Supreme Court allows secondary claim for wrongful dismissal damages under Labor Code when primary statute is inapplicable.

Työntekijä oli alioikeudessa vaatinut työsopimuksen lainvastaisen irtisanomisen johdosta korvausta työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain nojalla. Oikeudenkäyntiaineistosta oli ilmennyt, että työnantaja oli antanut työntekijälle sanotun lain 7 §:n mukaiset menettelytapaohjeet. Työntekijä oli valituksessaan hovioikeudelle ilmoittanut tehneensä lain 10 §:ssä mainitun ilmoituksen säädetyssä määräajassa, eikä työnantaja vastatessaan valitukseen ollut kiistänyt tätä. Työntekijän ei katsottu laiminlyöneen noudattaa sanottua määräaikaa.

Alioikeuden katsottua, ettei työsopimuksen irtisanomismenettelystä annettu laki soveltunut asiassa, työntekijä saattoi hovioikeudessa toissijaisesti vaatia perusteettomaksi väitetyn irtisanomisen johdosta työsopimuslain 51 §:n mukaista vahingonkorvausta.

L työsopimuksen irtisanomismenettelystä 10 §

TSL 51 §

OK 14 luku 2 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Seinäjoen kihlakunnanoikeudessa

A on Seinäjoen Keilailuliitto r.y:lle 5.11.1987 tiedoksi annetun haasteen nojalla kihlakunnanoikeudessa kertonut, että hän oli työskennellyt yhdistyksen palveluksessa kassanhoitajana 1.9.1969-5.10.1987 välisen ajan. Yhdistys oli, esitettyään työsuhteen aikana työsopimuksen ehtojen muuttamista siten, että A entisten työtehtäviensä lisäksi hoitaisi keilailuhallin kahviota, 5.6.1987 irtisanonut A:n työsopimuksen taloudellisista syistä ja koska A ei ollut suostunut työskentelemään yhdistyksen liiketoiminnassa tapahtuneiden muutosten edellyttämällä tavalla. A ei kuitenkaan ollut kieltäytynyt työtehtäviensä uudelleenjärjestelystä, sillä hän oli 16.3.1987 tehnyt työnantajalle perustellun esityksen työtehtävien ja palkkauksensa uudelleenjärjestelystä. Yhdistys olisi ainakin ollut velvollinen peruuttamaan irtisanomisen, koska A oli irtisanomisajan kuluessa elokuussa 1987 ilmoittanut suostuvansa työsopimuksen muuttamiseen yhdistyksen vaatimalla tavalla.

A on katsonut, että irtisanominen oli ollut laiton työsopimuksen irtisanomismenetelystä annetun lain (jäljempänä irtisanomismenettelylaki) 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla perusteella. Sen vuoksi A on työsopimuslain ja irtisanomismenettelylain säännöksiin viitaten vaatinut vahvistettavaksi, että yhdistys oli päättänyt työsuhteen työsopimuslaissa säädettyjen irtisanomisperusteiden vastaisesti, sekä yhdistyksen velvoittamista suorittamaan hänelle korvaukseksi perusteettomasta irtisanomisesta viidentoista kuukauden palkkaa vastaavan määrän 94.500 markkaa taikka vaihtoehtoisesti sen varalta, että työsuhde palautetaan, viiden kuukauden palkkaa vastaavat 31.500 markkaa, molemmat erät 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 10.2.1988

Kihlakunnanoikeus on lausunut, että irtisanomismenettelylakia sovellettiin vain työntekijästä johtuvasta syystä aiheutuneeseen irtisanomiseen. Kun A oli irtisanottu edellä sanotuilla perusteilla, irtisanomismenettelylakia ei voitu soveltaa asiassa.

Yhdistyksen oli kahviotoiminnassa tapahtuneiden muutosten johdosta ollut tehtävä A:n tehtävänkuvauksen muutoksia. A:n työtä oli lisäksi olennaisesti vähentänyt syksyllä 1986 hankittu ATK-laitteisto. Koska A ei ollut hyväksynyt yhdistyksen talouden ja toiminnan kannalta välttämätöntä työtehtävien muutosta, kihlakunnanoikeus on hylännyt kanteessa esitetyt vaatimukset irtisanomismenettelylakiin perustumattomina ja lisäksi katsonut, että yhdistyksellä oli ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityisen painava syy A:n työsopimuksen irtisanomiseen sekä velvoittanut A:n korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut 10.000 markalla.

Vaasan hovioikeuden tuomio 5.1.1989

Hovioikeudessa, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, A on uudistanut edellä mainitut vaatimuksensa, korvausvaatimuksen kuitenkin siten, että perusteettomasta irtisanomisesta vaadittiin korvausta ensisijaisesti irtisanomismenettelylain nojalla 94.500 markkaa ja toissijaisesti työsopimuslain 51 §:n nojalla 31.500 markkaa, molemmat määrät kihlakunnanoikeudessa vaadittuine korkoineen, sekä pyytänyt oikeudenkäyntikulujensa korvaamista tai että hänet ainakin vapautetaan velvollisuudesta korvata yhdistyksen kulut kihlakunnanoikeudessa.

Hovioikeus on lausunut, että yhdistys oli 5.6.1987 irtisanonut A:n työsopimuksen ilmoittaen perusteeksi taloudelliset syyt ja sen, että A ei ollut suostunut työskentelemään yhdistyksen liiketoiminnassa tapahtuneiden muutosten edellyttämällä tavalla. A oli 16.6.1987 ilmoittanut, ettei hän hyväksynyt irtisanomista, koska hän katsoi sen olevan työsopimuslain ja hänen työsuhteessaan noudatettaviksi sovittujen ehtojen vastainen. Yhdistys oli tämän jälkeen 25.6.1987 päivätyllä kirjeellä antanut irtisanomismenettelylain 7 §:ssä tarkoitetun menettelyohjauksen ilmoittaen siinä muun ohella, että A:n oli, mikäli hän katsoi työsopimuksensa tulleen irtisanotuksi lain tai irtisanomissuojaa koskevan sopimuksen vastaisesti, ilmoitettava tästä työnantajalle kahden viikon kuluessa ohjeiden saamisesta. A ei ollut edes väittänyt, että hän olisi tehnyt ilmoitusta lain 10 §:ssä säädetyssä kahden viikon määräajassa.

Hovioikeus on katsonut, että sanotun lain 10 §:ssä edellytetyn ilmoituksen tekemistä oli, huomioon ottaen sen merkitys neuvottelumenettelyn käynnistäjänä ja kanteen vireillepanoajan alkamisen osalta, pidettävä ehdottomana oikeudenkäynnin edellytyksenä. A oli edellä sanottu huomioon ottaen menettänyt kanneoikeutensa asiassa tämän lain nojalla. Kihlakunnanoikeuden ei siten olisi pitänyt tutkia kannetta siltä osin kuin siinä oli vaadittu korvausta irtisanomismenettelylain nojalla.

A:n edellä mainittu toissijainen vaatimus saada työsopimuslain 51 §:n mukaista vahingonkorvausta perusteettomaksi väitetyn irtisanomisen johdosta oli esitetty hänen valituksessaan. Tällä A oli oikeudenkäynnin aikana esittänyt uuden vaatimuksen, joka tosin johtui samasta perusteesta kuin hänen kanteessaan esitetty vaatimus saada irtisanomismenettelylain 20 §:n mukaista korvausta. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan tällaista uutta, samaan perusteeseen nojautuvaakaan vaatimusta ei voitu esittää vasta hovioikeudessa, kuten A oli tehnyt. Mainituilla perusteilla hovioikeus on jättänyt A:n jutussa esittämät vaatimukset tutkimatta ja poistanut kihlakunnanoikeuden lausunnon A:n irtisanomismenettelylakiin perustuvista vaatimuksista. Hovioikeus on jättänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen pysyväksi siltä osin kuin A oli velvoitettu korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa sekä velvoittanut A:n korvaamaan yhdistyksen vastauskulut hovioikeudessa 900 markalla.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 20.4.1989. Yhdistys on antanut siltä pyydetyn vastauksen.

A on valituksessaan vaatinut hovioikeuden ratkaisun poistamista ja asian palauttamista hovioikeuteen tai kihlakunnanoikeuteen. A ei ollut menettänyt irtisanomismenettelylakiin perustuvaa kanneoikeuttaan hovioikeuden lausumalla perusteella. Korvausvaatimuksen perustaminen hovioikeudessa toissijaisesti työsopimuslakiin eli vetoamalla toiseen lainkohtaan ja uutena seikkana työttömyydestä aiheutuneeseen ansionmenetykseen ei merkinnyt kiellettyä kanteen muuttamista.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 18.5.1990

Perustelut

Kihlakunnanoikeudessa esitetystä oikeudenkäyntiaineistosta on ilmennyt, että A:n saatettua yhdistyksen tietoon pitävänsä irtisanomista lainvastaisena yhdistys on hovioikeuden toteamin tavoin antanut irtisanomismenettelylain 7 §:ssä tarkoitetut ohjeet. A on valituskirjelmässään hovioikeudelle selittänyt tehneensä tämän johdosta sanotun lain 10 §:ssä mainitun ilmoituksen säädetyssä määräajassa, mitä yhdistys ei vastatessaan A:n muutoksenhakemukseen ole kiistänyt. A:n ei näin ollen voida katsoa laiminlyöneen noudattaa sanottua määräaikaa. Hovioikeus ei siten olisi saanut lausumallaan perusteella jättää kannetta irtisanomismenettelylakiin perustuvalta osalta tutkimatta.

A:n kanteessa on ensisijaisesti ollut kysymys siitä, onko yhdistyksellä ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityisen painava syy A:n työsopimuksen irtisanomiseen, sekä tämän jälkeen laittomasta irtisanomisesta aiheutuvasta korvausvelvollisuudesta, jonka A on katsonut määräytyvän irtisanomismenettelylain mukaan. Kihlakunnanoikeus on katsonut, että yhdistyksellä oli ollut irtisanomiseen lain mukainen peruste, mutta lausunut myös, ettei irtisanomismenettelylaki soveltunut asiassa. Kihlakunnanoikeuden päätös merkitsi, että katsottaessa irtisanomisen olleen laiton korvausvelvollisuus ei määräytynyt irtisanomismenettelylain, vaan työsopimuslain 51 §:n mukaan.

Korkein oikeus toteaa, että se kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan korvausvelvollisuuden määräytymisen suhteen ratkaiseva seikka, oliko yhdistys irtisanonut työsopimuksen A:ta johtuneesta syystä, on jutussa ollut tulkinnanvarainen ja riippunut esitetystä näytöstä. Tuomioistuimella, sen katsoessa irtisanomisen laittomaksi, on oikeus tuomita korvaus asiaan soveltuvien säännösten nojalla olematta sidottu niihin säännöksiin, joihin asianosainen on vedonnut. A:n perustettua korvausvaatimuksensa kihlakunnanoikeuden päätöksen jälkeen hovioikeudessa toissijaisesti työsopimuslain 51 §:ään kysymyksessä ei ole ollut uusi vaatimus, jota A ei olisi saanut esittää hovioikeudessa. Hovioikeuden ei olisi siksi pitänyt jättää hovioikeudessa esitettyä työsopimuslain 51 §:ään perustuvaa vaatimusta tutkimatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja poistetaan. Juttu palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se ilmoituksetta uudelleen käsiteltäväksi ja, huomioon ottaen palauttamisen syyn, siinä laillisesti menetellä.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Ådahl, Mörä, Haarmann ja Huopaniemi

---

[SV]

En arbetstagare hade i underrätten med stöd av lagen om förfarandet vid uppsägning av arbetsavtal krävt ersättning för lagstridig uppsägning. Av rättegångsmaterialet hade framgått att arbetsgivaren hade meddelat arbetstagaren de i 7 § sagda lag avsedda anvisningarna om förfarandet. Arbetstagaren hade i sina besvär till hovrätten meddelat att han hade lämnat den i lagens 10 § nämda meddelande inom den bestämda tiden. Arbetsgivaren hade inte bestridit detta i sitt bemötande. Arbetstagaren ansågs inte ha försummat att iaktta sagda fataljetid.

Efter det att underrätten hade ansett att lagen om förfarandet vid uppsägning av arbetsavtal inte var tillämplig i ärendet kunde arbetstagaren i hovrätten framställa ett sekundärt yrkande om skadestånd för den påstådda ogrundade uppsägningen i enlighet med 51 § lagen om arbetsavtal.

L om förfarandet vid uppsägning av arbetsavtal 10 §

L om arbetsavtal 51 §

RB 14 kap 2 §

Hela rättsfallet är i FKKO-registret