Supreme Court allows return of pledged shares after debt payment, citing lack of valid reason to retain security.

Velallisen maksettua luottonsa pankille tämä oli kieltäytynyt palauttamasta velan vakuudeksi pantattua osaketta pantinantajalle vedoten siihen, että velan maksu saattoi vielä peräytyä takaisinsaantisäännösten nojalla. Kysymys siitä, oliko pankilla oikeus pidättää pantti.

Kysymys myös oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltamisesta.

OK 21 luku 8 a §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 15.5.2000

A oli 14.1.1998 allekirjoitetulla panttaussitoumuksella pantannut omistamansa asunto-osakkeen erään yhtiön luoton maksun vakuudeksi Aktia Säästöpankkiin. Velallisyhtiön luotto oli tullut kokonaan maksetuksi 185 516,70 markan määräisellä loppusuorituksella 1.6.1998. Velallisyhtiö oli asetettu konkurssiin 25.4.2000. Luoton maksusta huolimatta pankki ei ollut luovuttanut pantattua osaketta koskevaa osakekirjaa A:lle.

Kuluttaja-asiamiehen edustama A vaati kanteella pankin velvoittamista palauttamaan sen hallussa olleen osakkeen hänelle. Pankki vastusti kannetta ja vetosi siihen, että velallisyhtiön lainan maksu saattoi takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 §:n nojalla vielä peräytyä. Pankilla tuli olla oikeus pitää pantti hallussaan kunnes maksu oli muodostunut lopulliseksi eikä sen peräytymisen uhkaa enää ollut. Pankki vetosi myös A:n ja pankin väliseen panttaussitoumukseen, jonka ehdon mukaan panttaus on velan maksusta huolimatta voimassa, jos velan maksu peräytetään takaisinsaannista annetun lain säännösten perusteella.

Käräjäoikeus totesi, ettei takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 19 §:n ja 21 §:n 2 momentista seurannut pantinhaltijalle oikeutta pitää panttia hallussaan mahdollisten takaisinsaantivaatimusten varalta. Viitaten oikeuskirjallisuudessa esitettyihin mielipiteisiin käräjäoikeus katsoi, ettei pankilla ollut lain mukaan oikeutta pidättää panttia takaisinsaantiriskiin vedoten enää sen jälkeen kun velka oli maksettu. Myöskään asianosaisten välinen sopimus tai pankkialalla noudatettu käytäntö eivät antaneet pankille oikeutta pitää panttia hallussaan puheena olevassa tilanteessa. Käräjäoikeus viittasi mm. siihen, että ammattimaisella luotonantajalla on mahdollisuus etukäteen varautua luottotappioriskeihin. Saman riskin asettaminen tavalliselle kansalaiselle pantinantajana olisi taas kohtuutonta. Näillä ja muilla mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus hyväksyi kanteen ja velvoitti pankin luovuttamaan panttina olleen osakkeen A:lle.

Koska asia oli kuitenkin oikeudellisesti epäselvä, käräjäoikeus katsoi pankilla olleen perusteltu syy oikeudenkäyntiin, jotta käytäntö saataisiin vakiinnutetuksi. Sen vuoksi käräjäoikeus määräsi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla, että asianosaiset saivat vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Nousiainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.5.2001

Pankki valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Pankki velvoitettiin korvaamaan valtiolle A:n avustamisesta kuluttaja-asiamiehelle hovioikeudessa aiheutuneet kustannukset 1 500 markalla.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Varpu Lahti, Timo Lötjönen ja Thea Lång, joka toimi myös esittelijänä.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Pankille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan pankki vaati kanteen hylkäämistä. A vastasi valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Panttaussitoumuksesta ei käy nimenomaisesti ilmi, onko sen ehdoissa oleva viittaus takaisinsaantisäännöksiin tarkoitettu koskemaan vain takaisinsaantilain 10 §:n mukaista peräytymistilannetta. Sopimusehdon sanamuoto "betalningen av skulden" näyttäisi ensisijaisesti viittaavan tähän lainkohtaan, jossa kysymys on nimenomaan "velan maksun" peräytymisestä. Kun sopimusehdon ilmeinen tarkoitus on kuitenkin ollut yleisemminkin suojata pantinhaltijaa takaisinsaantisäännöksistä johtuvia riskejä vastaan, on luontevaa tulkita sopimusehtoa niin, että se ainakin periaatteessa käsittää myös takaisinsaantilain 5 §:n niin sanotusta yleisestä takaisinsaantiperusteesta johtuvat suorituksen peräytymistilanteet. Tätä tulkintaa ei voida pitää A:n kannalta sinänsä yllättävänä tai ankarana.

On otettava huomioon myös se, ettei pantinhaltijan oikeuksien turvaaminen vaadi välttämättä pantin pidättämistä vaan samaan lopputulokseen voidaan päästä muillakin, vakuuden antajaa vähemmän rasittavilla vakuusjärjestelyillä. Puheena olevassa tilanteessa pankki onkin pantin pidättämisen vaihtoehtona tarjonnut A:lle järjestelyä, jossa pantti voitaisiin heti palauttaa A:lle, mutta tämä puolestaan sitoutuisi palauttamaan pantin tai antamaan sitä vastaavan vakuuden pankille, mikäli pankkiin kohdistettaisiin velan maksun peräyttämistä koskeva takaisinsaantivaatimus.

Olennaista on kuitenkin se, missä tilanteissa ja millä ehdoilla velallisen suorituksen peräytymisuhkaa voidaan vielä takaisinsaantilain 10 §:stä johtuvan kolmen kuukauden kriittisen ajan jälkeenkin pitää niin todellisena, että pantinhaltijan on kohtuullista vedota siihen panttaussitoumuksen antajaa vastaan. Voidakseen näin tehdä pitäisi pantinhaltijan esittää perusteltuja syitä, jotka tukisivat menestyksellisen takaisinsaantikanteen todennäköisyyttä vielä senkin jälkeen, kun lain 10 §:n mukainen kolmen kuukauden kriittinen aika on kulunut umpeen. On selvää, että takaisinsaannin mahdollisuus käy sitä pienemmäksi, mitä enemmän aikaa velallisen suorituksesta on kulunut. Erityisen epätodennäköiseltä velan maksun peräytyminen näyttää sen jälkeen, kun velallisen konkurssi on jo rauennut eikä takaisinsaantikanteita ole edes nostettu.

Käsillä olevassa tapauksessa velallinen oli asetettu konkurssiin vasta 25.4.2000 eli lähes kaksi vuotta velan maksun jälkeen. Pankki ei ole edes väittänyt, että takaisinsaantikannetta olisi nostettu. Pankki on kertonut, että konkurssi oli sittemmin tämän oikeudenkäynnin aikana rauennut. Kun pankki ei ole selvittänyt, että maksun peräytyminen vielä tässäkin tilanteessa olisi todennäköistä, pankilla ei enää ole oikeutta kieltäytyä palauttamasta panttia A:lle.

Oikeudenkäyntikulut

Pankki häviää muutoksenhaun Korkeimmassa oikeudessa, joten se olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa. Koska asiassa ratkaistava oikeudellinen kysymys on kuitenkin ollut epäselvä, pankilla voidaan katsoa olleen perusteltu syy oikeudenkäyntiin sekä muutoksenhakuun hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa. Tämän vuoksi asianosaiset saavat oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan myös hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta muulla tavoin kuin että pankki vapautetaan korvaamasta valtiolle A:n avustamisesta kuluttaja-asiamiehelle hovioikeudessa aiheutuneita kustannuksia. Kuluttaja-asiamiehen kuluttajavirastosta annetun lain 9 §:n 3 momentin nojalla esittämät korvausvaatimukset hylätään hovioikeuden ja Korkeimman oikeuden osalta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas, Lauri Lehtimaja, Eeva Vuori, Pertti Välimäki ja Pasi Aarnio. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund.

---

[SV]

Sedan gäldenären hade betalat sin skuld till banken hade banken vägrat återlämna till pantsättaren den aktie som lämnats som pant till säkerhet för återbetalningen av gälden med åberopande av att betalningen av skulden ännu kunde återgå med stöd av bestämmelserna om återvinning. Fråga om banken hade rätt att hålla kvar panten.

Fråga även om tillämpning av 21 kap. 8 a § rättegångsbalken.

RB 21 kap 8 a §

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.