Supreme Court allows dismissal of employee as trustee but reduces compensation due to employer's valid reason.

Yrityksen palveluksessa olleiden rakennusmestarien yhdysmiehenä toiminutta työntekijää pidettiin työsopimuslain tarkoittamana luottamusmiehenä, jonka työsopimus voitiin irtisanoa vain työsopimuslain 53 §:n 2 momentissa mainituilla edellytyksillä.

TSL 53 § 2 mom

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A ei ollut näin ollen Savilahden keskuksen työmaan osalta menetellyt annettujen ohjeiden vastaisesti, vaan yhtiön johdon tietämällä ja hyväksymällä tavalla. A oli 15.12.1986 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut yhtiölle, että työsopimuksen purkaminen oli ollut aiheetonta ja väärin. Lisäksi työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdan mukainen purkuperuste edellytti, että työntekijä varoituksesta huolimatta jatkoi laiminlyöntiään. A ei ollut saanut minkäänlaista varoitusta tai edes huomautusta väitetystä laiminlyönnistä. Näin ollen hänen työsuhteensa oli purettu lainvastaisesti.

Edelleen A on katsonut, että yhtiön menettelyä oli pidettävä poikkeuksellisen paheksuttavana ottaen huomioon, että yhtiö oli suuri yhtiö, että häntä ei ollut työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 4 §:n mukaisesti kuultu ennen työsuhteen purkamista eikä yhtiö ollut antanut hänelle sanotun lain 7 §:ssä tarkoitettuja menettelyohjeita, ja että A oli lisäksi ollut luottamusmiesasemassa.

Edellä mainituilla perusteilla A on vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvauksena työsopimuksen laittomasta purkamisesta 12 kuukauden palkkaa vastaavat 104.400 markkaa ja laillisen irtisanomisajan mukaista palkkaa vastaava määrä vähennettynä yhtiön hänelle maksamalla yhden kuukauden irtisanomisajan palkalla eli 8.700 markkaa kumpikin määrä 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Oy Renlund Ab:n vastakanne

Yhtiö puolestaan on A:lle 28.5.1987 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla kertonut, että A oli vastoin nimenomaisia toimintaohjeita ja kieltoja myynyt 23.5.19.11.1986 välisenä aikana velaksi urakointipalveluja luottokiellossa olleelle Rakennusliike B Oy:lle. Rakennusliike oli 10.11.1986 asetettu konkurssiin, missä konkurssissa yhtiö oli tiliotteen perusteella valvonut 306.428,25 markan etuoikeudettoman saatavan. Konkurssipesän toimitsijamiehiltä saadun ilmoituksen mukaan yhtiö ei saanut jako-osuutta valvotulle saatavalle. Tästä oli aiheutunut yhtiölle edellä mainitun suuruinen vahinko. Tämän vuoksi yhtiö on vaatinut, että A velvoitettaisiin työsopimuslain 51 §:n 3 momentin nojalla korvaamaan yhtiölle aiheutunut vahinko 306.428,25 markkaa 16 prosentin korkoineen 31.10.1986 lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Yhtiön ja A:n vastaukset

Yhtiö ja A ovat vastustaneet toistensa kanteita. A on selittänyt, että hän oli saanut joka tapauksessa yhtiön markkinointipäällikön välityksellä luvan luotollisiin toimituksiin rakennusliikkeelle. Siten hänellä oli ollut täysi peruste uskoa, että hänellä oli ollut lupa niihin.

Raastuvanoikeuden päätös 25.1.1988

Sekä Z että yhtiön palveluksessa ollut todistajana kuultu Å olivat kumpikin kertoneet, että oli tavallista, että luottokiellossa olevien asiakkaiden osalta oli otettu yhteyttä luotto-osastoon ja sen päällikköön X:ään ja kysytty lupaa tehdä työsuorituksia ja myydä luotolla luottokiellossa oleville asiakkaille ja että tällaisia lupia oli myönnetty. X on puolestaan kiistänyt tällaisten lupien antamisen huomauttaen, että asiakas joko oli luottokiellossa tai sitten ei ollut.

Mitä yhtiön kanteeseen tuli, niin koska A oli edellä kerrotulla huolimattomalla menettelyllään aiheuttanut yhtiölle 306.428,25 markan suuruisen luottotappion, hän oli työsopimuslain 51 §:n 3 momentin nojalla vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaan velvollinen korvaamaan vahingon. Raastuvanoikeus on kuitenkin vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n nojalla sovitellut vahingonkorvausta alentaen sen 50.000 markkaan, kun korvausvelvollisuus muutoin koituisi A:lle kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingonaiheuttajan ja vahingonkärsineen varallisuusolot ja muut seikat.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt A:n kanteen kokonaan ja yhtiön kanteen enemmälti sekä velvoittanut A:n suorittamaan yhtiölle vahingonkorvaukseksi 50.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 3.12.1986 lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 5.000 markalla 16 prosentin korkoineen 25.1.1988 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 19.10.1988

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, että yhtiö oli esittänyt sillä rakennusliikkeeltä olevia saatavia koskevan tiliotteen ajalta 23.5.-31.12.1986. Muutoksenhakemukseen oli liitetty tiliote 8.3.1986 lukien. Näistä ilmeni, että yhtiöllä oli ollut erääntyneitä saatavia ainakin 24.3.1986 lukien sekä että velkasaldo oli ylittänyt 50.000 markan tason seuranneen heinäkuun alussa ja 175.000 markan tason seuranneen syyskuun alussa. Luottotarkastaja Y oli todistajana kertonut, että luotto-osasto sai erääntyneet, maksamattomat laskut tietoonsa ja saattoi reagoida niihin yhden-kahden viikon kuluttua eräpäivästä. Tästä selvityksestä oli pääteltävissä, että rakennusliikkeelle muodollisesti annettu luottokielto oli jäänyt tehottomaksi, koska sitä ei ollut noudatettu. Maksamattomien laskujen oli täytynyt tulla myös luotto-osaston tietoon, eikä uuden luoton myöntämistä ollut vielä syyskuussakaan 1986 estetty.

Edelleen asiassa oli esitetty 18.7.1986 päivätty valtakirjaksi otsikoitu asiakirja, jolla Rakennusliike B Oy oli valtuuttanut erään asunto-osakeyhtiön suorittamaan rakennusurakkasopimukseen kuuluvan 190.000 markan suuruisen maksuerän Oy Renlund Ab:lle. A oli hankkinut sanotun valtakirjan tarkoittaen sen rakennusliikkeen velkojen reaalivakuudeksi ja toimittanut sen yhtiön luotto-osastolle. Todistajana kuultu luottopäällikkö X oli kertonut ilmoittaneensa A:lle jo puhelinkeskustelussa, ettei valtakirjalla ollut vakuusarvoa, mutta pyytäneensä A:n lähettämään sen luotto-osastolle. A ei ollut myöntänyt saaneensa X:ltä tämän kertomaa ilmoitusta. Asiassa ei ollut selvitetty, mistä syystä sanottu järjestely, joka ei ollut rakennusalalla epätavallinen, olisi ollut arvoton tai käynyt arvottomaksi. Kun luotto-osasto ei vielä syyskuussakaan 1986 ollut estänyt luotonantoa rakennusliikkeelle, oli pääteltävissä, että A:lla oli tuolloin ollut perusteltu syy otaksua, että valtakirjalla tavoiteltu järjestely oli onnistunut.

Rakennusliikkeen velkasaldo oli sittemmin syksyllä 1986 A:n toimenpiteiden johdosta noussut yli 300.000 markan eli huomattavasti yli sanotun A:n vakuudeksi tarkoittaman valtakirjan osoittaman määrän. A oli näin menetellyt erityistä huolellisuutta vaatineessa tilanteessa varomattomasti ja hänen menettelyään oli pidettävä työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettuna erityisen painavana syynä, jonka johdosta Oy Renlund Ab:llä olisi ollut oikeus irtisanoa työsopimus. Tämä peruste ei kuitenkaan olisi oikeuttanut yhtiötä purkamaan A:n työsopimusta. Näin ollen A:lla oli työsopimuslain 45 §:n nojalla oikeus saada vaatimansa irtisanomisajan palkka.

A:n varomattomuus oli osaltaan, mutta ei yksin, aiheuttanut yhtiölle 306.428,25 markan vahingon. A:n viaksi jäi kuitenkin vain lievä tuottamus. Tämän vuoksi A:ta ei tullut velvoittaa suorittamaan vahingonkorvausta yhtiölle.

Sen vuoksi hovioikeus on, muuttaen raastuvanoikeuden päätöstä, hylännyt yhtiön kanteen kokonaan ja A:n kanteen enemmälti sekä velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana vielä maksamatta olevat 8.700 markkaa 16 prosentin korkoineen 13.5.1987 lukien. A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta on hylätty.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle ja yhtiölle on myönnetty valituslupa 31.5.1989. A ja yhtiö ovat antaneet pyydetyt vastaukset.

A on vaatinut kanteensa hyväksymistä kokonaisuudessaan ja yhtiön velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa jutussa 16 prosentin korkoineen.

Yhtiö puolestaan on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja jutun jättämistä raastuvanoikeuden päätöksen varaan. Lisäksi yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut jutussa.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 7.2.1990

Perustelut

Hovioikeuden mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn johdosta yhtiöllä ei ole ollut oikeutta purkaa hänen työsopimustaan, mutta yhtiöllä olisi ollut erityisen painava syy irtisanoa työsopimus. Kuten hovioikeus on katsonut A:n viaksi on kuitenkin jäänyt vain lievä tuottamus.

A on kannetta kehittäessään ilmoittanut, että hän oli toiminut yhtiön rakennusmestareiden yhdysmiehenä eli työsopimuslain tarkoittamana luottamusmiehenä. Tämä on riidatonta. Siten A:n työsopimus on työsopimuslain 53 §:n 2 momentin nojalla voitu irtisanoa vain, jos niiden työntekijöiden enemmistö, joiden luottamusmiehenä hän on ollut, on antanut siihen suostumuksen taikka kun työ on kokonaan päättynyt eikä hänelle olisi voitu järjestää muuta hänen ammattitaitoaan vastaavaa työtä. Jutussa ei ole väitettykään, että sanotussa lainkohdassa olevat edellytykset olisivat täyttyneet A:n kohdalla. Näin ollen yhtiö on velvollinen korvaamaan A:lle työsopimuksen laittomasta purkamisesta aiheutuneen vahingon.

Lainvastaisen purkamisen johdosta A:lla on oikeus työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 ja 20 §:ssä säädettyyn korvaukseen. Korvauksen suuruutta harkitessaan Korkein oikeus ottaa huomioon A:n työsuhteen kestoajan, hänen itsensä antaman aiheen työsuhteen katkaisemiseen ja hänen mahdollisuutensa saada koulutustaan vastaavaa työtä. Näillä perusteilla korvauksena on suoritettava kuuden kuukauden palkkaa vastaava määrä.

Yhtiö häviää jutun Korkeimmassa oikeudessa. Yhtiön on sen vuoksi korvattava A:n oikeudenkäyntikulut täällä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan A:lle korvauksena työsopimuksen laittomasta purkamisesta 52.200 markkaa 16 prosentin korkoineen 13.5.1987 lukien. Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi. Yhtiö velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi hänellä Korkeimmassa oikeudessa olleista oikeudenkäyntikuluista 2.300 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Takala, Portin, Nybergh, Ketola ja Paasikoski

---

[SV]

En arbetstagare som var kontaktman för de i företaget anställda byggmästarna ansågs vara en i lagen om arbetsavtal avsedd förtroendeman, vars arbetsavtal kunde sägas upp endast under de i 53 § 2 mom. lagen om arbetsavtal nämnda förutsättningarna.

L om arbetsavtal 53 § 2 mom

Hela rättsfallet är i FKKO-registret