Supreme Court dismisses claim for severance pay when 227-day layoff does not prove employer intent to terminate.

Maalausliikkeen työntekijät A ja B olivat irtisanoneet työsopimuksensa oltuaan lomautettuina yhtäjaksoisesti 227 päivää.

Vrt.

KKO:1994:24

KKO:1995:91

KKO:1995:92

Lomautus ei ollut kestänyt niin kauan, että siitä sinänsä olisi voitu päätellä työsuhteiden päättyneen. Ei myöskään voitu pitää ilmeisenä, ettei työnantaja olisi kyennyt tarjoamaan työntekijöille uudelleen työtä. Muutoinkaan ei voitu päätellä, että työnantajalla olisi ollut tarkoitus päättää työntekijöiden työsuhteet. Työnantaja ei siten ollut velvollinen suorittamaan työntekijöille korvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä.

Vrt.

KKO:1995:92

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Jyväskylän kihlakunnanoikeudessa

Rakennusliiton Keski-Suomen Aluejärjestö ry kertoi Tasoiteliike C Ky:tä ja sen vastuunalaista yhtiömiestä C:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että maalarit A ja B olivat työskennelleet yhtiön palveluksessa toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa, A 3.3.1985 ja B 29.7.1985 alkaen. Yhtiö oli taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtuneen työn vähyyden nojalla lomauttanut A:n ja B:n kahden viikon ilmoitusajalla 15.7.1991 alkaen toistaiseksi. Yhtiö ei kuitenkaan ollut kutsunut A:ta ja Bttä töihin lomautuksen kestettyä työsopimuslain 30 §:n 1 momentissa säädetyn tilapäisen lomautuksen enimmäisajan 90 päivää, vaan oli käynyt ilmeiseksi, että A:ta ja Bttä ei tulla enää kutsumaankaan töihin.

A ja B olivat lomautuksensa kestettyä 227 päivää itse irtisanoneet työsopimuksensa, koska oli ollut selvää, että yhtiö oli lomauttaessaan työntekijänsä tosiasiallisesti myös tarkoittanut päättää näiden työsuhteet. Mikäli tämä ei ollut ollut yhtiön alkuperäinen tarkoitus, se oli kuitenkin myöhemmin lomautuksen kestäessä muuttunut yhtiön tarkoitukseksi. Lopullisen irtisanomistahdonilmaisun yhtiö oli kuitenkin jättänyt tekemättä ja ilmeisen selvästi siksi, että A:n ja B:n lomautus oli pantu täytäntöön kahden viikon ennakkoilmoitusajalla, mutta heidän työehtosopimuksen mukainen irtisanomisaikansa oli yhdeksän viikkoa. A:n ja B:n työsopimusten irtisanominen olisi samanaikaisesti synnyttänyt työnantajalle työsopimuslain 42 §:n 2 momentin mukaisen maksuvelvollisuuden.

Työnantaja ei voinut välttyä työsopimuslain 38 a §:n ja 42 §:n 2 momentin mukaisista velvoitteistaan naamioimalla työsuhteiden päättämiset lomautuksiksi. Muussa tapauksessa työsopimuslain 38 §:n mukaiset irtisanomisajat menettäisivät merkityksensä, sillä toimintaansa supistava yritys voisi lomauttamalla pysyvästi työntekijöitään noudattaa kaikkien kohdalla kahden viikon ennakkoilmoitusaikaa. Mikäli työnantaja ei irtisano työntekijöitään lomautuksen jo muututtua työsopimuslain 30 §:n mukaisesta tilapäisestä työn vähenemisestä pysyväksi olotilaksi, työntekijöillä täytyy olla mahdollisuus itse päättää työsopimuksensa ja näin menetellen synnyttää työnantajalle velvollisuus työsopimuslain mukaisten velvoitteiden suorittamiseen.

Yhtiön menettelyn johdosta A:lle ja B:lle oli syntynyt työsopimuslain nojalla oikeus irtisanomisajan palkkaan siltä osalta kuin heidän työehtosopimuksen mukainen irtisanomisaikansa ylitti heidän hyväkseen saamansa lomautusilmoitusajan. Saatavan erääntymisajankohtana voitiin pitää sitä hetkeä, jolloin A ja B olivat olleet pakotettuja itse päättämään työsopimuksensa, koska työnantaja ei ollut työsopimuslain tarkoituksen vastaisesti sitä tehnyt. A:lle ja B:lle oli syntynyt lisäksi oikeus työsopimuslain 22 §:n 5 momentin mukaiseen odotusajan palkkaan, koska työnantaja ei ollut maksanut vaatimuksesta huolimatta heidän irtisanomisajan palkkasaataviaan välittömästi työsuhteiden päättymisen jälkeen.

Tämän vuoksi yhdistys, jolle A ja B olivat siirtäneet saatavansa, vaati, että yhtiö ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan yhdistykselle A:n osalta irtisanomisajan palkkaa 19 600 markkaa ja odotusajan palkkaa 3 360 markkaa sekä B:n osalta irtisanomisajan palkkaa 14 840 markkaa ja odotusajan palkkaa 2 544 markkaa, kaikki 16 prosentin korkoineen, irtisanomisajan palkat 26.2.1992 lukien ja odotusajan palkat 26.3.1992 lukien.

Vastaus

Yhtiö ja C kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä. Yhtiö oli tilauskannan heikentymisen vuoksi ollut kesän 1991 aikana pakotettu lomauttamaan palveluksessaan olleet seitsemän maalaria. Tilauskannan paranemisen vuoksi yhtiö oli loka-marraskuussa 1991 kutsunut neljä lomautettua työntekijäänsä takaisin työhön. Helmikuussa 1992 yhtiö oli joutunut uudelleen lomauttamaan kaksi työntekijäänsä, mutta toukokuussa 1992 yhtiö oli kutsunut kaikki tuolloin lomautettuna olleet työntekijänsä takaisin työhön. Yhtiö olisi siten keväällä 1992 kutsunut myös A:n ja B:n takaisin työhön, mikäli he eivät olisi sitä ennen itse päättäneet työsuhteitaan. Yhtiöllä ei ollut ollut tosiasiallista tarkoitusta päättää A:n ja B:n työsuhteita.

Kihlakunnanoikeuden päätös 31.3.1993

Kihlakunnanoikeus lausui selvitetyksi, että yhtiö oli lomauttanut A:n ja B:n 15.7.1991 alkaen toistaiseksi, minkä jälkeen nämä olivat 26.2.1992 itse irtisanoneet työsopimuksensa. Yhtiö oli syksyllä 1991 ja keväällä 1992 kutsunut lomautettuja työntekijöitään takaisin työhön.

Työntekijän lomauttamista koskevan työsopimuslain 30 §:n 1 momentin mukaan lomauttaminen oli mahdollista samoilla edellytyksillä kuin työsopimuksen irtisanominen. Lisäksi lomauttaminen oli mahdollinen enintään 90 päiväksi siinä tapauksessa, että työ oli vähentynyt tilapäisesti. Lomauttaminen oli aina tarkoitettu työnantajan käytettävissä olevaksi lievemmäksi vaihtoehdoksi työsopimuksen irtisanomiselle tai purkamiselle. Oikeuskäytännössä tilapäisyyden käsitettä oli tässä yhteydessä tulkittu niin, että työn vähentymisen tuli kestää enintään 90 päivää. Mainittua tapausta lukuunottamatta toistaiseksi tapahtuneen lomauttamisen kestolle ei ollut asetettu enimmäispituutta.

Työsopimuslain 42 §:n 1 momentin mukaan lomautetulla työntekijällä oli säännönmukaisesti oikeus irtisanoa työsopimuksensa päättymään milloin tahansa lomautusaikana. Saman lainkohdan 2 momentin mukaan milloin lomauttaminen oli tullut voimaan työntekijän saamatta hyväkseen työsopimuksen lakkaamista koskevaa irtisanomisaikaa ja työnantaja ennen lomauttamisen päättymistä irtisanoi työsopimuksen, hänen oli korvattava työntekijälle irtisanomisajan palkan tai sen osan menettämisestä näin aiheutunut vahinko, ellei toisin ollut sovittu.

Lainsäädäntöön ei sisältynyt vastaavaa säännöstä työntekijän oikeudesta työsopimuslain 38 a §:ssä säädettyyn irtisanomisajan palkkaan siinä tapauksessa, että työntekijä itse irtisanoi työsopimuksensa. Työntekijällä ei myöskään ollut suoraan lain nojalla oikeutta vaatia ylipitkän lomautuksen johdosta työnantajalta muodollista irtisanomista ja sitä kautta työsopimuslain 42 §:n 2 momentin tarkoittamaa korvausta.

Keskusjärjestöjen SAK:n ja STK:n välisen irtisanomissuojasopimuksen soveltamisohjeisiin sisältyi määräyksiä ylipitkistä lomautuksista aiheutuvien ongelmien ratkaisemiseksi. Määräysten mukaan työntekijällä, joka työsopimuslain 42 §:n 1 momentin nojalla irtisanoi työsopimuksensa yli 150 päivää kestäneen yhdenjaksoisen ja toistaiseksi tapahtuneen lomautuksen jälkeen, oli työsopimuslain 42 §:n 2 momentin mukainen korvauksen määrän osalta ohjeissa kerrotuin tavoin rajoitettu oikeus korvaukseen irtisanomisajan palkan menettämisestä aiheutuvasta vahingosta. Sanottua soveltamisohjetta oli 1.3.1992 lukien muutettu muun muassa siten, että lomautuksen oli tullut 150 päivän sijasta kestää 225 päivää.

Suomen Maalarimestariliitto ry:n ja Rakennustyöläisten Liitto ry:n 4.4.1990 - 29.2.1992 välisenä aikana voimassa olleen maalarinalan työehtosopimuksen 4 §:n mukaan nyt esillä oleviin lomauttamista ja työsuhteen päättymistä koskeneisiin tilanteisiin olivat tulleet sovellettaviksi irtisanomissuojaa ja lomauttamista rakennusalalla koskevat määräykset, jotka eivät sisältäneet toistaiseksi tapahtuvan lomautuksen enimmäiskestoa. Työehtosopimus poikkesi siten SAK:n ja STK:n irtisanomissuojasopimuksesta.

Oikeutta kanteessa vaadittuun irtisanomisajan palkkaan ja muihin vaateisiin ei siten voitu perustaa puheena olevissa työsuhteissa noudatettaviin sopimusehtoihin eikä suoranaiseen lain säännökseen.

Työsopimuslain 38 a §:n mukaan työntekijällä oli oikeus palkalliseen irtisanomisaikaan. Työoikeuden yleisten työntekijän suojelua koskevien periaatteiden mukaista ei ollut, että työnantaja voisi välttyä irtisanomisajan palkan maksamiselta pelkästään turvautumalla työsopimuksen irtisanomisen tai purkamisen sijasta lain niitä lievemmäksi vaihtoehdoksi tarkoittamaan lomauttamiseen. Lomautuksen ja työsuhteen päättämisen välinen rajanveto suoritettiin sillä perusteella, oliko työntekijällä myöhemmin mahdollisuus palata työhön, vai merkitsikö työnantajan toimenpide työsuhteen lopullista päättämistä. Ratkaisevana seikkana irtisanomisajan palkan maksamisen osalta oli näin ollen pidettävä sitä, oliko lomauttaminen tosiasiallisesti muuttunut työntekijän irtisanomiseksi niin, ettei työnantajalla enää ollut tarkoitustakaan jatkaa työsuhdetta.

Yhtiö oli jättänyt oikeudelle kahdeksan kappaletta vastauksia tarjouspyyntöihin. Vastaukset ajoittuivat ajalle 18.6.1991 - 26.3.1992. Todistajana kuultu A. Puolimatka Oy:n alihankinta-asioista vastannut henkilö oli kertonut Tasoiteliike C Ky:n tehneen puolet yhtiön aliurakoista. Todistajan mukaan hänen edustamansa yhtiö oli käynyt neuvotteluja Tasoiteliike C Ky:n kanssa urakoista vuonna 1992, mutta viimeksi mainittu ei ollut näitä saanut hinnasta johtuen.

Ottaen huomioon annetun selvityksen rakennusalan poikkeuksellisen huonojen suhdanteiden alkamisesta kesän 1991 jälkeen, todistajana kuullun henkilön kertomuksesta ilmenneet seikat sekä muu asiassa esitetty selvitys, ei voitu päätellä, kun vastanäyttöä ei ollut esitetty, ettei Tasoiteliike C Ky:llä A:n ja B:n irtisanoessa työsuhteensa olisi ollut enää tarkoitustakaan jatkaa näiden työsuhteita.

Sen vuoksi yhdistyksellä ei ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan eikä odotusajan palkkaan.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 13.10.1993

Yhdistys valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui lisäperusteluna kihlakunnanoikeuden ratkaisuun, että työntekijällä oli katsottava olevan työsopimuslain 43 §:n 3 momentin nojalla oikeus purkaa sopimus, milloin lomautus oli jatkunut kohtuuttoman kauan eikä työtä ollut lähiaikoina tiedossa. Eräissä työehtosopimuksissa työntekijälle oli myönnetty purkuoikeus, milloin lomautus oli kestänyt 150 päivää, 1.3.1992 jälkeen 225 päivää, ja samalla oikeus työsopimuslain 42 §:n 2 momentin mukaisesti laskettuun irtisanomisajan palkkaan. Kysymyksessä olevien työntekijöiden alalla tällaista työehtosopimusta ei ollut. Heidän oikeutensa irtisanomisajalta määräytyi työsopimuslain 51 §:n 2 momentin mukaan, jos purkaminen oli johtunut työnantajan tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä. Kantaja ei ollut tätä näyttänyt. Työnantajan ei ollut myöskään näytetty lomautuksella kiertäneen työntekijän irtisanomissuojaa.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Yhdistykselle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhdistys toisti aikaisemmin tekemänsä vaatimukset.

Yhtiö ja C vastasivat yhteisesti valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 30.5.1995

Perustelut

Tasoiteliike C Ky:n tilauskanta on heikentynyt kesällä 1991, minkä seurauksena yhtiö on joutunut lomauttamaan työntekijänsä. C on kihlakunnanoikeudessa ilmoittanut yhtiöllä tuolloin olleen palveluksessaan seitsemän vakinaista maalaria.

Tilauskannan parannuttua yhtiö on syksyllä 1991 kutsunut neljä lomautettuna ollutta työntekijäänsä työhön. Heistä kaksi on uudestaan lomautettu helmikuussa 1992. Yhtiö on toukokuussa 1992 kutsunut kolme ja kesällä 1992 loput lomautettuina vielä olleet työntekijänsä työhön. Yhtiössä ovat tuolloin olleet työssä kaikki ne kutsun vastaanottaneet työntekijät, jotka eivät olleet päättäneet työsuhteitaan.

A:n ja B:n lomautus on heidän 26.2.1992 tapahtuneeseen irtisanoutumiseensa mennessä kestänyt yhtäjaksoisesti 227 päivää.

A:n ja B:n lomautus ei ole kestänyt niin kauan, että siitä sinänsä voitaisiin päätellä heidän työsuhteensa tosiasiallisesti päättyneen. Ei myöskään voida pitää ilmeisenä, ettei yhtiö olisi kyennyt tarjoamaan A:lle ja B:lle uudelleen työtä. Ottaen huomioon edellä kerrottu yhtiön lomautusten jälkeinen menettely, ei muutoinkaan voida päätellä, että yhtiöllä olisi ollut tarkoitus päättää A:n ja B:n työsuhteet. Yhdistyksellä ei siten ole oikeutta vaatimaansa korvaukseen irtisanomisajan palkan menetyksestä eikä odotusajan palkkaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kangasmaa, Hagman ja Auerma. Esittelijä Marjukka Huuskonen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Tulenheimo-Takki, Taipale, Wirilander ja Palaja. Esittelijä Risto Jalanko.

---

[SV]

En målerifirmas arbetstagare A och B hade uppsagt sina arbetsavtal efter att de varit permitterade 227 dagar.

Jfr

KKO:1994:24

KKO:1995:91

KKO:1995:92

Permitteringen hade inte varat så länge, att man av detta hade kunnat sluta sig till att arbetsförhållandena hade upphört. Det kunde inte heller anses uppenbart att arbetsgivaren inte på nytt skulle ha kunnat erbjuda arbetstagarna arbete. Inte heller i övrigt kunde man sluta sig till att arbetsgivarens avsikt varit att avsluta arbetstagarnas arbetsförhållanden. Arbetsgivaren var således inte skyldig att betala ersättning åt arbetstagarna för förlust av lön under uppsägningstiden.

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.