Supreme Court declares paternity statute time limit unconstitutional as it discriminates against pre-act births.

Ennen isyyslain voimaantuloa syntynyt A oli nostanut isyyden vahvistamista koskevan kanteen sen jälkeen, kun isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty viiden vuoden määräaika oli kulunut ja mies oli kuollut. Mainitun säännöksen soveltaminen ei ollut ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa.

L isyyslain voimaanpanosta 7 § 2 mom

PL 6 § 2 mom

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Orimattilan käräjäoikeudessa

Vastaus

C vaati ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että se hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio 12.4.2001

Käräjäoikeuden mukaan B:n kuolema ei isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin sanamuodosta huolimatta ollut este kanteen nostamiselle.

Käräjäoikeus totesi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyden vahvistamisesta oli nostettava viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta lukien eli viimeistään 1.10.1981. D:n ei ole näytetty pyytäneen lastenvalvojaa selvittämään isyyttä eikä isyyden selvittämättä jääminen siten ollut johtunut viranomaisen laiminlyönnistä. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan se, ettei kannetta ollut nostettu määräajassa tai isyyttä ollut muuten vahvistettu, oli johtunut A:n ja hänen äitinsä D:n erehdyksestä elatusapupäätöksen oikeudellisesta luonteesta. Tämä erehdys ei kuitenkaan ollut sellainen seikka, jonka vuoksi olisi perusteltua olla noudattamatta mainitussa lainkohdassa kanteen nostamiselle säädettyä viiden vuoden määräaikaa.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin tarkoituksena oli ollut, paitsi estää ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia jäämästä syntymänsä perusteella eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneet lapset, myös pakottaa tekemään päätös oikeudenkäynnin aloittamisesta määräajassa. Tältä osin kysymys oli paitsi lapsen edusta myös oikeusvarmuudesta. Käräjäoikeus katsoi, että rajoituksella oli tässä tapauksessa ollut hyväksyttävä päämäärä ja sitä voitiin pitää painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimana. Viiden vuoden määräaikaa ei voitu pitää kohtuuttoman lyhyenä ja sen voitiin katsoa olevan kohtuullisessa suhteessa tavoiteltuun päämäärään. Nämä seikat huomioon ottaen säännös ei ollut kohtuuton tai syrjivä tai ristiriidassa perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen tai lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen liian myöhään nostettuna.

Asian on ratkaissut laamanni Simo Toivola.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 6.2.2002

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Matti Hoppu, Leena Kartimo ja Tuomo Kurki. Esittelijä Merja Tuovinen (mietintö).

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A toisti vaatimuksensa, että B:n vahvistetaan olevan hänen isänsä. C vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Isyyslaki, johon A:n kanne perustuu, on tullut voimaan 1.10.1976. Sen voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa ei toisin säädetä. Silloin kun lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa, on isyyden vahvistamista koskeva kanne isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voi nostaa, jos mies on kuollut.

A on marraskuussa 1999 kuolleen B:n oikeudenomistajaa C:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut, että B:n vahvistetaan olevan hänen isänsä. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 2.9.1968 ja siis ennen isyyslain voimaantuloa. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne, jolla vaaditaan, että B:n vahvistetaan olevan A:n isä, olisi tullut panna vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eli viimeistään 1.10.1981. A on pannut kanteensa vireille kuitenkin vasta 29.9.2000. Alemmat oikeudet ovat tämän vuoksi hylänneet kanteen myöhään nostettuna.

Edellä mainittu viiden vuoden määräaika koskee vain niitä lapsia, jotka ovat syntyneet ennen isyyslain voimaantuloa. Ne, jotka ovat syntyneet isyyslain voimaantultua, voivat sen sijaan nostaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen minkään määräajan ja miehen kuolemankaan tuota mahdollisuutta rajoittamatta.

Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, asettaako kysymyksessä oleva määräaika, joka estää A:n isyyskanteen hyväksymisen, A:n perustuslain 6 §:n 2 momentin vastaisesti ilman hyväksyttävää syytä syntymäajan ja siis iän perusteella eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset. Vain siinä tapauksessa, että vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, voi olla kysymys siitä, onko B:n kuolema ennen kanteen vireilletuloa esteenä A:n kanteen hyväksymiselle.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan tarkoituksena voidaan todeta olleen, että lapsi tai tämän huoltaja tekee päätöksensä isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa lain voimaantulon jälkeen. Eri osapuolten edut huomioon ottaen kohtuulliseksi ja riittäväksi määräajan pituudeksi on lakia säädettäessä harkittu viisi vuotta. Perusteena tälle määräajalle voidaan nähdä oikeusvarmuusnäkökohdat.

Ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen osalta isyys voitiin vahvistaa yleensä vain siten, että mies tunnusti isyytensä. Sen sijaan kanneteitse vastoin miehen tahtoa isyys voitiin vahvistaa hyvin suppein perustein ja yleensä vain silloin, kun lapsella oli tuolloin voimassa olleissa avioliittolain voimaanpanosta annetun lain 6 §:n 1 momentissa ja perintökaaren 2 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettu kihlalapsen asema. Muissa tapauksissa mies, joka makaamalla äidin oli voinut saattaa tämän raskaaksi, voitiin ainoastaan velvoittaa maksamaan lapselle elatusapua avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain (173/1922) nojalla. Lapsella, jota ei ollut tunnustettu tai jolla ei ollut kihlalapsen asemaa, ei ollut oikeutta periä isäänsä ja isänpuoleisia sukulaisia.

Isyyslain ja samassa yhteydessä toteutetun lapsen asemaa koskevan muun lainsäädännön uudistamisen päätavoitteena oli lasten syntyperään liittyvän oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Tämän vuoksi isyyslain säännökset ulotettiin laajasti koskemaan myös ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia. Voimaanpanolain 4 §:n nojalla avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset saivat saman oikeudellisen aseman riippumatta siitä, olivatko he syntyneet ennen isyyslain voimaantuloa vai sen jälkeen. Sekään, että ennen lain voimaantuloa oli ajettu kannetta lapselle maksettavasta elatusavusta, ei 5 §:n mukaan estänyt isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamista. Syntyperästä riippumatta lapset saivat myös saman perintöoikeudellisen aseman isäänsä ja isän puoleisiin sukulaisiin nähden.

Isyyslaki merkitsi siten avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten kannalta mahdollisuutta olennaiseen oikeusaseman muutokseen ja tasavertaiseen asemaan aviolapsiin nähden. Lain voimaan tullessa lapsen oikeusasema ei kuitenkaan välittömästi lain nojalla muuttunut. Ellei mies tunnustanut avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta, oli myös ennen isyyslain voimaantuloa syntyneiden lasten osalta ajettava kannetta isyyden vahvistamisesta ja kanne voitiin hyväksyä vain, jos biologisesta isyydestä oli riittävä näyttö. Tältä osin tuli soveltaa samoja säännöksiä kuin lain voimaantulon jälkeen syntyneiden lasten kohdalla.

Isyyslain ulottaminen koskemaan myös ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia synnytti epätietoisuuden siitä, tultaisiinko sellaisten tapahtumien perusteella, jotka olivat sattuneet ehkä kauankin aikaa ennen lain voimaantuloa, esittämään isyyslain nojalla uusia vaatimuksia, jotka eivät aikaisemman lainsäädännön mukaan ole olleet edes mahdollisia ja joista ehkä aiheutuviin muutoksiin ei ole ollut tarvetta myöskään varautua. Miehelle on ollut tärkeää muun muassa saada tietää, ketkä ovat hänen perillisiään, jotta hän on voinut testamentilla määrätä perillistensä osuuksista. Tämä on koskenut myös miehen sukulaisia, joiden oikeuksien kannalta isyyden vahvistamisella on merkitystä ainakin lapsen perintöoikeuden johdosta.

Määräaikaa koskeva säännös ei ole ollut omiaan aiheuttamaan tulkinnallisia epäselvyyksiä, vaan se on päinvastoin yksiselitteinen ja ehdoton. Ratkaisussa KKO 1993:58 on tosin tutkittu isyyskanne, vaikka se oli nostettu myöhemmin kuin viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta ja mies oli kuollut. Kysymys on kuitenkin ollut lapsesta, jolla isyyslain voimaan tullessa on ollut aviolapsen asema ja jonka kohdalla vasta äidin aviomiehen isyyden kumoamisen jälkeen on lain mukaan ollut mahdollista panna vireille toisen miehen isyyden vahvistamista koskeva kanne. A:n kohdalla ei ole ollut oikeudellista estettä kanteen nostamiselle.

Isyyslaki on nyt ollut voimassa yli 25 vuotta. Kaikki ennen sen voimaantuloa syntyneet lapset ovat jo jonkin aikaa olleet täysi-ikäisiä. Todennäköistä onkin, että lähes kaikkien tuolloin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta kysymys isyydestä on tavalla tai toisella jo ratkaistu lainvoimaisesti tuomioistuimen päätöksellä tai muutoin noudattaen isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säännöstä siitä, missä ajassa isyyden vahvistamista koskeva kanne on nostettava. Tämän mukaan on myös näiden lasten oikeudellinen asema määräytynyt. Oikeustilaa voidaan pitää vakiintuneena. Näistä syistä, erityisesti isyyslain voimaantulosta kulunut aika huomioon ottaen, tuolla määräajalla on nykyään entistäkin suurempi merkitys oikeusvarmuuden kannalta.

A:n ja isäksi kanteessa ilmoitetun B:n ei ole edes väitetty koskaan asuneen yhdessä eikä A:n ja B:n välille ole missään vaiheessa syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai muutoinkaan läheiseksi kuvattavissa olevaa suhdetta. Nostaessaan kanteen A on ollut jo 32-vuotias. B:n kuolema ja olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen isyyden vahvistamisella olisi merkitystä lähinnä perintöoikeuden kannalta. Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, kuten lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 60/1991) ja ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaamiseksi tehty yleissopimus (SopS 19/1990) eivät niiden soveltamiskäytännön valossakaan tue sellaista käsitystä, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin soveltaminen tässä tapauksessa sanamuotonsa mukaisesti olisi ristiriidassa näiden sopimusten määräysten kanssa.

Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa ilman hyväksyttävää syytä aseteta ennen isyyslain voimaantuloa syntynyttä A:ta syntymäaikansa ja ikänsä perusteella eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset. Tuossa lainkohdassa säädetyn viiden vuoden määräajan soveltaminen ei näin ollen ole ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Gustaf Möller, Kati Hidén, Eeva Vuori ja Pertti Välimäki. Esittelijä Marja Kekäläinen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Määräaikainen oikeussihteeri Kekäläinen:Korkein oikeus lausunee perusteluinaan seuraavaa: Isyyslaki, johon A:n kanne perustuu, on tullut voimaan 1.10.1976. Sen voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa ei toisin säädetä. Kun lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa, hänen oikeuttaan nostaa isyyslaissa tarkoitettu isyyden vahvistamista koskeva kanne on isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa rajoitettu siten, että kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eikä sitä voida nostaa, jos mies on kuollut.

A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 2.9.1968 eli ennen isyyslain voimaantuloa. Hän on 29.9.2000 nostanut kanteen marraskuussa 1999 kuolleen B:n oikeudenomistajaa C:tä vastaan vaatien, että B:n vahvistetaan olevan hänen isänsä. Kumpikin isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyistä kanneoikeuden rajoituksista koskee siten A:ta. Isyyslaissa lapsen oikeudelle nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne ei ole säädetty määräaikaa eikä miehen kuolema mainitun lain mukaan estä kanteen nostamista. A:n mahdollisuudet saada isyyslain mukaisesti vahvistetuksi, kuka hänen isänsä on, ovat siten isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin nojalla rajoitetummat kuin vastaavassa asemassa olevan isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneen henkilön.

Perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Saman pykälän 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi iän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin rajoitussäännöksen soveltaminen A:n kohdalla merkitsisi sitä, että hänet asetettaisiin syntymäaikansa ja siis ikänsä perusteella oikeudellisesti eri asemaan isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneisiin nähden.

Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsonee, että A:n kanneoikeuden rajoittaminen isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin nojalla olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa. Näin ollen isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyt kanneoikeuden rajoitukset on perustuslain 106 §:n nojalla jätettävä tässä tapauksessa soveltamatta. A ei ole menettänyt oikeutta isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiseen.

Näillä perusteilla Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot siltä osalta kuin kanne on hylätty liian myöhään nostettuna ja palauttanee asian käräjäoikeuteen.

---

[SV]

A som var född innan lagen om faderskap trädde i kraft hade väckt talan om fastställande av faderskap efter det den i 7 § 2 mom. lagen angående införande av lagen om faderskap stadgade fem år långa fristen utgått och mannen hade avlidit. En tillämpning av sagda stadgande stred inte mot det i grundlagen 6 § 2 mom. stadgade förbudet mot diskriminering.

L angående införande av lagen om faderskap 7 § 2 mom

GrundL 6 § 2 mom

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.