Supreme Court dismisses claim for compensation based on ECHR violation due to lack of court access.

A oli sotilaskurinpitomenettelyssä tuomittu arestirangaistukseen. Hänellä ei tuolloin voimassa olleen lain mukaan ollut ollut mahdollisuutta saattaa vapaudenriistoaan tuomioistuimen tutkittavaksi. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen nojalla perustettu ihmisoikeuskomitea oli A:n ilmoituksen johdosta näkökantanaan todennut, että yleissopimusta oli loukattu ja että valtio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen yleissopimuksen mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen.

Ks KHO:1991-A-47

Valtiota vastaan ajamassaan kanteessa A oli vaatinut korvausta. Kanne ei kuulunut yleisen tuomioistuimen toimivaltaan siltä osalta kuin sen perustana oli valtion velvollisuus suorittaa korvausta yleissopimuksen ja ihmisoikeuskomitean siihen perustuvan näkökannan nojalla.

ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY JA ALEMPIEN OIKEUKSIEN RATKAISUT

A:lle määrätty kurinpitorangaistus

Porin prikaatissa alokkaana palvelleelle A:lle on 13.7.1987 määrätty rikoslain 45 luvun 4 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n nojalla jatketusta luvattomasta poissaolosta 10 vuorokauden arestirangaistus. Prikaatin komentaja on 17.7.1987 hylännyt A:n päätöksestä tekemän tarkastuspyynnön. Tähän kurinpitoasiassa tehtyyn päätökseen ei sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin (331/83) mukaan saanut hakea muutosta. A:n arestirangaistus on hänen suostumuksensa nojalla 14 - 22 ja 25 - 27.7.1987 pantu täytäntöön.

Ihmisoikeuskomitean ratkaisu 7.4.1989

A:n ilmoitettua asian kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (jäljempänä KP-sopimus) nojalla perustetun ihmisoikeuskomitean tutkittavaksi tämä on näkökantanaan todennut muun muassa, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohtaa oli loukattu, koska A:lla ei ollut ollut mahdollisuutta saattaa vapaudenriistoa tuomioistuimen tutkittavaksi. Tämän vuoksi ihmisoikeuskomitean näkökanta oli, että sopimusvaltio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen ja varmistamaan, ettei vastaavia loukkauksia enää tulevaisuudessa tapahtunut.

Valtiokonttorin päätös 1.9.1989

A:n kantelut

Lounais-Suomen sotilasläänin komentaja päätöksessään 20.10.1989 ja puolustusvoimain komentaja päätöksessään 14.11.1989 olivat katsoneet, etteivät A:n arestirangaistuksen johdosta tekemät kantelut antaneet aihetta toimenpiteisiin.

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on valtiokonttorin päätöksessä annetun ohjauksen mukaisesti Suomen valtiolle 4.12.1989 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla, viitaten edellä selostettuun ihmisoikeuskomitean ratkaisuun, lausunut, että KP-sopimus oli valtiota oikeudellisesti velvoittava ja myös ihmisoikeuskomitean näkökanta oli sisällöllisesti valtiota velvoittava. Eduskunnan oikeusasiamies oli jo ennen arestirangaistuksen määräämistä 14.5.1987 saattanut valtioneuvoston tietoon käsityksensä sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin ja KP-sopimuksen ristiriidasta. A:n osalta KP-sopimuksen loukkaus oli ilmennyt vapauden riistona ja ihmisoikeuskomitean päätöstä oli pidettävä syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitettuna uutena käsittelynä, jossa A:n kärsimä arestirangaistus oli todettu oikeudenvastaiseksi. Siten mainitun lain säännökset olivat sovellettavissa.

Tämän vuoksi A on katsonut olevansa oikeutettu vahingonkorvaukseen kärsimänsä sopimusmääräystä loukanneen vapaudenmenetyksen johdosta ja vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi arestirangaistuksen aiheuttamasta kärsimyksestä 2 500 markkaa vuorokaudelta eli yhteensä 25 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien. Lisäksi A on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 19.4.1990

Raastuvanoikeus, jossa valtio on vastustanut kannetta, on lausunut jääneen näyttämättä, että A:ta koskevassa kurinpitomenettelyssä olisi menetelty Suomen lain vastaisesti. A:lle määrättyä arestirangaistusta ei ollut Suomessa sotilaskurinpitolain mukaisessa tarkastuspyyntömenettelyssä, kurinpitomenettelyn valvonnassa tai uudessa käsittelyssä ja siis valtion sisäisiä muutoksenhakukeinoja käyttämällä kumottu tai lievennetty.

Raastuvanoikeus on yhtynyt ihmisoikeuskomitean esittämään käsitykseen siitä, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohta soveltui myös sotilaskurinpitomenettelyyn ja että A:lle tuomittu kymmenen vuorokauden arestirangaistus, jota käytännössä miltei totaalisen eristämisen vuoksi oli pidettävä ankarimpana Suomessa nykyään käytettynä vapaudenriistomuotona, oli sen laatuinen vapausrangaistus, että tuomitulla mainitun artiklan nojalla tulisi olla oikeus saattaa vapaudenriistonsa tuomioistuimen tutkittavaksi. Tältä osalta tapaukseen soveltuvan sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin valituskielto ei ollut sopusoinnussa KP-sopimuksen määräyksen kanssa. Näin ollen ja koska Suomen valtio oli sitoutunut KP-sopimuksesta aiheutuviin velvoitteisiin, valtio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen.

Raastuvanoikeus on kuitenkin katsonut, ettei ihmisoikeuskomitean käsittelyä ja sen esittämiä näkökantoja voitu pitää sellaisena, tuomitun vapausrangaistuksen valtiolle asettaman korvausvelvollisuuden suhteen erikoislakina pidettävän, syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain, huomioon ottaen lain tässä suhteessa selvä sanamuoto, 3 §:ssä tarkoitettuna uutena käsittelynä, jossa A:han kohdistettu syyte olisi hylätty tai hänet olisi tuomittu vähempään rangaistukseen kuin hän oli suorittanut.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen.

Muutoksenhaku hovioikeudessa

A on valituksessaan uudistanut raastuvanoikeudessa esittämänsä korvausvaatimukset ja vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista myös hovioikeudessa. Korvausvaatimuksensa perusteeksi A on viitannut myös vahingonkorvauslain säännöksiin, hallitusmuodon 70 §:n 2 momenttiin ja KPsopimuksen 2 artiklan 3 a kohtaan ja 9 artiklan 5 kohtaan.

Hovioikeuden tuomio 9.10.1991

Hovioikeus on hyväksynyt raastuvanoikeuden päätöksen siltä osalta kuin siinä oli katsottu, ettei asiassa voitu soveltaa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettua lakia.

KP-sopimuksen nojalla perustettu ihmisoikeuskomitea oli tässä asiassa 7.4.1989 antamassaan päätöksessä näkökantanaan todennut, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohtaa oli loukattu, kun A:lla ei ollut ollut mahdollisuutta saattaa vapaudenriistoaan tuomioistuimen tutkittavaksi, ja että sopimusvaltio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen. Koska sopimus oli Suomessa saatettu voimaan lailla (107/76) ja asetuksella (108/76) ja se oli siten lain tasoisena ollut voimassa silloin, kun A oli 13.7.1987 tuomittu 10 vuorokauden arestirangaistukseen, oli Suomen valtion noudatettava sopimuksesta aiheutuvia velvoitteita. A:lla oli sen vuoksi oikeus saada korvaus kärsimästään loukkauksesta. Kohtuullisena korvauksena oli pidettävä 500 markkaa vuorokaudelta eli valtio oli velvollinen suorittamaan korvauksena yhteensä 5 000 markkaa.

Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen ja velvoittanut Suomen valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 5 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 4.12.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista asiassa 8 000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 12.2.1992.

A on vaatinut, että vapaudenmenetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä suoritettava vahingonkorvaus korotetaan hänen alemmissa oikeuksissa esittämänsä vaatimuksen mukaisesti 25 000 markaksi. Valtio on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista asiassa.

A ja valtio ovat antaneet pyydetyt vastaukset. A on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 15.1.1993

Perustelut

Hovioikeuden hyväksymän korvausperusteen osalta kysymys on siitä, onko valtio sitä velvoittavan KP-sopimuksen ja ihmisoikeuskomitean sen nojalla ilmaiseman näkökannan perusteella korvausvelvollinen loukatulle henkilölle. Korvausvaatimus ei tältä osin perustu valtion viranomaisen virheellisestä menettelystä tai muusta syystä johtuvaan valtion ja A:n väliseen yksityisoikeudelliseen oikeussuhteeseen vaan valtion velvollisuuteen suorittaa korvausta julkisoikeudellisella perusteella. A:n kanne koskee siten tältä osalta hallintoriita-asiaa, jonka käsitteleminen oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 26 §:n mukaan ei kuulu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Kysymys A:n oikeudesta saada mainitulla perusteella korvausta voidaan lääninoikeuslain säännösten mukaisesti saattaa lääninoikeuden ratkaistavaksi. (KHO 1991 A 47)

Siltä osalta kuin A:n korvausvaatimus on perustunut syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain säännöksiin Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden ratkaisun. A ei ole myöskään näyttänyt, että hän muilla kuin edellä mainituilla perusteilla olisi oikeutettu tässä asiassa saamaan vahingonkorvausta.

A on hävinnyt jutun. Asian laadun vuoksi valtion on pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Tuomiolauselma

Kanne jätetään tutkimatta siltä osin kuin siinä on kysymys Suomen valtion velvollisuudesta suorittaa A:lle korvausta kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen ja siihen perustuvan ihmisoikeuskomitean näkökannan nojalla ja hovioikeuden sen johdosta antama lausunto poistetaan. Muilta osilta A:n kanne hylätään. Valtio vapautetaan näin ollen kaikesta hovioikeuden tuomiossa mainitusta korvausvelvollisuudesta ja asia jää raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Oikeudenkäyntikuluvaatimukset hylätään.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Riihelä, Tuleheimo-Takki ja Krook sekä ylimääräinen oikeusneuvos Hidén

---

[SV]

A hade i ett militärt disciplinförfarande dömts till arreststraff. Han hade inte enligt då gällande lag haft möjlighet att föra sitt frihetsberövande till prövning av domstol. Den kommitt‚ för de mänskliga rättigheterna som upprättats med stöd av den internationella konventionen om medborgeliga och politiska rättigheter hade med anledning av A:s anmälan såsom sin ståndpunkt konstaterat, att konventionen hade kränkts och att staten var skyldig att skrida till effektiva åtgärder för att i enlighet med konventionen gottgöra den kränkning som A hade lidit.

A hade i den talan som han förde mot staten yrkat på ersättning. Talan föll inte under allmän domstols behörighet till den del grunden därför var statens skyldighet att betala ersättning med stöd av konventionen och den ståndpunkt som kommitt‚n för de mänskliga rättigheterna grundat på konventionen.

Se HFD:1991-A-47

Hela rättsfallet är i FKKO-registret