Supreme Court dismisses state liability claim where probate court's oversight failure did not cause death notice delay.

Raastuvanoikeus oli laiminlyönyt valvoa, että perunkirjoitus toimitettiin ja perukirja annettiin oikeuteen säädetyssä ajassa. Perillinen ei ollut saanut tietoa perittävän kuolemasta eikä siten ollut valvonut oikeuttaan perintöön. Kun tuomioistuimen valvontavelvollisuuden tarkoituksena ei ollut, että perillinen sai tiedon perittävän kuolemasta, valtio ei ollut velvollinen raastuvanoikeuden laiminlyönnin johdosta korvaamaan perilliselle perintöoikeuden vanhentumisesta aiheutunutta vahinkoa.

PK 20 luku 9 § 1 mom (40/65)

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Paraisten käräjäoikeudessa

B kertoi valtiota vastaan ajamassaan kanteessa, että Helsingin raastuvanoikeus oli laiminlyönyt perintökaaren 20 luvun 9 §:ssä sille säädetyn velvollisuuden valvoa, että hänen 30.8.1971 Helsingissä kuolleen isänsä C:n jälkeen olisi toimitettu perunkirjoitus ja perukirja annettu oikeuteen säädetyn ajan kuluessa. Raastuvanoikeuden valvontavelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena C:n leski oli pystynyt salaamaan B:ltä tämän isän kuoleman niin pitkään, että B:n oikeus perintöön isänsä jälkeen oli vanhentunut.

Mikäli raastuvanoikeus olisi huolehtinut mainitusta valvontavelvollisuudestaan, B olisi todennäköisesti saanut lain edellyttämän kutsun perunkirjoitustilaisuuteen ja siten tullut tietoiseksi isänsä kuolemasta. Tämän tiedon hän olisi saanut viimeistään siinä vaiheessa, kun hänelle olisi ilmoitettu perintöverotuksesta. B:lle aiheutunut vahinko olisi siis varmuudella estynyt, mikäli perunkirjoituksen toimittamista olisi lain mukaisesti valvottu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö oli velvollinen korvaamaan laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Koska vahinko oli aiheutettu julkista valtaa käytettäessä, myös taloudellinen vahinko oli vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan korvattava.

Edellä kerrotuilla perusteilla B vaati, että valtio velvoitettaisiin suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena hänen menettämänsä perintöosuuden arvoa vastaavat 170 000 markkaa korkoineen.

Vastaus

Valtio kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä.

Valtio totesi muun muassa, että perillinen itse vastasi siitä, että hän määräajassa saattoi oikeutensa voimaan. B:n olisi näin ollen itse tullut valvoa, oliko hänen isänsä elossa vai ei. Kun B oli tämän velvollisuutensa laiminlyönyt ja sen vuoksi saanut tietää isänsä kuolemasta vasta seitsemäntoista vuoden kuluttua sen tapahtumisesta, hän oli menettänyt perintöoikeutensa. Perintökaaren 20 luvun 9 §:n mukaan oikeuden tuli valvoa, että perunkirjoitus toimitettiin. Säännöksellä oli lähinnä fiskaalisia tarkoitusperiä, eikä sillä ollut pyritty turvaamaan perillisten vaan pesän ulkopuolisten etuja. Valtiolle ei ollut voinut syntyä kanteessa esitettyä vahingonkorvausvelvollisuutta B:tä kohtaan.

Käräjäoikeuden päätös 14.3.1994

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, ettei raastuvanoikeus ollut valvonut, että perunkirjoitus C:n jälkeen oli toimitettu.

Perintökaaren 20 luvun 9 §:n tarkoituksena ei kuitenkaan ollut turvata perillisen oikeutta perintöön, vaan säännöksellä oli ensisijaisesti fiskaalinen merkitys. Oikeuden tuli huolehtia siitä, että perunkirjoitus toimitettiin asianmukaisesti niin, että perintöverotus voitiin suorittaa.

Jo 1734 vuoden lain perintökaaren 9 luvun 2 §:n mukaan oikeuden tuli valvoa, että perilliset toimittivat perunkirjoituksen. Tuolloin perintökaaressa ei ollut säännöksiä perintöoikeuden vanhentumisesta. Tämä osoittaa että oikeuden velvollisuuteen ei kuulunut valvoa, ettei perillisen perintöoikeus vanhene.

Raastuvanoikeuden laiminlyönti oli ilmeisesti johtanut siihen, ettei C:n perinnöstä ollut maksettu perintöveroa, mutta ei siihen, että kantaja oli menettänyt perintöosansa. Raastuvanoikeuden laiminlyönnillä valvoa perunkirjoituksen toimittamista perintöverotusta varten ja B:n perintöoikeuden vanhentumisella ei ollut sellaista syy-yhteyttä keskenään, että B:llä olisi oikeus saada vahingonkorvausta valtiolta.

Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Turun hovioikeuden tuomio 2.11.1995

C:n kuolinpesään määrätty pesänjakaja oli 17.8.1990 toimitetussa osittaisessa perinnönjaossa vahvistanut, että B:n oikeus saada perintö C:n jälkeen oli vanhentunut, koska B ei ollut perintökaaren 16 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetyssä 10 vuoden määräajassa C:n kuolemasta lukien saattanut oikeuttaan voimaan. Helsingin hovioikeus oli 21.10.1992 antamallaan tuomiolla, jonka Korkein oikeus oli 11.3.1993 antamallaan päätöksellä jättänyt pysyväksi, vahvistanut pesänjakajan päätöksen.

Raastuvanoikeuden edellä selostetusta laiminlyönnistä oli osaltaan ollut seurauksena, että B ei ollut saanut ajoissa tietää C:n kuolemasta. Kun valvonta oli raastuvanoikeuden taholta tältä osin kokonaan laiminlyöty, siinä ei ollut noudatettu kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Valtio oli siten, riippumatta siitä, että C:n oikeudenomistajat olivat laiminlyöneet toimittaa perunkirjoituksen ja ilmoittaa C:n kuolemasta B:lle, velvollinen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla korvaamaan B:lle perintöoikeuden vanhentumisesta syntyneen vahingon.

Näillä ja vahingon määrää koskevalta osalta lausumillaan perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja velvoitti valtion maksamaan B:lle vahingonkorvauksena 75 000 markkaa korkoineen.

Sijaisjäsen, viskaali Tikka lausui: B:n isä C on kuollut 30.8.1971. Perunkirjoitus C:n jälkeen on toimitettu vasta 15.12.1989 eli perintökaaren 20 luvun 1 §:ssä säädetyn kolmen kuukauden määräajan jälkeen. Helsingin raastuvanoikeuden olisi tullut C:n viimeisen asuinpaikan yleisenä alioikeutena perintökaaren 20 luvun 9 §:n 1 momentin (40/65) nojalla valvoa, että perunkirjoitus toimitetaan ja perukirja annetaan oikeuteen säädetyssä ajassa. Sanotussa valvontavelvollisuudessa on kysymys julkisen vallan käyttämisestä, jossa tapahtuneen virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon valtio on vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan. Valtio ei ole kiistänyt B:n väitettä valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä.

C:n kuolinpesään määrätty pesänjakaja on 17.8.1990 toimitetussa osittaisessa perinnönjaossa vahvistanut, että B:n oikeus saada perintö C:n jälkeen on vanhentunut, koska B ei ollut perintökaaren 16 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetyssä 10 vuoden määräajassa C:n kuolemasta lukien saattanut oikeuttaan voimaan. Helsingin hovioikeus on 21.10.1992 antamallaan tuomiolla, jonka Korkein oikeus on 11.3.1993 antamallaan päätöksellä jättänyt pysyväksi, vahvistanut pesänjakajan päätöksen.

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei siten ole muutettava.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

Valtio vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

B vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.4.1997

Perustelut

Perintökaaren 20 luvun 9 §:n (40/65) mukaan oikeuden tuli valvoa, että perunkirjoitus toimitetaan ja perukirja annetaan oikeuteen säädetyn ajan kuluessa. Jos tämä havaittiin laiminlyödyksi, tuli oikeuden asettaa määräaika ja sakon uhka tai, milloin perunkirjoitusta ei ollut toimitettu, määrätä joku toimituttamaan se.

Asiassa on riidatonta, että perintöverolautakunnasta oli asianmukaisesti ilmoitettu Helsingin raastuvanoikeudelle perunkirjoituksen B:n 30.8.1971 kuolleen isän jälkeen olevan tekemättä ja että raastuvanoikeus on laiminlyönyt edellä mainittuun lainkohtaan perustuvat velvollisuutensa.

Perintökaaren 20 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan perunkirjoituksen ajasta ja paikasta on, milloin se voi sanottavaa hankaluutta tuottamatta tapahtua, hyvissä ajoin sitä ennen annettava tieto kuolinpesän osakkaille. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan perukirjaan on merkittävä osakkaiden nimet ja 2 momentin mukaan perunkirjoitustilaisuudesta poissa olevan osakkaan osalta myös, milloin ja millä tavalla hänelle on annettu tieto perunkirjoituksesta. Jos jollekulle ei ole annettu tietoa lainkaan, on viimeksi mainitun lainkohdan mukaan myös se sekä syy siihen merkittävä perukirjaan. Näiden tiedoksianto- ja merkintävelvoitteiden johdosta on ilmeistä, että B olisi saanut tiedon isänsä kuolemasta, jos raastuvanoikeus olisi täyttänyt alussa todetun valvontavelvollisuutensa perunkirjoituksen toimittamiseksi.

Valtion vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukainen vastuu B:lle hänen perintöoikeutensa vanhentumisesta edellyttäisi kuitenkin, että tuomioistuimelle säädetyn valvontavelvollisuuden yhtenä tarkoitusperänä olisi ollut myötävaikuttaa perillisen mahdollisuuteen saada tieto perittävän kuolemasta. Tätä kysymystä selvitetään seuraavassa.

Perintökaaren 16 luvun 1 §:n mukainen perinnön voimaan saattamiselle asetettu 10 vuoden määräaika lasketaan perittävän kuolemasta eikä perintöoikeuden menettämiseen vaikuta se, onko perillinen ollut kuolemasta tietoinen vai ei. Säännöksen tarkoituksena on, että perillisen on itse valvottava oikeuttaan perintöön.

Perunkirjoituksen keskeinen tarkoitus on pesän varojen ja velkojen selvittäminen. Perintökaaren 20 luvun 9 §:ssä tuomioistuimelle asetetun valvontavelvollisuuden ja siihen liittyvien toimenpiteiden tarkoituksena oli saamalla perunkirjoitusvelvollinen täyttämään velvollisuutensa turvata perintöverotuksen toimittaminen ja kuolinpesän velkojien edut. Sitä vastoin niiden tarkoituksena ei ollut huolehtia siitä, että perunkirjoituksen ajasta ja paikasta tiedotettiin kuolinpesän osakkaille. Myöskään oikeuteen jätettyä perukirjaa koskeva tarkastusvelvollisuus ei käsittänyt velvollisuutta huolehtia tiedoksiannon todellisesta tapahtumisesta vaan siitä, että perukirjaan oli tehty perintökaaren 20 luvun 3 §:n 2 momentissa edellytetyt tiedon antamista koskevat merkinnät.

Näin ollen perintökaaren 20 luvun 9 §:n tarkoituksena ei ollut asettaa tuomioistuimelle velvollisuutta valvoa, että perillinen sai tiedon perittävän kuolemasta. Valtio ei siten ole velvollinen korvaamaan B:n perintöoikeuden vanhentumisesta aiheutunutta vahinkoa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet Lindroos, Janhonen ja Simola.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Brunila, Mikkola ja Tikka, joka myös esitteli asian (erim).

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Paasikoski, Raulos, Palaja ja Vuori. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund.

---

[SV]

Rådstuvurätten hade underlåtit att övervaka att en bouppteckning förrättades och att bouppteckningsinstrumentet inlämnades till rätten inom stadgad frist. En arvinge hade inte fått kännedom om arvlåtarens död och hade därför inte bevakat sin rätt till arv. Eftersom syftet med domstolens övervakningsplikt inte var att arvingen skulle få kännedom om arvlåtarens död var staten inte skyldig att på grund av rådstuvurättens underlåtelse betala skadestånd till arvingen för skada förorsakad av att rätten till arv hade preskriberats.

ÄB 20 kap 9 § 1 mom (40/65)

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.