Supreme Court partially allowed consumer protection claim, reducing liability for large foreign purchases where merchant verification was insufficient.

Ään.

Rajattoman luoton korttina markkinoitu luottokortti oli anastettu ulkomailla ja katoamisilmoitus oli viivästynyt. Luottokortilla oli kahden päivän aikana tehty useita ostoksia, joista suurin oli ollut määrältään noin 10 000 markkaa, yhteensä noin 38 000 markan arvosta. Kun myyjät olivat puhelimitse varmistautuneet siitä, ettei katoamisilmoitusta ollut tehty, heillä ei katsottu olleen aihetta erityisiin varotoimiin pelkästään ostosten suuruuden perusteella. Asianmukaisen katoamisilmoituksen laiminlyönyt luottokortin haltija oli siten vastuussa kortilla tehtyjen ostosten maksamisesta luottokorttiyhtiölle.

KuluttajansuojaL 7 luku 19 § 2 mom

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

Diners Club Finland Oy on kertonut A:ta vastaan ajamassaan kanteessa, että yhtiö oli 24.4.1989 tehnyt luottokorttisopimuksen A:n kanssa. Lomamatkalla Espanjassa A oli ryöstetty, jolloin muun muassa Diners Club -kortti joutui pois hänen hallustaan. Ryöstö oli tapahtunut 5.11.1989 noin kello 23.00, mutta ilmoitus tapahtumasta oli tullut yhtiölle vasta 8.11.1989 kello 8.30. A oli laiminlyönyt kuluttajansuojalain 7 luvussa mainitun kohtuullisen ajan katoamisilmoitusta tehdessään. Laiminlyönnin perusteella A oli kortin haltijana vastuussa kortilla tehdyistä ostoista ilmoituspäivään saakka. Korttia oli käytetty 6. - 7.11.1989 yhteensä 37 998,74 markan edestä. A ei ollut suorittanut määrää kehotuksista huolimatta.

Espanjalainen myyjäliike, jossa korttia oli käytetty maksuvälineenä, oli tarkistanut kortin takapinnalta A:n nimikirjoituksen ja verrannut sitä tositteisiin tehtyyn nimikirjoitukseen. Kuten esimerkiksi A:n luottokorttihakemuksen nimikirjoitusnäytteestä voitiin havaita, ei nimikirjoituksen ja kyseisten ostotositteiden sisältämien nimikirjoitusten välillä ollut juurikaan eroa, ei ainakaan sellaista, että se olisi voitu normaalissa tarkastuksessa havaita. Tämän lisäksi myyjäliikkeestä oli otettu yhteyttä yhtiöön ja pyydetty veloituksille hyväksymistä. Tällä yhteydenotolla oli tarkistettu paitsi tilinhaltijan luottokelpoisuus myös se, oliko kortti ilmoitettu kadonneeksi tai varastetuksi. Jos A olisi ajoissa ilmoittanut yhtiölle korttinsa varastamisesta, ei korttia tuossa tilanteessa olisi voitu enää käyttää.

Näillä perusteilla yhtiö katsoi A:n olevan vastuussa kortilla katoamisen jälkeen tehdyistä ostoksista, koska myyjäliike oli riittävän huolellisesti ja kuluttajansuojalain vaatimin tavoin varmistautunut kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia.

Analogiaa pankkikortin ja luottokortin välillä ei voitu tuotteiden erilaisuuden vuoksi soveltaa. Laki ei tuntenut tavanomaisen ostoksen käsitettä. Yhtiö ei myöskään edellyttänyt kortin käyttäjän henkilöllisyyden tarkistamista. Yhtiön sisäisten ohjeiden mukaan henkilöllisyys tarkistettiin ainoastaan silloin, kun pankista nostettiin käteistä. Tietyn määrän ylittävistä ostoksista oli ostajan luottokelpoisuus tarkistettava. Tässäkin tapauksessa myyjäliike oli suorittanut tarkistuksen.

Tämän vuoksi yhtiö vaati, että A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle pääomaa 37 998,75 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.12.1989 lukien sekä korvausta oikeudenkäyntikuluista 16 prosentin korkoineen.

Vastaus

A kiisti kanteen perustellen kiistämistään muun muassa seuraavasti.

A oli tehnyt yhtiön kanssa luottokorttisopimuksen vuonna 1989. Tuolloin yhtiön luottokorttiesitteessä oli korostettu luottokortin turvallisuutta seuraavasti: "Sinulla on rajaton luotto. Silti korttisi on turvallinen. Omavastuu kortin kadotessa enintään 250 markkaa". Tällä tavoin Diners Club -kortin esitteessä oli luotu mielikuvaa turvallisesta luottokortista.

Ottaen huomioon kielivaikeudet ja huonot puhelinyhteydet A katsoi, ettei hän ollut laiminlyönyt välitöntä ilmoittamisvelvollisuuttaan eikä siten ollut vastuussa kortilla tehdyistä laittomista ostoksista. Joka tapauksessa A saattoi olla vastuussa kortilla ennen katoamisilmoitusta tehdyistä ostoksista vain siinä tapauksessa, että myyjäliike oli riittävän huolellisesti varmistautunut siellä asioineen kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia maksuvälineenä.

Pankit olivat jakaneet riskiä pankkikortinkäyttäjien ja myyjäliikkeiden välillä ns. pankkikorttitakuujärjestelmän avulla. Järjestelmässä myyjän oli ostoksen ylittäessä 300 markkaa tarkistettava haltijan henkilöllisyys kuvallisesta pankkikortista, henkilötodistuksesta, ajokortista tai passista. Jos ostoksen suuruus ylitti 1 000 markan suuruisen takuurajan, oli myyjäliikkeen varmennettava ostos soittamalla kortin myöntäneen pankin varmennuspalveluun. Pankkikorttitakuujärjestelmää oli pidettävä eräänä ohjeena arvioitaessa, minkä suuruisten ostosten pankkikortilla ostaminen (ja analogisesti myös luottokortilla) velvoitti myyjäliikkeen tarkistamaan haltijan henkilöllisyyden. Pankkien käyttämän järjestelmän tapaan olisi yhtiö voinut sopia myyjäliikkeidensä kanssa riskinjaosta myyjien ja luottokortin käyttäjien välillä ottaen huomioon myös yksittäisen luottokortin käyttäjän riskinkantokyky.

Laittomasti tehtyjen ostosten suuruus oli vaihdellut 1 100 markan ja 10 200 markan välillä. Mikään näistä ostoksista ei ollut ollut "tavallinen" kertaostos määrältään. Kun otettiin huomioon ostosten suuruus ja se, että luottokortin käyttäjä ei ilmeisesti ollut ollut suomalainen, ostotilanteet olivat olleet niin epäilyttäviä, että myyjien olisi pitänyt tarkistaa luottokortin käyttäjän henkilöllisyys. Koska myyjäliikkeet saadun selvityksen mukaan eivät olleet varmistautuneet kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia maksuvälineenä, A ei ollut vastuussa näistä yhdeksästä ostoksesta.

Raastuvanoikeuden päätös 23.10.1991

Raastuvanoikeus totesi lain edellyttävän, että kortin haltija ilmoittaa kortin häviämisestä viipymättä. Myös luottoehdoissa edellytettiin, että kortin katoamisesta tai anastamisesta oli välittömästi ilmoitettava luotonantajalle.

Kuluttajavalituslautakunta oli todennut A:n laiminlyöneen kohtuullisessa ajassa ilmoittaa luotonantajalle kortin hallinnan menetyksestä. A oli tehnyt katoamisilmoituksen yli kaksi vuorokautta kortin anastuksesta, mitä ei enää voitu pitää viipymättä tehtynä. Ilmoitus oli tehty liian myöhään.

Ottaen huomioon käytettävissä olleet viestintämahdollisuudet A ei ollut näyttänyt sellaista estettä, jonka perusteella hän olisi vapautunut myöhään tehdyn katoamisilmoituksen aiheuttamasta vastuusta.

Laki ei edellyttänyt kortin käyttäjän henkilöllisyyden todistamista. Lain ja luottoehtojen mukaan myyjäliikkeen huolellisuusvelvollisuuteen ei kuulunut ostosten markkamääräinen tarkistaminen vastaajan esittämän tavanomaisen ostos -käsitteen rajoissa. Luotonantajan sisäisen luottorajan puitteissa, mikä Suomessa oli 3 000 markkaa, oli kuitenkin tarkistettava tunnisteen käyttäjän oikeus. Yhtiö oli näyttänyt, että tämä sisäinen tarkistus oli suoritettu. A ei puolestaan ollut näyttänyt, että myyjäliikkeet eivät olisi asianmukaisesti varmistautuneet kortin haltijan oikeudesta käyttää korttia.

Yhtiön esitteessä mainostettu 250 markan omavastuu koski samassa esitteessä olevien luottoehtojen mukaan vain sellaista tapausta, jossa kortin katoamisesta oli ilmoitettu ilman viivytystä.

Katoamisen jälkeen kanteessa tarkoitetulla kortilla tehdyistä ostoksista oli maksamatta kanteessa vaadittu määrä. A oli siitä vastuussa.

Kerrotuilla perusteilla raastuvanoikeus velvoitti A:n suorittamaan Diners Club Finland Oy:lle 37 998,75 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.12.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikulujen korvauksena 5 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 23.10.1991 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 31.3.1993

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati kanteen hylkäämistä.

Yhtiö vastasi valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.9.1994

Perustelut

A ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt sitä, että hän oli luottokorttinsa hallinnan menettäneenä tilinhaltijana kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyönyt luottokortin asianmukaisen katoamisilmoituksen. A:n mukaan yhtiö on kuitenkin velvollinen näyttämään toteen, että ulkomaiset myyjät tai palvelusten suorittajat, jotka ovat sallineet luottokortin haltijana esiintyneen henkilön käyttää korttia maksuvälineenä, olisivat riittävän huolellisesti varmistautuneet kortin haltijana esiintyneen oikeudesta käyttää A:lle kuulunutta luottokorttia. Kun tätä ei ollut näytetty, A on katsonut kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla vapautuneensa velvollisuudesta korvata luottokortin oikeudettomasta käytöstä yhtiölle aiheutunut vahinko.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan tilinhaltija ei luottokortin katoamisilmoituksen laiminlyönnistä huolimatta vastaa kortin oikeudettomasta käytöstä, jos myyjä tai palveluksen suorittaja taikka se, joka näiden edustajana on ottanut luottokortin maksuvälineenä vastaan, ei ole riittävän huolellisesti varmistautunut kortin haltijana esiintyvän oikeudesta käyttää korttia. Yhtiö on ilmoittanut tässä suhteessa noudattavansa käytäntöä, jonka mukaan luottokortin maksuvälineenä vastaanottavan myyjän tulee aina verrata luottokortin haltijana esiintyvän nimikirjoitusta luottokortissa olevaan haltijan omaan nimikirjoitusnäytteeseen. Yli 3 000 markan määräisen maksun osalta myyjän pitää vielä erikseen puhelimitse varmistautua muun muassa siitä, ettei luottokortin haltija ole ilmoittanut korttiaan kadonneeksi tai anastetuksi.

On tarkoituksenmukaista lähteä siitä, että kerrottua tarkistuskäytäntöä on, kansainvälisen luottokorttijärjestelmän toimintaedellytykset huomioon ottaen, pidettävä yleensä myös kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan kannalta riittävänä. Tämän pidemmälle meneviä varotoimia, kuten henkilöllisyyden tarkistamista, voidaan edellyttää ainoastaan silloin, kun myyjällä on erityistä syytä epäillä luottokortin hallintaa ja käyttöä oikeudettomaksi. Riittävälle huolellisuudelle on kuitenkin ongelmallista määrittää yleispätevää mittapuuta, kun luottokortteja käytetään paitsi Suomessa myös ulkomailla. On todennäköistä, että oikeudettoman käytön epäilykynnys vaihtelee kunkin maan olosuhteista riippuen.

Puheena olevassa asiassa ei ole selvitetty niitä olosuhteita, joissa luottokorttia on Espanjassa oikeudettomasti käytetty. Ainoastaan ostosten ajankohdat ja markkamääräiset arvot ovat tiedossa. Myyjät ovat yhtä alle 3 000 markan ostoa lukuunottamatta tarkistaneet puhelimitse, ettei A:n kortista ollut tehty katoamisilmoitusta. Kortin oikeudettoman käyttäjän nimikirjoitukset eivät ole siinä määrin poikenneet A:n omasta nimikirjoituksesta, että myyjillä olisi nimikirjoitusvertailun perusteella ollut syytä erityiseen epäluuloon.

Yhtiö on markkinoinnissaan korostanut luottokortin turvallisuutta ja haltijan rajallista omavastuuta katoamistapauksissa. Tämän turvallisuuden edellytyksenä on kuitenkin ollut se, että kortin haltija noudattaa hänelle luottokorttisopimuksen mukaan kuuluvia velvollisuuksia. Ei ole edes väitetty, ettei A:lle olisi ilmoitettu hänelle luottokortin haltijana kuuluvasta ilmoitusvelvollisuudesta katoamistapauksissa. Luottokortin etuna on korostettu paitsi luoton rajattomuutta myös luottokortin helppokäyttöisyyttä. Tämä merkitsee käytännössä muun muassa sitä, ettei kortin haltijan tarvitse korttia käyttäessään todistaa henkilöllisyyttään. Tähän nähden on ennalta arvattavissa, että asianmukaisen katoamisilmoituksen laiminlyönyt luottokortin haltija joutuu kantamaan riskin huomattavan suurestakin vahingosta luottokortin väärinkäyttötapauksissa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian laatuun nähden Diners Club Finland Oy saa pitää yhtiöllä vastauksen antamisesta Korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet kulut vahinkonaan.

Esittelijän ehdotus ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Nuorempi oikeussihteeri Kontio: Korkein oikeus lausunee perusteluina ja tuomiolauselmana seuraavaa.

Perustelut

A:lle hakemuksesta myönnetty Diners Club -luottokortti on ollut niin sanottu rajattoman luoton kortti. Kortti on oikeuttanut saamaan vuotuista jäsenmaksua vastaan maksuaikaa kaikille Diners Club -yritysten tavaroiden ja palvelusten maksuille. Luottokorttia koskevien yleisten ehtojen mukaan kortti on ollut voimassa määrätyn ajan ja A:n tapauksessa vuoden 1991 toukokuuhun asti.

A on kertonut menettäneensä luottokorttinsa ryöstön yhteydessä Espanjassa Las Palmasissa 5.11.1989 kello 23.00. Hän on ilmoittanut luottokorttinsa katoamisesta 8.11.1989 kello 8.30 Diners Club Finland Oy:lle. Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet, ilmoitusta ei ole tehty kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 3 kohdan tarkoittamalla tavalla viipymättä. Näin ollen pääsääntöisesti vastuu luottokortilla katoamisen jälkeen suoritetuista ostoista olisi A:lla. Pykälän 2 momentin 2 kohdan poikkeussäännöksen mukaan tilinhaltija ei kuitenkaan vastaa tunnisteen oikeudettomasta käytöstä, jos myyjä tai palveluksen suorittaja taikka se, joka näiden edustajana on ottanut vastaan tunnisteen, ei ole riittävän huolellisesti varmistautunut haltijan oikeudesta käyttää tunnistetta.

Tapauksen ongelmana on siten se, voidaanko myyjän tai myyjän edustajan katsoa ostotilanteessa riittävän huolellisesti varmistautuneen kortin haltijan oikeudesta käyttää korttia.

A:n luottokorttia hyväksi käyttäen on Las Palmasissa 6. - 7.11.1989 suoritettu liikkeissä ostoksia, jotka ovat Suomen markoiksi muunnettuina olleet arvoltaan seuraavat:

Päiväys

Ostos

6.11.

10 202,50 markkaa

6.11.

9 275,00 markkaa

6.11.

2 339,53 markkaa

6.11.

1 099,64 markkaa

6.11.

1 655,59 markkaa

6.11.

5 898,90 markkaa

6.11.

1 465,45 markkaa

7.11.

4 600,40 markkaa

7.11.

1 461,74 markkaa

Espanjalaiset liikkeet ovat lukuunottamatta 1 461,74 markan ostosta tarkistaneet puhelimitse yhtiöltä tilinhaltijan luottokelpoisuuden ja sen, oliko kortti ilmoitettu kadonneeksi tai anastetuksi. Tämän lisäksi yhtiön mukaan liike oli verrannut luottokortin kääntöpuolella olevaa A:n nimikirjoitusta luottotositteeseen tehtyyn allekirjoitukseen.

A on puolestaan katsonut, ettei nimikirjoitusten vertaaminen ollut ollut riittävää varmistumista. Tästä A:n lausumasta on pääteltävissä, ettei hän sinänsä riitauta myyjäpuolen suorittamaa nimikirjoitusten vertailua. Sitäpaitsi luottotositteiden nimikirjoituksissa ei verrattaessa niitä A:n luottokorttia koskevan hakemuksen allekirjoitukseen ole todettavissa mainittavia eroja.

Kulutusluottoja koskevan kuluttajansuojalain 7 luvun esitöissä (HE n:o 88/1985) mainitaan myyjäpuolen varmistusvelvollisuuden täyttämisestä esimerkkinä se, että myyjä ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, että kortissa oleva nimikirjoitusnäyte on selvästi erilainen kuin kortin haltijan nimikirjoitus. Tällöin myyjän voitaisiin esityksen mukaan katsoa laiminlyöneen varmistusvelvollisuutensa.

Hallituksen esityksen pohjana olleessa kulutusluottotyöryhmän mietinnössä (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu n:o 8/1982) lausutaan, että esimerkiksi kortin käyttäjän käyttäytyminen, ostosten laajuus tai muu seikka voivat olla sellaisia perusteita, jotka on otettava huomioon myyjäpuolen tietoisuutta arvioitaessa.

Lain esitöistä ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että tarkoituksena olisi ollut asettaa myyjäpuolelle kaikissa ostotilanteissa velvollisuus varmistaa kortin haltijan oikeus tarkistamalla tämän henkilöllisyys. Sitä vastoin esitöistä voidaan tehdä sellainen lain tavoitetta ilmentävä johtopäätös, että itse ostotilanteelle annetaan tässä suhteessa merkitystä.

Ostoksista kaksi ensin mainittua on tehty samasta liikkeestä noin tunnin välein. Tästä seikasta ei voida tehdä kuitenkaan johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen myyjäpuolen varmistusvelvollisuutta arvioitaessa, koska selvitys liikkeen koosta tai laadusta puuttuu. Ostoista ja ostotilanteista ei tapauksessa ole esitetty muutoinkaan edellä kerrottua tarkempaa selvitystä. Siten jutussa jää avoimeksi sekin, miten luontevasti A:na esiintynyt luottokortin käyttäjä on ostotilanteissa pystynyt käyttäytymään tai mihin tuotteisiin ostot ovat kohdistuneet.

Ostosten hinnat ovat kuitenkin olleet varsin korkeita. Mitä suuremmista ostoksista rahallisesti arvioiden on kysymys, sitä lähemmäs tullaan sitä rajaa, jolloin myyjäpuolelta voidaan perustellusti edellyttää tarkempia varmistustoimia kortin haltijan oikeuden toteamiseksi. Eräänä tällaisena mittapuuna on Diners Club Finland Oy:n antama luottokortin yleisten ehtojen mukainen sisäinen tarkistusohje niille yrityksille, joissa yhtiön luottokorttia voidaan käyttää. Tämän ohjeen mukaan yksittäisen luottokorttiostoksen ylittäessä 3 000 markkaa on yrityksen määräajassa puhelimitse saatava Diners Club Finland Oy:ltä ostotositteeseen merkittävä hyväksymiskoodi ostokselle.

Suhteessa luottokortin haltijaan ei mainittua markkamäärää myyjäpuolen tarkemman varmistusvelvollisuuden määrittämisessä voida suoraan soveltaa senkään takia, että sitä ei luottokorttiehdoissa ole mainittu. Toisaalta kysymyksessä oleva luottokortti oikeuttaa ehtojen mukaan rajattomaan luottoon. Kun tällainen luottokortti hankitaan, voidaan edellyttää, että sen hankkija ottaa kortin etujen lisäksi huomioon myös ne mahdolliset lisäriskit, joita kortti väärinkäyttötapauksissa voi aiheuttaa.

Koska Diners Club Finland Oy on antanut myyjäliikkeille ohjeen tietyn rajan ylittävien ostosten hyväksymisestä, voidaan perustellusti katsoa, että myös suhteessa ostajaan pyrittäisiin ostotilanteessa tarkemmin selvittämään kortin haltijan oikeus kortin käyttämiseen. Diners Club Finland Oy:n soveltamaa sisäistä tarkistusrajaa yksittäisen ostoksen osalta voidaan tosin kuluttajaan nähden pitää varsin korkeana. Toisaalta tietyn arvomääräisen rajan määrittelyssä on aiheellista ottaa lukuun se seikka, ettei luottokortin käyttämistä yksittäisissä ostotilanteissa pyritä tarpeettomasti vaikeuttamaan vaatimalla aina perusteellisempia kortin haltijan oikeuden varmistamistoimia. Tämä peruste liittyy läheisesti nimenomaan pienempiin luottokorttiostoksiin.

Harkittaessa näitä eri tekijöitä ja ottaen huomioon kysymyksessä olevan kortin luonteen Korkein oikeus päätyy siihen, että silloin kun kunkin ostoksen arvo oli ylittänyt 4 000 markkaa, olisi kunkin myyjäliikkeen tullut ryhtyä edellä selostettua perusteellisempiin varmistustoimiin luottokortin haltijan oikeuden toteamiseksi. Kun myyjäliikkeet ovat tämän kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetun velvollisuutensa laiminlyöneet, ei A ole mainitun määrän ylittäviltä osin vastuussa ostoksista.

Edellä mainitun 1 461,74 markan suuruisen ostoksen osalta myyjäliike on suorittanut kortin haltijan oikeuden varmistamisen vain vertaamalla luottotositteen allekirjoitusta kortin kääntöpuolella olevaan A:n nimikirjoitukseen. On ilmeistä, ettei puhelinvarmistus sinänsä olisi vaikuttanut tämän ostoksen tekemiseen, koska ilmoitusta kortin katoamisesta ei siinä vaiheessa vielä ollut tehty. Tällä ei kuitenkaan tämän ostoksen osalta ole suljettu pois sitä mahdollisuutta, että puhelinvarmistukseen liittyvät myyjäliikkeessä suoritetut toimet ja niiden vaikutus kortin käyttäjään olisivat voineet antaa myyjäliikkeelle aiheen tarkempiin varmistustoimiin. Tähän ja ostoksen arvoon nähden Korkein oikeus katsoo, ettei myyjäliikkeen suorittamaa varmistusta myöskään tässä tapauksessa voida pitää riittävänä etenkin, kun A:n nimikirjoitus lähes kaunokirjoitustyylillä kirjoitettuna on ollut helposti matkittavissa. A ei siten mainitun lainkohdan nojalla ole vastuussa 1 461,74 markan ostoksesta.

A:n vastuuksi kortilla sen katoamisen jälkeen tehdyistä ostoksista Diners Club Finland Oy:tä kohtaan jää näin ollen yhteensä 6 560,21 markkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n korvausvelvollisuus Diners Club Finland Oy:lle alennetaan 6 560,21 markkaan raastuvanoikeuden päätöksessä mainittuine korkoineen. Muutoin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi. Asian laatuun nähden asianosaiset saavat pitää Korkeimmassa oikeudessa olleet oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

A on ilmoittanut, että luottokortti on ryöstetty häneltä 5.11.1989 noin kello 23.00. Esitetyn selvityksen mukaan kortilla on sen jälkeen, kun se on joutunut pois A:n hallusta, tehty esittelijän mietinnössä luetellut ostokset. Niistä 6.11.1989 tehtyjä 10 202,50 ja 9 275 Suomen markan määräisiä ostoksia on käytettäessä kuluttajille yleisesti markkinoitua luottokorttia pidettävä poikkeuksellisen suurina. Myyjän suorittamia tarkistustoimenpiteitä ei voida tällöin pitää riittävinä, vaan myös kortin esittäjän henkilöllisyys olisi tullut tarkistaa. A ei siten ole vastuussa noiden ostosten maksamisesta yhtiölle.

Näillä perusteilla muutan hovioikeuden tuomiota ja raastuvanoikeuden päätöstä siten, että hylkään kanteen edellä mainittujen 10 202,50 ja 9 275 markan määräisten ostosten osalta ja alennan A:n yhtiölle maksettavaksi tuomitun määrän 18 521,25 markkaan alempien oikeuksien tuomitsemine korkoineen. Asian laadun vuoksi hylkään asianosaisten vaatimukset saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan Korkeimmassa oikeudessa.

Oikeusneuvos Suhonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pellinen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Ritola, Antila ja Vihuri. Esittelijä Erja Sorjonen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Portin, Lindholm, Suhonen (eri mieltä), Lehtimaja ja Pellinen (eri mieltä). Esittelijä Jukka Kontio (mietintö).

---

[SV]

Omröstn.

Ett kreditkort som hade marknadsförts som ett kort med obegränsad kredit hade tillgripits i utlandet och anmälan om försvinnandet hade försenats. Med kreditkortet hade under två dagars tid gjorts flera inköp för sammanlagt omkring 38 000 mark av vilka det största var för omkring 10 000 mark. Då butiksbiträdena per telefon hade försäkrat sig om att någon anmälan om försvinnande inte hade gjorts, ansågs de inte ha haft anledning att enbart på grund av köpesummornas storlek vidta särskilda försiktighetsåtgärder. Kreditkortets innehavare som hade underlåtit att vederbörligen anmäla att kortet försvunnit var sålunda gentemot kreditkortsbolaget ansvarig för betalningen av de med kortet gjorda inköpen.

KonsumentskyddsL 7 kap 19 § 2 mom

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.