Labor court dismisses union claim that employer must pay daily travel costs for warehouse work under collective agreement.

Yhtiö ei ollut velvollinen suorittamaan työehtosopimuksessa tarkoitettua päivittäisten matkakustannusten korvausta työntekijöille, jotka olivat työskennelleet yhtiön halliksi kutsutussa varastotilassa.

Kantaja Rakennustyöläisten Liitto r.y. Vastaajat Suomen Maalarimestariliitto r.y. Maalaamo Pauli Hietanen Oy

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Asianosaisliittojen välillä 30.4.1984 allekirjoitetussa maalarinalan työehtosopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:

V Erinäisiä korvauksia koskevat määräykset

22 § Päi- Työntekijän oikeus työpäivittäiseen matkakusvit- tannusten korvaukseen määräytyy seuraavasti: täi- Oikeutta korvaukseen ei ole, jos työntekijän set asunto on enintään 5 kilometrin säteen etäisyymatka- dellä työmaasta. kus- Mikäli työntekijän asunto sitävastoin on yli 5 tan- kilometrin säteen etäisyydellä työmaasta, määnuk- räytyy hänen matkakustannusten korvaus alla set olevan taulukon mukaan

Asunnon ja Työpäivittäinen matkakustannusten työmaan väli- korvaus nen etäisyys säteellä mitaten 30.4.1984 lukien 4.3.1985 lukien

yli 5 km 3,40 mk 3,70 mk yli 10 km 5,80 mk 6,30 mk yli 20 km 10,20 mk 11,10 mk yli 30 km 15,10 mk 16,40 mk yli 40 km 17,80 mk 19,30 mk yli 50 km 21,60 mk 23,40 mk yli 60 km 28,50 mk 30,80 mk

KANNE

Kanteen perustelut

Rakennustyöläisten Liitto on kanteessaan lausunut, että liiton jäsenet Eero Hyyhö, Raimo Saarman, Markku Haanpää ja Marja Pihlaja olivat työskennelleet toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa Suomen Maalarimestariliiton jäsenliikkeen Maalaamo Pauli Hietanen Oy:n palveluksessa muun muassa keväällä ja kesällä 1984. Työntekijät olivat työskennelleet yhtiön urakoimissa eri työkohteissa ja yhtiön varastohallilla Vantaalla. Yhtiö oli jättänyt suorittamatta työehtosopimuksen tarkoittamat päivittäiset matkakustannusten korvaukset niiltä päiviltä, joina edellä mainitut ja muut työntekijät olivat työskennelleet varastohallilla.

Menettelyään työnantaja oli perustellut sillä, että veroviraston ohjeiden mukaan kodin ja kiinteän työpaikan välisiä matkakustannuksia ei ollut pidettävä sellaisina työstä aiheutuvina kuluina, jotka voitiin maksaa ennakonpidätystä suorittamatta. Maalaamon halli oli katsottava kiinteäksi työpaikaksi. Päivittäisten matkakustannusten maksamatta jättämiselle ei kuitenkaan ollut perusteita työehtosopimuksen mukaan. Työehtosopimuksen 22 §:ssä ei eroteltu eri työkohteita toisistaan, vaan kiinteä ja vaihtuva työpaikka olivat samanarvoisia arvioitaessa päivittäisten matkakustannusten korvausten maksamisen edellytyksiä. Työnantajan oli maksettava päivittäisten matkakustannusten korvaus, mikäli asunnon ja työmaan välinen etäisyys sitä edellytti.

Erimielisyydestä oli neuvoteltu yhtiön piirissä 3.9.1984 ja liittotasolla 13.2.1985 pääsemättä yksimielisyyteen.

Kanteessa esitetyt vaatimukset

Rakennustyöläisten Liitto on vaatinut edellä olevilla perusteilla työtuomioistuinta vahvistamaan, että Maalaamo Pauli Hietanen Oy on velvollinen maksamaan maalarinalan työehtosopimuksen soveltamispiiriin kuuluville työntekijöille, joita olivat muun muassa Eero Hyyhö, Raimo Saarman, Markku Haanpää ja Marja Pihlaja, työehtosopimuksen 22 §:ssä tarkoitetut päivittäiset matkakustannukset niiltä ajanjaksoilta, jotka he olivat työskennelleet yhtiön halliksi kutsutuissa varastotiloissa Vantaalla. Liitto on lisäksi vaatinut työtuomioistuinta tuomitsemaan Maalaamo Pauli Hietanen Oy:n hyvityssakkoon työehtosopimuksen tietensä rikkomisesta ja Suomen Maalarimestariliiton hyvityssakkoon valvontavelvollisuutensa laiminlyömisestä.

VASTINE

Vastineen perustelut

Suomen Maalarimestariliitto ja Maalaamo Pauli Hietanen Oy ovat kanteeseen vastatessaan lausuneet, että Hyyhö, Saarman ja Haanpää olivat autonkuljettajia ja Pihlaja varastonhoitajan apulainen. Hyyhö, Saarman ja Haanpää oli otettu yhtiön palvelukseen autonkuljettajiksi. Hyyhö oli kuljettanut autonosturia ja Saarman jakeluautoa toimittaen maali- ja muita tarvikkeita maalaustyömaille. Haanpää oli taas kuorma-autonkuljettaja ja kuljetti riipputelineitä ja muita raskaampia tarvikkeita työmaille. Autonkuljettajat tulivat joka aamu töihin yhtiön hallille ja lähtivät sieltä kuljetustehtäviin. Pihlajan vakituinen työpaikka oli yhtiön varastolla, eikä hän ollut ollut maalaustyömailla töissä. Yhtiössä ei ollut maksettu päivittäisten matkakustannusten korvauksia sellaisille työntekijöille, joilla oli kiinteä työpaikka yhtiön hallilla.

Työehtosopimuksen 22 §:ssä oli kysymys asunnon ja työmaan välisistä matkakustannuksista. Työehtosopimuksessa ei puhuttu työpaikasta. Työmaalla ymmärrettiin maalaustyömaata. Työehtosopimuksen määräystä ei sovellettu, jos kysymys oli kiinteästä työpaikasta. Vuoden 1972 maalarinalan työehtosopimuksen 8 §:n 1 kohdasta tällainen tarkoitus oli käynyt ilmi selvemmin, sillä siinä oli sovittu muun muassa erityisesti Helsingin kaupungin alueella sijaitsevalla työmaalla työssä olevien työntekijöiden työmatkakorvauksista.

Päivittäisten matkakustannusten korvausta oli ollut tarkoitus maksaa vain sellaisille työntekijöille, joille korvauksen maksaminen oli mahdollista ilman ennakonpidätyksen suorittamista. Aikaisemmin voimassa olleen tulo- ja varallisuusverolain 22 §:n 1 momentin 8 kohdan mukaan aloilla, joilla erityistä työntekemispaikkaa alalle tunnusomaisen työn lyhytaikaisuuden vuoksi jouduttiin usein vaihtamaan, päivittäisistä asunnon ja erityisen työntekemispaikan välisistä matkoista saaduista korvauksista verovapaaksi tuloksi katsottiin matkustamiskustannusten korvaus. Saman pykälän 2 momentissa säädettiin, että verohallituksen tuli verosta vapaaksi katsottavien matkakustannusten korvausten perusteita ja määriä vahvistaessaan ottaa huomioon edustavimmiksi katsottavien työehtosopimusten määräykset. Maalaustyömaa oli lain 22 §:n 1 momentin 8 kohdan mukainen erityinen työntekemispaikka. Näin ollen maalausalalla maksettavat työehtosopimuksen mukaiset päivittäisten matkakustannusten korvaukset olivat verovapaita.

Tällaisista korvauksista ei myöskään tehty ennakonpidätystä. Koska nyt esillä olevassa tapauksessa mainittujen työntekijöiden varsinainen työpaikka oli ollut yhtiön varasto, heille mahdollisesti maksettavat päivittäisten matkakustannusten korvaukset tulisivat olemaan ennakonpidätyksen alaista tuloa. Siitä, oliko päivittäisten matkakustannusten korvaus ennakonpidätyksen alaista vai ei, ei riippunut, maksettiinko korvausta vai ei. Sopimusmääräyksen mukainen työmaan käsite oli kuitenkin tarkoitettu samansisältöiseksi kuin verosäännöksissä mainittu erityinen työntekemispaikka.

Vastineessa esitetyt vaatimukset

Suomen Maalarimestariliitto ja Maalaamo Pauli Hietanen Oy ovat vaatineet kanteen hylkäämistä.

KANTAJAN VASTASELITYS

Rakennustyöläisten Liitto on vielä lausunut, että Hyyhö, Saarman ja Haanpää toimivat yhtiössä autonkuljettajina. Hyyhön tehtäviin oli kuulunut yleensä aamuisin noutaa autonosturi varastolta ja käyttää sitä yhtiön eri maalaustyökohteissa. Työpäivän päättyessä hän ajoi nosturin takaisin varastolle. Maalaustyön ollessa kesken hän joskus jätti nosturiauton työkohteeseen yöksi. Tällöin hän luonnollisesti tuli aamuisin suoraan kotoa työkohteeseen ja työpäivän päättyessä hän palasi sieltä suoraan kotiinsa. Saarman ja Haanpää menettelivät joskus myös samalla tavoin. Näissä tilanteissa ei päivittäisten matkakustannusten maksamisessa ollut mitään eroa varsinaista maalaustyötä suorittaviin työntekijöihin nähden. Pihlaja työskenteli yhtiön varastolla. Olennaista oli kuitenkin havaita, että kaikkien mainittujen työntekijöiden työt liittyivät maalaustyöhön. Työntekijöihin sovellettiin maalarinalan työehtosopimusta.

Työehtosopimuksessa ei ollut tehty mitään eroa työpaikan ja työmaan käsitteiden välillä. Niinpä rakennusalalla yleensäkin oli molemmilla ilmaisuilla tarkoitettu sitä työskentelypaikkaa, jossa maalari, muurari, kirvesmies, nosturinkuljettaja tai varastomies työskentelivät. Tämä kävi ilmi tutkittaessa työehtosopimusta kokonaisuutena. Käsitteet olivat täysin toisiinsa rinnastettavia ja samanlaista työntekopaikkaa tarkoittavia.

Työpaikka-käsite oli määritelty kaikkein selvimmin maalausalan työsuojelusopimuksen 2 §:ssä. Yhtiössä työpaikaksi oli katsottu paitsi varastoa myös kaikki sen erilliset maalaustyökohteet yhdessä. Työehtosopimuksen päivittäisten matkakustannusten korvaamista koskevan määräyksen tulkinnassa ei myöskään ollut mitään merkitystä sillä, oliko työkohde kiinteä tai vaihtuva. Työehtosopimuksen sanamuoto ei millään tavoin erotellut eri työkohteita. Maalausurakointi oli siten muuttunut, että suurimmat maalausliikkeet olivat alkaneet perustaa kiinteitä varasto- ja konttorihalleja. Niitä ei kuitenkaan ollut työehtosopimuksessa todettu miksikään erityistyöpaikoiksi, vaan perinteiset maalaustyökohdetta koskevat määräykset soveltuivat niihin. Aluerakentamisen ollessa vilkkaimmillaan 1970-luvulla maalarit olivat työskennelleet vuosikausia samalla alueella. Vaikka työpaikka oli näin verrattain kiinteä, työnantajat olivat maksaneet päivittäiset matkakustannukset jokaiselta työpäivältä kaikille työntekijöille.

Työehtosopimuksen määräyksen tarkoituksena oli nimenomaan ollut, että jokaiselle työntekijälle maksettiin päivittäinen matkakustannusten korvaus. Verottaja oli myöhemmin puuttunut eräiden matkakustannusten korvausten maksamisiin ja edellyttänyt ennakonpidätyksen suorittamista. Työehtosopimuksessa sovittiin työntekijän ja työnantajan välisistä työehdoista. Sopijapuolena ei ollut verottaja. Erityislailla oli sittemmin saatettu eräät matkakustannusten korvaukset veronalaisiksi. Se ei kuitenkaan vapauttanut työnantajaa matkakustannusten korvaamisesta ja työehtosopimuksen noudattamisesta. Verotuskäytäntö ei ratkaissut sitä, oliko matkakustannusten korvausta maksettava vai ei.

OIKEUDENKÄYNTIKULUVAATIMUKSET

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. Rakennustyöläisten Liitto on vaatinut korvaukselle korkoa 16 prosenttia tuomion antopäivästä lukien.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kanteessa on kysymys siitä, onko Maalaamo Pauli Hietanen Oy ollut velvollinen suorittamaan maalarinalan työehtosopimuksen 22 §:ssä tarkoitettua päivittäistä matkakustannusten korvausta niille työehtosopimuksen soveltamispiiriin kuuluville työntekijöille, jotka ovat työskennelleet yhtiön halliksi kutsutuissa varastotiloissa Vantaalla. Erimielisyys on pääasiassa koskenut neljää työntekijää, joista yksi on toiminut varastotyössä ja kolme muuta auton- ja autonosturinkuljettajina.

Päivittäisiä matkakustannusten korvauksia koskevat määräykset on otettu maalarinalan työehtosopimukseen talonrakennusalan työehtosopimuksista. Viimeksi korvausten maksamisen edellytyksiä koskevia määräyksiä on perusteiltaan uusittu vuonna 1973 tehdyissä työehtosopimuksissa. Sitä ennen korvaukset ovat määräytyneet eri tavoin riippuen siitä, onko kysymys ollut Helsingissä tai muualla maassa sijaitsevista työmaista. Merkille pantavaa on, että jo tuolloin on määräyksissä käytetty ilmaisua työmaa.

Vuoden 1973 talonrakennusalan työehtosopimuksesta neuvoteltaessa on ollut tarkoitus selventää monimutkaiseksi osoittautuneita määräyksiä päivittäisten matkakustannusten korvaamisesta. Sitä varten on talonrakennusalan työehtosopimuksen määräyksiä tarkistamaan asetettu suppea osapuolten edustajien muodostama työryhmä, jossa on päästy yhteisymmärrykseen uusista määräyksistä. Ne ovat sitten sellaisinaan otettu maalarinalan työehtosopimukseen.

Työryhmään kuuluneen työnantajaliiton osastopäällikön todistajana jutussa kertoman mukaan keskustelua on työryhmässä pääasiassa käyty Rakennustyöläisten Liiton esille ottaman esimerkin perusteella, joka on koskenut useilla lyhytaikaisilla työmailla työskennellyttä laattamiestä. Työryhmässä on päästy yksimielisyyteen siitä, että esimerkkitapauksessa ja sitä vastaavissa tilanteissa päivittäisten matkakustannusten korvaus on maksettava. Sen sijaan ei työryhmässä eikä työehtosopimusneuvotteluissa muulloinkaan ole esitetyn selvityksen mukaan ollut esillä kysymys siitä, mitä työmaan käsitteellä on määräyksessä tarkoitettu.

Päivittäisten matkakustannusten korvaamisesta ei ole aikaisemmin syntynyt sellaisia erimielisyyksiä, joihin liittotasolla olisi jouduttu ottamaan kantaa. Käytännössä noudatetusta menettelystä esitetty selvitys on niin ristiriitaista, ettei siitä ole mahdollista tehdä päätelmiä riidanalaisen määräyksen oikeasta soveltamisesta.

Yleiskielessä työmaalla ymmärretään ruumiillisen työn tekopaikkaa. Työmaan käsitteeseen näyttäisi liittyvän sen mahdollinen vaihtuminen työsuhteen kestäessä. Tehdasta tai muuta kiinteätä työn suorittamistilaa ei yleisessä kielenkäytössä juuri pidetä työmaan käsitteen piiriin kuuluvana. On perustelua otaksua, että riidanalaisessa määräyksessä on käytetty työmaan käsitettä lähinnä sen vuoksi, että maalarinalalla työskentely tapahtuu pääsääntöisesti työsuorituksen kestoajan mukaan vaihtelevissa työkohteissa, joissa suoritettavan työn valmistuttua työntekijät siirtyvät työnantajan määräyksestä toiseen erilliseen työkohteeseen. Työmaan muuttumisen seurauksena työmatkan pituus saattaa vaihdella ilman, että työntekijä voi siihen mitenkään vaikuttaa.

Työtuomioistuin on eräissä aikaisemmissa tuomioissaan ottanut kantaa eräiden Rakennustyöläisten Liiton solmimien työehtosopimusten soveltamisaloilla työmaan käsitteen sisältöön ja sen eroavuuteen työnantajayrityksen kiinteistä toimipaikoista. Näitä ratkaisuja ovat muun muassa tuomiot n:ot 11/1985 ja 65/1987. Tuomioissa, jotka ovat koskeneet sosiaalitiloja koskevien määräysten soveltamista, on todettu, ettei kiinteitä työpaikkoja ole käsitteellisesti pidettävä työmaana.

Työtuomioistuimen mielestä jutussa ei ole osoitettu, että matkakustannusten verottamisessa sovellettua käytäntöä olisi tarkoitettu käyttää hyväksi tulkinnan perusteena.

Esittämillään perusteilla työtuomioistuin katsoo, että määräyksen syntyvaiheista esitetty selvitys, huomioon ottaen erityisesti laattamiehen työtä apuna käyttäen esillä olleen esimerkin, pikemmin tukee työnantajaliiton esittämää näkemystä. Kun työmaan käsitettä, kuten edellä jo on todettu, ei ole ymmärretty muutoinkaan niin laajasti, että se käsittäisi varastohallityyppiset kiinteät työpaikat ja toimitilat, kanne on työtuomioistuimen mielestä jäänyt toteen näyttämättä.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Jutun laatuun katsoen saavat Suomen Maalarimestariliitto ja Maalaamo Pauli Hietanen Oy kuitenkin kärsiä oikeudenkäyntikulunsa omana vahinkonaan.

Jäsenet: Pelkonen, puheenjohtaja, Silenti, Uski, Niskanen, Hietikko ja Vertanen.

Tuomio oli yksimielinen.