Supreme Court dismisses appeal; self-incrimination shield insufficient against debt collection data requests.

A oli velvoitettu sakon uhalla saapumaan ulosottoselvitykseen ja täyttämään tietojenantovelvollisuutensa. A ei ollut täyttänyt hänelle asetettua tietojenantovelvollisuuttaan vedoten siihen, että hän saattaisi itsensä ja läheisensä syytteen vaaraan ja myöhemmin siihen, että ulosottovelkojat olivat nostaneet häntä vastaan rikossyytteen, johon ulosottoselvityksessä esitetyt kysymykset liittyivät.

Kysymys siitä, oliko A:lla esittämillään perusteilla oikeus kieltäytyä tietojenantovelvollisuutensa täyttämisestä ottaen huomioon mitä ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:ssä on säädetty ulosottoselvityksessä saatujen tietojen luovutus- ja hyödyntämiskiellosta.

UK 3 luku 73 §

UK 3 luku 91 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Helsingin ulosottovirasto oli 29.12.2010 tekemällään päätöksellä velvoittanut A:n 20 000 euron sakon uhalla saapumaan ulosottoselvitykseen 13.1.2011 ja antamaan siinä ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä tarkoitetut tiedot ulosottomiehen vaatimassa laajuudessa ilman varaumia.

A vaati valituksessaan Helsingin käräjäoikeuteen, että uhkasakon asettamispäätös kumotaan. A vetosi itsekriminointisuojaan ja ne bis in idem -periaatteeseen. A katsoi, ettei häntä voitu velkojien täytäntöönpanointressin vuoksi määrätä vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, jotka voivat saattaa hänet tai hänen läheisensä syytteen vaaraan ja joiden kanssa identtisten kysymysten osalta hänellä oli virallisen syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksen mukaan ollut oikeus olla ulosottomenettelyssä vastaamatta kysymyksiin.

Ulosottovirasto vaati käräjäoikeudessa A:lle asetetun uhkasakon tuomitsemista maksettavaksi, koska A oli rikkonut päätöksessä tarkoitetun velvoitteen ilman pätevää syytä.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 6.4.2011

Käräjäoikeus hyväksyi ulosottoviraston uhkasakon asettamispäätöksen perusteluineen. Lisäksi käräjäoikeus totesi, että ulosottokaaren määräysten itsekriminointisuojaan liittyvästä hyödyntämiskiellosta oli konkurssilain tarkistamista varten asetetun työryhmän mietinnössä 73/2010 katsottu täyttävän Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellytykset.

Käräjäoikeus totesi, ettei A ollut täyttänyt uhkasakon asettamispäätöksessä hänelle määrättyä velvoitetta eikä velvoitteen rikkomiselle ollut ollut pätevää syytä. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi A:n valituksen ja määräsi 20 000 euroa uhkasakon maksettavaksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pekka Jantunen.

Helsingin hovioikeuden päätös 22.2.2012

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että ulosottoviraston hakemus uhkasakon maksettavaksi tuomitsemisesta hylätään ja että hänen valituksensa uhkasakon asettamispäätöksestä hyväksytään.

A:n vetoaman itsekriminointisuojaa koskevan perusteen osalta hovioikeus Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuihin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitaten totesi, että velallisella oli oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, jos vireillä oleva syyte ja häneltä ulosotto- tai konkurssimenettelyssä sanktion uhalla haluttavat tiedot koskivat samoja seikkoja. Oikeus ei riippunut siitä, miten merkittävinä näitä tietoja pidettäisiin hänen syyllisyytensä näkökulmasta. Riittävänä tietojen ja rikosepäilyn välisen yhteyden kannalta oli pidetty sitä, ettei tietoja vaadittaessa ollut voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattoivat olla merkityksellisiä siinä rikosasiassa, johon itsekriminointisuoja liittyi. Oikeutta vaieta arvioitiin velallisen näkökulmasta.

A:lle oli 15.9.2010 tehty ulosottoselvitys, jossa hän oli kieltäytynyt vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin siltä osin kuin ne koskivat vuonna 2010 tehdyssä syyttämättäjättämispäätöksessä ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa esiin tulleita yhteisöjä. Ulosottovirasto oli 29.12.2010 velvoittanut A:n saapumaan 20 000 euron sakon uhalla uuteen ulosottoselvitykseen 13.1.2011, mutta A ei ollut tällöinkään täyttänyt hänelle asetettua velvoitetta vastata kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin.

A oli vastaajana käräjäoikeudessa vireillä olevassa törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa, jonka olivat panneet vireille hänen ulosottovelkojansa. A oli ilmoittanut, että hänen syykseen sanotussa rikosasiassa vaadittava menettely liittyi seikkoihin, joista hän oli vaiennut ulosottomenettelyssä.

Hovioikeus katsoi, ettei asiassa voitu poissulkea sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A:ta oli pyydetty sakon uhalla antamaan, koskivat vireillä olevaa rikosasiaa. Poissulkea ei voitu myöskään sitä, että nämä tiedot saattoivat olla A:ta koskevassa rikosasiassa hänen kannaltaan merkityksellisiä.

Hovioikeus totesi, että voimassa olevan ulosottokaaren mukaiseen ulosottomenettelyyn sisältyi hyödyntämiskieltoa koskevia säännöksiä. Tästä niin sanotusta palomuurista säädetään ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:ssä. Ensiksi mainitun lainkohdan mukaan ulosottomies ei saanut luovuttaa tietoa, joka oli olennaisin osin saatu velalliselta kysyttäessä 52 §:n 6 - 8 kohdissa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta kävi ilmi, että velallinen oli saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattoi hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Ulosottomies sai kuitenkin ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n nojalla antaa ulosoton hakijalle myös nämä tiedot, mutta hakija ei saanut käyttää niitä oikeudenkäymiskaaren todistamista koskevien rajoitusten kiertämiseksi eikä velallisen syytteeseen saattamiseksi.

Hovioikeus katsoi, että ulosottokaaressa säädetty hyödyntämiskielto turvasi A:n oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, koska hänen ulosottoselvityksessä antamiaan tietoja ei voitu mainittujen lainkohtien nojalla käyttää A:ta vastaan ajetussa rikosprosessissa. Ulosottokaaren säännökset hyödyntämiskiellosta eivät sen vuoksi olleet ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kanssa.

A:n vetoaman ne bis in idem -periaatteen osalta hovioikeus totesi, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään kahteen kertaan syyttämistä tai tuomitsemista koskevasta kiellosta. Artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saanut saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen ja rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet oli jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Mainittu kielto sisältyi myös muun ohessa kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen.

Hovioikeus totesi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli arvioinut kiellon tarkoittaman rikosoikeudenkäynnin sisältöä. Ihmisoikeustuomioistuimen rikossyytettä koskeviin ratkaisuihin viitaten hovioikeus totesi, että kriteereinä voitiin pitää teon oikeudellista luonnehdintaa kansallisen oikeuden mukaan, teon todellista luonnetta sekä määrättävissä olevan seuraamuksen ankaruutta. Kaksi viimeksi mainittua olivat vaihtoehtoisia eivätkä välttämättä kumulatiivisia. Riittävää oli, että teko oli luonteeltaan rikos tai teosta voitiin määrätä seuraamus, joka luonteeltaan tai kovuudeltaan kuului yleensä rikosseuraamusten piiriin. Kovuuden puuttuminen ei poistanut asiallisesti rikolliselta teolta sen luonnetta. Kriteerejä tuli tarkastella kumulatiivisesti, ellei jonkun perusteella voitu päästä selkeään lopputulokseen.

Hovioikeuden mukaan ulosottomenettelyssä voitiin määrätä kovuudeltaan sinänsä rikosseuraamusten piiriin kuuluva uhkasakko. Sen määräämisessä ei kuitenkaan ollut kysymys rangaistuksesta, vaan täytäntöönpanon tehosteesta. Uhkasakon määrääminen ei ollut ulosottomenettelyn päämäärä, eikä ulosottomenettelyssä luettu kriminalisoitua menettelyä ulosottovelallisen syyksi. Uhkasakko ei perustunut sellaiseen tekoon, jota Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tarkoitettiin. Ulosottomenettelyä ei ollut sen vuoksi pidettävä ne bis in idem -periaatteen tarkoittamalla tavalla rikosasian käsittelynä. Siten A:ta koskevaan aikaisempaan ulosottomenettelyyn liittyvä syyttämättäjättämispäätös ei muodostanut käsillä olevassa asiassa estettä uhkasakon asettamiselle eikä määräämiselle maksettavaksi.

Hovioikeus hylkäsi A:n valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Teemu Paasikoski ja Mikko Saleva. Esittelijä Jukka Siro.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio, jolla hänen valituksensa uhkasakon asettamisesta on hylätty ja hänelle asetettu uhkasakko on tuomittu maksettavaksi, kumotaan. A vaati, että hänet vapautetaan tuomitusta uhkasakosta.

Helsingin ulosottovirasto vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet

2. Helsingin ulosottovirasto oli 29.12.2010 tekemällään päätöksellä velvoittanut A:n 20 000 euron sakon uhalla saapumaan 13.1.2011 toimitettuun ulosottoselvitykseen ja antamaan siinä ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä tarkoitetut tiedot ulosottomiehen vaatimassa laajuudessa ilman varaumia. A saapui ulosottoselvitykseen, mutta kieltäytyi edelleenkin vastaamasta sellaisiin kysymyksiin, joihin vastaaminen hänen käsityksensä mukaan saattoi johtaa edellisessä kohdassa tarkoitetuin tavoin syytetoimiin häntä itseään tai hänen läheistään vastaan.

3. A on 24.1.2011 Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleessa ulosottovalituksessaan vaatinut, että uhkasakon asettamispäätös kumotaan perusteettomana. A:n mukaan hänellä on ollut vaitiolo-oikeus itsekriminointisuojan, lähdesuojan ja ne bis in idem -periaatteen perusteella. Ulosottovirasto on puolestaan samana päivänä käräjäoikeudessa vireille tulleessa hakemuksessaan vaatinut asetetun uhkasakon tuomitsemista maksettavaksi, koska ulosottoselvitykseen saapuneella A:lla ei ole ollut häneltä vaadittujen tietojen osalta vetoamiensa seikkojen perusteella kieltäytymisoikeutta.

5. Käräjäoikeus on 6.4.2011 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituksen uhkasakon asettamisesta ja tuominnut hänet maksamaan asetetun uhkasakon. Hovioikeus on valituksenalaisella päätöksellään pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. A on myös Korkeimmassa oikeudessa väittänyt vaitiolo-oikeutensa ulosottoselvityksessä perustuvan itsekriminointisuojaan, lähdesuojaan ja ne bis in idem -periaatteeseen. Ulosottovirasto on puolestaan lähtenyt siitä, että A:lla on ollut ulosottokaaren 3 luvun 52 §:n mukaisesti velvollisuus antaa totuudenmukaiset tiedot ulosottoselvityksessä. Tällaisen ilmoitusvelvollisuuden vastapainona ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset, jotka yhtäältä rajoittavat ulosottomiehen tiedonanto-oikeutta ja toisaalta asettavat ulosottovelkojille heille annettujen tietojen hyödyntämiskiellon, turvaavat A:n oikeuden olla saattamatta itseään ja läheistään syytteen vaaraan ja oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Lisäksi ulosottovirasto on katsonut, ettei asiassa ole millään tavalla kysymys A:n vetoamasta ne bis in idem -periaatteesta.

7. Osapuolet eivät ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden tuomiossaan lausumaa johtopäätöstä siitä, että asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A:ta on 13.1.2011 toimitetussa ulosottoselvityksessä pyydetty sakon uhalla antamaan, koskevat häntä vastaan vireillä olevaa rikosasiaa ja että nämä tiedot saattavat olla rikosasiassa hänen kannaltaan merkityksellisiä.

8. Edellä esitetyn perusteella asiassa on ensisijassa kysymys siitä, onko A:lla oikeus kieltäytyä tietojenantovelvollisuutensa täyttämisestä ulosottoselvityksessä, kun otetaan huomioon ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset sekä tietojen hyödyntämiskieltoa koskeva oikeuskäytäntö. Lisäksi asiassa voivat tulla arvioitaviksi ulosottomenettelyn lähdesuojaa sekä ne bis in idem -periaatetta koskevat kysymykset.

Asiassa sovellettavista ulosottokaaren säännöksistä

9. Ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin mukaan ulosottomies ei saa luovuttaa tietoa, joka on olennaisin osin saatu: 1) henkilöltä, joka on siinä menettelyssä todistajana velvollinen tai oikeutettu kieltäytymään todistamasta siitä seikasta, jollei kieltäytymään oikeutettu anna luovuttamiseen suostumustaan ja 2) velalliselta kysyttäessä 52 §:n 6 - 8 kohdassa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta käy ilmi, että velallinen on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattaa hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomiehen oikeudesta luovuttaa tietoja hakijalle säädetään lain 91 §:ssä. Edellä säädetty koskee sanotun momentin mukaan tietoja siitä riippumatta, ovatko ne muutoin salassa pidettäviä.

10. Edellä mainitussa ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä säädetään ulosottovelallisen velvollisuudesta ilmoittaa ulosottoasiassa totuudenmukaisesti ulosottomiehelle pykälän sisältämässä luettelossa mainittuja tietoja. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat pykälän 6 kohdassa mainitut tiedot velallisen varallisuusasemaan vaikuttavista sopimuksista ja sitoumuksista sekä omaisuudesta, joka on hänen määräysvallassaan tai käytössään valtuutuksen tai muun vastaavan perusteen, järjestelyn tai sopimuksen nojalla ja 7 kohdassa mainitut tiedot velallisen vastikkeellisesti tai vastikkeetta luovuttamasta omaisuudesta, suorittamista maksuista ja tekemistä oikeustoimista, jos tiedot ovat tarpeen sen selvittämiseksi, voidaanko omaisuutta peräyttää ulosottoon takaisinsaantikantein, samoin kuin menettelystä, järjestelystä tai muusta toimenpiteestä, joka on vaikutukseltaan tällaiseen oikeustoimeen rinnastettava, sekä 8 kohdassa mainitut muut vastaavat tiedot, jotka koskevat velallisen taloudellista asemaa ja toimintaa.

11. Ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n mukaan ulosottomies saa antaa hakijalle muun muassa 73 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja. Hakija ei saa käyttää näitä tietoja oikeudenkäymiskaaren todistamista koskevien rajoitusten kiertämiseksi eikä velallisen syytteeseen saattamiseksi. Ulosottomiehen tulee muistuttaa hakijaa mainituista rajoituksista.

12. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa, kuin 20 §:ssä on sanottu. Mainitun 20 §:n mukaan vastoin tahtoaan todistamaan ei voida vaatia muun muassa sitä, joka on avioliitossa asianosaisen kanssa.

13. Ulosottokaaren 3 luvun 63 §:n mukaan velallisen kieltäytyessä antamasta tietoja ulosottoselvityksessä ulosottomies saa velvoittaa hänet siihen sakon uhalla. Luvun 79 §:n mukaan tuomioistuin tutkii uhkasakon asettamispäätöksen oikeellisuuden, ja uhkasakko tuomitaan maksettavaksi, jos velvoitetta ei ole täytetty tai sitä on rikottu ilman pätevää syytä.

Ulosottoasiassa noudatettavaa vaitiolovelvollisuutta koskeva sääntely muualla laissa

15. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 35 §:n 1 momentin mukaan rangaistus lain 22 §:ssä säädetyn asiakirjan salassa pitämistä koskevan velvollisuuden sekä 23 §:ssä säädetyn vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon rikkomisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.

Itsekriminointisuoja

16. Itsekriminointisuoja kuuluu rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta koskeviin keskeisiin takeisiin. Se on johdettavissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevasta 6 artiklasta ja sitä koskevasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä, kuten esimerkiksi ratkaisuista John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 (kohta 45), Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 (kohta 68) sekä Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 (kohta 40). Tämän lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kohdan g alakohdan mukaan jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Periaatteen katsotaan sisältyvän myös oikeusturvaa koskevaan perustuslain 21 §:n säännökseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä

17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan itsekriminointisuoja merkitsee sitä, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa omalla toiminnallaan myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata syytettyä viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen edellyttää, että syyttäjän tulee pyrkiä näyttämään syyte toteen turvautumatta todisteisiin, jotka on saatu pakolla tai painostuksella syytetyn tahdosta välittämättä. Oikeus liittyy siten läheisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun syyttömyysolettamaan, mutta ensisijaisesti se kuitenkin suojaa syytetyn tahtoa pysyä vaiti, näin esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohdat 68 ja 69) ja asiassa Jalloh v. Saksa 11.7.2006 (kohdat 100 ja 102).

18. Itsekriminointisuojaa koskeva periaate liittyy nimenomaan rikoksesta epäillyn oikeussuojaan. Periaate voi tulla sovellettavaksi esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin ohella muissakin yhteyksissä, kuten erilaisissa hallinnollisissa kuulemisissa sekä konkurssi- ja ulosottomenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä. Tämä on ilmaistu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä, esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohta 67) sekä ratkaisuissa J.B. v. Sveitsi 3.5.2001 (kohdat 47 ja 48), Kansal v. Yhdistynyt kuningaskunta 27.4.2004 (kohta 29) ja Marttinen v. Suomi 21.4.2009 (kohta 63).

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä

Korkeimman oikeuden arviointi

22. A on ulosottoselvityksessä ilmoittanut, että hänellä on oikeus olla vaiti sellaisista seikoista, joiden perusteella hän tai hänen puolisonsa saattaisivat joutua syytteen vaaraan. A on tässä yhteydessä viitannut niihin tietoihin, jotka liittyvät vuonna 2010 tehtyyn A:ta itseään koskevaan syyttämättäjättämispäätökseen ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa esille tulleisiin yhteisöihin. A:ta ja hänen ilmoituksensa mukaan myös hänen puolisoaan vastaan on vireillä rikoskanne, jossa A:lle vaaditaan rangaistusta muun muassa siitä, että hän on aikaisemmassa vuonna 2003 tehdyssä ulosottoselvityksessä salannut omaisuuttaan ja hänen puolisolleen avunannosta tähän rikokseen.

23. Kohdassa 7 todetuin tavoin asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A on velvoitettu 20 000 euron sakon uhalla ulosottoselvityksessä antamaan, ovat koskeneet vireillä olevaa rikosasiaa ja että ne saattavat olla siinä merkityksellisiä. Kysymyksessä on myös sellainen pakkokeino, jolla on merkitystä A:n itsekriminointisuojan kannalta, jos ulosottoselvityksessä vaadittujen tietojen käyttämistä rikosprosessissa ei voida sulkea pois.

24. Ulosottokaaren 3 luvun 57 §:n mukaan ulosottomiehen tulee toimittaa ulosottoselvitys, jollei velkojan saatava kerry täyteen määrään eikä velallisen taloudellista tilannetta ole muulla tavoin luotettavasti selvitetty. Velallisella on sanotun luvun 52 §:ään perustuva tiedoksiantovelvollisuus täytäntöönpanossa tarpeellisten tietojen totuudenmukaiseen ilmoittamiseen ulosottomiehelle.

25. Ulosottoselvityksen tarkoituksena on kerätä tietoja velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi ja sillä turvataan viime kädessä ulosottovelkojien omaisuuden suojaa. Ulosottoselvitys ei välittömästi liity esitutkintaan taikka rikosoikeudenkäyntiin eikä menettelyssä ole tarkoitus kerätä tietoja niitä varten. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että kaikenlainen pakottaminen ei merkitse oikeudetonta puuttumista itsekriminointisuojaan eikä itsekriminointisuoja sellaisenaan ole esteenä tietojen keräämiseen oikeudenkäynnin ulkopuolella henkilöä vastaan (esimerkiksi ratkaisut Marttinen v. Suomi kohta 69 ja Weh v. Itävalta 8.4.2004 kohta 44).

26. Tietojen kerääminen oikeudenkäynnin ulkopuolella ja rikosprosessi voivat kuitenkin liittyä niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä voi tässä suhteessa pitää erillisinä. Esimerkiksi ratkaisussaan Chambaz v. Sveitsi 5.4.2012 (kohta 48) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin arvioi verotusmenettelyn liittyvän niin läheisesti esitutkintaan, että kokonaisuutena arvioiden ihmisoikeussopimuksen 6 artikla soveltui kumpaiseenkin menettelyyn.

27. Tässä tapauksessa oikeudenkäynti ja ulosottomenettely ovat vireillä samanaikaisesti ja oikeudenkäynnissä A:lle ja hänen puolisolleen vaaditaan rangaistusta koskien heidän menettelyään aikaisemmassa ulosottoselvityksessä. Kysymys onkin ulosottoselvityksen ja rikosoikeudenkäyntien välisen yhteyden osalta siitä, voiko A sulkea pois sen mahdollisuuden, että häneltä pakolla ulosottotarkoituksiin vaadittavia tietoja käytetään rikosoikeudenkäynneissä näyttönä häntä ja hänen puolisoaan vastaan. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällöin on otettava huomioon se, millaisia prosessuaalisia takeita menettelyyn liittyy. Sanotusta oikeuskäytännöstä on pääteltävissä, että tällaisten takeiden tulee olla riittävän tehokkaita estämään itsekriminointisuojan ydinsisällön heikentämisen (Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 kohta 51).

29. Ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n palomuurisäännösten tarkoituksena on turvata tietojen saaminen ulosottomenettelyssä velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi silloinkin, kun kysymys on tilanteesta, jossa velallinen voi vedota itsekriminointisuojaan. Toisaalta säännösten tarkoituksena on turvata se, ettei velallisen ulosottoselvityksessä ilmaisemia tietoja käytetä rikosoikeudenkäynnissä itsekriminointisuojan vastaisesti (HE 83/2006 vp s. 46 ja 47 ja HE 216/2001 vp s. 169 - 171 ja 180 ja 181 sekä LaVM 34/2002 vp s. 15 ja 17).

30. Ulosottoselvitys on viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain mukaan salassa pidettävä asiakirja ja ulosottomies on sanotun lain perusteella sen sisällöstä vaitiolovelvollinen. A:lta ulosottoselvityksessä vaaditut tiedot ovat sellaisia, ettei ulosottomies saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan luovuttaa niitä siltä osin kuin A on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen.

31. A on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan oikeutettu kieltäytymään todistajana kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta puolisoaan syytteen vaaraan. Ulosottomies ei saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan luovuttaa A:n ilmaisemaa sellaista tietoa, joka voisi saattaa A:n puolison syytteen vaaraan.

32. A:ta syytetään hänen ilmoituksensa mukaan myös ulosottomenettelyssä tehdystä rikoksesta sen perusteella, ettei hän olisi aikaisemmassa ulosottoselvityksessä ilmoittanut kaikkea omaisuuttaan. Ulosottokaaren voimaantulossäännöksen 1 ja 2 momentin mukaan lain 3 luvun palomuurisäännöksiä sovelletaan kuitenkin myös lain voimaan tullessa vireillä olleisiin asioihin ja siten myös ennen 1.3.2004 toimitettuihin ulosottoselvityksiin. Näissä ulosottoselvityksissä mahdollisesti saatujen tietojen käyttämisen rikosoikeudenkäynnissä A:ta tai tämän puolisoa vastaan estää myös ratkaisussa KKO 2012:45 annettu hyödyntämiskieltoa koskeva oikeusohje.

33. A:n velkojat voivat saada ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n nojalla tiedon niistä seikoista, joista A on sakon uhalla velvoitettu ulosottoselvityksessä antamaan tieto. Sanotun säännöksen mukaan he eivät voi kuitenkaan käyttää niitä hyväksi A:ta tai hänen puolisoaan vastaan ajettavissa rikoskanteissa. Myös viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n säännökset velvoittavat velkojia pitämään tiedot salassa ja kieltävät niiden hyväksikäytön. Kiellon rikkomisesta on viimeksi mainitussa laissa säädetty rangaistus.

34. Voimassa olevaan oikeudenkäymiskaareen ei sisälly itsekriminointisuojan vastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa. Ennakkopäätöksen KKO 2012:45 kohdassa 41 kuitenkin todetaan, että jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkauksen. Ratkaisussa on katsottu, ettei itsekriminointisuojaa loukaten hankittuja vastaajan lausumia saanut käyttää näyttönä tätä vastaan (kohta 47). Näin ollen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tietojen käyttö tosiasiallisesti estyy ihmisoikeussopimuksen sanotun artiklan ja Suomen perustuslain 21 §:n nojalla.

35. Korkein oikeus toteaa, että A:n velkojat eivät voi hyödyntää A:n ulosottoselvityksessä antamia tietoja näyttönä A:ta vastaan ajamassaan rikoskanteessa. Tietoja ei voida käyttää näyttönä myöskään A:n puolisoa vastaan ajettavassa kanteessa. Ulosottoselvityksellä ja A:ta ja hänen puolisoaan vastaan vireillä olevilla oikeudenkäynneillä ei myöskään ole sellaista keskinäistä yhteyttä, jonka vuoksi esimerkiksi kohdassa 26 mainitussa ratkaisussa Chambaz v. Sveitsi tietojen vaatimisella katsottiin ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa rikotun.

36. Korkein oikeus katsoo, että mainitut palomuurisäännökset ja niitä täydentävät säännökset ja käytännöt muodostavat riittävän tehokkaan takeen sille, ettei A:n velvoittaminen antamaan ulosottoselvityksessä häneltä vaadittuja tietoja heikennä itsekriminointisuojan ydinsisältöä hänen osaltaan. Näin ollen A:lla ei ole tietoja antaessaan perustellusti aihetta pelätä, että tietoja voitaisiin käyttää hänen tai hänen puolisonsa syytteeseen saattamiseksi taikka näyttönä oikeudenkäynnissä heitä vastaan.

Ne bis in idem

37. A on lisäksi katsonut, että ulosottoselvityksessä loukattaisiin ne bis in idem -kieltoa. A toteaa, että ulosottoselvityksessä sakon uhalla vaadittavat tiedot ovat samoja kuin mistä hänen osaltaan on jo kerran tehty syyttämättäjättämispäätös.

38. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (niin sanottu ne bis in idem -kielto). Ne bis in idem -kielto tulee sovellettavaksi ainoastaan kahden rikosprosessiksi luonnehdittavan menettelyn kesken.

39. Ulosottoselvitys toimitetaan ulosottokaaren 3 luvun 57 §:ssä mainituin edellytyksin velallisen taloudellisen tilanteen selvittämiseksi. Uhkasakko voidaan asettaa tietojen antamisen tehosteeksi. Kysymys on sellaisesta velallisen taloudellisen tilanteen selvittämisestä, joka ei kohdassa 25 mainituin tavoin liity rikosoikeudelliseen arviointiin. A:ta koskeva aikaisempi syyttämättäjättämispäätös ei näin ollen estä ne bis in idem -kiellon perusteella uhkasakon asettamista.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Petteri Mikkola.

---

[SV]

A hade vid vite ålagts att infinna sig till en utsökningsutredning och att fylla sin skyldighet att lämna uppgifter. A hade inte uppfyllt skyldigheten att lämna uppgifter med hänvisning till att han kunde utsätta sig själv och en av sina närstående för risk för åtal och senare med hänvisning till att utsökningsborgenärerna hade väckt åtal mot honom och att frågorna i utsökningsutredningen hade samband med det.

Fråga om A hade rätt att på de grunder han anfört vägra uppfylla sin skyldighet att lämna uppgifter, med beaktande av vad som i 3 kap. 73 och 91 § utsökningsbalken föreskrivs om förbud mot utlämnande och användning av uppgifter.

UB 3 kap 73 §

UB 3 kap 91 §