Supreme Court allows claim where claimant knew insurer only after becoming an adult, not at injury time.

Ään.

A oli alle 2-vuotiaana jäänyt isänsä peruuttaman auton alle ja vammautunut pysyvästi. Vakuutusyhtiölle ei ollut tuolloin tehty ilmoitusta vahingosta. Asianosaiset olivat yksimielisiä siitä, että A:n oli katsottava saaneen liikennevakuutuslain 11 §:ssä edellytetyllä tavalla tiedon vahingosta tullessaan täysi-ikäiseksi. Lainkohdassa tarkoitettu kolmen vuoden vanhenemisaika alkoi siitä myöhemmästä ajankohdasta, jolloin A oli saanut tiedon vahingosta vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä. Vaikka vahinkoilmoitus oli tehty kolmen vuoden kuluttua A:n täysi-ikäiseksi tulosta, se oli tehty ajoissa.

LiikVakL 11 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Hartolan kihlakunnanoikeudessa

A kertoi Keskinäistä Vakuutusyhtiö Tapiolaa vastaan ajamassaan kanteessa joutuneensa 11.4.1960 Hartolassa liikennevahinkoon, jossa hän oli jäänyt isänsä kuljettaman kuorma-auton alle. A oli vammautunut vaikeasti ja pysyvästi. Liikennevahingon jälkeen ei ollut tehty vahinkoilmoitusta kuorma-auton vakuuttaneelle vastaajayhtiölle.

A oli tullut täysi-ikäiseksi 1.7.1976. Hän oli ottanut 7.3.1979 puhelimitse yhteyttä vakuutusyhtiöön ja toimittanut sinne 20.9.1979 kirjallisen ilmoituksen vahingosta. Yhtiö oli katsonut asian vanhentuneen, koska ilmoitusta vahingosta ei ollut tehty 10 vuoden kuluessa vahingosta.

A oli ottanut uudelleen yhteyttä vuonna 1987. Tällöin yhtiö oli katsonut, että holhouslain 65 §:n mukaisen holhoojan ja holhouksenalaisen eturistiriidan johdosta liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisen korvausvaateen vireillepanoaika oli laskettava ajankohdasta, jolloin A oli tullut täysi-ikäiseksi. Asia oli siten sanotun 11 §:n perusteella vanhentunut, koska kirjallista ilmoitusta ei ollut tehty kolmen vuoden kuluessa täysi-ikäiseksi tulemisesta eli 1.7.1979 mennessä.

Liikennevakuutuslain 11 §:n 1 momentin mukaan korvauskanne oli pantava vireille riita-asioista voimassa olevassa järjestyksessä vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa. Sama vaikutus kuin kanteen nostamisella oli kuitenkin sillä, että asianomaiselle liikennevakuutusyhtiölle mainitussa momentissa säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehdään liikennevahingosta kirjallinen ilmoitus, joka sisältää tiedon vahingon paikasta ja ajasta sekä vahingonkärsineestä ja hänen osoitteensa.

A oli saanut tiedon vahingosta vastuussa olevasta yhtiöstä tammikuussa 1979. Kirjallisen ilmoituksen hän oli tehnyt 20.9.1979, joten ilmoitus oli tehty lain 11 §:ssä säädetyssä ajassa. Tämän vuoksi A vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset korkoineen.

Vastaus

Vakuutusyhtiö vaati kanteen hylkäämistä, koska A oli tehnyt kirjallisen ilmoituksensa vakuutusyhtiölle vasta yli kolme vuotta täysi-ikäiseksi tulostaan.

A:n toimitettua myöhemmin selvityksen siitä, että hän oli saanut tietoonsa vastuussa olevan vakuutusyhtiön vasta tammikuussa 1979, vakuutusyhtiö pyysi liikennevahinkolautakunnalta lausuntoa katsoen lausuntopyynnössään, että vanhentumisajan alkamiskohtaa ei voida siirtää myöhemmäksi tietämättömyydellä voimassaolevan lain säännöksistä enää täysi-ikäisyyden jälkeen. Se, että A on saanut tiedon vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä vasta alkuvuodesta 1979, johtui siitä, että hän vasta tällöin ryhtyi tätä seikkaa selvittämään saatuaan tuttavaltaan kuulla oikeuksistaan liikennevakuutuskorvauksiin. Liikennevahinkolautakunnan kantaan nojautuen yhtiö ei muuttanut aikaisempaa päätöstään.

Kihlakunnanoikeuden päätös 18.10.1991

Kihlakunnanoikeus katsoi, että A:n syntymäpäivää 1.7.1976, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli kanteessa ilmenevissä olosuhteissa pidettävä sinä liikennevakuutuslain 11 §:n 1 momentin tarkoittamana päivänä, jolloin vahingon kärsinyt sai tiedon vahingosta. Sillä seikalla, että A tosiasiallisesti oli saanut tietoonsa vastuussa olevan vakuutusyhtiön vasta tammikuussa 1979 alettuaan selvittää asiaa, ei ole vanhentumisaikaa jatkavaa vaikutusta.

Koska A oli toimittanut yhtiöön liikennevakuutuslain 11 §:ssä tarkoitetun kirjallisen ilmoituksen 20.9.1979, on tämä tapahtunut yli kolme vuotta sen päivän jälkeen, jolloin hänen on katsottava saaneen tiedon vahingosta. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen vanhentuneena.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 13.10.1993

A valitti hovioikeuteen ja yhtiö vastasi valitukseen.

Hovioikeus totesi, että liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan korvausta oli vaadittava kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A oli 20.9.1979 ja siis liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehnyt vakuutusyhtiölle asianmukaisen kirjallisen vahinkoilmoituksen. A:n oikeus vaatimaansa korvaukseen ei ole vanhentunut. A:n kanteen perusteella kysymykset siitä, mistä vahingoistaan ja kuinka paljon hänellä on oikeus saada korvausta, jäivät A:n ja vakuutusyhtiön myöhemmän selvittelyn varaan.

Hovioikeus on kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen vahvistanut, että A:n oikeus saada vakuutusyhtiöltä liikennevakuutuslain mukaista korvausta Hartolassa 11.4.1960 sattuneen liikennevahingon johdosta ei ole vanhentunut.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Vakuutusyhtiölle on myönnetty valituslupa. Yhtiö on vaatinut, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden tuomion ja vahvistaa, että A:n oikeus liikennevakuutuskorvauksiin 11.4.1960 sattuneen vahingon johdosta on vanhentunut.

A on vastannut valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 25.11.1994

Perustelut

Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että A on katsottava saaneen tiedon vahingosta tullessaan täysi-ikäiseksi 1.7.1976. Vakuutusyhtiö ei ole kiistänyt sitä, että A on saanut tiedon vahingosta vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä vasta tammikuussa 1979.

Vakuutusyhtiö on vaatinut kanteen hylkäämistä, koska A:lla olisi ollut mahdollisuus saada vakuutusyhtiö selville heti täysi-ikäiseksi tultuaan.

Liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan korvausta on vaadittava kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa. Sanonta ei ole siten tulkinnanvarainen, että sitä voitaisiin soveltaa vakuutusyhtiön esittämin tavoin vahingonkärsijän vahingoksi. Korvausvaatimuksen myöhäiseen esittämiseen ei, kuten hovioikeus on todennutkin, liity sellaista A:n laiminlyöntiä, joka voisi johtaa korvausoikeuden menetykseen. Vahinkoilmoitus on siten tehty ajoissa.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava vanhempi oikeussihteeri Räty: Korkein oikeus antanee asiassa seuraavan tuomion:

Perustelut

Liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan korvausta on vaadittava kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä mikä vakuutusyhtiö on vahingosta vastuussa. Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että tässä tapauksessa A:n ja hänen holhoojansa eturistiriidan vuoksi A:n on katsottava saaneen tiedon vahingosta tullessaan täysiikäiseksi 1.7.1976. Hovioikeus on A:n näkemyksen mukaisesti vahvistanut, ettei A:n oikeus korvauksiin ole kuitenkaan vanhentunut, koska hän oli tosiasiallisesti saanut tiedon vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä vasta tammikuussa 1979, mikä on 11 §:n mukainen toinen vanhentumisajan alkamisajankohta.

Vakuutusyhtiö ei ole kiistänyt sitä, että A on tosiasiallisesti saanut tiedon vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä vasta tammikuussa 1979, mutta on vaatinut kanteen hylkäämistä, koska A:lla olisi ollut mahdollisuus saada vakuutusyhtiö selville heti täysiikäiseksi tultuaan.

Saamisen vanhentuminen on velkojan passiivisuuden seuraus. Tämän kanssa ei ole sopusoinnussa se näkemys, että korvaukseen oikeutetun vanhentumisaika liikennevahingossa alkaisi kulua vasta sitten, kun hän itse päättää ryhtyä ottamaan selvää vahingosta vastuussa olevasta yhtiöstä tai kun hän saa sattumalta tietää sen. Myöskään tietämättömyys lain säännöksistä eli siitä, että hänellä saattaa olla oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin, ei vaikuta vanhentumisajan alkamisajankohtaan. Vanhentumisaika alkaa sen vuoksi kulua siitä päivästä, jolloin asianomainen on saanut liikennevahingosta ja sen osapuolista siinä määrin tarkat tiedot, että hänellä niiden perusteella on halutessaan mahdollisuus saada tietoonsa vahingosta vastuussa oleva vakuutusyhtiö.

Koska jutussa ei ole edes väitetty, ettei A:lla olisi ollut mahdollisuutta saada isänsä kuljettaman auton vakuutusyhtiötä tietoonsa välittömästi täysiikäiseksi tultuaan, ja hänen 20.9.1979 tekemänsä kirjallinen ilmoitus on siten tehty liian myöhään, A:n oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin on vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja vakuutusyhtiö vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta jutussa. Asia jätetään kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Oikeusneuvos Riihelä: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikkilä, Pitkänen ja Kurri. Esittelijä Sirpa Laakso.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä (eri mieltä), Tulenheimo-Takki, Taipale, Wirilander ja Palaja. Esittelijä Anita Räty.

---

[SV]

Omröstn.

A hade som ettåring blivit påkörd av sin far då denna backade sin bil och invalidiserats bestående. Försäkringsbolaget hade inte då tillställts anmälan om skadan. Parterna var överens om att A skulle anses ha fått vetskap om skadan på det sätt som förutsätts i 11 § trafikförsäkringslagen då han blivit myndig. Den i lagrummet avsedda tre års preskriptionstiden började från den senare tidpunkt, då A hade fått vetskap om det försäkringsbolag som stod i ansvar för skadan. Fastän skadeanmälan hade gjorts tre år efter det att A blivit myndig, var den gjord i tid.

TrafikförsäkringsL 11 §

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.