Supreme Court invalidates paternity statute time limit due to fundamental rights and privacy protection conflicts.

Ennen isyyslain voimaantuloa syntynyt A oli saanut tietää isänsä nimen vasta sen jälkeen, kun isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty viiden vuoden kanneaika oli päättynyt. Kun isyyttä ei tunnustettu, A nosti kanteen isyyden vahvistamiseksi. Korkein oikeus katsoi, että kanneaikasäännöksen soveltaminen tässä tapauksessa oli ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kanneaikaa koskeva säännös jätettiin perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta ja isyys vahvistettiin. (Ään.)

Täysistunto

L isyyslain voimaanpanosta 7 § 2 mom

PL 10 §

PL 106 §

IhmisoikeusSop 8 art

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne Espoon käräjäoikeudessa

A, joka on syntynyt 24.5.1961, vaati 3.4.2008 vireille tulleessa kanteessa käräjäoikeutta vahvistamaan, että B on hänen isänsä. A perusteli vaatimustaan sillä, että B oli hänen siittämisensä aikaan seurustellut hänen äitinsä kanssa. A:n äiti ja B olivat myös tehneet elatusapusopimuksen ja B oli maksanut elatusapua A:n äidille. A:n äiti ei ollut koskaan kertonut A:n biologisen isän nimeä. A oli vasta huhtikuussa 2007 saanut tietää isänsä nimen. A oli heti saatuaan tiedon isästään ryhtynyt selvittämään asiaa ja ottanut yhteyttä B:hen, joka oli ehdottanut DNA-testiä. Kansanterveyslaitoksen DNA-tutkimus isyysasiassa osoitti, että B mitä ilmeisimmin oli A:n isä. A katsoi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa kanteen nostamiselle säädetty viiden vuoden määräaika ei muodostanut estettä kanteen nostamiselle. Säännöksen soveltaminen tässä tilanteessa olisi vastoin Euroopan ihmisoikeussopimusta ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Vastaus

B vaati, että kanne jätetään tutkimatta tai hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio 17.12.2008

Käräjäoikeus totesi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyden vahvistamisesta oli nostettava viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta lukien eli viimeistään 1.10.1981. Tuolloin A oli jo ollut täysi-ikäinen. A:n osalta oli tehty sopimuksia elatusvelvollisuudesta vuosina 1961, 1976 ja 1978 ja A:lla olisi jo tuolloin ollut mahdollisuus selvittää taustaansa esimerkiksi lastenvalvojalta tai Turun kaupungin sosiaalilautakunnalta.

A oli ollut kanteen nostaessaan 47-vuotias. Hänen ja hänen biologisen isänsä välille ei ollut koskaan syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai muutoinkaan läheistä suhdetta.

Näissä olosuhteissa isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin viiden vuoden määräaika ei ollut kohtuuton tai syrjivä eikä sinänsä välttämättä ristiriidassa perustuslain tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kirsti Levo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 7.12.2009

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että A oli yrittänyt saada äidiltään, sukulaisiltaan ja useilta viranomaisilta tietoa isänsä henkilöllisyydestä, siinä kuitenkaan onnistumatta. A oli ensimmäisen kerran ollut yhteydessä viranomaiseen tässä tarkoituksessa jo vuonna 1980 tai 1981. Asiassa ei ollut käynyt ilmi, että B:n mahdollinen isyys olisi ollut viranomaisteitse muutoin kuin lastensuojeluviranomaisten hallussa olleista elatusapusopimuksista selvitettävissä. Asiassa oli selvitetty, ettei A:lla ollut ollut tietoa isänsä henkilöllisyydestä tai kyseisten elatusapusopimusten olemassaolosta ennen kuin hänen enonsa pääsiäisenä 2007 oli kertonut asiasta hänen vaimolleen. Asiassa ei ollut myöskään tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella A:lla olisi ollut syytä olettaa enonsa tai muunkaan henkilön, äitinsä lisäksi, tietäneen B:n olevan hänen isänsä.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei A:lla 1.10.1981 mennessä ollut ollut todellisia mahdollisuuksia nostaa kannetta isyyden vahvistamiseksi.

Hovioikeus katsoi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säännöksen soveltamista asiassa oli arvioitava ottamalla erityisesti huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu oikeus yksityis- ja perhe-elämään kohdistuvaan kunnioitukseen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu asiassa Phinikaridou v. Kypros. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavana ollut oikeudellinen kysymys oli keskeisiltä osiltaan ollut samanlainen kuin tässä asiassa. Tähän nähden isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin viiden vuoden määräaikaa oli perusteltua jättää soveltamatta asiassa, jossa todellista mahdollisuutta selvittää isän henkilöllisyyttä ei ennen 1.10.1981 ollut ollut.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja lausumillaan perusteilla vahvisti, että B on A:n isä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Elisabeth Bygglin ja Åsa Nordlund. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa. B vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vastasi valitukseen.

Asian käsittely korkeimmassa oikeudessa

Asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu täysistunnossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 24.5.1961. B oli tehnyt lapsen elatusta koskevat sopimukset A:n äidin kanssa vuosina 1961, 1976 ja 1978, mutta ei ollut tunnustanut isyyttään eikä ollut missään vaiheessa pitänyt yhteyttä A:han. Vaikka A oli jo lapsena saanut tietää, ettei hän ollut isäpuolensa lapsi, hänelle ei pyynnöistä huolimatta ollut kerrottu biologisen isänsä henkilöllisyyttä. Kotona aihetta oli pidetty sopimattomana. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän oli turhaan yrittänyt hankkia tietoa isästään muun muassa viranomaisrekistereistä. A oli saanut kuulla vasta isäpuolensa hautajaisten jälkeen keväällä 2007, että B olisi hänen isänsä. Pian tämän jälkeen A oli ottanut yhteyttä B:hen. He olivat tavanneet toukokuussa 2007, jolloin B oli antanut verinäytteet DNA-tutkimusta varten. Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan B on 99,9 prosentin todennäköisyydellä A:n isä.

2. Koska B ei ole tunnustanut isyyttään, A on nostanut kanteen isyyden vahvistamiseksi. A on tuolloin ollut 46- ja B 72-vuotias. B on vaatinut kanteen hylkäämistä sillä perusteella, että kanne on nostettu vasta isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetun, 1.10.1981 päättyneen viiden vuoden määräajan jälkeen. B on esittänyt, että hänellä on oikeus luottaa siihen lain mukaiseen tilanteeseen, joka oli syntynyt laissa säädetyn määräajan päättyessä.

3. Kysymys on ensi sijassa siitä, estääkö kyseisen kanneajan päättyminen isyyden vahvistamisen tässä tilanteessa, jossa lapsi ei kanneaikana ole saanut tietää oletetun isänsä henkilöllisyyttä.

II Asiassa sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Isyyslain kanneaikaa koskeva siirtymäsäännös ja sitä koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut

4. Isyyslain 22 §:n mukaan lapsella on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta. Isyyslaissa ei ole säännöstä siitä, että isyyden vahvistamista koskeva kanne olisi nostettava määräajassa. Sitä vastoin isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentin mukaan lapsen, joka on syntynyt ennen 1.10.1976 voimaan tullutta isyyslakia, on pantava isyyden vahvistamista koskeva kanne vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kyseisen lainkohdan mukaan kannetta ei myöskään saa nostaa miehen kuoltua.

5. Isyyslain säätämisen yleisenä tavoitteena oli, että lapset saavat oikeudellisesti yhdenvertaisen aseman. Samasta syystä pidettiin tärkeänä, että myös ennen lain voimaantuloa syntyneille lapsille voidaan vahvistaa isä ja että he näin voivat saada saman aseman kuin avioliitossa syntyneet lapset. Voimaanpanolain siirtymäsäännökseen otettua kieltoa nostaa kanne miehen kuoleman jälkeen perusteltiin riittävän näytön hankkimiseen liittyvillä seikoilla. Miehen oikeusturvan kannalta katsottiin olevan riittävää, että aika, jonka kuluessa ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyttä koskeva kanne oli nostettava, oli rajattu 7 §:ssä (HE 90/1974 vp s. 1 - 3 ja 36, LaVM 5/1975 vp s. 10).

6. Korkein oikeus on antanut kolme ennakkopäätöstä, jotka ovat koskeneet isyyden vahvistamiseen tai kumoamiseen liittyviä kanneaikoja. Korkein oikeus on jo ratkaisussaan KKO 1984 II 95, viitaten tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 5 §:n kansalaisten yhdenvertaisuutta koskevaan säännökseen, tulkinnut isyyden kumoamista koskevaa isyyslain 42 §:n 1 momenttia sen sanamuodosta poikkeavalla tavalla. Korkein oikeus on lisäksi ratkaisussaan KKO 1993:58 hyväksynyt isyyden vahvistamista koskevan kanteen, vaikka se oli nostettu myöhemmin kuin viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta ja miehen jo kuoltua. Kysymys oli tilanteesta, jossa kanteen nostamiselle määräajassa oli ollut oikeudellinen este. Ratkaisun perusteluissa on viitattu yhtäältä isyyslain tavoitteisiin toteuttaa lasten oikeudellinen yhdenvertaisuus syntyperään katsomatta ja toisaalta tällaista tulkintaa puoltaviin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten määräyksiin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä isyysasioissa

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden ja moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Ihmisoikeussopimuksen ajallinen ulottuvuus

13. Euroopan ihmisoikeussopimukseen sovelletaan kansainvälisten sopimusten yleistä taannehtivuuskieltoa. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa (Blecic v. Slovakia 8.3.2006 kohdat 70 - 91) on lähdetty siitä, että tuomioistuimen ajallinen toimivalta määräytyy niiden tosiseikkojen tai toimien mukaan, jotka ovat väitetyn ihmisoikeuteen puuttumisen perustana. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan asiaa ei siis oteta tutkittavaksi, jos ihmisoikeutta loukkaavaksi väitetty tapahtuma on sattunut tai olosuhde on päättynyt ennen kuin ihmisoikeussopimus on tullut voimaan kyseisessä valtiossa. Mikäli väitetty loukkaus itsessään on tapahtunut ennen yleissopimuksen voimaantuloa, loukkaus ei tule ihmisoikeussopimuksen piiriin vain sillä, että henkilö myöhemmin, ihmisoikeussopimuksen voimassaollessa, turvautuu kansallisiin oikeussuojakeinoihin.

14. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeussopimuksen ajallisen ulottuvuuden kannalta on keskeistä sen arviointi, millaisesta ja milloin tapahtuneesta ihmisoikeusloukkauksesta on kysymys. Erityisesti 8 artiklaa koskevan soveltamiskäytännön mukaan valtiolla on positiivinen toimimisvelvollisuus siinä tarkoitettujen oikeuksien turvaamiseksi. Valtio voi siksi joutua vastuuseen suoraan yksityisoikeudellisen lainsäädäntönsä johdosta, jos sen on katsottu mahdollistavan ihmisoikeusloukkaukset, samoin kuin riittävän suojan tarjoavan lainsäädännön puuttumisen perusteella (mm. Marckx v. Belgia, kohta 27). Myös ihmisoikeuksien vastaiset tuomioistuinten tulkintaratkaisut voivat olla ihmisoikeusloukkauksen perustana.

Perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamista koskevat perustuslain säännökset

16. Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

18. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle, jos käsiteltävänä olevassa asiassa lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain 106 §:n soveltamisen edellytyksenä on, että lain säännöksen ristiriita perustuslain kanssa on selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa, eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen (HE 1/1998 vp s. 164 ja PeVM 10/1998 vp s. 31). Perustuslain esitöiden mukaan kyseinen säännös tulee sovellettavaksi vasta silloin, jos lain ja perustuslain välistä ristiriitaa ei ole mahdollista poistaa perustuslainmukaisen tai perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla.

III Korkeimman oikeuden kannanotot

Isyyden selvittämiseen liittyvien ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen

19. Vuonna 1975 säädetty isyyslaki, jolla poistettiin aikaisempi jyrkkä oikeudellinen ero avioliitossa ja sen ulkopuolella syntyneiden lasten välillä, oli säätämisensä aikaan merkittävä edistysaskel lasten yhdenvertaisuuden kannalta. Lain taannehtivia vaikutuksia pidettiin aikanaan huomattavan laajoina. Ihmisoikeussopimus on tullut Suomessa voimaan vuonna 1990. Nykyiseen perustuslakiin kirjattu perusoikeussääntely on pääosin peräisin vuodelta 1995. Perus- ja ihmisoikeuksien arvo ja merkitys ovat ajan myötä kasvaneet ja saaneet huomattavan laajan sisällön. Myös käsitykset biologisen alkuperän tuntemisen ja sukulaisuussuhteiden vahvistamisen tärkeydestä ovat olennaisesti muuttuneet isyyslain säätämisen jälkeen.

20. Suomessa ihmisoikeussopimus on voimassa eduskuntalain tasoisena säädöksenä. Ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien sisältö määräytyy pitkälti ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta. Tämä käytäntö täsmentyy ja kehittyy jatkuvasti vastaamaan ajanmukaisia arvostuksia ja olosuhteita. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan katsotaan osoittavan ihmisoikeussopimuksen oikean sisällön. Näistä lähtökohdista seuraa, että kansallisen tuomioistuimen on lakeja soveltaessaan otettava huomioon ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut soveltamiskäytäntö.

21. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet vaikuttavat myös perustuslakiin kirjattujen perusoikeussäännösten tulkintaan. Lähtökohtana on, että kansalliset perusoikeudet turvaavat yksilön oikeudet vähintään yhtä laajasti kuin kansainvälisiin sopimuksiin perustuvat ihmisoikeudet. Näin ollen yksityiselämän suojan piiriin kuuluva lapsen oikeus saada biologinen vanhemmuus todennettua ja vahvistettua turvataan sekä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan että perustuslain 10 §:n 1 momentin nojalla.

22. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti on kirjoitettu niin ehdottomaan ja yksiselitteiseen muotoon, ettei siinä jää sijaa joustavalle ja perustuslakimyönteiselle tulkinnalle. Yleisten laintulkintasääntöjen mukaista sinänsä olisi, että keskenään ristiriitaisista lainsäännöksistä sovelletaan uudempaa lakia. Edellä todetulla tavalla voimaanpanolaki on säädetty ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa, joka tässä tapauksessa on siis uudempi laki. Ottaen kuitenkin huomioon, että ihmisoikeussopimus saa sisältönsä jatkuvasti kehittyvän soveltamiskäytännön kautta, kotimaisen lainsäädännön ja ihmisoikeussopimuksesta johtuvien periaatteiden välistä ristiriitaa ei ole perusteltua ratkaista vain vertaamalla lakien voimaantuloajankohtia. Korkein oikeus katsookin, ettei voimaanpanolain määräaikasäännöksen keskeistä ja yksiselitteistä sisältöä voida jättää soveltamatta tavanomaisilla laintulkinnan keinoilla.

23. Asiassa on siten ratkaistava, johtaako voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin määräaikasäännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa asiassa perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa, jolloin tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Ensiksi on kuitenkin tarkasteltava kysymystä ihmisoikeussopimuksen ajallisesta soveltamisesta tapaukseen ja siitä, mikä vaikutus on sillä seikalla, että kanteen nostamisen määräaika oli jo päättynyt ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa.

Ihmisoikeusloukkauksen ajankohta ja ihmisoikeussopimuksen ajallinen soveltuminen

24. Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu yksityiselämän suojaan kuuluva oikeus saada tietää biologiset vanhempansa ja saada myös oikeudellinen suhde heihin vahvistetuksi kuuluu henkilön identiteetin tärkeisiin ja pysyviin perusteisiin. Myös lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa. Psyykkiset ja sosiaaliset tarpeet saada vanhemmuus todennettua ja vahvistettua eivät lakkaa ajan kulumisen tai henkilön ikääntymisen myötä. Lainsäädännöllinen este ajaa isyyskannetta kanneajan umpeenkulumisen vuoksi voi siten merkitä jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksien loukkausta.

25. Edellä esitetyn perusteella merkitystä ei voida antaa sille, että voimaanpanolaki on säädetty ja kanteen nostamiseen varattu aika on päättynyt jo ennen kuin ihmisoikeussopimus on tullut Suomessa voimaan. Valtiolla on ihmisoikeussopimukseen perustuva positiivinen velvollisuus huolehtia siitä, ettei sen lainsäädäntö johda 8 artiklassa turvattujen oikeuksien loukkauksiin. Julkisen vallan velvoite turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen todetaan yleisenä periaatteena myös perustuslain 22 §:ssä.

26. Korkein oikeus toteaa, että biologisen alkuperän selvittämiseen liittyvien perus- ja ihmisoikeuksien toteuttaminen tulee arvioitavaksi, kun tuomioistuin ottaa kantaa siihen, estääkö lakisääteisen kanneajan umpeen kuluminen isyyskanteen asiallisen käsittelyn vai ei. Joustamaton lainsäädäntö ja sen mukainen tuomioistuimen soveltamisratkaisu voivatkin muodostaa ihmisoikeusloukkauksen perustan. Kansainvälisten sopimusten taannehtivuuden kiellosta ei siten muodostu estettä ihmisoikeussopimuksen nykyisen tulkintakäytännön mukaisten periaatteiden soveltamiselle, kun tuomioistuin ratkaisee isyyden vahvistamista koskevan asian. Tämä johtopäätös vastaa kohdassa 12 selostettuja ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskevia ratkaisuja. Myöskään perustuslain voimaantuloajankohta ei rajaa perusoikeutena turvatun yksityiselämän suojan ulkopuolelle ennen sen voimaantuloa syntyneitä, mutta vielä nykyhetkenä vaikutuksellisia ihmisten välisiä suhteita.

Valtion harkintavalta ja Korkeimman oikeuden päätelmät

27. Kuten edellä kohdissa 11 ja 12 on kuvattu, ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaan isyysasioita koskevien kannerajoitusten soveltaminen saattaa johtaa 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän suojan loukkaukseen, jos kannerajoitukset käytännössä estävät henkilön biologisen isän selvittämisen ja isyyden vahvistamisen. Näin on katsottu voivan olla tilanteissa, joissa henkilöllä ei hänestä itsestään riippumattomista syistä johtuen ole ollut todellista mahdollisuutta selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyttä ja saada isyys vahvistetuksi tuomioistuimessa määräajan kuluessa.

28. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan punninta siitä, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, on tehtävä tapauskohtaisesti ja pyrkimällä oikeudenmukaiseen tasapainoon kilpailevien etujen välillä. Sanotuista ratkaisuista ei suoraan ilmene ohjetta siihen, minkälaisiin seikkoihin punninta oletetun isän ja hänen perheensä etujen sekä yleisen oikeusvarmuuden kannalta olisi perustettava. Kansallisen harkintavallan ala, sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeustuomioistuimen tähänastisista ratkaisuista, jää käytännössä kapeaksi. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeustuomioistuimen soveltama tapauskohtainen punninta merkitsee sitä, että kanneaikasääntelyyn yleisesti liittyvät oikeusvarmuuden ja vallitsevien olojen suojaamisen tavoitteet jäävät pääosin saavuttamatta.

30. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä käy ilmi periaate, jonka mukaan lapsella on, poikkeustapauksia lukuun ottamatta, oikeus saada tieto biologisesta isästään ja oikeus ainakin kerran saada oikeudellisen suhteen vahvistamista koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Periaatetta ei voida nykyään pitää epäselvänä eikä tulkinnanvaraisena. Samalla nämä ihmisen alkuperää ja identiteettiä koskevat oikeudet sisältyvät selvästi myös perustuslain 10 §:ssä tarkoitettuun yksityiselämän suojaan.

31. Korkein oikeus toteaa, että voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneaikasäännöksen noudattaminen tapauksissa, joissa oikeudelliset tai tosiasialliset syyt ovat estäneet isyyskanteen nostamisen määräajassa, voi siten johtaa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Tällaisessa tilanteessa tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n nojalla annettava etusija perustuslain säännökselle.

32. Suomessa lapsen oikeudellinen suhde isään voidaan vahvistaa vain isyyslain mukaisella tunnustamisella tai tuomioistuimen ratkaisulla. Isyyden vahvistamista koskevan kanteen hyväksymisen oikeusvaikutuksia, jotka perustuvat muuhun lainsäädäntöön, ei tällaisen kanteen yhteydessä voida rajoittaa vaan ne ratkaistaan tarvittaessa erikseen. Rajoitusten asettaminen ei ole perusteltua myöskään nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa, koska isyyslain nimenomaisena päätarkoituksena on lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Huomioon on otettava myös perustuslain 6 §:n lähtökohta, jonka mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä ja ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Kannerajoituksen arviointi tässä asiassa

33. A on saanut tiedon oletetusta isästään vuonna 2007, minkä jälkeen hän on viipymättä pyrkinyt selvittämään ja vahvistamaan isyyssuhteen. Koska B on kieltäytynyt tunnustamasta isyyttä, A:lla ei ole ollut muuta mahdollisuutta isyyden vahvistamiseksi kuin nostaa kanne tuomioistuimessa. Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole laissa asetetussa määräajassa ollut todellista mahdollisuutta isyyskanteen ajamiseen eikä muutakaan keinoa isyyden vahvistamiseen. Tätä vastaan puhuvana seikkana ei voida pitää niiden elatusapusopimusten olemassaoloa, joista A ei ole tiennyt ja jotka eivät edes olisi todistaneet B:n biologista isyyttä.

34. B:llä on ollut kanteen johdosta aihe ja kaikissa oikeusasteissa tilaisuus tuoda esiin sellaisia hänen tai hänen perheensä oikeuksiin liittyviä seikkoja, joiden vuoksi A:lle ei tulisi antaa tilaisuutta ajaa isyyskannetta. Tällaisia painavia perusteita, jotka tulisi punninnassa ottaa huomioon isyyden vahvistamista vastaan puhuvina seikkoina, ei kuitenkaan ole esitetty. Pelkästään B:n luottamusta voimassa olevan lain nojalla syntyneeseen tilanteeseen ei voida pitää tällaisena perusteena.

35. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n nostaman isyyskanteen hylkääminen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin nojalla olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain ja sen 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojaa koskevan säännöksen kanssa. Kanneaikaa koskeva säännös tulee siis jättää tässä tapauksessa soveltamatta.

36. Hovioikeuden mainitsemin perustein Korkein oikeus pitää näytettynä, että B on A:n isä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Mikko Tulokas (eri mieltä), Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Timo Esko, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Caritha Aspelin.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Tulokas:

EIT:n ratkaisujen perusteena isyysasioissa on ollut EIS 8 artiklassa tarkoitettu yksityiselämän suoja, josta johdetaan muun muassa henkilön oikeus syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen. Tämän oikeuden rajoittamiseen joustamattomilla kannemääräajoilla EIT on suhtautunut torjuvasti. Erillään isyyden selvittämisestä on pidettävä oikeudellisesti vahvistettuun isyyteen liittyvät oikeusvaikutukset. Esimerkiksi perintöoikeuden ei ole katsottu ihmisoikeustarkastelussa kuuluvan yksityiselämän suojan alaan eikä ihmisoikeussopimuksen tai EIT:n oikeuskäytännön perusteella voida tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, että isyyden selvittämisen tulisi automaattisesti johtaa ainakaan takautuviin perintöjärjestelyihin.

Suomen perustuslain 10 §:ään sisältyy muun muassa yksityiselämän suojaa koskeva säännös, jonka on katsottava sisällöltään vastaavan nyt kysymyksessä olevan ongelman osalta EIT:n oikeuskäytännöstä ilmeneviä tulkintoja. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin määräaika isyyskanteen nostamiseen on ristiriidassa EIS 8 artiklan ja myös perustuslain 10 §:n säännöksen kanssa tapauksissa, joissa henkilöllä ei ole ollut todellista mahdollisuutta syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen kanneajan umpeen kulumisen vuoksi. Kun ristiriita on ilmeinen eikä se ole laintulkinnallisin keinoin poistettavissa, käsillä on katsottava olevan perustuslain 106 §:n mukainen tilanne, jossa tuomioistuimen tulee antaa etusija perustuslain säännökselle.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin tulee siis väistyä siinä laajuudessa, että ristiriita säännöksen ja yksityiselämän suojaa koskevan perus- ja ihmisoikeuden välillä poistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että asianomaiselle tulee laissa säädetyn kannemääräajan päättymisestä huolimatta antaa mahdollisuus syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen, mikä tapahtuu isyyslain mukaisessa järjestyksessä.

Laki liittää vahvistettuun isyyteen merkittäviä oikeusvaikutuksia, jotka koskevat isän ja lapsen välistä yksityisoikeudellista suhdetta, mutta ulottavat vaikutuksensa laajemmallekin. Olennaisen kysymyksen muodostaa se, saako myös kannemääräajan päättymisen jälkeen selvitetty ja vahvistettu isyys normaalit oikeusvaikutukset.

Isyyden selvittäminen ja vahvistaminen kannemääräajan jälkeen saattaa järkyttää vakiintuneita oikeussuhteita ja lakiin luottaen tehtyjä oikeudellisia järjestelyitä, mikäli isyysratkaisulla on normaalit oikeusvaikutukset. Vastakkaisten etujen yhteensovittaminen ja syntyvien ristiriitojen ratkaiseminen olisi kattavasti ja ennustettavasti tehtävissä vain lainsäädäntötoimin. Kun tällaista sääntelyä ei ole saatu aikaan, vaikka ristiriitatilanne on pitkään ollut tiedossa, vaarana on, että perus- ja ihmisoikeuden toteuttaminen lainkäytön keinoin synnyttää uusia oikeudellisia ongelmia.

Ongelmat eivät rajoitu pelkästään yksityisoikeudellisiin suhteisiin. Kysymys on myös lainsäätäjän ja tuomiovallan käyttäjän välisistä toimivaltasuhteista. Tuomioistuimella on valta syrjäyttää isyyslain voimaanpanosta annettu laki siltä osin kuin lain määräaika estää perus- ja ihmisoikeutena pidettävän isyyden selvittämisen. Samanlaista ilmeistä ristiriitaa ei sen sijaan ole perus- ja ihmisoikeuksien ja isyyden oikeusvaikutuksia koskevan lainsäädännön välillä. Näiltä osin tuomioistuin on sidottu lainsäätäjän ratkaisuihin. Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen on siten kielteinen.

Näistä lähtökohdista päädyn siihen, ettei A:lla ole ollut kannemääräajan umpeutumisen vuoksi todellista mahdollisuutta syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen, joka kuuluu hänen perus- ja ihmisoikeuksiinsa. B:n valitus on hylättävä. Hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole syytä.

Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan A:n olisi siis tullut panna B:n isyyden vahvistamista koskeva kanne vireille viimeistään 1.10.1981. Kanne on kuitenkin pantu vireille vasta 3.4.2008.

Lapsen asemaa koskevien 1.10.1976 voimaan tulleiden lainsäädäntöuudistusten päätavoitteena oli lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Säädösten esitöiden mukaan pyrittiin ennen muuta siihen, että avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät jäisi oikeudellisesti eriarvoiseen asemaan sen perusteella, ovatko he syntyneet ennen isyyslain voimaantuloa vai sen jälkeen. Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaista viiden vuoden kannemääräajan tarpeellisuutta perusteltiin miehen oikeusturvan tarpeella. Säännöstä, jonka mukaan miehen kuolema estää kanteen nostamisen, perusteltiin sillä, ettei riittävän näytön hankkiminen isyydestä yleensä ole tällaisessa tapauksessa mahdollista (HE 90/1974 vp. s. 1 - 3 ja 36, LvM 5/1975 vp s. 10). Isyyslaista tai sen voimaanpanolaista ei niitä säädettäessä hankittu perustuslakivaliokunnan lausuntoa. Katson tämän osoittavan, ettei sanottuja lakeja säädettäessä syntynyt epäilyä, että jotkut säännökset saattaisivat olla perustuslain vastaisia.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain tullessa voimaan ja vielä A:n kanneoikeuden sammuessa 1.10.1981 voimassa olleen Suomen Hallitusmuodon (94/1919) 5 §:n mukaan Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä. Tämän katsottiin yleisesti merkitsevän, että lakia on samanlaisissa olosuhteissa sovellettava kaikkien kansalaisten kohdalla samalla tavoin. Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentissa säädetään, että jos asetuksessa oleva säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, älköön tuomari tai muu virkamies sitä sovelluttako. Sitä vastoin Hallitusmuodossa ei säädetty mahdollisuudesta jättää soveltamatta lakia, vaikka se olisikin ollut Hallitusmuodon vastainen.

Lausumillani perusteilla harkitsen oikeaksi kumota hovioikeuden tuomion ja hylätä kanteen liian myöhään nostettuna.

Presidentti Koskelo:

I Kysymyksenasettelu

Kanteen tutkiminen ja kannevaatimuksen hyväksyminen merkitsee

- eduskuntalain ehdottoman ja yksiselitteisen säännöksen syrjäyttämistä;

- yksityisten asianosaisten välisessä eli niin sanotussa horisontaalisessa suhteessa;

- tilanteessa, jota säännöksen on nimenomaisesti tarkoitettu koskevan;

- asiayhteydessä, joka koskee eduskuntalain taannehtivan vaikutuksen laajentamista jälkikäteen, noin 30 vuoden päästä siitä, kun taannehtivalle vaikutukselle alun perin säädetty ajallinen ulottuvuus on lakannut.

Kysymyksenasettelu jäsentyy seuraavien seikkojen pohjalta:

- Asia koskee oikeutta ajaa kannetta isyyden vahvistamiseksi. Voimassa olevan lain mukaan isyyden vahvistaminen on aineellisesti sidoksissa biologisia tosiseikkoja koskevaan selvitykseen. Näin ollen kanneoikeuden olemassaolo lähtökohtaisesti määrää myös asian lopputuloksen, mikäli biologisesta isyydestä on näyttö.

- Asian taustalla olevissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanotoissa on kysymys yksityiselämän suojasta ja siihen sisältyvästä oikeudesta saada selville ja todetuksi biologinen syntyperänsä.

- Isyys oikeudellisena instituutiona, ja vastaavasti isyyden vahvistaminen oikeusseuraamuksena, on sitä vastoin oikeusvaikutuksiltaan laajempi ja moniulotteisempi asia, joka koskettaa vallitsevia oikeussuhteita ja toisten oikeuksia enemmän kuin biologisen sukulaisuuden selvittäminen.

Tämän vuoksi kysymys on siitä, onko isyyden vahvistaminen kansallisella tasolla asianmukainen oikeussuojakeino todetun ihmisoikeusloukkauksen poistamiseksi ja torjumiseksi.

Kysymys on myös tuomioistuimen toimivallasta syrjäyttää eduskuntalain yksiselitteinen säännös sellaisin perustein ja vaikutuksin kuin kannevaatimuksesta seuraisi. Ihmisoikeusvelvoitteiden sisältö ja niiden toimeenpano kansallisella tasolla ovat kaksi eri asiaa. Sisältö määräytyy tässä yhteydessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytännön pohjalta (jäljempänä jakso III - IV). Toimeenpano kansallisella tasolla tapahtuu oman valtiosäännön ja siihen perustuvien toimivaltasuhteiden mukaan (jäljempänä jakso V).

II Isyyden vahvistaminen isyyslain mukaan

Lapsen ja hänen isänsä välisen sukulaisuussuhteen toteamisesta ja vahvistamisesta sekä sukulaisuussuhteen kumoamisesta on voimassa, mitä isyyslaissa säädetään (isyyslain 1 §). Isyyslain 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuimen on vahvistettava, että mies on lapsen isä, jos on selvitetty miehen olleen lapsen äidin kanssa sukupuoliyhdynnässä lapsen siittämisaikana ja voidaan pitää todistettuna, että mies on siittänyt lapsen.

Isyyslaissa ei säädetä isyyden oikeusvaikutuksista, vaan ne määräytyvät muun lainsäädännön perusteella. Oikeusvaikutukset ovat kuitenkin yhtäläiset riippumatta siitä, mikä on isyyden oikeudellinen peruste.

Isyyslaki säädettiin vuonna 1975 ja saatettiin voimaan 1.10.1976 lukien taannehtivasti niin, että se tuli sovellettavaksi myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa (isyyslain voimaanpanolain 4 §). Isyyden vahvistamista koskevien kanteiden osalta taannehtivuutta kuitenkin rajoitettiin isyyslain voimaanpanolailla siten, että jos lapsi oli syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa, kanne isyyden vahvistamiseksi oli pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Nyt on kysymys lain taannehtivuuden laajentamisesta jälkikäteen niin, että isyyden vahvistaminen kanneteitse olisikin vielä mahdollista, vaikka lain mukaan kanneoikeus on sammunut 1.10.1981. Tässä tapauksessa kanne on nostettu 3.4.2008.

III Minkälaisesta ihmisoikeussuojasta asiassa on kysymys - aihepiiriä koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö

III a. Oikeus biologisen syntyperän selvittämiseen osana yksityiselämän suojaa

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on viime vuosina antanut useita ratkaisuja, joissa on katsottu ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän suojan edellyttävän, että ihmisellä on oikeus tuntea biologinen syntyperänsä ja saada selvitetyksi, kuka hänen biologinen isänsä on. Yksityiselämän suojaan kuuluu, että jokaisen tulee voida selvittää seikat, jotka koskevat hänen identiteettiään ihmisenä, sillä tätä koskevilla tiedoilla on merkitystä ihmisen persoonallisuuden muotoutumisessa (Mikulic v. Kroatia, tuomio 7.2.2002, kohta 54). Oikeus identiteettiin, mikä sisältää oikeuden tuntea syntyperänsä, on olennainen osa yksityiselämän käsitettä (Jäggi v. Sveitsi, tuomio 13.7.2006, kohta 37, Pascaud v. Ranska, tuomio 16.6.2011, kohta 59). Myös lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (1129/91, SopS 60/1991) mukaan lapsella on mikäli mahdollista oikeus tuntea vanhempansa (7 artikla).

Sopimusvaltiolla on positiivinen velvollisuus turvata oikeus biologisen syntyperän selvittämiseen yksityiselämän suojan edellyttämällä tavalla (mm. Mikulic, kohta 57).

Ajallisen ulottuvuuden suhteen EIT on tältä osin todennut, ettei ihmisen tarve biologisen syntyperänsä selvittämiseen vähene ajan myötä, vaan päinvastoin (Jäggi, kohta 40). Tämän identiteettikysymyksen kannalta myös vastakkaisten intressien punninta on rajattua ja ankaraa (Jäggi, kohdat 38 - 44), eikä esimerkiksi väitetyn biologisen vanhemman kuolemaa ja siitä aiheutuvaa tarvetta kajota vainajan ruumiiseen ole pidetty varteenotettavana esteenä biologisen totuuden selvittämiselle.

Lähtökohtana täytynee olla, ettei tämä ihmisoikeus voi riippua siitä, onko kyseessä biologisen isyyden vai äitiyden selvittäminen, joskin meidän oloissamme tarve jälkimmäiseen on käytännössä epätavallisempi. EIT on kuitenkin ratkaisussa Odièvre v. Ranska, suuri jaosto 13.2.2003, päätynyt siihen, ettei yksityiselämän suojaa loukannut järjestelmä, joka mahdollistaa anonyymin synnytyksen ja estää lapselta tiedonsaannin biologisen äidin henkilöllisyyttä koskevista terveydenhuollon tiedostoista. Syntyperän selvittämiseen nähden varteenotettavana vastakkaisena intressinä pidettiin tapauksessa niitä etuja, joita anonyymin synnytyksen mahdollisuuden katsottiin tarjoavan äidin terveyden suojelemiseksi ja aborttien vähentämiseksi.

Oikeus biologisen syntyperänsä selvittämiseen on joka tapauksessa henkilöllisen ulottuvuuden kannalta laaja sekä subjektin että objektin suhteen. Oikeus on lähtökohtaisesti jokaisella riippumatta siitä, missä ikä- tai elämänvaiheessa ihminen on tai mikä hänen olemassa oleva perheoikeudellinen statuksensa on (onko hän syntynyt avioliitossa vai avioliiton ulkopuolella vai onko hän adoptiolapsi). Kohteen osalta oikeus kattaa ainakin syntyperän selvittämisen välittömästi suoraan ylenevässä polvessa olevan sukulaisuuden osalta ja lähtökohtaisesti siitä riippumatta, onko putatiivinen vanhempi elossa vai jo kuollut.

Biologisen syntyperän selvittämistä koskevat kanneaikarajoitukset eivät sinänsä ole ihmisoikeussopimuksen vastaisia. Kanneaikarajoitukset eivät kuitenkaan saa olla sillä tavoin ehdottomia ja joustamattomia, että ne sulkevat pois oikeuden toteuttamisen riippumatta siitä, milloin asianomainen on tullut tai voinut tulla tietoiseksi siitä, että hänen biologinen syntyperänsä on epäselvä.

EIT:n ratkaisukäytäntö on selkeä ja johdonmukainen siinä, että oikeutta biologisen syntyperän selvittämiseen suojataan nimenomaan osana yksityiselämän suojaa. Myös Suomea koskevissa tapauksissa Backlund ja Grönmark (tuomiot 6.7.2010) langettava tuomio on perustunut siihen ja vain siihen, että valittajien yksityiselämää katsottiin loukatun. Kysymys on siis ollut henkilökohtaisen identiteetin nauttiman ihmisoikeussuojan loukkauksesta. Vaikka DNA-tutkimuksen perusteella oli olemassa varmuus biologisen isän henkilöstä, valittajalta puuttui mahdollisuus saada tämä tosiasia oikeudellisesti vahvistetuksi (Backlund, kohta 53).

Koska isyyden vahvistamisen oikeusvaikutukset kansallisen oikeuden mukaan eivät rajoitu biologisen sukulaisuussuhteen selvittämiseen ja toteamiseen, vaan ulottuvat laajemmalle muun muassa jäämistöoikeudellisiin oikeussuhteisiin, on tässä yhteydessä tarpeen tarkastella myös sitä, missä määrin ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytäntö muilta osin on asian arviointiin vaikuttavaa.

III b. Perhe-elämän suojaa koskeva oikeuskäytäntö

Perhe-elämän suoja on kohteeltaan, edellytyksiltään ja sisällöltään yksityiselämän suojasta erottuva ihmisoikeus, vaikka molemmat onkin säännelty samassa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa. Vakiintuneen EIT:n oikeuskäytännön mukaan 8 artiklassa tarkoitettu perhe-elämän suoja liittyy tosiasiallisten henkilökohtaisten siteiden olemassaoloon. Pelkkä biologinen sukulaisuus sinänsä ei riitä perusteeksi, jolla perhe-elämän suoja aktualisoituu (L v. Alankomaat, tuomio 1.6.2004, kohta 37, I ja U v. Norja, päätös 21.10.2004, Schneider v. Saksa, tuomio 15.11.2011, kohta 80). Aiottu perhe-elämä ei yleensä myöskään riitä perusteeksi, jolla perhe-elämän suojaan voidaan vedota (Schneider, kohta 81). EIT:n ratkaisukäytännössä on lisäksi katsottu, ettei perhe-elämän suoja ilman erityisperusteita kata vanhempien ja aikuisten lasten suhteita (Emonet v. Sveitsi 13.12.2007, kohta 35), vaan aikuisten välinen perhe-elämän suoja edellyttää tosiasiallisesti vallitsevaa riippuvuussuhdetta.

Perhe-elämän suoja ei siten vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan aktualisoidu ilman edeltävää tosiasiallista perheyhteyttä kysymyksessä olevien henkilöiden välillä. Lisäksi aikuisen lapsen ja tämän vanhemman välillä perhe-elämän suojan edellyttämän tosiasiallisen suhteen laadulle on asetettu erityisiä lisävaatimuksia.

Tullessaan sovellettavaksi perhe-elämän suoja voi edellyttää oikeudellisia takeita lapsen integroimiseksi perheeseen (Emonet, kohta 64). Perhe-elämän suoja voi sisällöllisesti kattaa myös taloudellisia seikkoja, kuten elatusta koskevia kysymyksiä (Yigit v. Turkki 2.10.2010).

Tapauksessa Camp ja Bourimi v. Alankomaat, tuomio 3.10.2000, oli kysymys tilanteesta, jossa yhdessä asunut avopari oli odottanut lasta, kun mies yllättäen kuoli. Syntymänsä jälkeen lapsi sai tunnustetun lapsen aseman mutta ei perintöoikeutta isänsä jälkeen, koska statukselle ei annettu taannehtivaa vaikutusta. Tässä tapauksessa EIT katsoi, että lapsen jääminen vaille perintöoikeutta isänsä jälkeen loukkasi 8 artiklaa yhdessä 14 artiklan kanssa. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, ettei isällä ollut ollut aikomusta jättää lasta tunnustamatta, vaan päinvastoin solmia äidin kanssa avioliitto, mikä hänen kuolemansa vuoksi oli jäänyt toteutumatta. Näissä olosuhteissa kuoleman jälkeen todetun statuksen jääminen vaille perintöoikeuden perustavaa taannehtivaa vaikutusta rikkoi syrjimättömyyssuojaa.

Perintöoikeutta koskevan syrjimättömyyssuojan ajallisen ulottuvuuden osalta EIT on Marckx-tapauksessa, jossa siis todettiin Belgian lainsäädännön olleen syrjivyyden vuoksi ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa, nimenomaisesti todennut oikeusvarmuuden periaatteesta seuraavan, ettei ihmisoikeussopimus edellyttänyt kannanoton taannehtivaa noudattamista (kohta 58). Tapauksessa Vermeire v. Belgia 29.11.1991 EIT täsmensi, ettei Marckx-tuomion vaikutus ulottunut tapauksiin, joissa perittävä oli kuollut ennen tuomion antamista (kohdat 20 ja 22). Perittävän tekemien jäämistöoikeudellisten oikeustointen osalta taannehtivien vaikutusten rajoitusten kannalta on merkitystä myös ihmisoikeussopimuksen 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklalla ja sitä koskevalla tulkintakäytännöllä.

III c. Perintöoikeudellinen syrjimättömyys omaisuudensuojan kannalta

III d. Biologisen sukulaisuuden toteaminen - isyyden vahvistaminen

EIT:n ratkaisukäytännössä, joka koskee lapsen oikeutta biologisen syntyperänsä selvittämiseen, viitataan myös lapsen ja vanhemman välisen oikeudellisen suhteen määrittämiseen. Tällöin on kuitenkin kyse siitä oikeuskeinosta, jolla yksityiselämän suojan edellyttämään biologisen totuuden selvittämiseen pyritään (Mikulic, kohdat 55 ja 60, Phinikaridou, kohta 44, Jäggi, kohta 22). Backlund-tapauksessa viitataan siihen, että vaikka N.S:n isyys oli DNA-testin perusteella selvä, valittaja ei voinut saada tätä tosiasiaa oikeudellisesti vahvistetuksi (”he was deprived of the possibility of having this fact legally confirmed”, kohta 53). Samana päivänä ratkaistussa Grönmark-tapauksessa EIT:n kirjoitustapa on selitystä vaille jäävästä syystä osin erilainen. Ratkaisujen ihmisoikeudellinen peruste on kuitenkin aivan sama: todetun loukkauksen perusteena oli ehdoton kanneaikarajoitus, joka esti yksityiselämän suojaa koskevan oikeuden toteutumisen.

Isyyslain voimaanpanolain kanneaikarajoitusta koskevissa tapauksissa oikeussuojaa hakeva asianosainen on väistämättä aikuinen ihminen, jonka osalta oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisella tai statuksen muutoksella on enää merkitystä vain perintöoikeuden kannalta, joka ei ole yksityiselämän suojan piiriin kuuluva kysymys eikä edes perhe-elämän suojan turvaama oikeus. Se suoja, jonka antamista ihmisoikeussopimus edellyttää, ja se tapa, jolla suoja toteutetaan, on pidettävä erillään toisistaan. Jälkimmäinen on kansallisen oikeuden mukaan määräytyvä ja sen varaan jäävä kysymys.

III e. Toisten oikeudet ja eräitä muita näkökohtia

Biologisen sukulaisuuden selvittäminen ja toteaminen ei sinänsä välttämättä vaikuta muiden oikeuksiin enemmälti kuin itse selvitysmenettelyn edellyttämien toimenpiteiden osalta, jolloin esimerkiksi tarvittavien DNA-näytteiden hankkimiseksi saatetaan joutua puuttumaan toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (Mikulic, kohdat 62 - 65). Tämän kaltaisten vastakkaisten intressien onkin katsottu väistyvän. Anonyymiä synnytystä koskeneessa Odièvre-tapauksessa vastakkaisten intressien punninta on tosin johtanut toiseen tulokseen, ja biologisen äidin henkilöllisyyden selvittämiselle vastakkaiset intressit - adoptioperheen asema mukaan lukien (kohta 44) - on edellä mainituin tavoin katsottu painavammiksi. Suomen olojen näkökulmasta viimeksi mainitulla poikkeamalla EIT:n tulkintakäytännössä ei kuitenkaan ole sanottavaa merkitystä.

Oikeudellista vanhemmuutta koskevien ratkaisujen osalta vaikutukset muiden oikeusasemaan ovat laajempia ja merkittävämpiä. Vaikka etenkin alaikäisten lasten osalta lapsen intressit ovat etualalla (esim. I.L.V. v. Romania, päätös 24.8.2010, kohdat 40 ja 46), perhe-elämän suojaan liittyvästä tulkintakäytännöstä ilmenee, että vanhemmuutta koskevat statussuhteet ovat merkityksellisiä myös muiden osapuolten kuin lapsen oikeuksien kannalta. Oikeudellinen asetelma ei ole samalla tavoin yksisuuntainen kuin tarkasteltaessa oikeutta biologisen syntyperänsä selvittämiseen. Oikeudellisen vanhemmuuden lakkaaminen voi siten loukata paitsi lapsen etuja (Iyilik v. Turkki 6.12.2011) myös biologisen vanhemman (Emonet v. Ranska, tuomio 13.12.2007) tai adoptiovanhemman (Kurochkin v. Ukraina, tuomio 20.5.2010) perhe-elämän suojaa. Vastaavasti oikeudellisen vanhemmuuden vahvistaminen voi merkitä puuttumista entuudestaan olemassa olevan laillisen perheen asemaan (Yousef v. Alankomaat, tuomio 5.2.2003, kohdat 68 ja 71).

Ihmisoikeussopimus ei, sen enempää kuin lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus tai adoptiota koskeva eurooppalainen yleissopimuskaan, horjuta sitä periaatetta, että oikeudellisen vanhemmuussuhteen muodossa ihmisellä voi samaan aikaan olla vain yhdet vanhemmat. Oikeutta biologisen syntyperän selvittämiseen ei siten voida sitoa oikeudellisen statuksen vahvistamiseen joutumatta ristiriitaan esimerkiksi adoption oikeusvaikutuksia koskevien periaatteiden kanssa (adoptiota koskevan vuoden 2008 eurooppalaisen yleissopimuksen 11 ja 14 artiklat, HE 47/2011, EV 84/2011 vp) tai sen kanssa, että lapsen omana etuna voi olla entisen oikeudellisen statuksen säilyminen siinäkin tapauksessa, että hän haluaa selvittää biologisen syntyperänsä (vrt. Odièvre, kohta 28, Iyilik, kohta 35).

Jäämistöoikeudelliselta kannalta ihmisoikeussopimuksen 8 artikla tai 1 lisäpöytäkirjan 1 artikla eivät turvaa oikeutta periä. Suomea koskevat tuomiot Backlund ja Grönmark eivät perustu siihen, että valittajat ovat kanneoikeuden puuttumisen vuoksi jääneet ilman perintöoikeutta, eivätkä myöskään perintöoikeudelliseen syrjintään. Toisaalta perittävän oikeus jäämistöoikeudellisiin oikeustoimiin voi saada suojaa sekä 8 artiklan mukaisen perhe-elämän suojan perusteella (Yigit v. Turkki 2.11.2010, kohta 95) että omaisuuden suojan perusteella (Pla ja Puncernau v. Andorra, 13.7.2005, eriävät mielipiteet Bratza ja Garlicki).

Aikanaan sammuneiden kanneoikeuksien palauttaminen isyyden vahvistamiseksi merkitsee lakiosasäännösten vuoksi rajoitusta perittävän oikeuteen määrätä jäämistöstään testamentilla. Rajoitus koituisi sellaisen henkilön eduksi, johon perittävällä tosin on biologinen side mutta jonka kanssa hänellä ei välttämättä ole ollut lainkaan tosiasiallista perhe-elämää, ja mahdollisesti sellaisten henkilöiden vahingoksi, joihin perittävällä tosiasiassa on ollut perhe-elämän suojaa nauttivat suhteet. Lisäksi perittävä on kolmisen vuosikymmentä voinut elää sen käsityksen varassa, ettei häneen kohdistu tämänkaltaista määräysvallan rajoitusta, koska isyyslain taannehtivuuden sallimat kanneoikeudet isyyden vahvistamiseksi olivat lain mukaan sammuneet jo paljon ennen kuin ihmisoikeussopimus on ylipäänsä tullut Suomen osalta voimaan. Nämä kysymykset ja vastakkaiset intressit ovat olleet EIT:n ratkaisuissa arvioinnin ja kannanottojen ulkopuolella.

III f. Ajallinen ulottuvuus

Euroopan ihmisoikeussopimus on tullut Suomen osalta voimaan 10.5.1990 (439/1990). EIT:n tuomioissa Backlund ja Grönmark todetun 8 artiklan loukkauksen aiheena oleva isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiselle silloin, kun lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa (1.10.1976), on päättynyt 1.10.1981. Kanneoikeudet ovat siten sammuneet ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimivalta tutkia ja ratkaista yllä mainitut valitukset on näin ollen voinut perustua vain siihen, että asioiden on katsottu koskevan niin sanottua jatkuvaa sopimusloukkausta. EIT ei ole lausunut tästä kysymyksestä mitään, mutta se on joka tapauksessa tältä osin ollut vakiintuneiden periaatteiden sitoma. Sopimusvelvoitteiden ajallinen ulottuvuus määrää samalla EIT:n oman toimivallan rajat, jotka on otettava huomioon viran puolesta (Blecic, kohta 67).

Lähtökohtana on, että valtion toimien tulee sopimuksen voimaantulosta lähtien olla sopimusvelvoitteiden mukaisia ja että voimaantulon jälkeiset seikat kuuluvat ihmisoikeustuomioistuimen toimivallan piiriin siinäkin tapauksessa, että niissä on kysymys aiemman asiaintilan jatkamisesta Hutten-Czapska v. Puola, päätös 16.9.2003). Sitä vastoin ei riitä, että sopimusvelvoitteiden voimaantuloa edeltäneellä tapahtumalla on voimaantulon jälkeiseen aikaan ulottuvia seurauksia (Posti ja Rahko v. Suomi, 24.9.2002, kohta 40, kannanotto jatkuvan tilanteen käsitteeseen 35 artiklan 1 kohdan kannalta). Sopimuksen ajallinen soveltaminen ja EIT:n toimivalta määräytyvät loukkauksen perustavien seikkojen mukaan, eikä myöhempien oikeuskeinojen tuloksettomuus tuo asiaa ajallisen soveltamisen ja toimivallan piiriin (Blecic kohdat 78 - 80). Sopimusvaltioilla ei ole velvollisuutta oikaista ennen sen voimaantuloa tapahtuneita vääryyksiä (Blecic, kohta 81).

Kuten edellä jaksossa III a. on todettu, sopimusloukkauksen jatkuvuuden yksityiselämän suojaa koskevassa kysymyksessä on täytynyt perustua siihen, että yksilön identiteettiin liittyvä tarve biologisen syntyperän selvittämiseen on nähty ajan kulumisesta riippumattomaksi, pysyväksi ja elinikäiseksi ja että siitä johtuu sopimusvaltiolle positiivinen velvollisuus turvata riittävä tosiasiallinen mahdollisuus oikeussuojan saamiseen. Tämä positiivinen velvollisuus ulottuu myös niihin, joiden osalta vallinnut oikeustila on johtanut kanneoikeuden sammumiseen jo ennen sopimusvelvoitteiden ajallista voimaantuloa.

Mikäli sitä vastoin sopimusloukkauksen perusteena olisi pidetty sitä, että valittajat olivat kanneoikeuden sammumisen vuoksi jääneet ilman perintöoikeutta, kysymys sopimusvelvoitteiden ajallisesta ulottuvuudesta olisi näyttäytynyt toisenlaisena. Tällöin olisi ollut välttämätöntä ottaa nimenomaisesti kanta siihen, miten perintöoikeuden saamiseen tähtäävän kanneoikeuden sammuminen ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa ja siitä johtuva perintöoikeuden saamatta jääminen voisi perustaa jatkuvan sopimusloukkauksen, vaikka ihmisoikeussopimus ei ylipäänsä turvaa oikeutta periä eikä aseta sopimusvaltiolle positiivisia velvollisuuksia perintöoikeuden antamiseksi (Aksakal v. Turkki, kohdat 66 ja 77).

Kuten edellä on todettu, tuomiot Backlund ja Grönmark -tapauksissa eivät ole perustuneet syrjinnän kieltoon - perintöoikeuden suhteen tai muutoin. Marckx-tapauksessa, jossa loukkausperusteena oli 8 artikla perhe-elämään liittyvänä ja yhdessä 14 artiklan kanssa, EIT katsoi, ettei tuomiosta johtunut sopimusvaltiolle velvollisuutta poistaa perintöoikeudellisen lainsäädännön syrjivyyttä taannehtivasti siltä ajalta, jonka sopimus oli ollut voimassa (Belgian osalta voimaantuloajankohta oli 14.6.1955). Sitäkin selvempää täytyy olla, ettei ihmisoikeussopimuksesta johdu sopimusvaltiolle velvollisuutta poistaa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten perintöoikeudellista syrjintää taannehtivasti ajalta, jolloin sopimus ei ylipäänsä ole ollut sopimusvaltion osalta voimassa.

Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti on syrjinnän poistanutta lainsäädäntöä koskeva siirtymäsäännös, jolla lain taannehtivia vaikutuksia on rajoitettu asettamalla takaraja mahdollisuudelle saada perintöoikeus isyyden vahvistamisen myötä. Tältä osin on kysymys ennen ihmisoikeussopimukseen perustuvien sopimusvelvoitteiden voimaantuloa syntyneiden, selvittämättömien biologisten suhteiden varallisuusoikeudellisista oikeusvaikutuksista, jotka on ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa järjestetty lopullisesti, kun kanneoikeudet ovat lain nojalla sammuneet (Potocka ym. v. Puola, tuomio 4.10.2001, kohdat 40 - 42, Gottwald-Markusic v. Kroatia, päätös 30.10.2010). Ihmisoikeussopimus ei velvoita sopimusvaltiota korjaamaan sellaisia mahdollisia vääryyksiä, jotka ovat tapahtuneet ja lopullistuneet ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa (Blecic, kohta 81).

Backlund ja Grönmark -tuomioista ilmenevä loukkausperuste eli valtion positiivinen velvollisuus yksityiselämän suojaamiseen niin, että ihminen voi selvittää identiteettiään koskevan kysymyksen biologisesta syntyperästään, tekee jossain määrin ymmärrettäväksi sen, ettei EIT ole perusteluissa lausunut asian ja oman toimivaltansa ajallisesta ulottuvuudesta mitään. Mikäli valitusten arviointi olisi perustettu isyyden oikeusvaikutuksia koskeviin seikkoihin, olisi sitä vastoin ollut välttämätöntä tutkia ja arvioida erikseen myös sopimusvelvoitteiden ja EIT:n toimivallan ajallista ulottuvuutta koskeva kysymys.

IV Johtopäätöksiä edellä esitetystä

EIT:n tuomioissa Backlund ja Grönmark todettu ihmisoikeusloukkaus koskee mahdollisuutta syntyperän selvittämiseen, mutta ei sen oikeusvaikutuksia. Tätä ilmentää sekin, että menetettyyn perintöosaan perustuneet korvausvaatimukset on EIT:ssä hylätty (12.7.2011) syy-yhteyden puuttumisen vuoksi, vastaavasti kuin tapauksessa Turnali v. Turkki 7.9.2009, jossa yli 47 miljoonan euron korvausvaatimus perintöosan menetyksestä hylättiin (vrt. toisin tapauksissa Merger ja Cros, Inze, Mazurek, joissa loukkauksen perusteena on ollut itse perintölainsäädännön syrjivyys sekä 1 lisäpöytäkirjan 1 artikla yhdessä 14 artiklan kanssa).

Kysymyksessä olevan ihmisoikeusloukkauksen sisällöllinen peruste ja se oikeusseuraamus, johon tässä asiassa esitetty kannevaatimus eli isyyden vahvistaminen tähtää, eivät vastaa toisiaan. Todettu ihmisoikeusloukkaus on suppeampi kuin vaadittu korjauskeino olisi vaikutuksiltaan.

Kysymys siitä, millä tavoin ihmisoikeutena suojattua oikeutta loukkaava oikeustila voidaan ja tulee korjata, onkin kansallisella tasolla ja kansallisia toimivaltasuhteita noudattaen ratkaistava asia (esim. Broniowski v. Puola, suuri jaosto 22.6.2004).

Ihmisoikeussopimuksesta seuraa, että kansallisella tasolla on turvattava mahdollisuus biologisen syntyperänsä selvittämiseen ja oikeudelliseen toteamiseen. Sitä vastoin ihmisoikeussopimuksesta ei seuraa, että tämän pitää tapahtua vahvistamalla oikeudellinen isyys kaikkine oikeusvaikutuksineen.

Perustuslain 10 §:n kannalta myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on katsonut, että oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluu mainitussa pykälässä turvatun yksityiselämän suojan piiriin. Valiokunta on pitänyt henkilön tiedonsaantioikeutta omasta syntyperästään välttämättömänä (PeVL 59/2002 vp, PeVL 16/2006 vp ja PeVL 15/2011 vp). Asia on perustuslain tulkinnan kannalta ollut esillä erityisesti keinoalkuista hedelmöitystä ja adoptiota koskevan lainsäädännön yhteydessä.

Biologisen vanhemmuuden selvittäminen voi toisinaan toteutua turvaamalla pääsy tietoihin, jotka ovat ennestään viranomaisen tai terveydenhuollon toimijoiden hallussa. Etenkin biologisen isyyden selvittäminen voi vaatia muunlaisia menettelyjä. Oikeussuojakeinojen tulisi olla kulloiseenkin tarkoitukseensa sopivia.

Koska kysymyksessä on henkilökohtaisen identiteetin suoja, oikeuksien ja käytettävissä olevien oikeuskeinojen ei periaatteessa pitäisi riippua henkilön olemassa olevasta statuksesta. Isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneillä lapsilla on aikarajoituksitta oikeus ajaa kannetta isyyden vahvistamiseksi. Myöskään sellaisella ihmisellä, jolta puuttuu oikeudellisesti vahvistettu isyys, biologisen syntyperän selvittäminen identiteettikysymyksenä ja oikeudellisen statuksen hankkiminen eivät kuitenkaan välttämättä ole sama asia. Ihmisellä, jolla on isyysolettamaan perustuva aviolapsen asema, halu biologisen isyyden selville saamiseen ei liioin välttämättä ole sidoksissa pyrkimykseen muuttaa oikeudellinen status. Ihmisellä, joka on adoptoitu, biologisen isyyden selvittäminen ei saakaan merkitä oikeudellisen statuksen muuttumista, koska se olisi edellä jaksossa III d. todetuin tavoin ristiriidassa adoptiota koskevien sääntöjen kanssa.

Biologisen syntyperän selvittämistä koskevien oikeuksien käsittely statuskysymyksenä johtaa siten ongelmiin ja epäyhtenäisyyteen. Tätä tarkoitusta palvelevien oikeussuojakeinojen tulisi olla yhdenmukaisia riippumatta esimerkiksi siitä, onko lapsi adoptoitu. Oikeudellista vanhemmuutta koskevat statusratkaisut soveltuvat lisäksi huonosti tapauskohtaisten punnintojen kohteeksi. Statuskysymyksiä koskevissa oikeussäännöissä selkeys, vakaus ja ennakoitavuus ovat oikeusvarmuuden kannalta tärkeitä. Kuten myös EIT:n oikeuskäytännössä on todettu, biologisen isyyden toteaminen on olennaisesti erilainen ja rajatumpi asia kuin oikeudellisen statuksen vahvistaminen (Schneider 15.9.2011, kohdat 102 - 103).

V Lainkäyttäjän toimivalta tällaisessa asiassa

V a. Kanneoikeutta koskeva sääntely laissa

Isyyslain 1 §:n mukaan lapsen ja hänen isänsä välisen sukulaisuussuhteen toteamisesta ja vahvistamisesta on voimassa, mitä isyyslaissa säädetään. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin säädetä. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on tällaisissa tapauksissa pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen kanneoikeus on näin ollen lakannut 1.10.1981. Lain sisältö on tältä osin sanamuodoltaan yksiselitteinen ja ehdoton, eikä se ole tulkintateitse korjattavissa.

V b. Euroopan ihmisoikeussopimuksen asema ja suhde perustuslain säännöksiin

Euroopan ihmisoikeussopimus on Suomessa valtionsisäisesti voimassa eduskuntalakina. Toisin kuin joissakin muissa sopimusvaltioissa, ja toisin kuin asia on Unionin oikeuden osalta, ihmisoikeussopimuksella ei ole Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä hierarkkista erityisasemaa.

Näin ollen ihmisoikeussopimuksen sisältöä täsmentävät EIT:n tulkintaratkaisut, joista ilmenee kansallisen lain säännöksen olevan sellaisenaan tai joltakin osin ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa, eivät syrjäytä asiaa koskevaa eduskuntalain säännöstä. Ihmisoikeussopimuksen asema valtionsisäisessä oikeudessa ei siten myöskään ole muuttanut valtionsisäisiä toimivaltasuhteita lainsäädäntövallan ja tuomiovallan välillä. Eri asia on se, että ihmisoikeusvelvoitteilla on ja tulee olla erityinen merkitys ja painoarvo tuomioistuinten soveltaessa ja tulkitessa kansallista lakia ja että ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö on tällöin keskeisessä asemassa oikeuslähteenä.

Perustuslain 106 §:n mukaan tapauksessa, jossa tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Tällä säännöksellä toimivaltasuhteita lainsäädäntö- ja lainkäyttövallan välillä on muutettu, mutta säännös koskee eduskuntalain suhdetta kansalliseen perustuslakiin eikä suoraan vaikuta eduskuntalain ja ihmisoikeussopimuksen suhteeseen oikeusjärjestyksessä.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös velvoittaa myös tuomioistuimia. Sillä ei kuitenkaan ole muutettu valtioelinten keskinäisiä toimivaltasuhteita. Perustuslain 22 §:stä ilmenevä ihmisoikeuksien turvaamisvelvollisuus koskee siten tuomioistuimia lainkäyttöviranomaisina, mutta säännös ei laajenna tuomioistuinten toimivaltaa sen enempää suhteessa lainsäätäjään kuin muutoinkaan.

Etenkin rikosasioissa lain soveltajalla on yleisistä oikeusperiaatteista johtuen suurempi liikkumavara noudattaa sellaista ihmisoikeussopimuksen tulkintaa, joka merkitsee rikosoikeudellisen vastuun lieventymistä suhteessa siihen, mitä kansallisesta laista muuten seuraisi (esim. KKO 2009:80). Usein ihmisoikeussopimuksen tulkinnoista johtuvat vaikutukset voidaan myös nähdä ja hallita täydennyksinä tai rajauksina kansallisen lain sisältöön. Lainkäyttäjän valta on näissäkin tapauksissa perusluonteeltaan eduskuntalakeihin perustuvan säännöstön tulkintavaltaa.

Yksityisten välisiä suhteita koskevissa asioissa ihmisoikeussopimuksesta johtuvat velvoitteet ovat suurelta osin seurausta niistä positiivisista velvollisuuksista, joita ihmisoikeussopimuksesta seuraa sopimusvaltioille. Myös tällaiset positiiviset velvollisuudet tulee täyttää valtionsisäisten toimivaltasuhteiden mukaan. Yksityisten välisiä oikeussuhteita muotoavien eduskuntalain säännösten osalta tuomioistuimen toimivalta huolehtia ja vastata ihmisoikeussopimuksen sisältöä tarkentavien EIT:n ratkaisujen noudattamisesta kansallisessa lainkäytössä rajautuu sen mukaan, mikä on mahdollista lainkäyttäjälle kuuluvan tulkintavallan puitteissa.

Lainsäädännön korjaaminen ihmisoikeusvaatimusten mukaiseksi siltä osin, kuin se ei ole mahdollista lain tulkinnan kautta, on lainsäätäjän eikä tuomioistuinten tehtävä. Eduskuntalain säännöksen syrjäyttämiseen lain soveltamistilanteessa voidaan päätyä vain perustuslain 106 §:n nojalla ja sen mukaisin edellytyksin.

Edellä todetun perusteella ihmisoikeussopimuksen tulkinta, josta seuraa, että mainittu eduskuntalaissa säädetty kanneaikarajoitus on eräiltä osin ristiriidassa yksityiselämän suojaa koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa, ei sellaisenaan anna tuomioistuimelle oikeutta lain säännöksen syrjäyttämiseen. On kuitenkin perusteltua katsoa, että ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan edellyttämä yksityiselämän suojan tulkinta on tältä osin yhdenmukainen perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

Näin ollen isyyslain voimaanpanolain sääntely, jonka mukaan kanneoikeutta ei ole, voidaan ja tulee perustuslain 106 §:n nojalla syrjäyttää sikäli kuin sääntelyn soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain esitöissä tämän on katsottu edellyttävän, että lain säännöksen ristiriita perustuslain kanssa on selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen (PeVM 10/1998 vp s. 31). Laajentavalle tulkinnalle sen suhteen, millä perusteella, missä laajuudessa ja minkälaisin vaikutuksin eduskuntalain sääntely tuomioistuimen toimesta syrjäytetään, ei tällaisessa tilanteessa ole sijaa.

V c. Johtopäätös yksityiselämän suojan osalta

Eduskuntalain säännöksen syrjäyttäminen lakia sovellettaessa edellyttää siis, että on olemassa ristiriita perustuslain kanssa ja että ristiriita on ilmeinen. Tulkittaessa perustuslain 10 §:ää yhdenmukaisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kanssa ristiriita on olemassa siltä osin kuin isyyslain voimaanpanolaki estää yksityiselämän suojan toteutumisen asettamalla ehdottoman kanneaikarajoituksen, joka sulkee henkilöltä itsestään riippumista syistä tosiasiallisen mahdollisuuden saada biologinen syntyperänsä oikeusteitse selvitetyksi ja todetuksi. Tältä osin ristiriita on myös perustuslain 106 §:ssä edellytetyllä tavalla ilmeinen.

Myös perustuslain 21 § edellyttää, että oikeuskeino nyt kysymyksessä olevan yksityiselämän suojan turvaamiseksi on tuomioistuimessa tarjottava, ja perustuslain 22 §:ssä tarkoitetuin tavoin tuomioistuimen tulee myötävaikuttaa valtiolle tältä osin asetetun positiivisen velvollisuuden täyttämiseen. Näin voi toteutua myös perustuslain 6 §:n edellyttämä yhdenvertaisuus tämän suojan osalta.

Sitä vastoin perustuslain 10 §:stä, ihmisoikeussopimuksen mukaisella tavalla tulkittuna, ei edellä esitetyn tarkastelun perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että isyyslain voimaanpanolain mukaisen kanneoikeuden palauttamisen yksityiselämän suojan edellyttämässä tarkoituksessa, toisin sanoen biologisen syntyperän selvittämiseksi, tulisi johtaa isyyden oikeusvaikutusten aikaansaamiseen. Eduskuntalain soveltaminen ei tältä osin johda perustuslain 106 §:ssä tarkoitettuun ristiriitaan perustuslain 10 §:n kanssa.

Perustuslaista seuraa, ettei tuomioistuimella ole toimivaltaa kanteen tutkimalla ja hyväksymällä vahvistaa oikeusseuraamusta, jonka vaikutukset menevät ulommaksi kuin mitä todetun perus- ja ihmisoikeusloukkauksen osoittaman ilmeisen ristiriidan poistaminen edellyttää. Kanteessa tarkoitetun oikeusseuraamuksen osalta ei ole todettavissa perustuslain 106 §:ssä edellytettyä ristiriitaa, saati ilmeistä ristiriitaa.

V d. Suhde perustuslain 6 §:ään

Edellä jaksossa III c. mainituin tavoin isyyslain voimaanpanolain kanneaikarajoitusta koskevissa tapauksissa oikeussuojaa hakeva asianosainen on väistämättä aikuinen ihminen, jonka osalta isyyden oikeusvaikutuksilla on enää merkitystä vain perintöoikeuden ja perillisasemaan liittyvien seikkojen kannalta. Perintöoikeudellinen syrjintä ei ole ollut todettujen ihmisoikeusloukkausten perusteena. Myöskään perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuussäännös ei siten tässä tapauksessa johda siihen, että isyyden perintöoikeudellisten oikeusvaikutusten toteutumisen esteenä oleva kanneaikasäännös olisi jätettävä perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta, jotta perustuslain turvaama yhdenvertaisuus toteutuisi perintöoikeuden suhteen sellaisena kuin ihmisoikeussopimus sitä edellyttää.

Arvioidessani asiaa muutoin perustuslain 6 §:n ja 106 §:n kannalta totean seuraavan.

Perustuslain 106 §:ssä tuomioistuimelle annettu oikeus ja velvollisuus eduskuntalain säännöksen syrjäyttämiseen koskee yksittäisiä lain soveltamistilanteita. Enemmistön mainitsemin tavoin ihmisoikeustuomioistuimen tässä yhteydessä merkitykselliset ratkaisut lähtevät siitä, että tapauskohtaisesti tulee punnita, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, sekä pyrkiä oikeudenmukaiseen tasapainoon kilpailevien etujen välillä. Biologisen syntyperän selvittämistä koskevan perusoikeuden osalta punnintaan vaikuttavat seikat ovat rajatumpia ja selväpiirteisempiä kuin seikat, joita on otettava huomioon arvioitaessa lain taannehtivien vaikutusten laajentamista isyyden oikeusvaikutuksiin, kuten perintöoikeuteen.

Henkilön perintöoikeudellisen aseman oikeudellinen määrittäminen soveltuu ylipäänsä huonosti lainkäytössä tehtävän tapauskohtaisen harkinnan ja eri suuntiin puhuvien näkökohtien punninnan kohteeksi. Vakiintuneen perintöoikeudellisen järjestelmän kannalta tällainen lähestymistapa on vieras, sillä perintöoikeudellinen asema määräytyy lähtökohtaisesti lain tasolla yleisesti säädetyin ja kaavamaisin perustein. Isyyslailla on muun muassa perintöoikeutta koskenut syrjintä poistettu tietyn ihmisryhmän eli avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta. Perintöoikeuden jättäminen tapauskohtaisen harkinnan varaan ei ole kuulunut isyyslain myötä toteutuneeseen sääntelyyn siltäkään osin kuin laki aikanaan ulotettiin koskemaan taannehtivasti ennen sen voimaantuloa syntyneitä lapsia.

Nyt on kysymys perintöoikeudellisen syrjinnän poistaneen lainsäädännön taannehtivien vaikutusten laajentamisesta yli kolmen vuosikymmenen jälkeen siitä, kun tätä asiaa koskevat lainsäädännölliset ratkaisut on tehty ja yksittäiset kanneoikeudet lakanneet. DNA-tutkimuksiin perustuvien selvitysmahdollisuuksien kehittymisestä huolimatta lainsäätäjä ei ole katsonut aiheelliseksi puuttua asiaan. Asiaa koskeva lainsäädäntöaloite (LA 136/2004) on päinvastoin eduskunnassa torjuttu eikä myöhemminkään ole johtanut toimenpiteisiin.

Mikäli perustuslaissa turvatun yhdenvertaisuuden nyttemmin katsotaan edellyttävän tämän asian korjaamista, olisi sekin tehtävä lainsäädäntöteitse, läpiajatelluin ja yleisesti sovellettavin perustein. Siinä tapauksessa olisi samalla selvitettävä kysymykset jo toteutuneen syrjinnän hyvittämisestä niille, joiden kohdalla isyyslain taannehtivuuden rajoituksista johtuneet vaikutukset perintöoikeudelliseen asemaan ovat kuluneiden vuosikymmenten aikana jo lopullisesti toteutuneet. Pitkään voimassa olleen lainsäädännön siirtymäsäännösten perintöoikeudellisesti syrjivien vaikutusten korjaaminen vain osittain sekä ratkaisujen jääminen ilman ennalta määriteltyjä kriteerejä tapahtuvan tapauskohtaisen harkinnan ja punninnan varaan ei olisi asianmukaista. Jos isyyslainsäädännöllä toteutettu syrjinnän poistaminen on ollut syrjivää, tämän syrjivyyden korjaaminen jälleen syrjivästi on ongelmallista.

Perustuslain 106 § soveltuu siten ylipäänsä huonosti ratkaisukeinoksi sellaisiin perusoikeuskysymyksiin, joiden järjestäminen yhdenvertaisuuden ja oikeusvarmuuden asianmukaiseksi turvaamiseksi vaatii lainsäädännöllisiä toimia. Joka tapauksessa on vaikea nähdä, että isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin soveltaminen olisi perintöoikeuteen liittyvien syrjivien vaikutusten vuoksi sellaisessa, perustuslain 106 §:ssä tarkoitetuin ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n kanssa, jonka vuoksi tuomioistuimella olisi oikeus ja velvollisuus kannemääräaika syrjäyttäen turvata oikeussuojatie isyyden vahvistamiseksi kaikkine oikeusvaikutuksineen.

VI Lopputulos

Tutkin kanteen sikäli kuin se koskee A:n biologisen syntyperän selvittämistä.

Totean, että asiassa voidaan pitää todistettuna, että A on B:n siittämä.

---

[SV]

A som var född innan lagen om faderskap trädde i kraft, hade fått veta namnet på sin far först efter att den i 7 § 2 mom. lagen angående införande av lagen om faderskap stadgade fem år långa fristen för talan utgått. Då faderskapet inte erkändes, väckte A talan om fastställande av faderskap. Högsta domstolen fann att tillämpningen av bestämmelsen om fristen för väckande av talan i detta fall stred mot den i 10 § grundlagen och i artikel 8 Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter stadgade rätten till skydd för privatliv. Bestämmelsen om fristen för väckande av talan lämnades med stöd av 106 § grundlagen utan tillämpning och faderskapet fastställdes. (Omröstn.)

Plenum

L angående införande av lagen om faderskap 7 § 2 mom

GrundL 10 §

GrundL 106 §

Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter 8 art