Supreme Court dismisses air noise damage claim as statute of limitations expired after 1992 zoning plan approval.

Kantajat omistivat vuonna 1937 hankitun maa-alueen, joka sijaitsi vuonna 1952 toimintansa aloittaneen lentoaseman lentomelualueella. Kantajat vaativat lentoaseman pitäjältä vahingonkorvausta lentomelun aiheuttamasta maa-alueen arvon alenemisesta.

Maa-alue sijaitsi alueella, jolle oli vuonna 1992 hyväksytty yleiskaava, johon maa-alue oli merkitty retkeily- ja ulkoilualueeksi. Korkein oikeus katsoi, että viimeistään yleiskaavan hyväksymisen myötä oli tullut selväksi, ettei alueesta tulla muodostamaan asuntoaluetta. Maa-alueen arvon alentumiseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen vanhentuminen oli alkanut tuosta ajankohdasta.

VahL 7 luku 2 § (412/1974)

VanhL 21 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa 6.6.2008

A ja hänen myötäpuolensa vaativat kanteessaan, että Ilmailulaitos, nykyisin Finavia Oyj (Finavia), velvoitetaan suorittamaan heille vahingonkorvausta lentomelun aiheuttamasta heidän omistuksessaan olevien kolmen kiinteistön alueen arvon alenemisesta ja sille aiheutuneesta haitasta. Kanteen perusteeksi esitettiin ensisijassa, että Helsinki-Vantaan lentoaseman lentomelu oli johtanut siihen, että kysymyksessä olevan maa-alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen ei ollut mahdollista. Toissijaisesti A ja hänen myötäpuolensa vaativat omistamansa alueen lunastamista ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain (ympäristövahinkolaki) 10 §:n nojalla.

Vastaus

Finavia vaati ensisijaisesti, että kanne hylättäisiin vanhentuneena. Lentomelun aiheuttaman maa-alueen arvon alenemisen oli katsottava syntyneen vuonna 1952, jolloin lentokentän pitäminen ja lentoliikenne oli alkanut. Lentomelun määrä ei ollut lisääntynyt aluetta koskevan vuoden 1992 yleiskaavan hyväksymisen jälkeen. Koska sekä kaavoituksen että sitä ohjaavan sääntelyn perusteella maa-aluetta ei tultaisi suunnittelemaan ja rakentamaan asumiseen, kanteessa väitetyn vahingon oli katsottava ilmenneen viimeistään vuonna 1992. Tähän nähden korvaussaatava oli yhtiön mukaan vanhentunut viimeistään vuonna 2002. Lunastusvaatimus vanheni vastaavalla tavalla kuin vahingonkorvaussaatava.

Käräjäoikeuden välituomio 3.7.2009

Käräjäoikeus ratkaisi välituomiolla kannevaatimuksia koskevan vanhentumisväitteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jukka Huunonen, laamanni Heikki Nousiainen ja käräjätuomari Heli Pöntinen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 17.12.2010

A ja hänen myötäpuolensa valittivat hovioikeuteen vaatien, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi. Lentomelun vuoksi A:n ja hänen myötäpuoltensa omistamien kiinteistöjen alueen taloudellinen hyödyntäminen ei ollut enää mahdollista. Vahingonkorvaus- ja lunastusvaatimukset eivät olleet vanhentuneet. A ja hänen myötäpuolensa olivat saaneet myydä tontteja omistamiltaan kiinteistöiltä vuoteen 2006 saakka, jolloin vasta asuinrakentaminen alueen osalta oli estynyt Vantaan kaupungin muutettua poikkeuslupien myöntämiskäytäntöään. Vaatimukset eivät olleet vanhentuneet myöskään sen vuoksi, että ympäristövahinkolain mukaan jatkuvasta melusta johtuva vahinko ei voinut vanhentua, kun vahingon aiheuttaminen jatkui edelleen. Vanhentumislaki ei koskenut lunastamista, joten vaatimus alueen lunastamisesta ei ollut vanhentunut.

Finavia vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Vahingonkorvausvaatimus oli ensisijaisesti vanhentunut 14.9.1992 alkaneen kymmenen vuoden vanhentumisajan kuluttua umpeen vuonna 2002. Lunastamisen tarkoitus oli puolestaan saada alueesta rahallinen korvaus, joten sitä tarkoittava vaatimus oli vanhentunut samanaikaisesti vahingonkorvausvaatimuksen kanssa.

Hovioikeus totesi lisäksi, että A:n ja hänen myötäpuoltensa vahingonkorvausvaatimus jakaantui perusteiltaan kahteen osaan. Osaksi vaatimus perustui vahinkoon, joka oli aiheutunut siitä, ettei lentomelun vuoksi heidän omistamiensa kiinteistöjen aluetta ollut voitu suunnitella ja rakentaa asumiskäyttöön. Osa vaatimuksesta perustui puolestaan siihen, että lentomelun vuoksi heidän kiinteistöistään jo myymiensä rakennuspaikkojen kauppahinnat olivat jääneet pienemmiksi kuin ne olisivat olleet ilman melua. A:n ja hänen myötäpuoltensa lausumista oli pääteltävissä, että vahingonkorvauksen laskentaperusteena oli käytetty sellaisen vertailualueen hintatietoja, jossa lentomelua ei esiintynyt.

Vanhentumislain 4 §:n mukaan velan yleinen vanhentumisaika oli kolme vuotta. Vahingonkorvausvelan vanhentumisaika alkoi kulua siitä, kun vahingonkärsinyt oli saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta (lain 7 § 1 momentti 3 kohta). Vanhentuminen voitiin vanhentumisajan kuluessa katkaista. Vahingonkorvauksen vanhentuminen oli lisäksi katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan koskenut henkilö- tai ympäristövahinkoa (lain 7 § 2 momentti). Ennen vanhentumislakia voimassa olleen vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n (412/1974) mukaan, mitä säännöstä sovellettiin myös ympäristövahingon korvaamiseen, vahingonkorvaus vanhentui kymmenessä vuodessa vahingon tapahtumisesta. Lainkohdan sanamuodosta huolimatta vanhentumisen katsottiin alkaneen vahingon aiheuttaneen teon tai laiminlyönnin asemesta vahingon ilmenemisestä (HE 187/2002).

Vanhentumislain 21 §:n 3 momentin siirtymäsäännös ilmaisi sen, että lakia sovellettiin taannehtivasti myös velkaan, jonka oikeusperuste oli syntynyt ennen lain voimaantuloa. Momentin toisen virkkeen mukaan velka vanhentui kuitenkin vanhentumislain mukaan aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Siten mainitun kolmen vuoden siirtymäaikana velka ei voisi vanhentua yksin vanhentumislain säännösten perusteella (HE 187/2002). Vanhentumislakia ei kuitenkaan sovellettu, jos velka oli aikaisemman lain säännösten mukaan vanhentunut ennen vanhentumislain voimaantuloa. Vanhentumisen vuoksi lakannut saatava ei siten voinut syntyä uudelleen vanhentumislain säännösten perusteella (HE 187/2002).

Hovioikeuden mukaan asiassa oli kysymys ensinnäkin siitä, oliko A:n ja hänen myötäpuoltensa korvaussaaminen ylipäätänsä sen laatuinen, että se voisi vanhentua. Jos vanhentumista pidettiin mahdollisena, arvioitavaksi tuli se, mistä ajankohdasta se oli alkanut. Vastauksesta riippuen kysymys oli siitä, oliko saamisen katsottava vanhentuneen aikaisemman lain perusteella jo ennen vanhentumislain voimaantuloa taikka muussa tapauksessa, tuliko vanhentumislaki siirtymäsäännöksineen sovellettavaksi.

A ja hänen myötäpuolensa olivat asiassa ensisijaisesti katsoneet, että kysymys oli ympäristövahinkolain mukaan korvattavasta ympäristövahingosta. Riidatonta oli, että Helsinki-Vantaan lentoaseman pitämisestä aiheutui laissa tarkoitettua melua alueelle, jossa heidän omistamansa kiinteistöt sijaitsivat.

Hovioikeuden mukaan kun A ja hänen myötäpuolensa olivat vaatineet korvausta sen vuoksi, että heidän omistamaansa maa-aluetta ei ollut voitu suunnitella ja rakentaa asumiseen, perusteena ei ollut niinkään se jatkuva haitta, jonka lentomelu aiheutti alueella asuvien ihmisten terveydelle, hyvinvoinnille tai viihtyvyydelle. Vahingonkorvausvaatimus lähti nimenomaan siitä, että juuri lentomelun ihmisille aiheuttaman rasituksen takia alueen käyttö asumiseen oli maankäyttömääräyksin estetty. Osa korvausvaatimuksesta perustui puolestaan siihen, että meluhaitan vuoksi A:n ja hänen myötäpuoltensa pientalotonttien myynnistä saamat kauppahinnat olivat jääneet pienemmiksi kuin ne olisivat olleet ilman meluhaittaa. Kummassakin tapauksessa kysymys oli maa-alueen vaihdanta-arvon alentumisesta johtuneesta, jo toteutuneesta taloudellisesta vahingosta. A:n ja hänen myötäpuoltensa vahingonkorvausvaatimus ei ollut sellainen, joka ei lentomelun jatkumisesta huolimatta voisi lainkaan vanhentua.

Hovioikeus totesi, että ympäristövahinkolain 13 §:n 2 momentissa tarkoitettuna aikaisempana lakina voi tulla kysymykseen lähinnä eräistä naapuruussuhteista annettu laki (26/1920, naapuruussuhdelaki) sellaisena kuin se oli ennen ympäristövahinkolain voimaantuloa. Mainitun lain 17 ja 21 §:stä ilmenevin tavoin kiinteistön omistajalla oli sanotun lain nojalla mahdollisuus tietyin edellytyksin vaatia kanteella korvausta kohtuuttoman haitan ja rasituksen perusteella kärsimästään vahingosta. Naapuruussuhdelain mukainen korvausvastuu oli ympäristövahinkolain tavoin ankaraa vastuuta. Hovioikeus katsoi, että kysymystä vahingonkorvauksen vanhentumattomuudesta tai vahingon ilmenemisajankohdan perusteista ei tullut arvioida ratkaisevasti eri lailla sen mukaan, sovellettiinko asiassa ympäristövahinkolain sijasta sitä aikaisempaa naapuruussuhdelakia.

Hovioikeus piti asiassa perusteltuna katsoa maankäytön rajoituksiin nojautuvan vahingon ilmenneen lopullisesti silloin, kun objektiivisten arviointiperusteiden mukaan oli tullut riittävän varmaksi se, että A:n myötäpuolineen omistamaa maa-aluetta ei voitu nimenomaan lentomelun takia kaavoittaa asumiseen. Tällainen arviointi voitiin tehdä vanhentumiskysymyksen osalta riippumatta siitä, olisiko aluetta ilman lentomeluakaan suunniteltu taaja-asutusalueeksi, mihin seikkaan Finavia oli asiassa vedonnut. Näin ollen hovioikeus katsoi, että ennen vanhentumislain voimaantuloa voimassa olleiden säännösten mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika oli tässä tapauksessa alkanut kulua siitä, kun vahingon oli katsottava tulleen edellä esitetyin tavoin lopulliseksi. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan tämä aika laskettiin puolestaan siitä, kun vahingon kärsinyt oli saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää näin syntyneestä vahingosta.

Hovioikeus totesi, että Finavian esittämän selvityksen mukaan melualue oli esiintynyt ilmeisesti ensimmäisen kerran Helsingin maalaiskunnan yleiskaavaehdotuksessa vuodelta 1968, mutta melualue ei tuolloin ulottunut A:n ja hänen myötäpuoltensa omistamille kiinteistöille. Vuosina 1983 ja 1992 hyväksytyissä seutukaavoissa ei ollut merkintää lentomelualueista. Sitä vastoin Vantaan yleiskaavassa vuodelta 1983 lentomelualueet oli merkitty ja A:n ja hänen myötäpuoltensa kiinteistöt kuuluivat kyseisessä kaavassa lentomeluvyöhyke 2:een, jossa asetettiin erityisiä vaatimuksia asuinrakennusten äänieristävyydelle.

Vantaan kaupunginvaltuusto hyväksyi 14.9.1992 Vantaan yleiskaavan. Yleiskaavassa määriteltiin kolme lentomeluvyöhykettä, jotka perustuivat vuoden 2010 ennustetun lentomelun alueisiin. Nämä vyöhykkeet rajoittivat alueelle sijoitettavia toimintoja ja niihin liittyi rakenteellinen ääneneristysvaatimus. A:n myötäpuolineen omistama alue sijaitsi lentomeluvyöhykkeellä 1, jossa ääneneristysvaatimukset lentomelua vastaan olivat tiukimmat ja jolle kaavassa oli suunniteltu vain uusia työpaikka-alueita. A:n myötäpuolineen omistama alue oli merkitty yleiskaavassa retkeily- ja ulkoilualueeksi (VR). Sanottu alue ei siten ollut yleiskaavan mukaan käytettävissä asumiseen (rakennuslaki, 370/1958, 28 §).

Vuoden 1999 loppuun asti voimassa olleen rakennuslain (370/1958) 29 §:n 3 momentin mukaan yleiskaavalla oli rakennuslain 30 ja 31 §:ssä tarkoitetut oikeusvaikutukset vain, jos ympäristöministeriö oli sen hyväksynyt. Ennen tällaista vahvistamista yleiskaavaa ei voitu käyttää ohjeena yksityistä kaavaa laadittaessa eikä ryhdyttäessä muutoin toimenpiteisiin eikä siihen ollut voinut perustaa myöskään rakentamisrajoituksia. Asiakirjoissa olevan tiedon mukaan ympäristöministeriö vahvisti edellä mainitun Vantaan kaupunginvaltuuston hyväksymän yleiskaavan vasta 17.1.1996. Vaikka yleiskaava oli siis siihen asti ollut oikeusvaikutukseton, oli jo kaupunginvaltuuston hyväksymän yleiskaavankin perusteella ollut nähtävissä, ettei A:n ja hänen myötäpuoltensa aluetta tultaisi lentomeluvyöhykkeeseen kuuluvana kaavoittamaan asumiseen. Yleiskaavassa lentomelun tasoa oli ennustettu pitkälle eteenpäin eli vuoteen 2010 asti, joten alueen käyttötarkoitukseen ei ollut tässä suhteessa perusteltua odottaa lievennyksiä.

Lähes välittömästi yleiskaavan hyväksymisen jälkeen 29.10.1992 valtioneuvosto antoi meluntorjuntalain (382/1987) 9 §:n nojalla päätöksen melutason ohjearvoista (993/1992), joka tuli voimaan vuoden 1993 alusta. Päätöstä sovellettiin sen 1 §:n mukaan ”meluhaittojen ehkäisemiseksi ja ympäristön viihtyisyyden turvaamiseksi maankäytön, liikenteen ja rakentamisen suunnittelussa sekä rakentamisen lupamenettelyissä”. Päätöksen 2 §:n mukaan ohjeena oli, ettei melutaso saanut ylittää ulkona melun tarkemmin määriteltyä päiväohjearvoa 55 dB eikä yöohjearvoa 50 dB tai uusilla alueilla 45 dB.

Hovioikeus katsoi, että vaikka mainittu päätös ei ohjeellisena muodollisesti sitonutkaan kaavoittajaa, sen oli kuitenkin täytynyt tosiasiallisesti ohjata kunnan ja valtion kaavoitusviranomaisia sekä viime kädessä yleiskaavan vahvistanutta ympäristöministeriötä. Ohjearvopäätöksen merkitys oli todettu Vantaan vuoden 2007 yleiskaavan selostuksessakin. Ohjearvopäätöksen merkitystä osoitti se, että päätös jäi voimaan, vaikka meluntorjuntalaki kumottiin ympäristönsuojelulain voimaantulon yhteydessä vuonna 2000. Hovioikeus ei pitänyt mahdollisena, että A:n ja hänen myötäpuoltensa omistamaa maa-aluetta, joka sijaitsi Suomen suurimman lentokentän vaikutusalueella kiitoradan läheisyydessä ja jolla lentomelun asumista koskevat ohjearvot ylittyivät, olisi tämän päätöksen voimaantulon jälkeen - hetkeä aikaisemmin hyväksytty yleiskaavakin huomioon ottaen - voitu enää kaavoittaa taaja-asutukseen. Mikään sittemmin tehty kaavaratkaisu ei puhunut tätä käsitystä vastaan.

Hovioikeus katsoi, että A:n ja hänen myötäpuoltensa kanteessa tarkoittama vahinko oli tullut lopulliseksi viimeistään vuoden 1992 lopussa, kun ohjearvopäätös oli annettu. Kun väitetty vahinko oli ilmennyt siten, että alueen kaavoittaminen taaja-asutukseen oli lopullisesti estynyt, merkitystä ei tässä yhteydessä voitu antaa sille, oliko A:lla myötäpuolineen ollut vielä tämän jälkeen mahdollisuus saada alueelle rakentamiseen aikaisemman rakennuslain mukainen tai sittemmin maankäyttö- ja rakennuslain mukainen poikkeamislupa. Vastaavasti merkitystä ei voitu antaa myöskään sille, oliko lentomelu tämän ajankohdan jälkeen vielä mahdollisesti lisääntynyt.

Hovioikeus totesi, että Finavian vanhentumisväite koski myös vaatimusta, joka perustui siihen, että A:n ja hänen myötäpuoltensa kiinteistöistään myymien pientalotonttien kauppahinnat olivat lentomelun vuoksi alentuneet. Kanteessa tarkoitetut kaupat oli tehty vuosina 2003 - 2006.

Hovioikeus totesi, että lentomelu oli jo vuonna 1992 ylittänyt kyseisellä alueella asumiselle tarkoitetut ohjeelliset enimmäisarvot. A:n ja hänen myötäpuoltensa omistama maa-alue oli kokonaisuudessaan sijainnut lentomelualueella (m1) lähellä lentokentän kiitorataa. Lentomelun vaikutuksen oli täytynyt olla yleisesti tiedossa ja se oli otettu huomioon myös vuonna 1992 hyväksytyssä yleiskaavassa. Kun muuta asiassa ei ollut näytetty, hovioikeus katsoi, että lentomelun oli jo vuoden 1992 loppuun mennessä katsottava pysyvällä tavalla alentaneen A:n myötäpuolineen omistamalla alueella sijainneiden, siitä mahdollisesti erikseen myytyjen pientalotonttien markkinahintaa. Tämäkin vahinko oli ilmennyt lopullisesti vuonna 1992 siitä huolimatta, että tontit oli myyty vasta vuosina 2003 - 2006. A ja hänen myötäpuolensa eivät olleet näyttäneet, että vuosina 2003 - 2006 markkinahinta olisi edelleen laskenut lentomelun kasvamisen vuoksi tavalla, josta olisi syntynyt erikseen korvattavaa lisävahinkoa.

Lopuksi hovioikeus totesi, että ympäristövahinkolain 10 §:n mukaan korvausvelvollisen on omistajan vaatimuksesta lunastettava kiinteistö, joka ympäristövahingon takia käy omistajalle kokonaan tai osittain hyödyttömäksi, tai jos kiinteistön käyttö tarkoitukseensa olennaisesti vaikeutuu. Hovioikeuden mukaan kun ympäristövahinkolakia ei sen voimaantulo- ja siirtymäsäännösten perusteella sovellettu tässä tapauksessa ympäristövahingon korvaamiseen, lakia ei sovellettu myöskään asiassa toissijaisesti esitettyyn lunastusvaatimukseen. Eräistä naapuruussuhteista annetussa laissa saati vahingonkorvauslaissa ei ollut vastaavaa säännöstä lunastusvelvollisuudesta. Hovioikeus totesi, että korvaussaatavan vanhentumisen myötä myös lunastusvaatimus ja siihen perustuva korvausvaatimus, jos A:lla myötäpuolineen sellainen olisi ollut, oli kaikissa tapauksissa vanhentunut.

Hovioikeus hylkäsi valituksen ja pysytti käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä ja hovioikeudenneuvokset Pertti Lattunen ja Riitta Virolainen. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja hänen myötäpuolilleen myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A ja hänen myötäpuolensa vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi.

Finavia vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ja hänen myötäpuoltensa valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko heidän kanteessaan väitetyistä, Helsinki-Vantaan lentoaseman toiminnasta aiheutuneista vahingoista esitetyt vahingonkorvaus- ja lunastusvaatimukset vanhentuneet, kuten Finavia Oyj (Finavia) on kanteeseen vastatessaan katsonut.

Vanhentumisen sääntelystä

2. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain (ympäristövahinkolaki) 1 §:n 1 momentin mukaan ympäristövahinkona korvataan tietyllä alueella harjoitetusta toiminnasta johtuva vahinko, joka on ympäristössä aiheutunut muun muassa melusta tai vastaavasta häiriöstä. Pykälän 2 momentin mukaan muun ohella lentoaseman pitäminen on laissa tarkoitettua toiminnan harjoittamista. Lain 13 §:n mukaan ennen lain voimaantuloa eli ennen 1.6.1995 harjoitetusta toiminnasta johtuneen vahingon korvaamiseen sovelletaan aikaisempaa lakia, vaikka vahinko olisi ilmennyt vasta lain voimaantulon jälkeen. Ympäristövahinkolaki tulee siten sovellettavaksi tässä asiassa vain, jos kanteessa tarkoitettu vahinko on peräisin 1.6.1995 jälkeen harjoitetusta lentoaseman pitämisestä. Jos vahinko on tätä aikaisemmalta ajalta, sovellettavaksi tulee, kuten hovioikeus on todennut, lähinnä laki eräistä naapuruussuhteista (26/1920; naapuruussuhdelaki).

3. Ympäristövahinkolaissa ei ole erityissäännöksiä korvaussaatavan vanhentumisesta. Lain 2 §:n 5 momentin mukaan ympäristövahinkojen korvaamiseen sovelletaan vahingonkorvauslakia, jollei ympäristövahinkolaista muuta johdu. Vahingonkorvauslain 7 lukuun aikaisemmin sisältyneen 2 §:n (412/1974) säännöksen mukaan vahingonkorvausta oli vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ollut säädetty. Säännöstä tulkittiin vakiintuneesti niin, että vanhentumisaika alkoi kulua siitä, kun aiheutunut vahinko oli tullut havaittavaksi. Tämän säännöksen nojalla on määräytynyt myös naapuruussuhdelakiin perustuneen vahingonkorvauksen vanhentuminen.

4. Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 § kumottiin 1.1.2004, kun velan vanhentumisesta annettu laki (vanhentumislaki) tuli voimaan. Vanhentumislain 21 §:n 3 momentin siirtymäsäännöksen mukaan ennen lain voimaantuloa syntynyt saatava ei vanhentunut kolmen vuoden pituisen siirtymäkauden aikana, elleivät sekä aikaisemman lainsäädännön että uuden lain mukaiset vanhentumisen edellytykset täyttyneet. Kuten lain esitöissäkin todetaan, on selvää, ettei jo aikaisemman lain aikana vanhentunut velka voi lainuudistuksen johdosta syntyä uudestaan (HE 187/2002 vp s. 75).

Asianosaisten kannanotoista

5. A ja hänen myötäpuolensa ovat vaatineet ensisijaisesti vahingonkorvausta lentomelun aiheuttamasta heidän yhteisesti omistamiensa kolmen kiinteistön arvonalennuksesta. Lisäksi he ovat vaatineet mainituista kiinteistöistä rakennuspaikoiksi jo myytyjen alueiden osalta korvausta saamatta jääneestä myyntivoitosta. Toissijaisesti he ovat vaatineet kärsimänsä vahingon korvaamista kiinteistöjensä nykyisten alueiden lunastamisella ympäristövahinkolain 10 §:n nojalla. Vaatimukset on perustettu siihen, että Vantaan kaupungin vuoden 1992 yleiskaavassa heidän kiinteistöjensä aluetta ei ole osoitettu rakennusmaaksi, vaan se on merkitty retkeily- ja ulkoilualueeksi. Edellä todetuin tavoin alueelta on kuitenkin voitu myydä poikkeamisluvan nojalla rakentamiskelpoisia asuntotontteja, kunnes kaupungin taholta on vuonna 2006 ilmoitettu, ettei alueelle tultaisi lisäämään uutta asutusta.

6. Näin ollen A ja hänen myötäpuolensa ovat kannevaatimustensa tueksi vedonneet sekä kaavoitukseen että siihen liittyneeseen poikkeamislupakäytäntöön. Heidän mukaansa oikeus korvaukseen ei ole vanhentunut eikä vanhentuminen tule kyseeseen siitäkään syystä, että melua aiheutuu jatkuvasti.

7. Finavia on puolestaan väittänyt, että lentokenttämelusta mahdollisesti aiheutunut vahinko oli syntynyt viimeistään, kun A:n ja hänen myötäpuoltensa kiinteistöjen aluetta koskeva Vantaan kaupungin yleiskaava hyväksyttiin vuonna 1992 tai kun 29.10.1992 annettu valtioneuvoston päätös melutason ohjearvoista (993/1992) tuli vuoden 1993 alusta voimaan. Siihen nähden kymmenen vuoden vanhentumisaika oli päättynyt vuonna 2002 ja siten ennen kuin maan arvon alenemiseen perustuva korvausvaatimus oli ensimmäistä kertaa yhtiölle esitetty.

Vanhentumisen arvioinnin lähtökohta

8. Yleisesti tiedetään, että Helsinki-Vantaan lentoaseman lentoliikenteen määrä on ajan kuluessa kasvanut ja että lentoaseman pitämisestä aiheutuva melu on lentokentän läheisyydessä, ainakin aivan lähialueilla, voimakasta ja jatkuvaa. A:n ja hänen myötäpuoltensa kannevaatimukset perustuvat sekä heidän maa-alueensa arvon alenemiseen että siitä johtuneeseen saamatta jääneeseen mahdolliseen myyntivoittoon. Vanhentumisväitteen ratkaisemisen kannalta on olennaista, milloin lentomelu on aiheuttanut maa-alueen arvon väitetyn alentumisen tai siihen rinnastuvan arvon nousematta jäämisen, vai onko asiantila se, ettei tällaista ajankohtaa melun jatkumisen vuoksi olisi mahdollista määrittää.

Onko kysymyksessä jatkuva vahinko

9. A ja hänen myötäpuolensa ovat esittäneet, että koska melu on jatkuvaa, se aiheuttaa myös edelleen jatkuvan vahingon.

11. Maa-alueen arvo saattaa alentua myös vaiheittain. Melua aiheuttavan toiminnan aloittaminen tai jo sen suunnittelu ovat omiaan vaikuttamaan lähialueiden arvostukseen ja hintatasoon, samoin kuin kaavoitusviranomaisten ratkaisut kiinteistöjen hintoihin, esimerkiksi ensin tiukentuneiden rakennustapamääräysten ja lopulta asuinrakentamisen estymistä tarkoittavien määräysten seurauksena. Myös melun lisääntyminen itsessään saattaa olla syy alueen kiinteistöjen arvon alentumiselle. Kysymys ei kuitenkaan ole näissäkään tilanteissa jatkuvasta vahingosta.

Milloin arvo on tässä tapauksessa alentunut

12. Kysymys korvaussaatavan vanhentumisajan alkamishetkestä ratkeaa käsillä olevassa tapauksessa sen perusteella, onko osoitettavissa yhtä tai useampaa ajankohtaa, josta lähtien A:n ja hänen myötäpuoltensa omistamien kiinteistöjen maa-alueen arvon voidaan katsoa melun johdosta alentuneen merkittävällä ja pysyvällä tavalla.

13. Kuten edellä on todettu, A myötäpuolineen on perustanut vaatimuksensa keskeisesti siihen, että maa-alueen arvo on alentunut, koska alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen ei ole ollut mahdollista. Sitä vastoin he eivät ole vedonneet melun lisääntymiseen siten, että lisäys itsessään olisi vaikuttanut arvon alentumiseen. Arvonalennusta koskevan vaatimuksen kannalta on näin ollen keskeistä, milloin katsotaan tulleen riittävän selväksi, ettei aluetta voida käyttää asuinpientalorakentamiseen.

Kaavoituksen merkitys tässä asiassa

14. Vantaan sittemmin vahvistettu yleiskaava on hyväksytty kaupunginvaltuuston päätöksellä 14.9.1992. A:n myötäpuolineen omistamien kiinteistöjen alue on yleiskaavan mukaan retkeily- ja ulkoilualuetta. Lisäksi maa-alue sijaitsee lentomelualueella 1, jolla yleiskaavan selostuksen mukaan on tiukimmat äänieristysvaatimukset ja jolle yleensäkin on suunniteltu ainoastaan uusia työpaikka-alueita. Nämä seikat viittaavat selvästi siihen, että yleiskaavan mukaan puheena olevaa maa-aluetta ei ole ollut tarkoitus kaavoittaa asuntoalueeksi. Aikaisemmissakaan kaavoissa tätä maa-aluetta ei ollut osoitettu asuinrakentamiseen. On pääteltävissä, että yleiskaavaa laadittaessa on jouduttu ottamaan huomioon jo pitkään toiminnassa ollut lentoasema ja pyritty ennakoimaan sen vastaiset tarpeet ja vaikutukset lähialueilla. Lentokenttätoiminnan aiheuttama melu on voinut olla yksi syy tehtyihin ratkaisuihin myös aikaisemmissa kyseisten kiinteistöjen maa-aluetta koskevissa kaavoissa.

15. Yleiskaavan hyväksymisen jälkeen 1.1.1993 voimaan tullut valtioneuvoston päätös melutason ohjearvoista (993/1992) on ohjannut kaavoitustoimintaa voimaantulonsa jälkeen. Kyseinen suositus on vahvistanut sen yleiskaavassa omaksutun linjan, jonka mukaan lentomeluvyöhykkeelle 1 kuuluvaa aluetta ei tulla kaavoittamaan asumiseen. Sen perusteella mitä edellisessä kohdassa on vuoden 1992 yleiskaavasta lausuttu, Korkein oikeus katsoo, ettei sanotulla ohjeella ole ollut itsenäistä merkitystä yleiskaavan piiriin kuuluvan, nyt kyseessä olevan lentokentän lähialueen rakentamismahdollisuudelle taikka maan arvolle.

16. A:n ja hänen myötäpuoltensa vahingonkorvausvaatimus on perustettu siihen, että ilman lentomelua heidän kiinteistöjensä alue olisi voitu muodostaa asuinpientaloalueeksi. He ovat katsoneet, että lähialueen asemakaava-aluetta olisi voitu laajentaa heidän kiinteistöjensä alueen kattavaksi. Korkein oikeus toteaa, että maankäyttöä ja rakentamista koskevan lainsäädännön mukaan tällaisen taaja-asutuksen muodostaminen olisi edellyttänyt alueelle vahvistettua yksityiskohtaista kaavaa, jonka laatimisen osalta harkintavalta kuului kaupungille. Yleiskaava olisi otettava huomioon maankäytön yksityiskohtaista suunnittelua koskevaa asemakaavaa laadittaessa, eikä rakennuksia saisi lähtökohtaisesti muutoinkaan rakentaa niin, että se vaikeuttaisi yleiskaavan toteuttamista. Näin ollen vuoden 1992 oikeusvaikutteiseksi tarkoitetun yleiskaavan hyväksymistä koskevalla kaupunginvaltuuston päätöksellä on ollut välittömät tosiasialliset vaikutukset kunnallisten viranomaisten maankäyttöä ja rakentamista koskevaan päätöksentekoon.

17. Korkein oikeus katsoo, että viimeistään vuoden 1992 yleiskaavan hyväksymisen myötä on tullut selväksi, ettei kysymyksessä olevaa A:n ja hänen myötäpuoltensa omistamien kiinteistöjen aluetta, joka sijaitsee Suomen suurimman lentokentän kiitoradan läheisyydessä, tulla kaavoittamaan asuinrakennuspaikoiksi eikä alueesta siten ole mahdollista muodostaa uutta pientaloaluetta. Lentomelun vaikutukset alueen rakentamismahdollisuuksiin ja markkinahintaan ovat yleiskaavan hyväksymispäätöksellä tulleet yleiseen tietoon. A:n ja hänen myötäpuoltensa on täytynyt kaava-alueella sijaitsevien kiinteistöjen omistajina saada tällöin riittävät tiedot näistä vahingonkorvausvaatimuksensa perustana olevista olennaisista seikoista.

18. A ja hänen myötäpuolensa ovat lisäksi esittäneet, että lentomelu ja sen torjuntaan liittyvät rakennustapamääräykset ovat vaikuttaneet alentavasti myös siihen hintaan, jonka he ovat voineet saada jo myymistään rakennuspaikoista. Korkein oikeus katsoo, että myös kiinteistöistä myytyjen rakennuspaikkojen osalta mahdollinen arvonalennus on tapahtunut viimeistään 14.9.1992 hyväksytyn yleiskaavan myötä. Näin ollen kaupantekohetkellä ei ole merkitystä arvioitaessa väitetyn vahingon syntymisen ajankohtaa näiden alueiden arvon muodostumisen osalta.

Poikkeuslupien merkitys asiassa

19. Maankäyttö- ja rakennuslainsäädännössä mainituin edellytyksin yleiskaavan määräyksistä samoin kuin yleisestä asemakaavan laatimista koskevasta vaatimuksesta voidaan yksittäistapauksissa poiketa. A myötäpuolineen onkin vedonnut siihen, että vuoden 1992 yleiskaavasta huolimatta heidän kiinteistöilleen on tosiasiassa myönnetty poikkeamislupia myös asuinrakentamiseen ja että tämä käytäntö oli päättynyt vasta vuonna 2006.

Johtopäätökset

21. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että lentomelusta aiheutunut kysymyksessä olevien kiinteistöjen alueen väitetty arvonalennus on tapahtunut viimeistään silloin, kun yleiskaava on hyväksytty 14.9.1992. Siitä seuraa, ettei ympäristövahinkolaki tule asiassa sovellettavaksi, koska kanteessa väitetty vahinko on aiheutettu ja ilmennyt ennen lain voimaantuloa.

22. Koska vahingonkorvaussaatava on syntynyt jo vuonna 1992, sen vanhentumiseen sovelletaan aikaisemmin voimassa olleen vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n (412/1974) säännöksen mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Näin ollen korvausvaatimus, joka on perustunut maa-alueen väitettyyn arvonalennukseen, on vanhentunut 14.9.2002. Kuten hovioikeus on todennut, asiassa ei ole väitettykään, että vanhentumisen katkaisutoimiin olisi vuonna 2002 tai sitä ennen ryhdytty.

23. A myötäpuolineen on perustanut maa-alueensa lunastusvaatimuksen ympäristövahinkolain 10 §:ään, jonka mukaan omistajalla on oikeus lunastukseen, jos kiinteistö ympäristövahingon johdosta tulee kokonaan tai osittain omistajalle hyödyttömäksi taikka kiinteistön käyttö tarkoitukseensa olennaisesti vaikeutuu. Koska vahingon korvaamiseen ei tässä asiassa sovelleta ympäristövahinkolakia, myöskään lunastamista ja siihen perustuvaa korvausvaatimusta ei voida perustaa kyseiseen lakiin.

24. Muun, lähinnä vahingonkorvaukseen rinnastuvan lunastuskorvausvaatimuksen vanhentumisen osalta Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tältä osin lausuman.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Soile Poutiainen ja Marjut Jokela. Esittelijä Katariina Sorvari.

---

[SV]

Kärandena ägde ett markområde som de hade förvärvat 1937 och som fanns inom flygbullerområdet vid en flygplats som hade inlett verksamheten år 1952. Kärandena yrkade skadestånd av flygplatsens operatör för att markområdet hade minskat i värde på grund av flygbullret.

Markområdet fanns inom ett område för vilket år 1992 hade godkänts en generalplan, i vilken markområdet hade antecknats som rekreations- och friluftsområde. Högsta domstolen ansåg att det senast i samband med att generalplanen godkändes hade blivit klart att området inte skulle bli ett bostadsområde. Preskriptionen av det skadeståndsyrkande som grundade sig på att markområdet minskat i värde hade börjat löpa från den tidpunkten.

SkadeståndsL 7 kap 2 § (412/1974)

PreskriptionsL 21 § 3 mom