla tarkoitettu ainoastaan asianosaisliittoja. Soveltamisohjeen syntyvaiheista esitetystä selvityksestä ei työtuomioistuimen mielestä ole mahdollista tehdä sellaista päätelmää, että siinä vaiheessa olisi asemapaikkakunnasta sopiminen määrätty yksinomaan liittojen päätäntävaltaan kuuluvaksi. Päinvastoin paikkakuntakohtaisiin erikoisolosuhteisiin viittaaminen tukee sitä käsitystä, että paikalliset osapuolet ainakin, jos työntekijät ovat sopimuksessa luottamusmiehen kautta tai muutoin työntekijäkuntana edustettuna, voisivat tehdä soveltamisohjeessa tarkoitetun sopimuksen.

Kun asiassa on jäänyt näyttämättä, että työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdan soveltamisohjeessa tarkoitetusta asemapaikkakunnasta sopiminen edellyttäisi liittojen välistä sopimista, ei Väinö Paunu Oy sopiessaan työntekijöiden kanssa useista asemapaikkakunnista ole menetellyt soveltamisohjeen vastaisesti. Näin ollen myös yhtiön ja Perälän välillä on voitu sopia asemapaikaksi Tampereen lisäksi työsopimuksessa mainitut muut kunnat.

Autoalan Työnantajaliitto ei siten myöskään ole laiminlyönyt asiassa valvontavelvollisuuttaan.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Asian laatuun katsoen saavat Autoliikenteen Työnantajaliitto ja Väinö Paunu Oy kuitenkin pitää oikeudenkäyntikulunsa omana vahinkonaan.

Jäsenet: Pelkonen, puheenjohtaja, Tiitinen, Äimälä, Tuulensuu, Kolula ja Korpela.

Eri mieltä olevan jäsen K o r p e l a n lausunto:

Asiassa on selvitetty, että Väinö Paunu Oy on vuoden 1987 alkupuolelta lähtien tehnyt yhtiön palvelukseen otettujen uusien työntekijöiden kanssa työsopimuksia, joihin asemapaikkakunnaksi on merkitty useampia sellaisia kuntia, joiden alueella yhtiö harjoittaa liikennöintiä. Väinö Paunu Oy:n ja linja-autonkuljettaja Jorma Perälän välillä 18.1.1988 tehtyyn työsopimukseen on asemapaikaksi merkitty Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia ja Pirkkala.

Linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n 1. kohdassa on sovittu osapäivärahan maksamisesta tapauksissa, joissa työntekijä määräyksestä ilmenevin tavoin on estynyt ruokailemasta asemapaikkakunnalla. Työehtosopimusmääräykseen liittyvän soveltamisohjeen mukaan asemapaikkakunnalla tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa työntekijän työhönsijoituspaikka on kuitenkin siten, että osapuolten on erikseen sovittava asiasta, mikäli paikkakuntakohtaiset erikoisolosuhteet antavat siihen aihetta.

Edellä oleva soveltamisohjeen määräys perustuu työehtosopimukseen osallisten asettaman välimieslautakunnan 30.9.1981 julistamaan tuomioon. Välimieslautakunnan asettamisesta on sovittu liittojen välillä työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa 24.4.1981.

Määräyksen syntymiseen liittyvistä seikoista on työtuomioistuimessa ollut kuultavana kantajaliiton sihteeri, joka on ollut jäsenenä edellä tarkoitetussa välimieslautakunnassa. Hänen kertomuksensa mukaan välimieslautakunnan tuomiossa osapuolilla on ymmärretty tarkoitetun liittoja. Kantajaliiton näkemyksen mukaan sanat osapuoli ja osalliset ovat synonyymejä. Työtuomioistuimessa todistajana kuultu Autoliikenteen Työnantajaliiton osastopäällikkö, joka on toiminut työnantajaliiton asiamiehenä asiaa välimieslautakunnassa käsiteltäessä, on kertonut, että tuolloin käydyt neuvottelut ruokarahamääräysten osalta ovat koskeneet vain asemapaikan laajuutta. Vastaajaliiton taholta on edelleen esitetty, että mikäli välimieslautakunnan tuomiossa sopimisoikeus olisi rajattu koskevaan vain liittoja, olisi tuomiossa pitänyt se selvästi mainita.

Määräyksen oikeata sisältöä arvioitaessa on otettava huomioon sopimuksen syntymistapa, työehtosopimuksen soveltaminen, työmarkkinakäytäntö, sopimuksen solmineiden osapuolten tarkoitus ja määräyksen sanamuoto. Katson, että soveltamisohjeen syntyvaiheista esitetyn selvityksen perusteella osapuolilla on ymmärretty tarkoitetun liittoja. Yleisen työmarkkinakäytännön mukaan osapuolilla tarkoitetaan allekirjoittajajärjestöjä. Mikäli sopimisvapautta olisi haluttu laajentaa työsopimustasolle, olisi se edellyttänyt, että määräyksestä sovittaessa olisi esille tuotu se, että työehtosopimuksen pääsäännöstä voidaan poiketa paikallisesti työsopimuksin. Tämä merkitsisi sitä, että työntekijä voisi tietoisesti luopua työsopimuksella oikeudestaan osapäivärahaan sekä muihin työehtosopimuksen mukaisiin etuihin.

Esitetyn selvityksen perusteella työehtosopimusta on sovellettu pääsääntöisesti koko maassa kantajaliiton tarkoittamalla tavalla. Liittojen välillä on asemapaikkaa koskeva kysymys ollut esillä vuonna 1987 Espoon Auto Oy:tä koskevassa jutussa. Osapuolet ovat sopineet 3.4.1987 Espoon Auto Oy:n osalta, että linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen 17 §:n mukainen asemapaikka oli 31.3.1988 saakka Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunkien yhdessä muodostama alue. Sen jälkeen asemapaikka on määräytynyt sopimuksen mukaan linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen mukaisesti.

Työehtosopimusneuvotteluissa vuonna 1988 Autoliikenteen Työnantajaliitto on esittänyt, että pääkaupunkiseudun kunnat katsottaisiin yhdeksi asemapaikkakunnaksi. Esityksellä on ilmeisesti ollut tarkoitus muuttaa työehtosopimuksen sisältöä. Asemapaikkakunnan määrittelemisestä ei ole ennen syntynyt riitoja liittojen välillä. Näin ollen työnantajaliiton olisi tullut käsittää menetelleensä virheellisesti hyväksyessään Väinö Paunu Oy:n menettelyn.

Edellä mainituilla perusteilla vahvistan, että Väinö Paunu Oy:n menettely, jossa työsopimuksessa sovitaan työntekijälle useita asemapaikkakuntia ilman, että työehtosopimusosapuolina olevat liitot ovat sopineet asiasta, on työehtosopimuksen 17 § 1. kohdan soveltamisohjeen vastainen ja että Perälän asemapaikkakuntana on pidettävä hänen työhönsijoituspaikkaansa Tamperetta.

Tuomitsen työehtosopimuslain 8, 9 ja 10 §:n nojalla Autoliikenteen Työnantajaliiton maksamaan valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä hyvityssakkoa Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:lle 17 000 markkaa ja velvoitan työnantajaliiton korvaamaan Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n oikeudenkäyntikulut 1 600 markalla 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien.