Supreme Court allows bank to raise interest rates on agricultural loans based on specific statutory provisions despite contract silence.

Velallinen oli saanut pankilta maatilalainavelkakirjoiksi otsikoiduilla velkakirjoilla niille tehtyjen merkintöjen mukaisesti, kahdella "maatilalain mukaisen valtionlainan" ja yhdellä "maatilalain mukaisen korkotukilainan". Kun maatilalain 69 §:ssä oli säädetty mahdollisuudesta korottaa korkoa lailla, pankilla oli oikeus periä lainojen korko maaseutuelinkeinolain 59 a §:n nojalla korotettuna, vaikka velkakirjoihin ei sisältynyt nimenomaista ehtoa korotusmahdollisuudesta.

Vrt.

KKO:1997:104

MaatilaL 69 § (435/85)

MaaseutuelinkeinoL 59 a § (979/91)

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Haapajärven kihlakunnanoikeudessa

A ja B lausuivat Haapajärven Osuuspankkia vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat saaneet pankilta 24.2.1984 ja 8.8.1984 myönnetyt maatilalain mukaiset valtionlainat. Lainojen pääomat olivat olleet 223 000 ja 32 000 markkaa. Lisäksi A ja B olivat saaneet pankilta 28.1.1985 myönnetyn maatilalain mukaisen korkotukilainan, jonka pääoma oli 100 000 markkaa. Korkoprosenteiksi oli velkakirjoihin merkitty 24.2.1984 myönnetyssä lainassa 3 prosenttia ja kahdessa jälkimmäisessä lainassa 4 prosenttia. Velkakirjoissa ei ollut viittausta, jonka mukaan kiinteäksi kirjattua korkoa voitaisiin lailla tai muutoinkaan korottaa.

Pankki oli perinyt 1.7.1991 alkaneesta korkokaudesta lähtien mainituista lainoista 1,5 prosenttia aikaisempaa korkeampaa vuotuista korkoa. Korotus oli perustunut maaseutuelinkeinolakiin lisättyyn, 1.7.1991 voimaan tulleeseen 59 a §:ään (979/91), jota ei ollut kuitenkaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä. A oli 30.10.1991 allekirjoittamallaan kirjeellä ilmoittanut pankille, ettei hän hyväksynyt koronnostoa.

Maatilalain (188/77) 69 §:ssä oli tosin säädetty, että tällaisten lainojen korkoja voitiin korottaa lailla. Velkakirjat oli otsikoitu maatilalainavelkakirjoiksi. Niissä oli myös todettu, että A ja B olivat saaneet velaksi "tässä velkakirjassa ja lainapäätöksessä mainituin ehdoin maatilalain mukaisen valtionlainan / korkotukilainan". Velkakirjoissa ei ollut muita viittauksia maatilalakiin. Vaikka velkakirjoissa oli ollut yksityiskohtaisia säännöksiä muun muassa viivästyskorosta, ei velkakirjoihin ollut millään tavoin sisällytetty viittausta siihen, että kiinteäksi kirjattua korkoa voitaisiin lain avulla tai muutoinkaan korottaa. Asianosaiset eivät olleet lainoista neuvoteltaessa myöskään keskustelleet koron mahdollisesta korottamisesta eikä mikään pankkien antama informaatio markkinoilla ollut selvittänyt koronnostomahdollisuutta. Näin ollen asianosaisten välisessä sopimuksessa ei ollut varattu pankille oikeutta nostaa korkoa. Velkasopimukset olivat olleet siten kiinteäkorkoisia.

Eräissä, nyt puheena oleviin lainoihin verrattavissa olevissa kauppakirjoissa ja lainakaavakkeissa, joihin varat oli samoin myönnetty valtion varoista, oli ollut nimenomainen lausuma koronnoston mahdollisuudesta. Mitään teknistä estettä ei olisi ollut sisällyttää myös maatilalainavelkakirjojen vakioehtoihin tällaista mainintaa laissa olevasta koronnoston mahdollisuudesta. Mikäli vakioehdoista jäi pois relevantti ehto tai tulkintatilanne jäi muuten epäselväksi, tuli sopimusta tulkita vakioehtojen laatijan vahingoksi.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli 6.6.1991 antanut maaseutuelinkeinolakiin lisätystä 59 a §:stä lausuntonsa. Lakimuutosta ei valiokunnan kannan mukaan ollut tarvinnut käsitellä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta oli voinut käsitellä asiaa ainoastaan valtiosääntöoikeudelliselta kannalta, vaikka se oli perustanut ratkaisunsa tiettyyn sopimus- ja yksityisoikeudelliseen olettamukseen. Tällainen olettamus perustuslakivaliokunnassa ei kuitenkaan voinut määrätä velkasuhteen osapuolten yksityisoikeudellisen oikeussuhteen sisältöä. Sen ratkaisisi viimekädessä tuomioistuin sopimusoikeudellisten normien pohjalta. Maaseutuelinkeinolain uudella 59 a §:llä ei ollut tarkoitettu puuttua vallitseviin varallisuusoikeudellisiin järjestelyihin, koska sitä ei ollut haluttu säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Laki oli siten katsottava annetuksi vain niitä tilanteita varten, joissa yksityisoikeudellinen velkasuhde todella oli sisältänyt koronnostoehdon.

Tämän vuoksi A ja B vaativat kihlakunnanoikeutta vahvistamaan, että pankin toteuttama koronnosto ei ollut perustunut velkakirjojen mukaisiin lainasopimuksiin, ja että pankki velvoitetaan palauttamaan jo perityt, sopimuksenvastaiset korot ajalta 1.7.1991 -30.10.1992, yhteensä 6 405,95 markkaa 16 prosentin korkoineen korkolain 7 §:n mukaisesti 30.11.1991 lukien. Lisäksi A ja B vaativat, että pankki velvoitetaan palauttamaan 16 prosentin korkoineen maksupäivästä lukien ne muut koronmaksut, jotka ennen jutun ratkaisemista ehditään maksaa pankille, sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen.

Pankin vastaus

Kihlakunnanoikeuden päätös 19.1.1993

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus, soveltaen oikeusohjeina maatilalain 69 §:ää, maaseutuelinkeinolain 57 §:n 2 momenttia ja 59 a §:ää, korkolain 7 ja 9 §:ää sekä hallituksen esitystä 39/1991 vp., vahvisti, että pankin toteuttama koronnosto ei ollut perustunut velkakirjojen mukaisiin lainasopimuksiin, ja velvoitti pankin palauttamaan A:lle ja B:lle näiden suorittamista koroista 1.7.1991 ja 30.10.1992 väliseltä ajalta yhteensä 6 405,95 markkaa 16 prosentin korkoineen 19.1.1993 lukien. Kihlakunnanoikeus jätti oikeudenkäyntikulut asianosaisten vahingoksi, koska oikeudenkäyntiin oli ollut perusteltua aihetta.

Vaasan hovioikeuden tuomio 2.7.1993

Haapajärven Osuuspankki valitti hovioikeuteen.

Kysymyksissä olevista lainoista annetuissa velkakirjoissa on lausekkeet, joissa todetaan allekirjoittaneiden saaneen velaksi velkakirjassa ja lainapäätöksessä mainituin ehdoin maatilalain mukaisen lainan. Velkakirjoissa ei ole mitään mainintaa pankin oikeudesta korottaa velkakirjan mukaista korkoa. Sen sijaan maatilalain (188/77) 69 §:ssä on varattu mahdollisuus korottaa korkoja lailla. Tähän viitaten on maaseutuelinkeinolakiin vuonna 1991 lisätyssä uudessa 59 a §:ssä (979/91) säädetty maatilalainojen korkojen nostamisesta.

Hovioikeus lausui, että koska velkakirjoissa oli mainittu velan korkoprosentti ja koska ne eivät olleet sisältäneet koronmuutosehtoa, velat näyttivät velkakirjojen perusteella kiinteäkorkoisilta. Sopimusoikeudelliselta kannalta oli kysymys siitä, merkitsikö velkakirjassa oleva maininta velan maatilalain mukaisuudesta riittävän tiedon antamista koronnostomahdollisuudesta.

Velkakirjoissa oleva viittaus maatilalakiin oli vakioehto. Mainintaa velan korkoprosentista voitiin pitää yksilöllisenä sopimuksena. Vakiosopimusoikeudessa oli yleisesti hyväksytty periaate, että sopimuksen yksilölliset ehdot olivat ensisijaisina vakioehtoihin nähden. Sopimusoikeudelliselta kannalta yksilöllisesti sovittua korkoa ei voitu siten yksipuolisesti korottaa ellei sopimuksenteon yhteydessä ollut nimenomaisesti huomautettu lainansaajaa siitä, että korko saattoi muuttua.

Oppi yllättävistä ja ankarista vakioehdoista oli toinen vakiosopimusoikeudellinen periaate. Sen mukaan vastapuolelle tuntemattomia, yllättäviä ja ankaria vakioehtoja voitiin pitää vastapuolta sitovina ainoastaan, jos hänelle oli erityisesti huomautettu niistä. Sopimuksen muuttumattomuus oli dispositiivisen oikeuden pääsääntöjä. Siitä poikkeamista voitiin pitää yllättävänä ehtona. Sen vuoksi koronnostamismahdollisuutta voitiin pitää sopimusoikeudellisesti sitovana ehtona ainoastaan, jos vastapuoli oli saanut siitä erityisesti tietoa.

Hovioikeus katsoi, että pankilla olisi ollut mahdollisuus ilmoittaa koronnostomahdollisuudesta lainanottajille, joko velkakirjaan lisätyllä tekstillä tai muulla tavoin lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa. Sen vuoksi epäselvien vakioehtojen periaatetta ei voitu sulkea pois sillä perusteella, että maatilahallitus oli vahvistanut velkakirjalomakkeiden sanamuodon.

Mainitut kolme periaatetta korostivat pankin informaatiovelvollisuutta asiakkaitaan kohtaan. Oikeuskäytännössä olikin viime aikoina korostettu pankkien tiedotusvelvollisuutta ja velvollisuutta laatia selviä sopimuksia. Muun muassa peruskorkosidonnaisia lainoja koskevassa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1992:50 todettiin, että pankin oikeus korottaa lainan korkoa olisi edellyttänyt pankilta sen toteennäyttämistä, että pankin puolesta olisi selväsanaisesti ilmoitettu korotusmahdollisuudesta lainanottajille lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa.

Maaseutuelinkeinolain 59 a §:ssä (979/91) säädetään muun muassa vuosina 1984 - 1986 syntyneiden maatilalainojen korkojen korottamisesta 1.7.1991 lukien 1,5 prosentilla. Hallituksen esityksessä todettiin lain säätämisjärjestyksen osalta, että maatilalain mukaisissa velkakirjoissa ei ole ollut koron korottamista koskevaa ehtoa. Siitä huolimatta hallituksen esityksessä katsottiin, että myös näiden lainojen korkoa voitaneen maaseutuelinkeinolain (1295/90) 57 §:n 2 momentin säännökset huomioon ottaen korottaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, sillä maatilalain 69 §:ssä on aikaisemman maankäyttölain tapaan varattu mahdollisuus koron nostamiseen lailla.

Pankilla oli ollut oikeus korottaa lainojen korkoja, vaikka koronmuutosehdon puuttuminen velkakirjasta tulkitaan yleensä sopimusoikeudessa pankin vahingoksi.

Tämän vuoksi hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja hylkäsi kanteen. Hovioikeus jätti pankin oikeudenkäyntikulut sen vahingoksi, koska asia oli ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin oli ollut perusteellista aihetta.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle ja B:lle on myönnetty valituslupa 3.11.1993. Valituksessaan A ja B ovat vaatineet, että Korkein oikeus kumoten hovioikeuden tuomion pysyttäisi Haapajärven kihlakunnanoikeuden päätöksen, jonka mukaan 1. Haapajärven Osuuspankin toteuttama koronnosto ei perustunut hakijoiden 24.2. ja 8.8.1984 sekä 28.1.1985 tunnustamien maatilalainavelkakirjojen ehtoihin; ja 2. pankki velvoitettiin palauttamaan hakijoille liikaa maksettua korkoa ajalta 1.7.1991 - 30.10.1992 yhteensä 6 405,95 markkaa 16 prosentin korkoineen. A ja B ovat vaatineet myös oikeudenkäyntikulujensa korvaamista hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa.

Haapajärven Osuuspankki on vastannut valitukseen ja vaatinut vastauskulujensa korvaamista Korkeimmassa oikeudessa.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 22.6.1994

Perustelut

A:lle ja B:lle on myönnetty 24.2. ja 8.8.1984 maatilalain (188/77) mukaiset valtionlainat sekä 28.1.1985 saman lain mukainen korkotukilaina. Lainoja koskevat velkakirjat on otsikoitu maatilalainavelkakirjoiksi. Velkakirjoihin tehtyjen merkintöjen mukaan A ja B ovat saaneet velaksi kahdessa ensiksi mainitussa tapauksessa "maatilalain mukaisen valtionlainan" ja kolmannessa "maatilalain mukaisen korkotukilainan". Velkakirjoihin on merkitty A:n ja B:n kanteessa mainitut lainoista maksettavat korot.

Maatilalain on kumonnut 1.1.1991 voimaan tullut maaseutuelinkeinolaki (1295/90). Lait ovat erityislakeja, joilla on turvattu muun muassa maanviljelijöiden lainansaanti maatalouden toimintaedellytysten parantamiseksi. Näiden lakien mukaan luottolaitokset voivat myöntää valtionlainoja maatilahallituksen osoittamista maatilatalouden kehittämisrahaston varoista sekä lainoja, joiden osalta valtio maksaa luottolaitoksille korkotukea. Maatilalainojen hakemis- ja myöntämismenettely sekä lainan määrä, takaisinmaksuaika ja muut ehdot on tarkasti laissa määrätty.

Maatilalainoissa samoin kuin korkotukilainoissa on kysymys edullisten lainaehtojen muodossa annettavasta valtion tuesta maatalouden harjoittajille. Tuen ehdot, kuten luotoista perittävän koron suuruus, määräytyvät lain perusteella. Korko ei siten perustu tuen saajana olevan velallisen ja pankin väliseen sopimukseen eikä sen muuttamisen edellytyksiä voida arvostella sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Maatilalain 69 §:ssä (435/85) on säädetty mahdollisuudesta korottaa korkoa lailla. Tämän vuoksi pankilla on ollut oikeus periä A:n ja B:n lainojen korko maaseutuelinkeinolain 59 a §:n (979/91) nojalla korotettuna.

Haapajärven Osuuspankki saa kärsiä vastauskulunsa myös Korkeimmassa oikeudessa vahinkonaan, koska asia on ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin on ollut perusteellista aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Oikeudenkäyntikuluvaatimukset hylätään.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Halmelinna, Korkalainen ja Silvennoinen. Esittelijä Mikko Pentti.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen, oikeusneuvokset Haarmann, Paasikoski ja Tulokas ja ylimääräinen oikeusneuvos Kitunen. Esittelijä Tuula Myllykangas.

---

[SV]

En gäldenär hade mot skuldebrev vilka rubriserats som skuldebrev för gårdsbrukslån av en bank erhållit tre lån av vilka två enligt anteckning på skuldebreven var statslån enligt lagen om gårdsbruksenheter och det tredje ett räntestödslån enligt lagen om gårdsbruksenheter. Då det i 69 § lagen om gårdsbruksenheter stadgats att räntan kan höjas genom lag, hade banken rätt att uppbära låneräntorna förhöjda enligt 59 a § landsbygdsnäringslagen, trots att skuldebreven inte innehöll något uttryckligt förbehåll om ränteförhöjning.

I-avdelningen Pres PH AP MT KK./. TM

L om gårdsbruksenheter 69 § (435/85)

LandsbygdsnäringsL 59 a § (979/91)