Supreme Court allows workers' compensation for post-traumatic neuropsychological symptoms and depression following a minor head injury.

A oli 1.2.2006 kaatunut jäisellä pihalla siten, että takaraivo oli iskeytynyt maahan. Puhelinkonsultaation perusteella aivotärähdykseksi arvioitu vamma ei ollut vaatinut välitöntä lääkärinhoitoa, vaan A oli päänsärystä huolimatta palannut seuraavana päivänä esimiestason työhönsä jatkaen sitä koko saman vuoden kevään ilman sairauspoissaoloja. Kesäloman jälkeen A jäi sairauslomalle 7.8.2006 alkaen ja hänelle myönnettiin sittemmin pysyvä työkyvyttömyyseläke. A:n työkyvyttömyyden aiheuttaneita oireita tutkittiin ensin työuupumuksena ja niitä hoidettiin mielialahäiriöön ja työkuormitukseen liittyvänä masennuksena, kunnes aivovammaa alettiin tutkia oireita selittävänä tekijänä lokakuusta 2007 lähtien. Kysymys siitä, johtuivatko A:n neuropsykologiset oireet ja masennus mainitusta tapaturmasta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli 1.2.2006 kotipihallaan liukastunut ja kaatuessaan iskenyt takaraivonsa jäiseen maahan. A oli ollut hetken tajuton. A:n takaraivoon oli tullut iso kuhmu, hänen oikea käsivartensa sekä niskansa olivat tärähtäneet ja hänen selkänsä alaosaan oli tullut iso mustelma. A:n puoliso oli löytänyt hänet pihalta kun hän oli ollut nousemassa ylös maasta. Tapahtumapäivänä A oli tuntenut huimausta ja voimakasta päänsärkyä. Tapahtuman jälkeisessä puhelinkonsultaatiossa lääkäri oli arvioinut diagnoosiksi lievän aivotärähdyksen sekä määrännyt ensiavuksi vuodelevon sanotuksi päiväksi ja särkylääkettä sekä tilanteen tarkkailun. A ei ollut muutoin tapahtumapäivänä taikka välittömästi sen jälkeen hakeutunut lääkärin hoitoon.

Saman vuoden kesästä alkaen A:lla oli todettu olleen masennusoireita. Masennukselle altistaneena stressitekijänä oli pidetty työkuormitusta. Työkykyä koskevassa arvioinneissa A:ta on pidetty pysyvästi työkyvyttömänä 7.8.2006 alkaen ja hänelle on sittemmin myönnetty työkyvyttömyyseläke. Syksyllä 2007 ja sen jälkeen suoritetuissa lääketieteellisissä tutkimuksissa A:lle oli diagnosoitu kapea-alainen erityishäiriö, jonka katsottiin sopivan tapaturmaperäiseksi, aivojen kuvantamistutkimuksen analyysissä viitteitä lievätasoisesta muutoksesta, psykiatrisissa lausunnoissa aivoruhjeen jälkeinen oireyhtymä ja elimellinen masennus tai vaikeaksi luokiteltava aivovamma ja neuropsykologisessa lausunnossa aivovamman jälkitilana neuropsykologinen oireisto sekä neurologisessa lausunnossa vähintään keskivaikea aivovaurio.

Vakuutusyhtiön päätös 14.4.2008

A:n haettua tapaturmavakuutuslain mukaista korvausta vakuutusyhtiö eväsi korvauksen, koska työtapaturmasta ei ollut aiheutunut työkyvyttömyyttä vähintään kolmena peräkkäisenä päivänä tapaturmapäivää lukuunottamatta. Vakuutusyhtiö katsoi, että 1.2.2006 sattuneessa tapaturmassa oli voinut syntyä enintään pään lievä ruhje ja mahdollinen aivotärähdys, koska tapaturma ei ollut edellyttänyt välitöntä lääkärinhoitoa, eikä siitä myöskään aiheutunut välitöntä työkyvyttömyyttä. Vakuutusyhtiö katsoi edelleen, etteivät A:n tapaturman jälkeiset myöhemmät oireet olleet todennäköisessä syy-yhteydessä tapaturmaan, vaan taustalla olivat mielialatekijät. Näin ollen myös työkyvyttömyys johtui tapaturmasta riippumattomista syistä.

Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätös 26.3.2009

A haki muutosta tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnalta.

Muutoksenhakulautakunnan mukaan syy-yhteyttä vastaan puhui se, että mahdollinen tapaturman jälkeinen tajuttomuus oli ollut lyhytkestoinen ja pään vamma oli todennäköisesti ollut lievä. Myöskään posttraumaattista amnesiaa ei ollut pystytty määrittämään. Neuropsykologiset löydökset olivat olleet epäspesifisiä ja niissä oli ollut ristiriitaisuuksia, mutta toisaalta ne olivat sopineet muun muassa aivovammaan. Magneettikuvauksessa tehty niin sanottu diffuusiotensiolöydös ei ollut diagnostinen, koska tutkimusmenetelmä ei ollut vakiintunut, vaan vasta koekäytössä. Varsinaista objektiivista sairauslöydöstä aivoruhjeesta ei ollut ollut. Vastuullinen, alati lisääntyvä työkuormitus altisti burnoutille, johon oireilu oli myös sopinut.

Muutoksenhakulautakunta katsoi, että A:n kysymyksessä olleen oireilun ja tapaturmavamman välistä syy-yhteyttä vastaan puhuvat seikat olivat painavampia kuin syy-yhteyttä puoltavat seikat. Esitetyn selvityksen perusteella A:n nykyisten oireiden, työkyvyttömyyden heinäkuusta 2006 alkaen ja sairaanhoitokulujen ei ollut osoitettu olleen todennäköisessä syy-seuraussuhteessa 1.2.2006 sattuneeseen tapaturmaan, jonka seurauksena oli syntynyt pään lievä ruhje ja mahdollinen aivotärähdys. Näillä perusteilla muutoksenhakulautakunta hylkäsi A:n valituksen.

Asian ovat ratkaisseet Hannu Hakkola, Juhani Juntunen, Erkki Rajaniemi, Markus Äimälä, Paula Ilveskivi ja Helena Ålgars.

Vakuutusoikeuden päätös 4.5.2010

A haki valittamalla muutosta vakuutusoikeudessa ja toisti muutoksenhakulautakunnassa esittämänsä korvaus- ja muut vaatimuksensa.

Vakuutusoikeus hyväksyi tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätöksen perustelut ja katsoi, että tapaturman tapahtumatiedot ensivaiheen oirekuvauksineen ja suoritettujen tutkimusten tulokset eivät olleet viitanneet aivoruhjevammaan, vaan oireiden oli voitu arvioida selittyneen lähinnä psyykkiseltä pohjalta. Vakuutusoikeus totesi lisäksi, ettei ratkaistava asia ollut rinnastettavissa ratkaisussa KKO 2008:117 kysymyksessä olleeseen tapaukseen, jossa alkuvaiheen oireet olivat olleet merkittävämmät ja vakuutettu oli hakeutunut lääkärin hoitoon kuuden päivän kuluttua tapaturmasta. Toisin kuin tässä asiassa, mainitussa tapauksessa oli ollut kyse aivovammasta piiskaniskuvamman yhteydessä. Vakuutusoikeus totesi edelleen, että työkyvyttömyyseläkkeen myöntäminen ei myöskään ollut osoitus työkyvyttömyyden ja tapaturman välisestä syy-yhteydestä, koska eläkeasiaa ratkaistaessa ei otettu kantaa työkyvyttömyyteen johtaneisiin syihin. Näillä perusteilla vakuutusoikeus hylkäsi A:n valituksen.

Asian ovat ratkaisseet Mirja Venäläinen, Eeva Wahlberg, Jyrki Salmenkivi, Timo Sarparanta ja Anja Lahermaa. Esittelijä Eeva Attila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että vakuutusoikeuden päätös kumotaan ja että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle tapaturmavakuutuslain mukaiset korvaukset ja kulut 1.2.2006 sattuneen tapaturman johdosta.

Vakuutusyhtiö vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) antoi 28.1.2014 siltä pyydetyn lausunnon siihen liittyvine asiantuntijalausuntoineen ja liitteineen.

A ja vakuutusyhtiö antoivat Valviran lausunnon johdosta heiltä pyydetyt kirjalliset lausumat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumatiedot ja kysymyksenasettelu

1. A on 1.2.2006 liukastunut omakotitalonsa lumisella pihalla ja kaatuessaan iskenyt takaraivonsa jäiseen maahan. A:n takaraivoon oli noussut suuri kuhmu ja hänen niskansa ja oikea käsivartensa olivat tärähtäneet sekä selän alaosaan oli tullut iso mustelma. A:n puoliso oli löytänyt hänet jonkin ajan kuluttua sekavana ja lumisena pihalta ja taluttanut hänet takaisin sisälle.

2. Välittömästi tapahtuman jälkeen A ja hänen puolisonsa olivat ottaneet puhelimitse yhteyden A:n lääkäriveljeen. Puhelinkeskustelussa A oli valittanut pääkipua, mutta oli ollut asiallinen. Lääkäri oli tuolloin arvioinut vamman lieväksi aivotärähdykseksi ja määrännyt ensiavuksi särkylääkityksen ja päivän vuodelevon. Työnantajan edustaja oli 15.2.2006 laatinut tapaturmasta tapaturmailmoituksen ja vakuutustodistuksen, joissa tapahtumakuvaus on esitetty edellä kerrotun mukaisena.

3. A oli palannut töihin tapaturmaa seuraavana päivänä kertomastaan päänsärystä ja huimauksesta huolimatta. A:lle oli kevään aikana tullut hankaluuksia suoriutua työssä viestintäpäällikön tehtävistään muistin, hahmottamisen, toiminnan säätelyn ja vireystilan suhteen. A oli kuitenkin jatkanut työssä kesälomansa alkuun saakka, mutta ei ollut enää sen jälkeen palannut työhön, vaan jäänyt sairauslomalle 7.8.2006 alkaen. A:ssa oli havaittu kotioloissa muun muassa muistin ja kärsivällisyyden sekä empatiakyvyn heikkenemistä, asioiden unohtelua ja päivittäisen unen tarpeen voimakasta lisääntymistä. Sittemmin A:lle on tapahtuman jälkeisen työkyvyttömyyden perusteella myönnetty työkyvyttömyyseläke.

4. Vakuutusyhtiö on evännyt A:n oikeuden tapaturmavakuutuslain mukaiseen ansionmenetyskorvaukseen katsottuaan, että A:n nykyoireet eivät ole todennäköisessä syy-yhteydessä 1.2.2006 sattuneeseen tapaturmaan, vaan taustalla ovat mielialatekijät. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on hylätessään A:n valituksen katsonut, että A:n nykyoireilun ja tapaturmavamman välistä syy-yhteyttä vastaan puhuvat seikat ovat painavampia kuin syy-yhteyttä puoltavat seikat. A:n nykyoireet ja työkyvyttömyys eivät ole todennäköisessä syy-seuraussuhteessa 1.2.2006 sattuneeseen tapaturmaan, jonka seurauksena hänelle on syntynyt pään lievä ruhje ja mahdollinen aivotärähdys. Vakuutusoikeus pysyttäessään tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätöksen on katsonut, että tapaturman tapahtumatiedot ensivaiheen oirekuvauksineen ja suoritettujen tutkimusten tulokset eivät viitanneet aivoruhjevammaan, vaan A:n oireiden voidaan katsoa selittyvän lähinnä psyykkiseltä pohjalta.

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko A:lla todetut neuropsykologinen oireisto ja masennus korvaukseen oikeuttavassa syy-yhteydessä hänelle 1.2.2006 sattuneeseen työtapaturmaan.

Lääketieteellisestä selvityksestä

9. Neuropsykologisissa tutkimuksissa 3. ja 5.10.2007 A:lla ilmeni kapea-alainen erityishäiriö näkömuistin ja visuokonstruktiivisen suoriutumisen alueella. Tutkimuksista laaditun kliinisen psykologin, neuropsykologin lausunnon mukaan oireisto sopii parhaiten traumapohjaiseksi, joten neurologista konsultaatiota ja kuvantamistutkimuksia pidettiin tarpeellisina. Lausunnon mukaan A:ssa todetut kognitiiviset muutokset omalta osaltaan selittävät kuntoutumisprosessin hitautta.

10. Toinen A:ta tutkinut neuropsykologian erikoispsykologi on 25.10.2008 päivätyssä lausunnossaan ottanut huomioon, mitä siihen mennessä oli neuropsykologisissa ja neurologisissa tutkimuksissa ilmennyt. Lausunnossa on lähdetty siitä, että kaatumistapaturman 1.2.2006 yhteydessä A:lla on ollut lyhyt tajunnan menetys. Oireistossa keskeisenä löydöksenä on todettu huomattava vireyden säätelyn häiriö, siihen liittyen patologinen väsyvyys ja hypersomnisuus, kestokyvyn alentuminen sekä voimakas väsyminen keskittymis- ja tarkkaavaisuuden kohdentamistilanteissa. Lisäksi muistitoiminnoissa on todettu heikentyneisyyttä erityisesti pitkäkestoisen muistamisen ja muistissa säilymisen osalta. Johtopäätöksenä on esitetty, että kyseessä on aivovamman jälkitilana neuropsykologinen oireisto.

11. Ensimmäinen A:ta tutkinut neurologian erikoislääkäri on 20.2.2008 päivätyssä lausunnossaan todennut esitietona, että A:lla on ollut migreeni ja päänsärkykohtauksia 12-vuotiaasta lähtien. Pään magneettikuvauksessa 21.11.2007 ei ole todettu tapaturmaperäisiä muutoksia. Lausunnon mukaan A:lle suoritetussa neuropsykologisessa tutkimuksessa todettu erityishäiriö näkömuistin ja visuokonstruktiivisen suoriutumisen alueella selittää omalta osaltaan A:n psykiatrisen kuntoutumisen hitautta.

13. Vakuutuslautakunta lausunnossaan samoin kuin lausunnon antajana ollut professori ovat katsoneet, että A on saanut kaatuessaan aivovamman.

14. Aivojen magneettikuvauskontrollissa 1.8.2008 tilanteen on todettu olevan ennallaan 21.11.2007 otettuihin kuviin nähden, jolloin ei ollut todettu tapaturmaperäisiä muutoksia. Aivojen ja kaularangan DTI-analyysistä (diffuusiotensorikuvaus) 10.9.2008 lausunnon laatinut neuroradiologi on katsonut, että oikealla on viitteitä fokaalisesta lievätasoisesta valkean aineen ratojen muutoksesta. Lausunnossa on kuitenkin pyydetty korreloimaan nämä muutokset kliinisiin ja neuropsykologisiin oireisiin.

Valviran asiantuntijalääkäreiden lausunnot

15. Valviran pysyvä asiantuntija, radiologian ja neuroradiologian erikoislääkäri, neuroradiologian dosentti X on 14.3.2012 päivätyssä lausunnossaan katsonut, että konventionaalisen magneettitutkimuksen perusteella näyttöä aivovammasta ei ole. DTI-kuvien löydöksiä X:llä ei ole ollut mahdollisuutta analysoida, eikä hän ole pystynyt ottamaan niihin henkilökohtaisesti kantaa. X on kuitenkin todennut, että DTI-kuvista annettu lausunto on tukenut aivovamma-diagnoosia, mutta kiistatonta näyttöä aivovammasta ei sen perusteella kuitenkaan ole.

16. Valviran pysyvä asiantuntija, neurologian professori (emeritus) Y on 9.8.2012 päivätyssä lausunnossaan viitannut tutkimuksiin, joiden mukaan lievän aivovamman kokeneista arvioidaan 10 - 15 prosentille jäävän pysyvän vamman jälkeinen haittaoireisto. Oireita ovat muun muassa päänsärky, univaikeudet ja yleensä vireydentilan säätelyjärjestelmän häiriö, tasapaino-ongelmat, älyllisten taitojen heikkeneminen (ennen kaikkea muistin ja toiminnan säätelyn hallinnan häiriintyminen), uupumus ja mielialahäiriöt. Näitä kaikkia A:lla on ollut kaatumistapaturmasta lähtien. Y:n mukaan vaikeaan vammautumiseen johtavaa kehitystä on alkuvaiheen lievän vamman jälkeen lääketieteellisesti vaikea selittää. Näin on tilanne varsinkin silloin, kun aivojen kuvaukselliset tutkimukset ovat olleet normaalit. Y on lausunut, että parhaana selityksenä on esitetty diffuusia aksonaalista vauriota (DAI).

17. Y:n mukaan DTI-tutkimusmenetelmän käyttö on vielä kokeiluasteella. Vaikka A:lle tehtyjen aivojen ja kaularangan DTI-analyysin ja traktografian (hermoratakartoitus) perusteella 1.8.2008 todettu löydös on suuntaa-antava, sillä ei ole varsinaisesti vielä täysin vakuuttavaa merkitystä.

18. Y on katsonut, että A on ollut korkeaenergisessä vammatilanteessa, jossa hän on liukkaalla pihajäätiköllä pahaa aavistamatta kaatunut selälleen lyöden voimakkaasti päänsä maahan. Tällaisessa tilanteessa päähän kohdistuu huomattava kiihtyvyys/hidastuvuus aiheuttaen aivojen voimakkaan edestakaisen liikkeen ja aivojen törmäyksiä kallon rakenteita vasten. Tästä mahdollisesti seuraa diffuusia aksonaalista vaurioitumista. Tämä ei näy aivojen magneettitutkimuksissa, mutta sopii tässä tapauksessa aiheuttamaan A:lla todetut neuropsykologiset haitat ja niitä ilmentävät neuropsykologiset löydökset.

19. Lievien aivovammojen tai niiltä vaikuttavien oiretilojen uskotaan paranevan itsestään muutamassa päivässä tai viikossa, ja Y:n mukaan näin tapahtuukin todennäköisesti suurimmalle osalle lievän aivovamman kokeneista. Kuitenkin on voitu lukuisissa tutkimuksissa jo vuosikymmenten ajan kiistattomasti todeta, että 10 - 15 prosentille tällaisen vamman saaneista jää parantumaton aivosairaus. Osalla oireet myös ajan kuluessa lisääntyvät eivätkä vähene, kuten yleensä uskotaan tapahtuvan.

20. Y on todennut, että A:lla ei ole missään sairauskertomuksissa merkintöjä pysyvästä sairaudesta tai lääkehoidoista ennen onnettomuutta. Hänellä ei ole todettu koskaan psykiatrista sairautta. A:lle 1.2.2006 sattuneen tapaturman primaarioireet viittasivat lievään aivovammaan. Seuranta on kuitenkin osoittanut, että jälkioireiden perusteella aivovamma on luokiteltava keskivaikeaksi. A:lle on tapaturman seurauksena aiheutunut lievää vaikeampi aivovamman jälkitila. Y on katsonut, että A:ssa neuropsykologisissa tutkimuksissa ilmenneet oireet ja masennus ovat erittäin suurella todennäköisyydellä syy-yhteydessä mainittuun tapaturmaan.

21. Psykiatrian erikoislääkäri, dosentti Z on Valviran sisäisessä psykiatrian alan asiantuntija-arviossaan 17.1.2014 todennut, että A on tapahtumaa ja sen alkuvaihetta koskevien tietojen perusteella saanut lievän aivovamman. Z on yhtynyt Y:n käsitykseen siitä, että aivovamman jälkioireiden perusteella vamma voidaan luokitella todennäköisesti keskivaikeaksi.

22. Z:n mukaan tietoja, jotka viittaisivat siihen, että työkuormitus olisi ennen tapaturmaa pahentunut työuupumusprosessin kautta masennustilaksi tai muuksi mielenterveyden häiriöksi, ei ole. A:ta on käytettävissä olevin tiedoin pidettävä tapaturmaa edeltävää aikaa koskien psykiatrisesti katsoen terveenä ja toimintakykyisenä. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosille ei ole ollut täysin asianmukaisia perusteita, vaikka häiriötä onkin voitu pitää hypoteesina. Z on pitänyt perusteltuna, että A:ta ensin hoitanut psykiatri on muuttanut asettamansa diagnoosin saatuaan tietää tapaturmasta ja neurologisista tutkimuksista.

23. Z on yleisesti ottaen todennut, että tutkimuskirjallisuuden ja kliinisen kokemuksen mukaan käytännössä kaikki mielialahäiriöt ovat etiologialtaan monitekijäisiä, mutta kuitenkin monien potilaiden kohdalla voidaan arvioida olevan joitakin keskeisiä etiologisia tekijöitä. Aivovammojen tiedetään voivan olla keskeinen tekijä sekä unipolaaristen että bipolaaristen häiriöiden synnyssä.

25. Z on esittänyt johtopäätöksenään, että A:n masennus todennäköisesti on keskeisessä syy-yhteydessä hänen kaatumistapaturmaansa 1.2.2006 ja hänen aivovammaansa. A:n masennukseen ja sen kulkuun on todennäköisesti vaikuttamassa myös muita tekijöitä, mutta niiden syy-yhteys masennukseen ei ole keskeinen.

Valviran lausunto Korkeimmalle oikeudelle

26. Valvira on lausunnossaan 28.1.2014 ilmoittanut yhtyvänsä asiantuntijoidensa lausunnoissaan esittämiin kannanottoihin. Valviran mukaan A:lle voidaan arvioida alkuvaiheen oireiden perusteella aiheutuneen 1.2.2006 sattuneen tapaturman seurauksena lievä aivovamma (Aivovammojen Käypä hoito -suositus vuodelta 2008), mutta aivovamman jälkioireiden perusteella voidaan katsoa, että hänelle on tapaturman seurauksena aiheutunut todennäköisesti lievää vaikeampi aivovamma. A:n neuropsykologisella oireilulla on todennäköisesti yhteyttä 1.2.2006 sattuneeseen kaatumistapaturmaan. A:lla myöhemmin todettu masennus on todennäköisesti keskeisesti syy-yhteydessä hänelle 1.2.2006 sattuneeseen kaatumistapaturmaan, mutta myös muilla tekijöillä voidaan todennäköisesti katsoa olevan vaikutusta masennuksen kulkuun.

Korkeimman oikeuden kannanotto

Syy-yhteysarviointia koskeva lähtökohta

27. Vamma tai sairaus on oikeuskäytännössä yleensä katsottu tapaturman aiheuttamaksi, mikäli tapaturman ja vamman tai sairauden välillä on lääketieteellisesti arvioiden todennäköinen syy-seuraussuhde. Syy-yhteyden arvioinnissa otetaan kuitenkin aina lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä syy-yhteyden olemassaolosta tai sen puuttumisesta (esim. KKO 2012:73 kohta 5, 2014:15 kohta 9).

Vahinkotapahtuma ja vammautumisen alkuvaiheet

28. A on kuvannut hänelle 1.2.2006 sattuneen kaatumistapaturman ja sitä välittömästi seuranneen yhteydenoton lääkäriin asian käsittelyn kaikissa vaiheissa edellä kohdissa 1 ja 2 esitetyllä tavalla ja, kuten näistä kohdista ilmenee, hänen kertomustaan tukee osaltaan hänen puolisonsa kertomus.

Lääketieteellinen selvitys aivovammasta

Viive aivovamman toteamisessa

31. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut, että viivästyminen vammojen toteamisessa on usein osoitus siitä, että vammojen ja tapaturman välinen syy-yhteys on epätodennäköinen. Toisaalta on kuitenkin selvää, ettei kaikkia vammoja välttämättä voida havaita eikä ilmoittaa heti tapaturman jälkeen, vaan ne voivat ilmetä pitkänkin ajan kuluttua tapaturmasta. Vammautumisen vaikutuksia harkittaessa voi merkitystä olla sillä, minkälaisia tosiasiallisia rajoitteita toimintakyvylle vamma on välittömästi tapaturman jälkeen aiheuttanut. Tapaturman lopulliset vaikutukset voivat kuitenkin ilmetä vasta ajan kulumisen myötäkin (KKO 2013:29 kohta 32 ja 2014:15 kohdat 13 ja 14).

32. Asiassa on selvitetty, että A:lle syksyllä 2007 suoritetussa pään magneettikuvauksessa ja syksyllä 2008 suoritetussa aivojen magneettikuvauskontrollissa ei ole tullut esiin kiistatonta näyttöä tapaturmaperäisestä aivovammasta.

33. Valviran pysyvä neurologian asiantuntijalääkäri on kuitenkin lausunnossaan esittänyt, että pitkältä aikaväliltä peräisin olevien lukuisten tutkimustulosten mukaan lievän aivovamman saaneista noin 10 - 15 prosentille jää parantumaton aivosairaus, jonka tyypillisiä oireita ovat esimerkiksi päänsärky, univaikeudet, vireyden tilan häiriöt, älyllisten taitojen, erityisesti muistin heikkeneminen ja uupumus. Kuten A:ta hoitaneiden lääkäreiden lausunnoista ilmenee, A:lla on ollut kaikkia näitä oireita vahinkotapahtuman jälkeen. Ennen vahinkotapahtumaa A:n terveydentila on ollut hyvä ja tilassa tapaturman jälkeen todettu muutos huonompaan on ollut A:lle uusi kokemus. Lisäksi asiassa esitetyssä lääketieteellisessä selvityksessä on toistuvasti todettu, että A:ta ei ole ennen tapaturmaa tutkittu tai hoidettu mielenterveyden häiriöiden johdosta, eikä hänellä ole ennen vahinkotapahtumaa ollut selkeää masennusoireilua taikka siihen altistavaa muuta häiriötä.

Johtopäätökset

35. A:lle on sattunut 1.2.2006 työtapaturma, jossa vakuutusyhtiö on katsonut hänen saaneen korkeintaan lievän aivovamman, josta ei voi seurata vaikeaa jälkitilaa. Samaan johtopäätökseen ovat myös alemmat asteet ratkaisuissaan päätyneet. Asiassa esitetyssä lääketieteellisessä asiantuntijalausunnossa on viitattu tutkimustietoon, jonka mukaan lievästäkin aivovammasta voi jäädä pysyvä vaurio, johon liittyvä oireisto ei parane tavanomaisessa lyhyessä ajassa. Korkein oikeus toteaa, että A:lla ei ole todettu vahinkotapahtumaa edeltävästi eikä tapahtuman jälkeisissä vaiheissa sellaisia tapaturmasta erillisiä etiologisia tekijöitä, joita olisi pidetty keskeisinä A:n neuropsykologisen oireiston ja masennuksen synnyssä. Tämä sekä A:n neuropsykologista haittaoireistoa koskeva selvitys tukevat asiassa esitettyä lääketieteellistä johtopäätöstä siitä, että jälkioireiden perusteella A:lle on työtapaturman seurauksena todennäköisesti aiheutunut lievää vaikeampi aivovamma ja masennus.

36. Korkein oikeus katsoo, että A:n neuropsykologiset oireet ja hänellä todettu masennus ovat todennäköisessä syy-yhteydessä hänen 1.2.2006 sattuneessa työtapaturmassa saamaansa aivovammaan. Tämän vuoksi ne oikeuttavat sanotun tapaturman aiheuttamina tapaturmavakuutuslain mukaiseen korvaukseen.

Päätöslauselma

Vakuutusoikeuden päätös kumotaan. Vakuutusyhtiö määrätään suorittamaan A:lle työtapaturmassa 1.2.2006 aiheutuneesta aivovammasta johtuvasta neuropsykologisesta oireistosta ja masennuksesta lainmukainen korvaus. Asia palautetaan vakuutusoikeuteen tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Jorma Rudanko ja Ari Kantor. Esittelijä Antti Huotari.

---

[SV]

A hade 1.2.2006 fallit på en isig gård och slagit bakhuvudet i marken. Utifrån en telefonkonsultation hade skadan som bedömts vara en hjärnskakning inte krävt omedelbar läkarvård utan A hade, trots huvudvärk, följande dag kommit till sitt arbete på förmansnivå och fortsatt arbeta hela våren samma år utan sjukfrånvaro. Efter semestern blev A sjukledig från 7.8.2006 och beviljades senare permanent invalidpension. A:s symptom som orsakat arbetsoförmågan undersöktes först som utmattning och de sköttes som depression till följd av affektiv störning och arbetsbelastning, tills man från och med oktober 2007 började undersöka hjärnskadan som en orsak som förklarade symptomen. Fråga om A:s neuropsykologiska symptom och depression berodde på olyckan i fråga.