Labour court dismisses union claim that rest time exceeded by rest room stay counts as paid leave under collective agreement.

Yhtiö oli järjestänyt rekka-autolinjansa siten, että kuljettaminen oli keskeytynyt matkan aikana määrätyllä paikkakunnalla, jonne yhtiö oli järjestänyt kuljettajilleen kaksi lepohuoneistoa. Rekka-autonkuljettajan matkan keskeytymispaikkakunnalla viettämä aika ei ollut työehtosopimuksen lepoaikaa koskevan määräyksen mukaisen vähimmäisajan ylittävältä osaltakaan varallaoloaikaa.

Kantaja Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT r.y. Vastaaja Autoliikenteen Työnantajaliitto r.y. Kuultava Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy

TUOMIO

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Asianosaisliittojen välillä 27.5.1986 allekirjoitetussa autoliikenteen työehtosopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

III TYÖAIKAMÄÄRÄYKSET

11 §

Säännöllinen työaika

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4. Moottoriajoneuvon kuljettajalle on annettava vähintään 10 tuntia kestävä yhdenjaksoinen lepoaika jokaisena 24 perättäisen tunnin jaksona.

Kuljetustehtävän niin vaatiessa saadaan tässä kohdassa tarkoitettu vuorokautinen lepoaika lyhentää vähintään 7 tunniksi kaksi kertaa 7 perättäisen 24 tunnin jaksona.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

IV ERINÄISET KORVAUKSET

17 §

Varallaolo ja siitä maksettava korvaus

1. Työntekijän kanssa voidaan sopia siitä, että hän on sovitun ajan asunnossaan, josta hänet tarvittaessa voidaan kutsua työhön.

2. Varalloloajalta, milloin työntekijä joutuu olemaan sidottuna, vaikkakin työtä suorittamatta, maksetaan puoli palkkaa henkilökohtaisesta peruspalkasta laskettuna, varallaoloaikaa työaikaan lukematta.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

KANNE Kanteen perustelut

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on lausunut, että Autoliikenteen Työnantajaliiton jäsenyrityksen Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy:n palveluksessa oli työskennellyt autonkuljettajana Antti Marttila. Hän oli kuljettanut täysperävaunullista rekka-autoa Oulusta Lahteen. Sieltä toinen kuljettaja oli ajanut auton Helsinkiin. Helsingissä auto oli päivän aikana purettu ja lastattu uudelleen, minkä jälkeen auto oli tuotu takaisin Lahteen. Lahdesta Marttila oli kuljettanut auton illan ja yön aikana Ouluun.

Marttilan ajotehtävät olivat 10.2.1987 ja 25.3.1988 välisenä aikana päättyneet Lahdessa aamuyöllä tai aamulla kello 3.15 ja 10.30 välisenä aikana. Hänen ajotehtävänsä oli alkanut uudelleen iltapäivällä tai illalla kello 15 ja 21 välisenä aikana.

Yhtiö ei 10.2.1987 ja 25.3.1988 välisenä aikana ollut laatinut Oulusta Lahteen ajaville kuljettajilleen työehtosopimuksen 13 §:ssä tarkoitettua työtuntijärjestelmää, vaikka työntekijät olivat sitä toistuvasti vaatineet. Vasta 1.4.1988 alkaen työnantaja oli suostunut laatimaan työtuntijärjestelmän, josta oli käynyt ilmi työn alkamisaika Lahdessa.

Päivittäisen taukoaikansa Lahdessa Marttila oli viettänyt yhtiön kuljettajilleen varaamassa lepohuoneessa. Lepohuone oli sijainnut erillään terminaalista.

Asianosaiset olivat olleet eri mieltä siitä, millaiseksi ajaksi Marttilan ja muiden Lahteen ajavien kuljettajien Lahdessa viettämä aika oli työehtosopimuksen perusteella luettava. Erilaisten näkemysten perussyynä oli ollut se, että kuljettajat olivat joutuneet lepohuoneessa odottamaan ajomestarin puhelimitse tekemää ilmoitusta siitä, milloin paluumatka alkaisi. Se oli merkinnyt huomattavaa sidottuisuutta vapaa-ajan viettämisessä, koska kuljettajien työn alkaminen vaihteli päivittäin paljon.

Työnantajan edustaja oli ilmoittanut Marttilalle ja muille kuljettajille, että työehtosopimuksen 11 §:n 4 kohdan mukainen vuorokautinen lepoaika 10 tuntia tai kuljetustehtävän sitä vaatiessa vähintään 7 tuntia vietettäisiin Lahdessa. Lepoajan viettäminen ei kuitenkaan ollut työn alkamistavasta johtuen täysin vapaata, koska kuljettajat olivat olleet sidottuja lepohuoneeseen taukojensa aikana. Työntekijöiden mielestä taukoajasta olisi tullut lukea työehtosopimuksen 17 §:n mukaiseksi varallaoloajaksi työehtosopimuksessa määrätyn vuorokausilevon 10 tai 7 tuntia ylittävä aika. Kuljettajilla ei enää sen jälkeen ollut mahdollisuutta poistua lepohuoneesta työajan alkamisen epämääräisyyden vuoksi. Työnantaja oli nimenomaan edellyttänyt heidän oleskeluaan lepohuoneessa odottamassa työhön kutsua.

Vaikka periaatteessa Marttilan koko Lahdessa viettämää taukoaikaa voitaisiin pitää varallaolona, työntekijäliitto oli kohtuussyistä vaatinut varallaoloajan korvausta vain niiltä vuorokautisen lepoajan ylittäviltä tunneilta, joina Marttila oli lepohuoneessa odottanut työnantajan edustajan ilmoitusta työn alkamisesta. Työnantajan ilmoitus oli tullut hyvin vaihtelevasti eri päivinä. Järjestely oli perustunut sopimukseen työehtosopimuksen 17 §:n tarkoittamassa mielessä, vaikka se menettely, jonka mukaan kuljettajien oli pitänyt odottaa lepohuoneessa ajomestarin työhönkutsua, oli perustunut työnantajan yksipuolisesti antamaan määräykseen. Olemalla työpaikalla määräyksen mukaisesti Marttila oli hiljaisesti hyväksynyt järjestelyn ja siten voitiin katsoa, että varallaolosta oli sovittu hänen kanssaan.

Tosiasiallinen tilanne ei kuitenkaan ollut estänyt työntekijöitä vaatimasta parannuksia työoloihinsa. Näiden vaatimusten seurauksena työnantaja oli 1.4.1988 suostunut laatimaan työtuntijärjestelmän.

Asiasta oli neuvoteltu paikallisesti 16.9.1988 ja liittojen välillä 23.3.1989. Neuvottelut eivät kuitenkaan olleet johtaneet tulokseen.

Työehtosopimuksen varallaoloaikaa koskeva määräys oli ollut työehtosopimuksessa jo 1960-luvulta lähtien. Määräyksen tulkinnasta ei aikaisemmin ollut nostettu kanteita. Se johtui osittain siitä, että työehtosopimuksen määräys vastasi työaikalain 8 §:n säännöstä vain sillä erotuksella, että työehtosopimuksessa oli laista poikkeavasti sovittu yksinomaan rahakorvauksesta. Työehtosopimuksen 17 §:n määräyksen soveltamisessa voitiin käyttää apuna niitä periaatteita, joita työaikalain 8 §:n tulkinnasta oli saatavissa työneuvoston lausunnoista n:ot 88, 171, 463, 658, 790 ja 945.

Marttila oli oleskellut työnantajan järjestämässä lepohuoneessa Lahdessa. Tällainen lepohuone voi olla työaikalain 8 §:ssä ja työehtosopimuksen 17 §:ssä mainittu asunto. Myös muut varallaolon edellytykset olivat toteutuneet Marttilan kohdalla, joten hänelle oli suoritettava 4.1.1987 ja 25.3.1988 välisenä aikana tapahtuneesta varallaolosta korvauksena puolet henkilökohtaisesta peruspalkasta.

Kanteessa esitetyt vaatimukset

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että Marttilan Lahdessa työnantajan osoittamassa lepohuoneessa viettämästä ajasta on vuorokautisen lepoajan 10 tai 7 tunnin ylittäviä ajanjaksoja 10.2.1987 ja 25.3.1988 välisenä aikana pidettävä työehtosopimuksen 17 §:n tarkoittamana varallaoloaikana, ja velvoittamaan yhtiön suorittamaan Marttilalle saamatta jääneinä varallaoloajan korvauksina yhteensä 4 457,57 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.4.1988 lukien.

VASTINE

Vastineen perustelut

Autoliikenteen Työnantajaliitto on lausunut, että Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy harjoitti tavaraliikennettä välillä Oulu-Helsinki-Oulu. Jo usean vuoden ajan liikenne oli järjestetty siten, että kuljettajilla oli ollut vaihto Lahdessa. Lahteen työnantaja oli järjestänyt kuljettajien käyttöön kaksi huoneistoa, joissa kuljettajat olivat voineet viettää työehtosopimuksen mukaisen vuorokausileponsa. Huoneistot olivat terminaalin välittömässä läheisyydessä. Järjestelmä oli koskenut useita kuljettajia. Kuljetusalalla oli varsin yleistä, että työkokonaisuudet jouduttiin jakamaan useamman kuljettajan kesken. Se johtui muun muassa työaikamääräyksistä ja kuljetusetäisyyksistä.

Työnantaja ei ollut edellyttänyt eikä velvoittanut kuljettajia oleskelemaan lepohuoneistossa Lahdessa. Työnantaja oli ainoastaan järjestänyt kuljettajille huonetilat, joissa heillä oli ollut mahdollisuus viettää vuorokausileponsa. Se oli työntekijöiden vapaa-aikaa, johon ei kohdistunut työnantajan palkanmaksuvelvollisuutta. Työneuvoston lausunnoista kävi selvästi ilmi, että varallaoloajaksi oli katsottu vain sellainen aika, jonka työntekijä oli ollut velvollinen oleskelemaan tietyssä ennalta määrätyssä paikassa. Nyt tällaista velvollisuutta ei Marttilalla ollut ollut, joten kysymys ei voinut olla varallaolosta.

Käytännössä työ oli järjestetty siten, että kuljettaja tuotuaan kuorman Oulusta Lahteen oli mennyt nukkumaan lepohuoneistoon. Herättyään hän oli ottanut yhteyttä kuljetuspäällikköön tai ajojärjestelijään kysyäkseen paluumatkan ajankohtaa. Kun se oli ilmoitettu, kuljettaja oli saanut täysin vapaasti järjestää vapaa-aikansa viettämisen. Hän oli velvollinen ainoastaan aloittamaan työnsä ilmoitettuna ajankohtana.

Noin neljäsosalla kuljettajista oli paluumatkan ajankohta tiedossa jo Oulusta lähdettäessä. He olivat saattaneet herättyään kysellä esimiehiltä mahdollisuuksia saada aikaisemmin kuljetettavia paluukuormia. Etu oli ollut pelkästään kuljettajan, joka oli näin saattanut päästä aiemmin paluumatkalle. Järjestelmä oli ollut täysin työaikalain ja työehtosopimuksen mukainen. Yhtiöllä oli työsuojeluhallituksen myöntämä vapautus työtuntijärjestelmän laatimisesta.

Kanteessa oli vaadittu vahvistettavaksi varallaoloajaksi kaavamaisesti kaikki se aika, mikä ylitti työehtosopimuksen mukaisen vuorokausilevon vähimmäisajan 10 tai 7 tuntia. Kun työehtosopimuksen 11 §:n 4 kohta määritteli vähimmäislepoajan eikä enimmäislepoaikaa, oli kanteessa esitetty vaatimus perusteeton. Kun vuorokausilepoaika oli kuljettajan vapaa-aikaa, täytyi sen olla sitä kokonaan eikä vain vähimmäisrajaan asti.

Työehtosopimusneuvotteluissa keväällä 1988 työntekijäliitto oli esittänyt, että sellaisissa tapauksissa, joissa kuljettaja vietti vuorokausileponsa vieraalla paikkakunnalla, 10 tuntia ylittävältä ajalta olisi maksettava työajan palkkaa, odotusajan palkkaa tai varallaolokorvausta. Työnantajaliitto oli työehtosopimusneuvotteluissa torjunut vaatimuksen.

Vastineessa esitetyt vaatimukset

Autoliikenteen Työnantajaliitto on vaatinut kanteen hylkäämistä.

KANTAJAN VASTASELITYS

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vielä lausunut, että kuljettajilla ei ollut ollut työtuntijärjestelmää, vaan työhön lähtö ja se, mihin ajo kulloinkin suuntautui, olivat riippuvaisia ajomestarin ilmoituksesta. Ajo Lahteen oli yleensä alkanut niin, että kuljettajat olivat ottaneet yhteyttä kello 14 mennessä puhelimitse ajomestariin Oulussa. Ennen yhteydenottoa kuljettajat eivät olleet tienneet, mihin kuljetus suuntautuisi.

Lahdessa työntekijät olivat menneet lepohuoneistoon ja odottaneet, kunnes työnantajan edustaja oli ilmoittanut töiden aloittamisesta. Ajojärjestelijä oli ilmoittanut, milloin lähtö Lahdesta tapahtuisi. Kuljettajat eivät olleet voineet vapaasti poistua lepohuoneistosta Lahdesta, koska heillä ei ollut ollut tiedossa työvuoron alkamisen ajankohtaa. Se ei ollut ollut ennakolta ajojärjestelijänkään tiedossa, sillä hän ei tiennyt, milloin autot palaisivat takaisin Lahteen. Kuljettajat eivät aina olleet ajaneet takaisin Ouluun samaa autoa, jonka he olivat Lahteen tuoneet.

Tosiasiallisesti varallaoloaikaa oli koko Lahdessa vietetty aika. Vuorokautisen lepoajan ylittävä lepoaika oli kaikissa tapauksissa ollut varallaoloaikaa, sillä vuorokautisen lepoajan jälkeen kuljettajat olivat olleet varalla Lahdessa tilapäisessä asunnossa, josta heidät tarvittaessa oli voitu kutsua työhön paluumatkalle Ouluun. Varallaolo ilmennyt myös siinä epäsäännöllisyydessä, millä tavalla Marttilan työvuorot olivat Lahdessa alkaneet.

Työntekijäliiton esitys työehtosopimusneuvotteluissa keväällä 1988 oli ollut työehtosopimuksen selvennys. Työntekijäliiton taholta oli esitetty, että liittojen välillä todettaisiin, että työnantaja ei voinut määrätä vapaa-aikaa vieraalla paikkakunnalla pitemmäksi kuin 10:ksi tunniksi. Tällainen selvennys olisi poistanut sen haitan, että työntekijä joutui kohtuuttoman kauan olemaan vieraalla paikkakunnalla. Selvennysesitys ei kuitenkaan ollut koskenut sellaista varallaoloa, mistä kanteessa oli kysymys.

OIKEUDENKÄYNTIKULUVAATIMUKSET

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, Autoliikenteen Työnantajaliitto 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien.

KUULTAVA

Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy on ollut jutussa kuultavana.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy:n palveluksessa oleva autonkuljettaja Antti Marttila on 10.2.1987 ja 25.3.1988 välisenä aikana kuljettanut täysperävaunullista rekka-autoa Oulun ja Lahden välillä siten, että hänen kuljettajan työnsä on keskeytynyt Lahdessa. Marttila on aloittanut ajonsa iltaisin Oulusta ja lopettanut sen Lahdessa aamuyöllä tai aamulla. Sieltä on toinen kuljettaja jatkanut ajoa edelleen Helsinkiin ja muualle Etelä-Suomeen ja sen jälkeen takaisin Lahteen, minkä jälkeen Marttila on kuljettanut auton paluukuormineen Ouluun.

Kanteessa tarkoitetussa riita-asiassa on kysymys siitä, onko Marttilan Lahdessa viettämä aika ollut työehtosopimuksen 11 §:n mukaisen vähimmäisajan ylittävältä osalta varallaoloaikaa, jolta yhtiön työnantajana on suoritettava korvausta. Mainitun määräyksen mukaan kuljettajalle on annettava vähintään 10 tunnin yhdenjaksoinen lepoaika jokaisena 24 tunnin perättäisenä jaksona. Kuljetustehtävän niin vaatiessa voidaan lepoaika lyhentää vähintään 7 tunniksi.

Työehtosopimuksen 17 §:ssä on sovittu varallaolosta ja siitä maksettavasta korvauksesta. Määräyksen mukaan työntekijän kanssa voidaan sopia, että hän on sovitun ajan asunnossaan, josta hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloajalta, milloin työntekijä joutuu olemaan sidottuna työtä suorittamatta, on maksettava korvausta, mutta varallaoloaikaa ei lueta työajaksi.

Työneuvosto on antanut useita lausuntoja varallaoloa koskevan työaikalain 8 §:n soveltamisesta. Lausunnoista käy ilmi, että sitä aikaa, jonka työntekijä on velvollinen oleskelemaan varallaoloa varten kotipaikkakuntansa ulkopuolella töissä ollessaan työnantajan hänen käyttöönsä osoittamassa tai luovuttamassa lepohuoneessa tai määräämässä majapaikassa, on pidettävä lainkohdassa tarkoitettuna varallaoloaikana. Jos taas työntekijä, olematta sidottu majapaikkaansa, on saanut itse valita oleskelupaikkansa ja on ainoastaan velvollinen olemaan työnantajan tavoitettavissa siten, että hänet voidaan sovitulla tavalla kutsua työhön, kysymyksessä ei ole lainkohdassa tarkoitettu varallaoloaika.

Lainkohdan ja työehtosopimuksen määräyksen samanlaisuudesta johtuen työneuvoston lausunnoista saadaan johtoa työehtosopimuksen soveltamiselle. Työtuomioistuimen mielestä työehtosopimuksen mukainen eikä myöskään lakiin perustuva varallaolo välttämättä edellytä, että siitä olisi työntekijän kanssa sovittu, vaan varallaoloaikana voidaan pitää myös sellaista aikaa, jonka työntekijä määräyksessä tarkoitetuissa olosuhteissa on tosiasiassa ollut sidottu lepohuoneeseen tai majapaikkaansa.

Selvityksen mukana Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy:llä on ollut Lahdessa kaksi huoneistoa, jotka ovat olleet muualta tulevien kuljettajien käytössä. Todistajana kuulustellun, puheena olevaa linjaa myös ajaneen kuljettajan kertoman mukaan yhtiön kuljetuspäällikkö on Oulun toimipisteessä antanut Lahdessa vietettävän tauon osalta ohjeen, jonka mukaan kuljettajien on odotettava lepohuoneistossa ajojärjestelijän ilmoitusta lähtöajasta. Vastaavanlaiset ohjeet on annettu myös niille kuljettajille, jotka ovat ajaneet Kokkolasta Lahteen, kuten eräs tuota linjaa ajanut toimipisteen luottamusmiehenä toiminut kuljettaja on todistajana kertonut. Todistajina kuulustellut kuljettajat ovat yhtäpitävästi kertoneet, että yhtiön toimistosta on puhelimitse ilmoitettu lepohuoneistoihin autojen lähtöajoista, mutta kuljettajat eivät ole omaaloitteisesti ottaneet niistä selvää. Kuljettajat ovat pysytelleet lepohuoneistoissa, lukuun ottamatta lyhytaikaisia kaupoissa tai muilla asioilla käyntejä.

Yhtiön kuljetuspäällikkö, jota myös on kuulusteltu todistajana, on kertonut, että Oulun toimipisteessä on lepohuoneistojen käyttöön ottamisesta tiedotettu ilmoittamalla niiden osoitteista ilmoitustaululla ja antamalla kuljettajille huonetilojen avaimet. Kuljetuspäällikkö on myöhemmin kirjallisesti antanut ohjeen, jonka mukaan Lahdessa ajon päätyttyä kuljettajat siirtyisivät lepohuoneistoon, mutta he saisivat yhtä hyvin myös käyttää omia tilojaan esimerkiksi sukulaisten luona. Lepohuoneiston käytöstä ei ole annettu tarkempia ohjeita.

Todistajana on vielä kuulusteltu Lahdessa toiminutta kuljetuspäällikköä. Hänen kertomansa mukaan kuljettajat ovat yleensä iltapäivisin todistajalta tai ajojärjestelijältä puhelimitse tiedustelleet autojen paluumatkalle lähtöjen ajankohtia. Jos lähtöaika ei tuolloin vielä ole ollut tiedossa, se on yhtiön toimistosta myöhemmin ilmoitettu lepohuoneistoissa oleville kuljettajille. Todistajan kertoman mukaan kuljettajille ei ole annettu ohjetta pysyä lepohuoneistossa tai kieltoa poistua sieltä. Yleensä kuljettajat kuitenkin ovat oleskelleet lepohuoneistoissa, mutta joskus - ei kuitenkaan kovin usein - jokin heistä on viettänyt aikaansa muuallakin siitä ilmoitettuaan.

Asiassa ei ole tarkemmin selvitetty, mitä Marttilan kanssa on sovittu Lahdessa vietettävän tauon osalta tai minkälaisia ohjeita nimenomaan hänelle on annettu. Sitä vastoin asiassa on näytetty, ettei Marttila ole Lahdessa ollessaan käyttänyt muita majapaikkoja kuin puheena olevia lepohuoneistoja.

Selvitys osoittaa, että Lahdessa vietettyjen taukojen kohdalla käytäntö on muodostunut sellaiseksi, että muualta sinne saapuneet kuljettajat ovat säännönmukaisesti oleskelleet meno- ja paluumatkan välisen ajan lepohuoneissa. Kun kysymys on paluumatkaa odottavista kuljettajista, joilla itsellään on täytynyt olla kiinnostusta kotimatkan alkamisen ajankohdasta, työtuomioistuin lähinnä Lahden toimipisteen kuljetuspäällikön kertomuksen perusteella pitää näytettynä, että paluumatkojen lähtöaikoja on selvitetty puhelimessa sekä kuljettajien puolelta tapahtuvin tiedusteluin että yhtiön toimihenkilöiden antamin ilmoituksin. Asiassa ei ole sitä vastoin selvitetty, että yhtiö olisi velvoittanut kuljettajat ohjeillaan tai määräyksillään oleskelemaan lepohuoneistoissa sillä tavoin, että niiden perusteella oleskelu lepohuoneissa täyttäisi varallaololle työehtosopimuksessa asetetut edellytykset.

Työntekijäliitto on ilmoittanut, että kuljettajien Lahdessa taukojen aikana viettämä aika itse asiassa kokonaisuudessaan olisi varallaoloaikaa. Liitto on kuitenkin kohtuussyistä rajoittanut kanteensa koskemaan vain lepoaikojen vähimmäisaikojen ylittävää ajanjaksoa.

Liitot ovat selvityksen mukaan sopineet siitä, että lepoaika ja varallaoloaika eivät voi kulua päällekkäin. Kun otetaan huomioon työehtosopimuksen ehdottomat määräykset lepoajoista, jotka ovat vähimmäisaikoja, työtuomioistuimen mielestä ei työntekijäliiton puolelta ole esitetty sellaisia perusteita, joiden nojalla työehtosopimuksen määräysten mukaan voitaisiin katsoa lepoajan muuttuvan vähimmäisajan päätyttyä näissä olosuhteissa varallaoloajaksi.

Työehtosopimusneuvotteluissa työntekijäliiton puolelta tehdyillä muutosesityksillä ei ole työtuomioistuimen mielestä merkitystä asian ratkaisemisen kannalta.

Kun Marttilan osalta ei ole esitetty, että hänen kohdallaan olisi sovittu muista kuljettajista poikkeavasti tauon pitämisestä Lahdessa, kanne on hänen kohdaltaan hylättävä.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Jutun laatuun nähden saavat Autoliikenteen Työnantajaliitto ja Kuljetusliike Lauri Vähälä Oy pitää oikeudenkäyntikulunsa omana vahinkonaan.

Jäsenet: Pelkonen, puheenjohtaja, Iirola, Äimälä, Uski, Kuivanen ja Pohja.

Tuomio oli yksimielinen.