Supreme Court dismisses fraud charge against debtor who withdrew bankruptcy petition before formal proceedings began.

A, joka oli velkajärjestelyhakemuksessaan salannut suuren osan veloistaan, peruutti hakemuksensa ennen kuin kysymys velkajärjestelyn aloittamisesta oli ratkaistu. A:ta syytettiin velallisen petoksesta sillä perusteella, että hän oli velkajärjestelymenettelyssä jättänyt velkojaan ilmoittamatta. Koska Korkeimman oikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla teon rangaistavuuden edellytyksenä kuitenkin oli velkajärjestelyn aloittaminen, syyte hylättiin.

RL 39 luku 2 § 1 mom 4 kohta

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Raaseporin käräjäoikeuden tuomio 15.5.1996

Virallisen syyttäjän, Uudenmaan lääninveroviraston sekä osakeyhtiöiden X, Y ja Z konkurssipesien velallisen petosta koskevasta syytteestä käräjäoikeus lausui perusteluissaan, että A oli, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, 10.1.1995 käräjäoikeudelle jättämässään velkajärjestelyhakemuksessa ilmoittanut velkojensa yhteismääräksi vain 4 699 193 markkaa, vaikka todellisuudessa hänellä oli sen lisäksi ollut velkaa X Oy:n konkurssipesälle 5 074 429 markkaa, Y Oy:n konkurssipesälle 5 710 764 markkaa ja Z Oy:n konkurssipesälle 2 996 600 markkaa.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 8 luku käsitteli velkajärjestelymenettelyä tuomioistuimessa ja mainittuun lukuun sisältyvässä 50 §:ssä oli säännös velkajärjestelyn hakemisesta. Koskelo - Lehtimäen (Yksityishenkilön velkajärjestelystä, 1993, s. 69 - 70) mukaan hakemuksessa oli esitettävä kaikki tiedot hakijan taloudellisesta asemasta uhalla, että se muutoin hylättiin. Vääriä tietoja antamalla hakija saattoi syyllistyä myös velallisen petokseen. Taloudellisen aseman ilmoittaminen sisälsi tiedot tuloista, menoista, veloista ja varoista.

Velkajärjestelylaki ei nimenomaisesti määritellyt, mitä tarkoitettiin velkajärjestelymenettelyllä ja milloin se alkoi. Koska lain 8 luku käsitteli menettelyä ja siihen sisältyi velkajärjestelyn hakeminen, käräjäoikeus katsoi velkajärjestelymenettelyn alkavan hakemuksen jättämisellä tuomioistuimeen. Velkajärjestelymenettelyn alkaminen oli käräjäoikeuden mukaan käsitteenä erotettava lain 3 luvussa käsitellystä velkajärjestelyn aloittamisesta. Siten rikoslain 39 luvun 2 § saattoi tulla sovellettavaksi heti hakemuksen jättämisen jälkeen.

Edelleen käräjäoikeus perusteluissaan lausui, että velkajärjestelylain 3 §:n 3 kohdan mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluivat velat, jotka olivat syntyneet ennen velkajärjestelyn aloittamista. Merkitystä ei ollut velan erääntymisellä tai sillä, oliko maksuvelvollisuus perusteeltaan tai sisällöltään riidaton tai lopullisesti selvillä.

A oli vedonnut siihen, että edellä mainitut velat olivat olleet hakemusta jätettäessä vielä riidanalaisia. Ottaen kuitenkin huomioon velkajärjestelylain 3 §:n 3 kohdan mukainen oikeusohje, A ei voinut tehokkaasti vedota siihen, etteivät ilmoittamatta jätetyt velat olleet riidattomia. A oli tahallaan jättänyt ilmoittamatta mainitut velat.

Edelleen A oli viitannut siihen, että velkajärjestelylain mukaan puutteellista hakemusta voitiin hakemuksen jättämisen jälkeen täydentää ja että A:n peruutettua hakemuksensa ilmoittamatta jätetyillä veloilla ei ollut merkitystä asiaa arvioitaessa. Rikoslain 39 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan tekoa ei voitu pitää velallisen petoksena, jos velallinen oikaisi erehdyttävän tiedon tai muuten ehkäisi tekonsa vaikutuksen menettelyyn ennen kuin erehdyttävä tieto muuten oli siihen vaikuttanut. Esitetyn selvityksen mukaan asianomistajien puolesta oli 11.1.1995 käräjäoikeudelle ilmoitettu hakemuksesta puuttuvista veloista, jotka siten olivat tulleet käräjäoikeuden tietoon. Käräjäoikeus oli sen vuoksi kehottanut A:ta täydentämään hakemustaan, jota A ei kuitenkaan saamastaan lisäajasta huolimatta ollut tehnyt. A oli sen jälkeen 27.2.1995 ilmoittanut peruuttavansa hakemuksen, mikäli hän ei enää saanut lisäaikaa sen täydentämiseen. Käräjäoikeus oli 28.2.1995 hylännyt lisäaikapyynnön ja jättänyt hakemuksen tutkimatta.

Edelleen käräjäoikeus lausui, että taloudellisen hyödyn tavoittelulla tarkoitettiin pyrkimystä siihen, ettei kaikkea valkajärjestelyn piiriin kuuluvaa omaisuutta saataisi käytettäväksi velkojen suorittamiseen. Lisäksi mahdollinen hyöty olisi saattanut ilmetä siten, että velkajärjestely olisi määrätty aloitettavaksi ja maksuohjelma olisi vahvistettu koskemaan vain ilmoitettua 4 699 193 markan velkaa. Vennon käsityksen mukaan (Maksukyvyttömyys ja konkurssi rangaistavuuden edellytyksenä, 1994, s. 226) rangaistavuuden edellytyksenä ei ollut, että teosta tosiasiallisesti seurasi velalliselle tai muulle aineellista etua. Riittävää oli, että hyötyä tavoiteltiin.

Helsingin käräjäoikeudessa oli 10.1.1995 käsitelty A:n asettamista henkilökohtaiseen konkurssiin. A oli tuolloin esittänyt käräjäoikeudelle selvityksen velkajärjestelyhakemuksen jättämisestä samana päivänä Raaseporin käräjäoikeudelle. Konkurssiasian käsittely oli sen vuoksi lykätty. Asianomistajien käsityksen mukaan A oli velkajärjestelyhakemuksellaan pyrkinyt säilyttämään omaisuutensa hallinnan tavoitteenaan saada omaisuuttaan velkojien ulottumattomiin. Oikeudelle oli jätetty selvitys A:n velkajärjestelyhakemuksen jättämisen jälkeen tekemistä kahdesta tililtäotosta, joiden yhteismäärä oli ollut 5 451 195,63 markkaa. Vaikka jutussa ei ollutkaan osoitettu A:n tosiasiallisesti järjestelleen omaisuuttaan siten, etteivät velkojat pääsisi oikeuksiinsa, oli selvää, että konkurssiin asettamisen lykkäytyminen oli mahdollistanut omaisuusjärjestelyt A:ta hyödyttävällä tavalla.

Koska rikoslain 39 luvun 2 § ei edellyttänyt tosiasiallista hyötymistä vaan ainoastaan sen mahdollisuutta, käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen velallisen petokseen.

Tämän vuoksi käräjäoikeus rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan sekä velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan ja 10 §:n 1 ja 3 kohdan nojalla tuomitsi A:n velallisen petoksesta 4 kuukaudeksi vankeuteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 19.6.1997

Velkajärjestely- ja saneerausmenettelyä koskeva maininta oli lisätty 28.6.1993 annetulla lailla (610/1993) velallisen petosta koskevaan rikoslain 39 luvun 2 §:n rangaistussäännökseen. Mainittuun lainmuutokseen liittyneestä hallituksen esityksestä (HE 182/1992 vp. s. 116) ei lähemmin ilmennyt, mitä saneeraus- tai velkajärjestelymenettelyn vaiheita säännöksellä tarkoitettiin.

Lääninverovirasto ja konkurssipesät olivat perustelleet rangaistusvaatimustaan muun muassa sillä, että sisällöltään virheellisen ja puutteellisen velkajärjestelyhakemuksen antaminen oli ollut A:n suunnitelmallista, harkittua toimintaa, jolla hän oli pyrkinyt konkurssin käynnistymisen pitkittämiseen sekä lisäajan saamiseen laittomien omaisuusjärjestelyjen suorittamiseksi ja varallisuutensa saamiseksi velkojien ulottumattomiin. Kun A:n asiamies oli 10.1.1995 Helsingin käräjäoikeudessa toimitetussa velallisen kuulustelussa ilmoittanut saman päivän aamuna kello 8.05 tapahtuneesta velkajärjestelyhakemuksen jättämisestä, konkurssiin asettaminen oli näin saatu virheellisellä velkajärjestelyhakemuksella estetyksi.

Edellä selostetun perusteella hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli jättäessään sanotut velkansa ilmoittamatta pyrkinyt vaikuttamaan velkajärjestelyasiansa käsittelyyn käräjäoikeudessa siten, että hän voisi mahdollisimman pitkään säilyttää omaisuutensa vallinnan itsellään, mikä oli puolestaan antanut hänelle lisäaikaa omaisuusjärjestelyihin A:ta itseään mahdollisesti hyödyttävällä tavalla. A oli näin ollen hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä velkajärjestelymenettelyssä jättänyt ilmoittamatta velkansa rikoslain 39 luvun 2 §:ssä tarkoitetuin tavoin.

Edellä mainituilla ja muutoin käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 11.11.1997. A on valituksessaan vaatinut syytteen hylkäämistä.

Virallinen syyttäjä, Uudenmaan verovirasto ja konkurssipesät ovat antaneet pyydetyt vastaukset.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 30.12.1998

Perustelut

Rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan velallisen petoksesta tuomitaan velallinen, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä jättää ilmoittamatta velan muun muassa velkajärjestelymenettelyssä. Asiassa on kysymys siitä, tarkoitetaanko mainitussa lainkohdassa A:n väittämin tavoin vain sellaista velallisen menettelyä, joka on tapahtunut vasta sen jälkeen, kun tuomioistuin on tehnyt velkajärjestelylain 54 §:ssä tarkoitetun päätöksen velkajärjestelyn aloittamisesta.

Mainitusta rikoslain kohdasta ei suoraan ilmene, mitä velkajärjestelylain mukaista käsittelyvaihetta ilmaisulla velkajärjestelymenettelyssä tarkoitetaan. Velkajärjestelylain 8 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestely tulee vireille velallisen hakemuksesta. Saman lain 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan velkajärjestelyn alkamisella tarkoitetaan sitä ajankohtaa, jona tuomioistuin on tehnyt päätöksen velkajärjestelyn aloittamisesta. Selvää johtoa kysymyksen ratkaisuun ei ole saatavissa mainittua rikoslain kohtaa eikä myöskään velkajärjestelylakia koskevista hallituksen esityksistä (HE 182 ja 183/1992 vp).

Velkajärjestelylain 50 §:n mukaan velkajärjestelyä koskeva hakemus on laadittava vahvistetun kaavan mukaisesti. Asianomaisessa lomakkeessa velallisen edellytetään ilmoittavan muun muassa velkansa. Sen jälkeen kun päätös velkajärjestelyn aloittamisesta on tehty, mitään erityistä velkojen ilmoittamismenettelyä ei lain mukaan enää ole. Siten on ilmeistä, että rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu velan ilmoittamatta jättäminen voi sinänsä tapahtua jo ennen kuin päätös velkajärjestelyn aloittamisesta on tehty. Keskeiseksi kysymykseksi jää kuitenkin, voidaanko velan ilmoittamatta jättäminen rangaista velallisen petoksena, jos varsinaiseen velkajärjestelyyn ei lainkaan ryhdytä.

Rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöksellä suojataan velkojien oikeuksia. Vaikka jo velkajärjestelyhakemuksen jättämiseen liittyy eräitä velkojienkin kannalta merkittäviä oikeusvaikutuksia, kysymyksessä olevan säännöksen keskeisimpänä tarkoituksena kuitenkin on velkojien suojaaminen varsinaisessa velkajärjestelyssä sisällöltään puutteellisesta velkajärjestelyhakemuksesta ehkä aiheutuvilta oikeudenmenetyksiltä. Siten velkajärjestelyn aloittaminen on nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa ollut rangaistavuuden edellytys. Kun A on peruuttanut velkajärjestelyhakemuksensa ja sen käsittely on jäänyt sillensä eikä velkajärjestelyä siis ole aloitettu, syyte velallisen petoksesta on hylättävä.

Tuomiolauselma

A:han kohdistettu syyte hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Mäkilaurila sekä lautamiehet Sahlberg, Eriksson ja Eklöf.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Korhonen, Monika Kuhlefelt ja Lattunen. Esittelijä Outi Kolehmainen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Wirilander, Raulos, Palaja ja Krogerus. Esittelijä Pekka Turunen.

---

[SV]

A, som i sin ansökan om skuldsanering hade dolt en stor del av sina skulder, återtog sin ansökan innan frågan om att inleda skuldsanering hade avgjorts. A åtalades för gäldenärsbedrägeri på den grunden att han i skuldsaneringsförfarandet hade underlåtit att uppge skulder. En förutsättning för straffbarhet var dock, på de grunder som nämndes i Högsta domstolens dom, att skuldsaneringsförfarande hade inletts. Åtalet förkastades därför.

SL 39 kap 2 § 1 mom 4 punkten

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.