Supreme Court allows insurance company to pay third-party cleanup costs for oil spill despite pure economic loss rule.

Vrt.

KKO:1992:131

Säiliöauto oli suistunut tieltä ja kaatunut, jolloin bensiiniä oli valunut maahan. Kaupunki oli huolehtinut öljyvahingon torjunnasta. Liikennevakuutusyhtiö velvoitettiin korvaamaan kaupungille öljyvahingon torjunnasta aiheutuneet kustannukset.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Tampereen raastuvanoikeudessa

Tampereen kaupunki lausui Vakuutusosakeyhtiö Sampoa vastaan ajamassaan kanteessa, että X oli 2.11.1992 Tampereella kuljettanut kantatietä numero 45 bensiinilastissa ollutta Kuljetusliike A Ky:n omistamaa säiliöautoa ja siihen kytkettyä varsinaista perävaunua varomattomasti siten, että ajoneuvoyhdistelmä oli törmännyt tien reunassa olleeseen betoniporsaaseen ja suistunut tien oikealle puolelle katolleen, jolloin maahan oli valunut bensiiniä 22 000 litraa. Kaupungin pelastuslaitos ja kunnallistekninen virasto olivat suorittaneet öljyvahingon johdosta öljyntorjuntatoimenpiteitä.

Ajoneuvo ja perävaunu oli liikennevakuutettu vakuutusyhtiössä, joka oli kieltäytynyt maksamasta muita kustannuksia kuin kaupungin pelastuslaitoksen vaahto- ym. tarvekustannuksista aiheutuneen 8 500 markan laskun. Vakuutusyhtiö oli ensisijaisesti liikennevakuutuksen perusteella korvausvelvollinen.

Kaupunki vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena ympäristöviraston Ekokem Oy:lle maksamat kustannukset ongelmajätteen käsittelystä ja kuljettamisesta 156 465,20 markkaa 16 prosentin korkoineen 11.12.1993 lukien ja kunnallisteknisen viraston kulut öljyvahingon puhdistustöistä, kuljetuksista, työpalkoista, tarvikkeista, konetyöstä yms. yhteensä 267 544,60 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.2.1993 lukien.

Vakuutusosakeyhtiö Sammon vastaus

Vakuutusyhtiö kiisti kanteen perusteeltaan, mutta myönsi mainitut vaatimukset määrältään.

Vakuutusyhtiö katsoi, että kyseessä oli sinänsä moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut vahinko, jonka korvausvastuu oli kanavoitu liikennevakuutusyhtiölle. Kaupungin velvollisuus torjua öljyvahingot perustui maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annettuun lakiin (378/1974). Öljyvahingon torjunta, ennaltaehkäisy ja jätteen käsittely olivat kunnan lakisääteisiä tehtäviä, jotka oli tarkoitus rahoittaa verovaroin ja öljysuojarahastolta saatavalla korvauksella. Kustannukset eivät siten olleet kaupungille aiheutunutta vahingonkorvauslain mukaista vahinkoa. Maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annettu laki ei sisältänyt säännöstä siitä, että kunta olisi oikeutettu perimään aiheutuneet kustannukset vahingon aiheuttajalta.

Raastuvanoikeuden päätös 15.11.1993

Tampereen kaupunki oli suorittanut öljyvahingon johdosta alueella öljyntorjuntatoimenpiteitä. Kaupungille oli sen ilmoituksen mukaan aiheutunut toimenpiteistä seuraavia kustannuksia: Ekokem Oy:lle toimitetusta bensiini-vesiseoksen käsittelystä 156 465,20 markan ja kunnallisteknisen viraston kuluista 267 544,60 markan kustannukset. Viimeksi mainittu summa oli aiheutunut onnettomuusalueen puhdistustöistä työpalkkoina sekä kuljetus-, tarvike-, konetyö- ja muina kustannuksina. Lisäksi pelastuslaitokselle oli aiheutunut muun muassa vaahtonesteistä ja imeytysturpeesta 8 500 markan kustannukset.

Kyseinen ajoneuvo ja perävaunu oli liikennevakuutettu vakuutusyhtiössä, joka oli kieltäytynyt suorittamasta muita korvauksia kuin kaupungin pelastuslaitoksen 8 500 markan laskun.

Maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetun lain ja asetuksen mukaan kunnan oli huolehdittava alueellaan öljyvahinkojen torjunnasta. Kunnalla oli lain mukaan oltava öljyvahinkojen torjuntasuunnitelma, jossa oli oltava muun muassa suunnitelma öljyisen torjuntajätteen keräilystä, kuljettamisesta, varastoinnista, hävittämisestä ja muusta käsittelystä sekä arvio vuosittaisista käyttökustannuksista.

Kunnalla oli oikeus saada öljysuojarahastosta korvaus torjuntasuunnitelman mukaisesta kaluston hankkimisesta ja sen mukaisen torjuntavalmiuden ylläpidosta sekä torjuntahenkilöstön koulutuksesta aiheutuneista kustannuksista siten kuin öljysuojarahastosta annetussa laissa säädettiin. Torjuntatoimenpiteisiin osallistuneilla oli oikeus saada öljysuojarahastolta korvaus torjuntatoimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista siten kuin öljysuojarahastosta annetussa laissa säädettiin.

Öljyvahinkojen torjunta oli siten kunnan lakisääteinen tehtävä, josta aiheutuneet kustannukset oli tarkoitettu rahoitettavaksi verovaroin ja öljysuojarahastolta saatavin korvauksin. Tähän nähden öljyvahinkojen torjuntakustannukset eivät miltään osilta muodostaneet kunnalle sellaista vahinkoa, jonka öljyvahingon aiheuttaja olisi vahingonkorvauslain mukaan velvollinen korvaamaan kunnalle. Maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa ei ollut säännöstä, jonka perusteella kunta olisi oikeutettu perimään kustannukset vahingon aiheuttajalta. Kaupungin korvausvaatimus oli siten lakiin perustumaton.

Sen vuoksi raastuvanoikeus hylkäsi kaupungin kanteen.

Turun hovioikeuden tuomio 23.2.1996

Hovioikeus, jonne kaupunki valitti, lausui, että öljysuojarahasto oli kaupungin valitettua raastuvanoikeuden päätöksestä suorittanut kaupungille 424 009,80 markkaa. Öljysuojarahastosta annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan rahastosta korvausta saaneen oikeus saada korvaus vahingosta vastuussa olevalta siirtyi valtiolle siltä osin kuin korvausta oli maksettu. Öljysuojarahastosta annetun asetuksen 2 §:n 3 momentin mukaan korvauksen perimisestä huolehti ympäristöministeriö. Valtiolla oli oikeus tulla asianosaiseksi jatkamaan kaupungin kannetta siltä osin kuin korvaussaatava oli siirtynyt sille.

X oli kuljettaessaan kommandiittiyhtiön omistamaa säiliöautoa varomattomuudellaan aiheuttanut auton suistumisen tieltä ja kaatumisen, jolloin runsaat 22 000 litraa bensiiniä oli valunut maahan aiheuttaen maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa tarkoitetun öljyvahingon. Vakuutusyhtiö oli kieltäytynyt korvaamasta kaupungille öljyvahingon torjumisesta aiheutuneita kustannuksia, koska öljyvahinkojen torjunta oli kaupungin verovaroin ylläpidettävää toimintaa. Vakuutusyhtiö oli tältä osin viitannut Korkeimman oikeuden ratkaisuun 1992:131, jossa oli katsottu, ettei kunnalla ollut oikeutta saada korvausta verovaroin rahoitettavaksi tarkoitetuista tulipalon sammutuskustannuksista.

Palo- ja pelastustoimesta annetun lain 1 §:n 3 momentin mukaan pelastustoimeen kuului muun muassa öljyvahingon johdosta uhrien pelastamiseksi ja aiheutuneiden vahinkojen tai ilmenneen vaaran torjumiseksi tai rajoittamiseksi tarpeelliset toimenpiteet, joista voitiin tarkoituksenmukaisesti huolehtia palotoimen viranomaisten toimesta. Palokunnan tehtäväksi oli tarkoitettu antaa öljyvahinkojen torjunnan se osa, joka koski vahinkoilmoituksen vastaanottamista ja välittämistä sekä nopeasti vahingon tapahduttua suoritettavaa öljyn leviämisen estämistä ja muuta sellaista kiireellistä torjuntatoimintaa. Tätä toimintaa pidettiin verovaroin yllä samoin kuin muutakin palo- ja pelastustoimintaa. Kaupunki ei kuitenkaan ollut asiassa vaatinut korvausta palokunnan suorittamista ensitoimista.

Maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan kunnan oli huolehdittava alueellaan öljyvahinkojen torjunnasta. Kunnalla oli oltava tämän vuoksi hyväksytty öljyvahinkojen torjuntasuunnitelma. Säännökset eivät edellyttäneet erityisesti ylläpidettyä öljyntorjuntahenkilöstöä.

Öljyvahinkojen torjuntaa ei ollut edellä mainitun lain mukaan jätetty yksinomaan kunnan tehtäväksi. Lain 4 §:n mukaan myös muun muassa se, jonka hallussa öljy oli, oli velvollinen ryhtymään sellaisiin torjuntatoimenpiteisiin, joita häneltä voitiin kohtuudella vaatia. Hallituksen esityksen mukaan tarkoituksena oli alusta alkaen ollut, että torjuntakustannukset korvataan kunnille öljysuojarahastosta (HE n:o 64/1973 vp. s. 2). Öljysuojarahaston varat perittiin maahan tuodusta ja Suomen kautta kuljetettavasta öljystä öljysuojamaksuina. Öljyvahinkojen torjunta ei siten ollut sellaista kunnan lakisääteistä toimintaa, joka oli tarkoitettu rahoitettavaksi verovaroin.

Öljysuojarahastosta annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan valtiolle siirtyi rahastosta korvausta saaneen oikeus saada korvausta vahingosta vastuussa olevalta. Säännös osoitti selvästi, ettei öljyvahingon aiheuttaja voinut vapautua vastuusta sillä perusteella, että öljyvahingon torjuntakustannukset korvattiin rahaston varoin.

Vakuutusyhtiö oli katsonut, että kyseessä sinänsä oli moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut vahinko, jonka korvausvastuu oli liikennevakuutusyhtiöllä. Liikennevakuutuslain 4 §:n mukaan liikennevahinko korvattiin moottoriajoneuvon liikennevakuutuksesta, vaikka kukaan ei henkilökohtaisesti ollut korvausvelvollinen ajoneuvon liikenteeseen käyttämisen perusteella. Liikennevahingon korvaus määrättiin noudattaen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 - 5 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä.

Öljyvahinko oli sattunut Tampereen kaupungin omistamalla maalla ja aiheuttanut kaupungille esinevahingon. Vahingonkorvauslain 5 luvun 5 §:n mukaan esinevahinkona oli korvattava esineen korjauskulut ja vahingosta aiheutuneet muut kulut. Kaupungin toimet öljyvahingon torjumiseksi olivat olleet sellaisia, joista vahingonkärsijä sai korvauksen vahingon aiheuttajalta. Öljyvahingon torjuntakustannukset olivat siten liikennevakuutuksesta korvattavaa vahinkoa.

Öljysuojarahasto oli suorittanut kaupungille korvauksena öljyntorjuntakustannuksista 424 009,80 markkaa 20.6.1994. Valtiolla oli oikeus saada vakuutusyhtiöltä tuon suuruinen korvaus.

Kaupunki oli kanteessaan vaatinut vakuutusyhtiöltä viivästyskorkoa öljysuojarahaston korvaamalle 156 465,20 markalle 11.12.1993 alkaen ja 267 544,60 markalle 22.2.1993 alkaen. Selityksessään kaupunki oli pyytänyt korkoa maksupäivään 20.6.1994 asti. Vakuutusyhtiö ei ollut kiistänyt vaatimusta. Kaupunki oli siten oikeutettu saamaan korkoa vaatimuksensa mukaisesti.

Mainituilla perusteilla hovioikeus muutti raastuvanoikeuden päätöstä siten, että vakuutusyhtiö velvoitettiin suorittamaan valtiolle 424 009,80 markkaa ja Tampereen kaupungille viivästyskorkoa 16 prosenttia 156 465,20 markalle 11.2.1993 ja 20.6.1994 väliseltä ajalta sekä 267 544,60 markalle 22.2.1993 ja 20.6.1994 väliseltä ajalta.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Vakuutusyhtiölle myönnettiin valituslupa. Yhtiö vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja yhtiön vapauttamista kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Ympäristöministeriö ja kaupunki vastasivat valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 20.3.1998

Perustelut

Liikennevakuutuslain 1 §:n 1 momentin mukaan moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut henkilö- tai omaisuusvahinko, jota sanotussa laissa kutsutaan liikennevahingoksi, korvataan ajoneuvoa varten annetusta liikennevakuutuksesta liikennevakuutuslain mukaan.

X:n kuljettaman bensiinilastissa olleen moottoriajoneuvon suistuminen tieltä kanteessa kerrotuin tavoin ja seurauksin, että maahan oli valunut bensiiniä, jolloin maaperän puhdistamiseksi oli jouduttu suorittamaan kanteessa selostetut öljyntorjuntatoimenpiteet, on liikennevakuutuslain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu liikennevahinko, kuten vakuutusyhtiö on myöntänytkin. Se on kohdistunut siihen maaperään, johon bensiini on valunut ja on siten luonteeltaan omaisuusvahinko.

Korvaus tästä liikennevahingosta tulee määrättäväksi siten kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 5 §:ssä on säädetty esinevahingon korvaamisesta eli on korvattava esineen korjauskustannukset ja vahingosta aiheutuneet muut kulut. Tampereen kaupungille sen johdosta, että sen on ollut maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan huolehdittava alueellaan öljyvahinkojen torjunnasta aiheutuneet kanteessa korvattaviksi vaaditut kulut, jotka nekin vakuutusyhtiö on siltä osin kuin täällä on kysymys määriltään myöntänyt, ovat juuri tällaisia liikennevahingosta aiheutuneita kuluja. Liikennevakuutuslaissa säädetyn korvausperusteen kannalta ei ole merkitystä sillä, kuka liikennevahingon kohteeksi joutuneen maaperän omistaa.

Liikennevakuutuslain 4 §:n mukaan X:n aiheuttama nyt kysymyksessä oleva liikennevahinko on korvattava X:n kuljettaman moottoriajoneuvon liikennevakuutuksesta, jonka vakuutusyhtiö on antanut.

Vakuutusyhtiö on kiistänyt korvausvelvollisuutensa sillä perusteella, että öljyvahingon torjunta on kunnan lakisääteinen tehtävä, joka on tarkoitus rahoittaa verovaroin ja öljysuojarahastolta saatavalla korvauksella, sekä ettei maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annettu laki sisällä säännöstä siitä, että kunta olisi oikeutettu perimään aiheutuneet kustannukset vahingon aiheuttajalta.

Näillä ja valtion oikeudesta saada vakuutusyhtiöltä nyt kysymyksessä oleva korvaus hovioikeuden mainitsemalla perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Virkaa toimittava vanhempi oikeussihteeri Hyvärinen: Mietintö oli tuomiolauselman osalta Korkeimman oikeuden enemmistön kannan mukainen. Perusteluina lausun seuraavaa.

Tampereen kaupunki on ajanut kannetta vakuutusyhtiötä vastaan sillä perusteella, että kaupunki on kysymyksessä olevan liikennevahingon johdosta suorittanut maaalueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa edellytettyjä öljyvahingon torjuntatoimenpiteitä. Kaupunki on vaatinut vakuutusyhtiöltä sen myöntämän liikennevakuutuksen perusteella korvausta kaupungille näistä toimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista.

Liikennevakuutuslain 1 §:n 1 momentin mukaan moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut henkilö- tai omaisuusvahinko, jota sanotussa laissa kutsutaan liikennevahingoksi, korvataan ajoneuvoa varten annetusta liikennevakuutuksesta liikennevakuutuslain mukaan. Lain 6 §:n 1 momentin mukaan vahingon korvaus määrätään noudattaen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 -5 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 - 5 §:ssä on säännökset henkilö- ja esinevahinkojen korvaamisesta.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 5 §:ssä ei oteta nimenomaista kantaa siihen, kenellä on oikeus korvaukseen esinevahingon johdosta. Lain esitöissä (hallituksen esitys vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi, HE 187/1973 vp. s. 23) lausutaan, että lakiehdotus koskee pääsäännön mukaan vain sitä vahinkoa, joka on aiheutettu välittömästi loukatulle. Välillinen eli niin sanottu kolmannen henkilön vahinko jää yleensä korvattavien vahinkojen ulkopuolelle. Tärkeimpänä poikkeuksena tästä säännöstä on mainittu surmatun lähiomaisille tuomittava vahingonkorvaus.

Oikeuskirjallisuudessa on lähdetty siitä, että esinevahingosta johtunut taloudellinen seurannaisvahinko korvataan esineen omistajan lisäksi myös sille, jolla on rajoitettu esineoikeus esineeseen. Muiden esinevahingon johdosta vahinkoa kärsineiden oikeutta korvaukseen on pidetty epäselvänä. Uudemmassa kirjallisuudessa (ks. esim. Hemmo, Oikeustapauskommentti. KKO:1994:94. Lakimies 1995, s. 1127 ss., Pöyhönen-Korhonen, Kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen osana vahingonkorvausoikeuden yleisiä oppeja. Oikeustiede Jurisprudentia 1996, s. 243 ss.) on katsottu, että korvaukseen oikeutettujen piiri ja korvausvastuun ulottuvuus tulisi ratkaista loukatun normin suojatarkoitusta koskevien periaatteiden ja ennalta-arvattavuusarvioinnin sekä riskinjaon perusteella.

Vakuutusyhtiö on kiistänyt korvausvelvollisuutensa sillä perusteella, että öljyvahingon torjunta on kunnan lakisääteinen tehtävä, joka on tarkoitus rahoittaa verovaroin ja öljysuojarahastolta saatavalla korvauksella sekä ettei maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annettu laki sisällä säännöstä siitä, että kunta olisi oikeutettu perimään aiheutuneet kustannukset vahingon aiheuttajalta.

Edellä mainituilla perusteilla katson, että vakuutusyhtiö, joka on myöntänyt hovioikeuden tuomitseman öljyntorjuntakustannusten määrän oikeaksi, on velvollinen korvaamaan mainitun määrän myöntämästään liikennevakuutuksesta. Valtiolla on hovioikeuden mainitsemilla perusteilla oikeus saada korvaus vakuutusyhtiöltä.

Oikeusneuvos Palaja: Tampereen kaupunki on ajanut kannetta Vakuutusosakeyhtiö Sampoa vastaan sillä perusteella, että kaupunki on kysymyksessä olevan liikennevahingon johdosta suorittanut maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa edellytettyjä öljyvahingon torjuntatoimenpiteitä. Kaupunki on vaatinut vakuutusyhtiöltä sen myöntämän liikennevakuutuksen perusteella korvausta kaupungille näistä toimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista.

Liikennevakuutuslain 6 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan liikennevahingon korvaus määrätään noudattaen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 - 5 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 -5 §:ssä ovat säännökset henkilö- ja esinevahinkojen korvaamisesta. Vahingonkorvauslain 5 luvussa ovat sen otsikon mukaisesti korvattavaa vahinkoa koskevat säännökset. Luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta ja tämän lisäksi korvataan - lainkohdassa säädettyjen edellytysten täyttyessä - niin sanottu puhdas varallisuusvahinko eli vahinko, joka ei ole yhteydessä henkilö- ja esinevahinkoon.

Liikennevakuutuslain 6 §:n 1 momentissa ei viitata vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ään vaan ainoastaan saman luvun 2 - 5 §:n henkilö- ja esinevahingon korvaamista koskeviin säännöksiin. Tämä rajoitus osoittaa, ettei liikennevakuutuslain perusteella ole tarkoitus korvata liikennevahingosta johtunutta puhdasta varallisuusvahinkoa.

Vahingonkorvauslain mukaan korvataan välittömät, vahingonkärsineelle itselleen suoranaisesti syntyneet vahingot. Mikäli vahinkoa on aiheutettu myös muulle kuin välittömän vahingon kärsineelle, jäävät tällaiset välilliset, kolmannelle henkilölle koituneet vahingot pääsääntöisesti korvaamatta (hallituksen esitys vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi, HE 187/1973 vp. s. 23). Öljyvahingon torjuntatoimenpiteistä aiheutuneet vahingot ovat paitsi puhdasta varallisuusvahinkoa myös välillistä vahinkoa.

Lainsäännöksiä edellä sanotulla tavalla tulkiten Vakuutusosakeyhtiö Sampo ei olisi liikennevakuutuksen perusteella velvollinen suorittamaan korvausta kanteessa vaadituista öljyvahingon torjuntakustannuksista.

Liikennevakuutusasioiden korvauskäytännössä on kuitenkin ajoneuvon liikennevakuutuksesta hyvitetty sattuneen liikennevahingon torjumisesta muulle kuin suoranaisen esinevahingon kärsineelle aiheutuneita kustannuksia. Nyt kysymyksessä olevan kaltainen kolmannelle henkilölle koitunut välillinen vahinko on katsottu korvattavaksi lukuisissa liikennevahinkolautakunnan lausunnoissa ja eräissä liikennevahinkoasiain korvauslautakunnan päätöksissä. Nämä ratkaisut ilmentävät vakiintunutta korvauskäytäntöä liikennevakuutusasioissa. Vakiintunutta korvauskäytäntöä ei ole syytä muuttaa. Näin ollen Vakuutusosakeyhtiö Sampo on velvollinen korvaamaan kanteessa vaaditut vahingon torjumiskustannukset myöntämästään liikennevakuutuksesta.

Muilta osin olen Korkeimman oikeuden enemmistön kannalla.

Oikeusneuvos Wirilander: Asiassa on selvitetty, että X:n kuljettama Kuljetusliike A Ky:n omistama ja Vakuutusosakeyhtiö Sammossa liikennevakuutettu säiliöauto IFV-622 ja perävaunu PPH286 ovat 2.11.1992 aamulla suistuneet Tampereella kantatieltä numero 45 ojaan ja kaatuneet, jolloin 22 880 litraa bensiiniä on valunut maahan. Tapahtuman johdosta Tampereen pelastuslaitos ja kunnallisteknisen viraston yksiköitä on suorittanut paikalla 2.11. - 15.12.1992 öljyvahinkojen torjuntatoimenpiteitä, joista on aiheutunut Tampereen kaupungille muun muassa hovioikeuden tuomiossa tarkoitetut 424 009 markan 80 pennin kustannukset.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Veso, Salonen ja Hirvonen. Esittelijä Sirpa Saarnilehto.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Tulenheimo-Takki, Wirilander (eri mieltä), Möller ja Palaja (eri mieltä). Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen (mietintö).

---

[SV]

Jfr

KKO:1992:131

En tankbil hade kört av vägen och vält varvid bensin hade runnit ut på marken. En stad hade ombesörjt bekämpningen av oljeskadan. Trafikförsäkringsbolaget ålades att ersätta staden för de kostnader som förorsakats av bekämpningen av oljeskadan.

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.