Market Court dismisses abuse of dominance claim but remands harm analysis to Competition Authority.

Finnkasetti ym. valitus kilpailuviraston päätöksestä, jolla väitettyä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskeva asia on poistettu käsittelystä.

Asiassa oli kysymys siitä, oliko Finnkino Oy:llä, Oy Egmont Ab:lla tai Warner Home Videolla yksinään tai yhdessä määräävä markkina-asema vuokravideoiden tukkumarkkinoilla. Markkinaosuudet, markkinoiden rakenne, markkinaosuuksien muutokset ja oikeudellisten tai taloudellisten yhdyssiteiden puuttuminen huomioon ottaen yhdelläkään vastaajista ei yksinään tai yhdessä ollut määräävää asemaa markkinoilla. Asiassa oli kysymys myös siitä, tulisiko yritysten menettelyyn puuttua kilpailunrajoituksen vahingollisuuden takia. Asia palautettiin tältä osin kilpailuviraston käsiteltäväksi.

Laki kilpailunrajoituksista 3 § 2 momentti ja 9 §

ASIAN TAUSTAA

Kilpailuviraston päätös 14.12.1995 Dnro 1059/61/95

Kilpailuvirasto on päätöksessään katsonut, että vuoden 1994 lokakuuhun saakka ensin Oy Europa Vision Ab:lla (myöhemmin myös Europa Vision), tämän jälkeen vuoden 1995 marraskuuhun saakka Europa Visionilla yhdessä Rautakirjan omistukseen siirtyneen Finnkino Oy:n (myöhemmin myös Finnkino) kanssa ja päätöksentekohetkellä Europa Visionin ja Finnkinon sulautumisen seurauksena Finnkinolla oli kilpailunrajoituksista annetun lain (myöhemmin kilpailunrajoituslaki) 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräävä markkina-asema vuokravideoelokuvien tukkumyynnissä. Kilpailuvirasto ei ole kuitenkaan katsonut yritysten tuolloin käyttäneen väärin määräävää markkina-asemaansa. Kilpailuvirasto on poistanut asian käsittelystä.

Kilpailuviraston esitys kilpailuneuvostolle 14.12.1995 Dnro 366/61/92 ja sen käsittely kilpailuneuvostossa

Kilpailuviraston esitys

Kilpailuvirasto oli esityksessään katsonut, että ensin Europa Visionilla, sitten Europa Visionilla ja Finnkinolla yhdessä ja esityksentekoajankohtana Finnkinolla oli kilpailunrajoituslain 3 § 2 momentissa tarkoitettu määräävä markkina-asema valtakunnallisilla vuokravideoelokuvien tukkumyynnin markkinoilla. Kilpailuvirasto oli esittänyt kilpailuneuvostolle määräävän markkina-aseman väärinkäytön kieltämistä. Myöhemmin kilpailuvirasto on peruuttanut esityksensä.

Kilpailuvirasto oli esityksessään pitänyt relevantteina markkinoina vuokravideoelokuvien tukkumyynnin markkinoita. Kilpailuvirasto oli todennut, että elokuvien levitystapoja ovat muun muassa elokuvateatterilevitys, televisiolevitys ja videolevitys. Videoelokuvat poikkeavat muulla tavoin levitettävistä elokuvista käyttönsä ja ominaisuuksiensa vuoksi, joten ne muodostavat muista levitystavoista erilliset hyödykemarkkinat. Kuluttaja hankkii videoelokuvan joko omakseen tai vuokraa sen. Myös myynti- ja vuokrausmarkkinat poikkeavat toisistaan muun muassa hinnoittelun ja jakelukanavien osalta, joten videoelokuvien vuokrausta on tarkasteltava omina markkinoinaan. Sinänsä kilpailuviraston kannan mukaan jaolla vuokra- ja myyntivideoelokuviin ei ollut kilpailuoikeudellisten lopputulosten kannalta oleellista merkitystä.

Kilpailuvirasto oli lausunut, että kun Rautakirjaan kuulumattomien vuokravideoelokuvien tukkumyyjien ylivoimaisesti tärkein asiakas oli tytäryhtiöidensä kautta samalla niiden tärkein kilpailija kyseisten elokuvien tukkumarkkinoilla, kyseiset tukkumyyjät eivät voineet toimia ottamatta huomioon Rautakirjan ja sen tytäryhtiöiden reaktioita.

Finnkino Oy:n vastine kilpailuneuvostolle tehtyyn esitykseen

Finnkino oli kiistänyt olleensa määräävässä markkina-asemassa ja sen, että yhtiön hinnoittelussa olisi ollut kyse määräävän markkina-aseman väärinkäyttämisestä.

R-kioskien ostot Finnkinolta olivat olleet noin 4-5 kertaisia verrattuna muiden videokauppiaiden ostoihin. Suuren ostomäärän perusteella Rautakirja oli saanut paljousalennuksen. Pelkästään muiden videokauppiaiden kuin R-kioskien palveluun suunnatun myynti- ja markkinointiorganisaation kustannukset jo yksin riittivät selittämään hintaeron. Lisäksi Rautakirjan suurista ostomääristä oli aiheutunut säästöä tuotantokuluissa, monistuskuluissa, mainosmateriaalikuluissa, jakelukuluissa ja peruuttamattomien ennakkomaksujen suhteen. Rautakirjan ostohinnat muilta tukkuliikkeiltä olivat vastanneet Finnkinon hintoja tai alittaneet ne. Asiassa ei ollut edes väitetty R-kioskien syyllistyvän alihinnoitteluun tai mihinkään muuhunkaan kilpailutoimenpiteeseen, johon väitetyt alihintaiset ostot antaisivat mahdollisuuden. Konsernin sisäinen hinnoittelu ei edes käsitteellisesti voinut olla määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä.

Siirtohinta täysin omistetun tytäryhtiön ja emoyhtiön välillä oli ollut sikälikin taloudellisesti merkityksetöntä, koska vastaavan taloudellisen tuen tytäryhtiö voi antaa emoyhtiölleen esimerkiksi osingonjakona tai konserniavustuksena. Aivan eri asia olisi ollut se, jos hinnoittelun avulla konsernin toinen osa olisi ryhtynyt aggressiiviseen hinta- tai muuhun kilpailuun markkinaosuutensa kasvattamiseksi. Sellaisesta ei ollut kysymys. Hinnoittelussa oli ollut kysymys siitä, että Rautakirjan suuret ostomäärät olivat kustannusvastaavuutta noudattaen oikeuttaneet selvästi alhaisempiin hintoihin kuin muiden vähittäiskauppiaiden ostot.

Kilpailuviraston lisäselvitys 28.1.1997

Kilpailuvirasto oli saamansa selvityksen perusteella todennut, että Finnkinolle vuokravideoelokuvien markkinoinnista ja myyntityöstä aiheutuva erilliskustannus oli asiakkaan hankkimaa kasettia kohti laskettuna sitä suurempi, mitä pienemmän määrän elokuvakasetteja asiakas hankki yhtiöltä. Finnkinon laskelman perusteella ilmoittama kasettikohtainen erilliskustannus ei ollut kuitenkaan täysin selvittänyt kilpailuviraston havaitsemaa hintaeroa. Kustannusero oli kuitenkin Finnkinon pienasiakkaiden osalta niin suuri, että se oli riittänyt kilpailuoikeudellisesti hyväksyttävällä tavalla selvittämään hintaeron, joka oli yleensä vallinnut Rautakirjan ja sellaisten Finnkinon asiakkaiden välillä, jotka olivat hankkineet elokuvia kerralla vähemmän kuin viisi kappaletta.

Kilpailuvirasto oli katsonut, etteivät Europa Vision, sittemmin Europa Vision ja Finnkino yhdessä ja tämän jälkeen Finnkino olleet syyllistyneet Rautakirjan kilpailijoita perusteettomasti syrjivän ja Rautakirjaa perusteettomasti suosivan hinnoittelujärjestelmän soveltamiseen. Kilpailuvirasto oli luopunut vaatimasta seuraamusmaksua.

Kilpailuneuvosto on 24.6.1997 poistanut kilpailuviraston esityksen käsittelystä.

ASIAN KÄSITTELY KILPAILUVIRASTOSSA

Toimenpidepyyntö

Videokauppiaiden edustajat, joihin valittajat ovat kuuluneet, ovat pyytäneet kilpailuvirastoa tutkimaan, onko Finnkino Oy käyttänyt väärin määräävää markkina-asemaansa suosiessaan tuotteiden hinnoittelussa samaan konserniin kuuluvaa, R-kioskiensa kautta videomarkkinoilla toimivaa Rautakirja Oy:tä (nykyisin Rautakirja Oyj, myöhemmin myös Rautakirja). Finnkino on lisäksi dominoinut markkinoita myymällä tuotteitaan muutamalle videoelokuvien levitysketjulle sellaiseen hintaan, joka ei vastaa kustannuksia eikä ole siten neutraalia hinnoittelua kaikkien alalla toimivien elinkeinonharjoittajien kannalta. Menettelyn on katsottava vähitellen johtavan siihen, etteivät pienyrittäjät enää voi toimia markkinoilla, ja samalla kansalaisten alueelliseen eriarvoisuuteen. Suurten asutuskeskusten ulkopuolella videoelokuvien tarjonta, saatavuus ja hinnoittelu jäisi vain R-kioskien ja mahdollisesti muutaman suuren levitysketjun varaan.

Toimenpidepyyntö on ulotettu myös Warner Home Videon (nykyisin Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, myöhemmin myös Warner) 1.1.1989 alkaneeseen ja Oy Egmont Entertainment Ab:n (myöhemmin myös Egmont) 1.2.1998 alkaneeseen määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön. Suomessa on enää noin viidestä kuuteen videoelokuvien maahantuojaa ja tai tukkumyyjää. Alaa hallitsevat kuitenkin edellä mainitut yritykset, joten elinkeinonharjoittajan on välttämätöntä olla liikesuhteissa myös Warnerin ja Egmontin kanssa selviytyäkseen kilpailussa ja säilyttääkseen asiakaskuntansa. Myös näiden yritysten hinnoittelu on markkinoita dominoivaa, eikä perustu tasapuoliseen, neutraaliin hinnoitteluun. Warnerilla ja Egmontilla ei ole markkinaosuuden perusteella määräävää markkina-asemaa, mutta saman elokuvan tukkulevitysoikeutta ei ole Suomessa kuin yhdellä maahantuojalla, joten näin ollen myös Warnerilla ja Egmontilla on määräävä markkina-asema tukkumyynnissään.

Kilpailuviraston valituksenalainen päätös

Kilpailuviraston ratkaisu

Kilpailuvirasto on päätöksessään katsonut, ettei määräävää asemaa synny sen paremmin Finnkinolle kuin Warnerille tai Egmontille. Tämän vuoksi Finnkinon, Warnerin ja Egmontin toimintaa ei ole voitu arvioida määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä. Kilpailuvirasto on viitannut aiemman Finnkinoa koskeneen toimenpidepyynnön (Dnro 366/61/92) käsittelyyn. Finnkinon vuokravideoelokuvien hinnoittelu on tuolloin todettu lainmukaiseksi. Finnkinon kilpailuvirastolle toimittaman vastineen perusteella yrityksen hinnoitteluperusteet eivät ole muuttuneet asiakkaan kannalta epäedullisempaan suuntaan. Kyse ei siten ole myöskään kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella tarkasteltavasta vahingollisesta kilpailunrajoituksesta, joka antaisi aihetta virastolle ryhtyä enempiin toimenpiteisiin. Kilpailuvirasto on poistanut asian käsittelystä.

Ratkaisun perustelut

Finnkino on Rautakirja-yhtymän konserniyritys. Rautakirja Oyj:n omistus- ja äänivaltaosuus Finnkino Oy:stä on 100 prosenttia.

Kilpailuviraston päätöksessä on viitattu kilpailuviraston 15.12.1995 kilpailuneuvostolle tekemään kilpailunrajoituslain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuun seuraamusmaksuesitykseen sekä kilpailuviraston aikaisempiin selvityksiin vuosilta 1992-1997.

Vuokravideoiden tukkumarkkinoilla on tapahtunut huomattavia muutoksia vuosina 1992-1997 ja myös tämän jälkeen. Rautakirjan markkinaosuus on laskenut vuoden 1994 68 %:sta vuoden 1995 44 %:iin. Vuoden 1999 markkinaosuus (Finnkino-nimisenä) on ollut 34 %. Warnerin osuus on ollut vastaavina ajankohtina 16 %, 15 % ja 19 %. Egmontin vuoden 1999 markkinaosuus on ollut 29 %.

Vuokravideoiden tukkumarkkinoiden kannalta on suuri merkitys sillä, mitä päämiesedustuksia yrityksellä on, eli minkä elokuvastudioiden levityssopimuksia yritys on solminut. Nämä edustussopimukset ovat usein lyhytaikaisia. Lyhimmillään sopimuskausi voi olla yhden elokuvan jakelua koskeva ja siten jopa alle vuoden mittainen.

Vuokravideoiden vähittäismarkkinoilla toimii neljä ketjuksi luokiteltavaa yritystä. Suurimman ketjun muodostavat Rautakirja-yhtymään kuuluvat R-kioskit noin 30 %:n markkinaosuudellaan. Muita varsinaisia ketjuja ovat Videofirma Makuuni Ky, Video Film Town Oy ja Stenu Oy, aputoiminimeltään Compact Video. R-kioskeja on koko maan kattava verkko (740 kpl vuonna 1998). Videofirma Makuuni Ky:llä on 50, Video Film Town Oy:llä 28 ja Stenu Oy:llä 5 toimipistettä.

Kilpailuvirasto on päätöksessään katsonut, että videoelokuvien markkinat jakaantuvat tukku- ja vähittäismarkkinoihin. Tukkumarkkinat eroavat vähittäismarkkinoista mm. asiakaskuntansa ja toimintojensa vuoksi. Tukkumarkkinoilla videoalan tukkukauppiaat myyvät videoelokuvia vähittäiskauppiaille, jotka sitten välittävät ne omassa elinkeinotoiminnassaan edelleen yksityisille kuluttajille vuokraamalla tai myymällä. Tukkumarkkinoilla toimivat elokuvien tarjoajat eivät suoraan myy tai vuokraa elokuvakasetteja yksityisille kuluttajille. Relevanttina maantieteellisenä markkina-alueena voidaan pitää koko Suomen aluetta, mutta myös Skandinavia voi tulevaisuudessa muodostua yhteneväksi markkina-alueeksi, sillä suuret kansainväliset jakeluyhtiöt pyrkivät organisoimaan jakeluaan kattamaan koko Skandinavian alueen.

Kilpailuvirasto on päätöksessään tarkastellut kilpailun toimivuutta neljän merkittävimmän yrityksen (Finnkino, Egmont, Warner ja Buena Vista Home Entertainment AB, filial i Finland; myöhemmin myös Buena Vista) pohjalta. Markkinoille pääsy ei edellytä suuria taloudellisia tai henkisiä investointeja, mutta hyvät liikesuhteet alan eri toimijoihin ovat kuitenkin välttämättömiä. Tukkumyyjät eroavat sikäli toisistaan, että osalla on myös elokuvateatteritoimintaa (Finnkino ja Warner) ja toisaalta Finnkinolla ei ole yhtä kiinteitä suhteita elokuva-alan tuotantoon kuin esimerkiksi Buena Vistalla. Finnkinolla on toisaalta Suomessa osana Rautakirja-yhtymää kilpailullisia etuja vähittäismarkkinoilla lähinnä valtakunnallisen jakeluverkoston muodossa. Tilanne tulee tulevaisuudessa todennäköisesti muuttumaan päämiesedustusten siirtymin ja omistusjärjestelyin.

Kilpailuviraston mukaan kilpailu on toimivaa ja alan dynaaminen luonne on nähtävissä myös vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla. Päätöksenteon aikainen markkinarakenne ja markkinoilla toimivien yritysten markkinoinnissaan soveltamat erilaiset, esimerkiksi tuotevalikoimaan ja jakeluteihin liittyvät painotukset osoittavat, ettei vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla ole yhdelläkään yrityksellä määräävää markkina-asemaa.

Kilpailuvirasto on todennut, että Finnkinon vuokravideoelokuvien markkinoinnista ja myyntityöstä aiheutuva erilliskustannus on asiakkaan hankkimaa kasettia kohti laskettuna sitä suurempi, mitä pienemmän määrän asiakas on elokuvakasetteja yhtiöltä hankkinut. Finnkino on jo aiemmissa selvityksissään osoittanut kasettia kohti lasketun erilliskustannuksen olevan yhtiön pienosakkaiden kannalta niin suuren, että se riittää kilpailuoikeudellisesti hyväksyttävällä tavalla selittämään hintaeron, joka yleensä vallitsee Rautakirja Oy:n ja sellaisten Finnkinon asiakkaiden välillä, jotka hankkivat elokuvia kerrallaan vain muutaman kappaleen.

Saman asiakkaan eri toimipisteisiin ja myös eri asiakkaiden yhteiselle keskusyksikölle tai muulle sellaiselle toimitetut kasetit lasketaan yhteen, jos nämä yritykset ovat joko yhteisen omistajan kautta ja tai muutoin aidosti keskittäneet liikesuhteensa Finnkinoon yhden asiakkaan tai keskusyksikön kautta tapahtuviksi. Yhteishankinnan tulee Finnkinon mukaan tapahtua siten, että hankinnasta vastaava asiakas, keskusyksikkö tai muu sellainen keskitetysti yksin huolehtii ja asiakkaan kanssa yhteisvastuullisesti vastaa muun muassa ostotoiminnasta kokonaisuudessaan, kaikille edellä mainituille asiakkaille keskitetyn järjestelmän kautta toimitettujen kasettien maksamisesta ja kaikkien muidenkin Finnkinoon kohdistuvien velvoitteiden täyttämisestä.

ASIAN KÄSITTELY KILPAILUNEUVOSTOSSA JA MARKKINAOIKEUDESSA

Valitus

Valittajat ovat vaatineet, että kilpailuviraston ratkaisua muutetaan siltä osin, kuin

1. kilpailuvirasto on aiemmista päätöksistä poiketen tulkinnut Finnkinon ja elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän määräävää markkina-asemaa;

2. kilpailuvirasto on katsonut, että Finnkinon ja elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän soveltamien videokasettien hinta-erot Rautakirjan ja kaikkien Rautakirja-yhtymään kuulumattomien asiakkaiden välillä olisivat kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviä;

3. kilpailuvirasto on katsonut, ettei myöskään pienemmillä elokuvien tukkuliikkeillä (esimerkiksi Warnerilla ja Egmontilla) ole määräävää markkina-asemaa, vaikka elokuvatuotteiden tukkumyynnissä toimii niin sanottu yksikanavajärjestelmä.

Valittajat ovat katsoneet määräävällä markkina-asemalla tarkoitettavan muun muassa oleellisesti muita alalla toimijoita suurempaa toimintavapautta ja mahdollisuutta yksin vaikuttaa alan kilpailuolosuhteisiin ja liiketoimintatapoihin ilman, että määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän tarvitsee ottaa huomioon muita markkinaosapuolia. Tunnusmerkkejä ovat muun muassa muita korkeampi markkinaosuus ja asiakkaiden riippuvuus elinkeinonharjoittajasta tai näiden yhteenliittymästä. Kaikki nämä kriteerit ovat täyttyneet jo vuodesta 1992 alkaen ja täyttyvät edelleen, koska Finnkinon ja muiden valituksessa tarkoitettujen yritysten yhteenliittymän yhteinen markkinaosuus on noin 65 % vuokravideoiden markkamääräisestä tukkumyynnistä ja noin 80 % kappalemääräisestä myynnistä.

Finnkino on itse ilmoittanut markkinaosuutensa olevan 36 % vuokravideoiden markkamääräisestä tukkumyynnistä. Tämän lisäksi Finnkinolla/Rautakirja-konsernilla on elokuvien teatterilevityssopimus sekä vuokravideoelokuvien jälleenmyynti- ja jakelusopimus Buena Vistan kanssa. Buena Vistan markkinaosuus vuokravideoiden markkamääräisistä tukkumarkkinoista on tällä hetkellä noin 29 %. Tästä myynnistä myydään vain pieni murto-osa Finnkino/Rautakirja -konsernin ulkopuolisille kauppiaille ja nämä kauppiaat ovat Videofirma Makuuni Ky ja Stenu Oy. Markkamääräisesti Buena Vistan vuokravideoista markkinoidaan Finnkinon kautta yli 30 % ja samaan konserniin kuuluvan Rautakirjan kioskien kautta yli 40 %. Kappalemääräisestä myynnistä menee Finnkino/Rautakirja-konserniin noin 90 %. Näin ollen voidaan katsoa Buena Vistan kuuluvan Finnkinon elinkeinonharjoittajien yhteenliittymään.

Finnkino on todennut, ettei se enää edusta Twentieth Century Fox Home Entertainment AB:n (filial i Finland) tuotteita. Yritys on kuitenkin saanut tämän tilalle joulukuussa 1998 Scanbox Entertainment Finland Oy:n (jäljempänä myös Scanbox) edustuksen. Scanboxin markkamääräinen markkinaosuus vuokravideomarkkinoilla on vuonna 2000 ollut noin 11 %. Kaikki tämä myynti voidaan laskea Finnkinon / elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän myynniksi, koska edellä mainittujen ulkopuolisille yrittäjille myydään suoraan Scanboxin kautta vain pieni murto-osa.

Kilpailuviraston päätöksessä 14.12.1995 Dnro 1059/61/95 on selvinnyt, että Rautakirja-konsernissa on jo vuonna 1993 laadittu videoelokuvien kauppaa koskeva konsernin liiketoimintastrategia, jolla on pyritty luomaan kaikissa olosuhteissa puolustettavissa oleva markkina-asema. Tähän on pyritty hyödyntämällä konsernin vähittäiskaupan markkinavoimaa ja vahvaa elokuvateattereiden kapasiteettia päämiesten hankinnassa.

Warnerin edustajan mukaan Rautakirja-yhtymän osuus on ollut heidän vuokravideoidensa markkamääräisestä tukkumyynnistä alkuvuonna 2000 noin 30 % ja kappalemääräinen osuus on ollut vielä suurempi. Egmontilta saadun tiedon mukaan markkamääräinen myynti Rautakirja-yhtymälle olisi ollut noin 35-40 % luokkaa ja kappalemääräinen osuus vieläkin suurempi. Kilpailuvirasto on päätöksessään 14.12.1995 Dnro 1059/61/95 todennut, että osuus on erityisen suuri, jos sitä tarkastellaan kasettien lukumäärän perusteella. Asiaa tuleekin tarkastella myös kasettien lukumäärän perusteella, koska vain se on ratkaiseva tekijä vuokravideomarkkinoilla.

Rautakirja on tukkumyyjien ylivoimaisesti tärkein asiakas ja samalla tytäryhtiöidensä kautta niiden tärkein kilpailija kyseisillä markkinoilla. Tukkumyyjät eivät siten voi toimia ottamatta huomioon Rautakirjan ja sen tytäryhtiöiden reaktioita. Kilpailuvirasto onkin 14.12.1995 tekemässään päätöksessä katsonut, että Suomessa on ollut ensin Europa Visionilla yksin, sitten Europa Visionilla ja Finnkinolla yhdessä ja myöhemmin Finnkinolla kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin mukainen määräävä markkina-asema.

Kilpailuvirasto on 29.1.1997 lähettämässään kirjeessä ilmoittanut luopuvansa esittämistään vaatimuksista. Kilpailuvirasto on kuitenkin ilmoittanut tässä kirjeessä pysyvänsä vastaajayhtiöiden määräävää asemaa koskevassa arviossaan.

Finnkino/Rautakirja-konsernin hallitessa vuokravideoiden vähittäismarkkinoita ja elokuvateattereidensa kautta elokuvalle muodostuvaa ennakkomainontaa ja kysyntää, valittajat katsovat, että myös Warner ja Egmont ovat riippuvaisia Finnkinosta/Rautakirja-konsernista. Tämä riippuvuus on omiaan muokkaamaan myös näiden pienempien maahantuojien hintatasoa epäedulliseksi pienasiakkaille.

Kilpailuvirastolta saaduista asiakirjoista on ilmennyt, että Videofirma Makuuni Ky on 22.4.1994 sopinut Rautakirja/Europa Visionin kanssa vuokravideoiden toimituksista. Videofirma Makuuni Ky:n 25.4.1994 päivätystä tarjouspyynnöstä on selvinnyt myös, että hinnoittelu on poikennut siitä, mitä muille Rautakirja-yhtymän ulkopuolisille kauppiaille on tarjottu. Kilpailuvirasto on kilpailuneuvostolle 29.1.1997 lähettämässään kirjelmässä todennut, että Finnkino/Rautakirja -yhtiöt ovat ilmoittaneet luopuvansa viraston moittimasta ketjualennusten myöntämiskäytännöstä. Tällä perusteella kilpailuvirasto on katsonut, etteivät vastaajayhtiöt ole syyllistyneet kilpailijoita perusteettomasti syrjivän hinnoittelujärjestelmän käyttämiseen.

Valittajat ovat katsoneet, että määräävässä markkina-asemassa oleva elinkeinonhaltija tai elinkeinonhaltijoiden yhteenliittymä voi soveltaa asiakaskohtaisesti toisistaan poikkeavia hintoja vain, jos ne ovat kustannusvastaavia. Asiakaskohtaisten hintaerojen on vastattava niitä kustannuseroja, joita kunkin asiakkaan palvelemisesta väistämättä teknis-taloudellisista syistä syntyy. Asiakaskohtaisten hintaerojen tulee olla todellisia, todennettavia ja mitattavia, muutoin ne eivät ole kustannusvastaavia.

Kilpailuvirasto on valituksenalaisessa päätöksessään Dnro 131/61/99 perustellut Finnkinon eri asiakkaiden kohdalla poikkeavaa hinnoittelukäytäntöä sillä, että Finnkinolle vuokravideoiden markkinoinnista syntyvä erilliskustannus on asiakkaan hankkimaa kasettia kohti sitä suurempi, mitä pienemmän määrän asiakas elokuvakasetteja hankkii. Tämä perustelu tuntuu täysin loogiselta, mutta se ei pysty selittämään hintaeroa. Sama vuokrakasetti maksaa esimerkiksi R-kioskille 0 mk ja pienelle videokauppiaalle 650 mk + alv tai Videofirma Makuuni Ky:lle arvioidun keskihinnan perusteella vain 250 mk.

Finnkinon myyntityö rajoittuu kerran kuukaudessa tapahtuvaan tulevien elokuvien kansilehti- ja hintatietopostitukseen. Edustajia ei liikkeessä käy. Jos kauppias haluaa jotain, hänen on itse otettava yhteyttä Finnkinoon. Vuosituhannen vaihtuessa Finnkino on aloittanut elokuvajulisteiden toimittamisen, mutta tästä peritään kertamaksuna 75 mk + alv. Kaikista Finnkinon tekemistä vuokravideotoimituksista maksetaan lisäksi Finnkinolle toimituspalkkiona 75 mk + alv. Muutaman kansilehden toimittaminen ei voi selittää hintaeroja.

Asiassa ei ole esitetty sellaisia mitattavissa olevia ja todellisia kustannuseroja, jotka puoltaisivat vähäisessäkään määrin niitä hintaeroja, joita Finnkino edelleen toteuttaa Rautakirja-yhtymään kuulumattomien pienasiakkaiden sekä vielä Rautakirja-yhtymään kuulumattomien isompien vuokrausketjujen ja pienasiakkaiden välillä.

Finnkino on kilpailuvirastolle antamassaan selvityksessä todennut, että heidän hinnoitteluperusteensa ovat vuoden 1996 jälkeen muuttuneet vain pienasiakkaita hyödyntävään suuntaan, mikä ilmenee heidän toimitusehdoistaan. Käytössä olevista ehdoista ei voida päätellä, miten hinnoitteluperusteet olisivat muuttuneet pienasiakkaiden eduksi. Kun Scanboxin elokuvien markkinointi on siirtynyt Finnkinolle, näiden vuokraelokuvien hintataso on kallistunut välittömästi vuoden 1999 alusta noin 20-30 %, jopa 40 % siitä, millä hinnalla myös pienasiakkaat ovat saaneet ostaa tuotteita suoraan Scanboxilta. Vuoden 1999 alusta Finnkino on nostanut lisäksi välityksessään olevien vuokravideoiden hintatasoa vähintään 10 % laskien ainoastaan merkityksettömien ns. B-elokuvien hintatasoa jonkin verran.

Rautakirja-yhtymän ulkopuoliset pienemmät vuokravideoiden tukkumyyjät Warner ja Egmont käyttävät tukkumarkkinoilla toimiessaan yksinmyyntioikeutta jokaiseen vuokravideoon. Alalla toimii siten kilpailua rajoittava yksikanavamalli. Rautakirja-yhtymä on näille pienille tukkukauppiaille niin vahva yhteistyökumppani, että sen merkitys tukkuliikkeen muuhun kaupankäyntiin on kiistatta todettavissa. Tämä pakonomainen yhteistyö on omiaan muokkaamaan vuokravideoiden hinnoittelua pienasiakkaille epäedulliseen suuntaan. Kaikki vuokravideoiden tukkuliikkeet joutuvat alalla toimiakseen tekemään yhteistyötä Rautakirja-yhtymän kanssa, ja ne kuuluvat pakonomaisesti tukkuliikkeiden koalitioon. Yritykset muodostavat yhdessä elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän, jolla on noin 95 % markkinaosuudella määräävä markkina-asema.

Valittajien toimittamat lisäselvitykset

Kilpailuneuvostoon 8.3.2000 toimitetussa selvityksessä on todettu, että Finnkinon (Rautakirja-konserni), Buena Vistan ja Scanboxin elinkeinonharjoittajien yhteenliittymä ei ole koskaan luopunut aikoinaan kilpailuvirastolle lupaamastaan ketjualennusten myöntämiskäytännöstä. Kilpailuviraston päätös on perustunut siihen, että Finnkino on ilmoittanut, että hinnoitteluperusteet eivät ole muuttuneet asiakkaan kannalta epäsuotuisempaan suuntaan. Vastaajayhtiö ei kuitenkaan ole vastannut kilpailuviraston esittämiin yksilöityihin kysymyksiin, joilla olisi ehkä selvinnyt, millainen hinnoittelukäytäntö on todellisuudessa.

Valittajat ovat myös saaneet tietää, että Videofirma Makuunissa Oulussa on ollut 28.2.2000 esillä sellaisia vuokrattavaksi tarkoitettuja elokuvia, joita pienille videoliikkeille on tullut vasta viikon tai parin päästä edellä mainitusta päivämäärästä. Valittajat ovat katsoneet, että Finnkino yhdessä elinkeinonharjoittajien yhteenliittymänsä kanssa käyttää myös yllä esitetyllä tavalla väärin määräävää markkina-asemaansa.

Kilpailuneuvostoon 28.9.2000 toimitetussa selvityksessä on todettu, että R-kioskit saavat lähes määräämättömän määrän vuokrakopioita kuluttajalle tarjottavaksi nimellistä vuokrausrojaltia vastaan. Myös kaksi hallitsevaa, monopoliasemaan pyrkivää vuokrausketjua Videofirma Makuuni Ky ja Video Film Town Oy saavat elokuvat sellaiseen sisäänostohintaan, joka on vastaan kilpailullisia ja tasapuolisia, hyvän kauppatavan mukaisia sääntöjä.

Valittajien mukaan myös Sandrew Metronome Distribution Finland Oy (myöhemmin myös Sandrew Metronome) on määräävässä markkina-asemassa markkinoimissaan elokuvissa, joita ei ole jakelussa muilla. Yhtiö on lisäksi kesällä 2000 luopunut sopimushinnoitteluvaihtoehdosta. Esimerkiksi Finnkasetti Ky:n neljään toimipisteeseen yhteistilauksena tehtyjen tilausten osalta Sandrew Metronome on jakanut tilauksen neljällä. Näin ollen yhteistilauksesta ei ole mitään hyötyä Finnkasetti Ky:lle. Valittajat katsovat, että Sandrew Metronome on käyttänyt väärin määräävää markkina-asemaansa.

Valittajat ovat saaneet Finnkinolta tiedotteen kesän - syksyn 2000 aikana, jonka mukaan Universal Pictures Finland Oy:n (myöhemmin myös Universal) edustus siirtyy pois Finnkinolta. Ilmoituksen mukaan yhteistyötä yritysten välillä on kuitenkin tarkoitus jatkaa ja syventää. Finnkino huolehtii jakelusta ja myynnistä niillä osamarkkinoilla, joilla Universal ei itse toimi. Valittajat ovat katsoneet, että tämä osoittaa ainoastaan pyrkimystä keinotekoisesti poistaa Finnkinon määräävä markkina-asema vuokravideoiden ja vuokrakuvatallenteiden markkinoinnissa.

Kilpailuneuvostoon 28.11.2000 toimitetussa selvityksessä on todettu, että sekä Egmont että Sandrew Metronome ovat määräävässä markkina-asemassa, koska tiettyä elokuvaa ei saa muualta kuin yhdeltä maahantuojalta. Videokauppiaan on pakko ostaa kaikki merkittävät elokuvat kaikilta maahantuojilta riippumatta hinnasta, jotta pystyisi säilyttämään vanhat asiakkaansa. Edellä mainitut yritykset ovat niin tiukasti kaupallisesti sidoksissa Finnkinoon ja Rautakirja-yhtymään, että ne sen perusteella kuuluvat elokuvien markkinoinnissa elinkeinonharjoittajien yhteenliittymään ja ovat siten määräävässä markkina-asemassa yhdessä Finnkinon kanssa.

Valittajat ovat lisäksi todenneet, että Universalin kirjeestä 11.10.2000 on paljastunut koko Universalin ja Finnkinon välisen järjestelyn tarkoitus. Universal myy suoraan elokuvat ainoastaan Rautakirjan R-kioskeihin. R-kioskit edustavat Suomessa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti tarkastellen ehdottomasti ylivoimaisesti suurinta videoelokuvien markkinointiketjua. Näin on saatu tämän suurimman jakelukanavan ostot hajautettua pois Finnkinon markkinoinnista.

Valittajien kilpailuneuvostoon 28.12.2000 toimittamassa selvityksessä on viitattu Helsingin Sanomien artikkeliin 10.12.2000, jossa valittajien mukaan sekä elokuvien maahantuojat että Finnkinon edustajat myöntävät kaupallisen riippuvuussuhteensa. Tältä osin valittajat ovat huomauttaneet kaikkien merkittävien elokuvien maahantuojien olevan riippuvaisia Finnkinosta maan suurimpana ja parhailla teatteripaikoilla toimivana teatteriyrittäjänä. Samoin maahantuojat ovat riippuvaisia Finnkinon emoyhtiöstä Rautakirja-konsernista, joka hallitsee Suomen suurinta kioskiketjua.

Kilpailuviraston vastine

Kilpailuvirasto on pyytänyt, että valitus hylätään.

Kilpailuvirasto on katsonut, että sille esitetyn toimenpidepyynnön ja kilpailuneuvostolle valituksen tehneiden videokauppiaiden valituksen aihe on ollut Finnkinon ja muiden vuokravideoelokuvien tukkumyyjien noudattama hinnoittelukäytäntö, jonka mukaan Rautakirja ja muut vuokravideoketjut saavat ostamansa videot huomattavasti itsenäisiä pienyrittäjiä edullisemmin. Lisäkirjelmissään asianosaiset ovat esittäneet myös eräitä muita esimerkkejä syrjiviksi katsomistaan menettelytavoista. Kilpailuvirasto on pyytänyt, että kilpailuneuvosto jättäisi nämä menettelytavat tutkimatta, koska niitä ei ole esitetty kilpailuvirastolle eikä siten myöskään käsitelty viraston valituksenalaisessa päätöksessä.

Kilpailuvirasto on päätöstään tehdessään tiennyt, että Finnkino hoitaa Scanboxin myynnin, joten se sisältyy Finnkinon 34 % markkinaosuuteen. Myös Buena Vistan markkinaosuudessa on huomioitu Finnkinon kautta tapahtuva myynti ja siten saatu edellä mainitun yhtiön osuudeksi 18 %. Kilpailuviraston päätelmä siitä, että yhdelläkään yrityksellä ei ole vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla määräävää markkina-asemaa, on näin ollen perustunut huolelliseen selvitykseen markkinoista.

Jos vuokravideoiden tukkumarkkinoiden arvo noin 47 miljoonaa markkaa ja vähittäismarkkinoiden arvo noin 150 miljoonaa markkaa lasketaan yhteen, saadaan näin muodostettujen vuokravideomarkkinoiden kokonaisarvoksi noin 197 miljoonaa markkaa. Finnkinon 34 % markkinaosuus tukkumarkkinoilla merkitsee noin 16 miljoonan markan myyntiä ja Rautakirjan 30 - 40 %:n osuus vähittäismarkkinoilla 45 - 60 miljoonan markan myyntiä. Kun nämä lasketaan yhteen, Rautakirja/Finnkino -konsernin myynnin voidaan todeta olevan yhteensä 61 - 76 miljoonaa markkaa, mikä on 31 - 39 % vuokravideomarkkinoiden kokonaisarvosta. Asianosaisten väite konsernin 65 %:n markkinaosuudesta samoin kuin määräävästä markkina-asemasta ei näin ollen pidä paikkaansa, vaikka markkinat määriteltäisiin heidän vaatimallaan tavalla.

Kilpailuvirasto on päätöksessään selvittänyt elokuva- ja vuokravideoalan kilpailua. Selvitykseensä viitaten kilpailuvirasto on katsonut, että myös asianosaisten väitteet tukkuliikkeiden pakonomaisesta koalitiosta ja elinkeinonharjoittajien yhteenliittymästä ovat perättömiä.

Kilpailuvirasto on selvittänyt Finnkinon hinnoittelukäytäntöä kilpailuneuvoston käsittelyssä olleen asian Dnro 366/61/92 yhteydessä. Finnkinon tuolloin virastolle toimittamien selvitysten perusteella kilpailuvirasto on katsonut Finnkinon soveltamat hintaerot ketjumaisesti toimivien ja ketjuihin kuulumattomien asiakkaiden välillä kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviksi. Kun Finnkinon kilpailuvirastolle ja kilpailuneuvostolle tuolloin toimittamia toimitusehtoja 24.5.1996 on verrattu toimitusehtoihin 1.1.1999, on voitu todeta, ettei yhtiön hinnoittelukäytäntö ole muuttunut pienasiakkaiden kannalta epäsuotuisampaan suuntaan.

Kilpailuvirasto on selvittänyt vuokravideoalan hinnoittelukäytäntöä myös 25.5.2000 päätetyn Sandrew Metronomea koskeneen asian Dnro 117/61/96 yhteydessä. Päätöksessä kilpailuvirasto on todennut, että yhden vuokravideon kappalehinta saattaa olla esim. 400 - 600 markkaa, mutta useampia kappaleita ostettaessa tukkuhinta on pudonnut jopa 200 - 300 markkaan. Kun vastaavat hintaerot on Finnkinoa koskeneissa selvityksissä todettu kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviksi, ei niitä voida pitää määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä, vaikka katsottaisiinkin, että videoalan tukkumyyjät muodostavat elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän.

Finnkino Oy:n vastine

Finnkino Oy on vastineessaan pyytänyt, että valitus aiheettomana hylätään ja että valittajat yhteisvastuullisesti velvoitetaan korvaamaan Finnkino Oy:n oikeudenkäyntikulut korkolain mukaisine korkoineen. Tähänastiset oikeudenkäyntikulut ovat 17.600 mk (alv 0 %).

Määräävä markkina-asema

Finnkino on relevanttien markkinoiden osalta yhtynyt siihen, mitä kilpailuvirasto on asiasta lausunut. Jakeluyhtiöt ovat pyrkineet kilpailuviraston toteamin tavoin organisoimaan jakeluaan koko Skandinavian kattavaksi. Tällä perusteella koko Skandinavia voitaisiin ottaa relevanteiksi maantieteellisiksi markkinoiksi. Pelkästään Suomeakaan tarkastellen Finnkinolla ei ole ollut määräävää markkina-asemaa.

Tukku- ja vähittäismarkkinoita ei voida yhdistää. Asiakaskunta ja liiketoimintatavat tukku- ja vähittäismarkkinoilla ovat täysin erilaiset. Rautakirjan toiminta vähittäismarkkinoilla R-kioskien kautta voidaan ottaa huomioon vain arvioitaessa väitettyä määräävää markkina-asemaa, mutta mikään peruste tukku- ja vähittäismarkkinoiden yhdistämiselle se ei ole.

Myös vuokra- ja myyntivideoiden tukkumarkkinat ovat poikenneet toisistaan erilaisen asiakaskuntansa vuoksi. Tuotteet ovat kuitenkin samoja tai samantyyppisiä, niiden loppukäyttäjät ovat samoja ja osin asiakaskuntakin on samaa. Siten olisi perusteltua pitää myynti- ja vuokravideoiden tukkumarkkinoita yhtenä hyödykemarkkinana. Finnkino on huomauttanut, että yhtiön markkinaosuus myyntivideoiden tukkumarkkinoilla on merkittävästi pienempi kuin vuokravideoiden tukkumarkkinoilla.

Finnkino on katsonut, ettei jokaisen videoelokuvien tukkumyyjän voida katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa sen perusteella, että tiettyä elokuvaa saa vain yhdeltä tukkumyyjältä. Eri videoelokuvat kilpailevat keskenään ja ovat siten toisiaan korvaavia tuotteita. Vuokravideoiden osalta on varsin selvästi havaittavissa, että asiakas tulee liikkeeseen hakeakseen ajankulua ja valitsee vasta liikkeessä ne videot, joita hän vuokraa.

Valittajien väite tukkuliikkeiden (Finnkino, Buena Vista, Universal ja Scanbox) yhteenliittymästä on täysin perätön. Buena Vista ja Universal ovat elokuvatuottajien omistamia jakeluyhtiöitä, joiden toiminta-asetelma on erilainen kuin Finnkinon. Mitään sopimusperusteista kilpailuyhteistyötä osapuolten välillä ei myöskään ole ollut.

Buena Vista ja Universal ovat antaneet Finnkinolle markkinointi- ja myyntivastuun pienemmistä, niin sanotuista maakunta-asiakkaista, joiden palveleminen edellyttää laajempaa markkinointi- ja myyntiorganisaatiota. Yhtiöt ostavat Finnkinolta myös tiettyjä logistiikkapalveluja. Kaikella tällä on pyritty hyvään kustannustehokkuuteen. Sopimukset ovat lyhytaikaisia, joten Buena Vista ja Universal voivat ottaa Finnkinolle annetut tehtävät itse huolehtiakseen. Järjestelyihin ei ole ryhdytty kilpailuoikeudellisista syistä, vaan tukkuliikkeet ovat pyrkineet järjestämään toimintansa mahdollisimman kustannustehokkaasti. Tämä on myös videovuokraamojen ja loppukäyttäjien edun mukaista.

Kilpailuviraston selvityksen mukaan Finnkinon markkinaosuus on ollut Suomen Elokuvatoimistojen liiton SEL ry:n tilastojen perusteella 34 %, Egmontin 29 %, Warnerin (Sandrewin) 19 % ja Buena Vistan 18 %. Pienten maahantuojien mukaan ottaminen olisi vielä pienentänyt neljän suurimman tukkumyyjän markkinaosuuksia. SEL:n joulukuulta 2000 olevan markkinaosuustilaston ja sen pohjalta laaditun videotukkumarkkinoiden markkinaosuustilaston perusteella Buena Vista on myyntivideomarkkinoilla selvä markkinajohtaja ja Egmont selvä kakkonen. Finnkinon markkinaosuus on ollut puolet Buena Vistan osuudesta. Vuokravideomarkkinoilla Finnkino on ollut markkinajohtaja vuonna 1999, mutta vuonna 2000 markkinajohtajuus on ollut Egmontilla 33 % markkinaosuudella Finnkinon osuuden ollessa 29,6 %. Sandrewin osuus on ollut 14 - 16 %. Alalla toimivat neljä suurinta yritystä ovat muodostaneet varsin tasavahvan ryhmän.

Finnkino ei ole ollut markkinajohtaja riippumatta siitä, tarkastellaanko asiaa vuokravideoiden, myyntivideoiden vai koko videotukkumarkkinakokonaisuuden kannalta.

Elokuvateatterijakelu ja videojakelu ovat täysin eri tyyppisiä ja erilaisin sopimusehdoin hallittuja prosesseja. Toiminta elokuvateatterijakelussa ei siten ole antanut Finnkinolle kilpailuetua. R-kioskit muodostavat oman toimialaryhmänsä Rautakirjassa ja ne huolehtivat videoiden hankinnasta omalla organisaatiollaan. Finnkino on R-kioskien kohdalla täysin vapaassa kilpailutilanteessa muiden tukkuliikkeiden kanssa. Finnkinolla ei myöskään ole tuottajaomistuspohjaa, joten sillä ei ole tätä kautta syntyvää etua päämiessopimuksista neuvoteltaessa. Videotukkuliikkeen menestymisen kannalta juuri mahdollisimman edullinen sopimussuhde tuottajapäämiehiin on erittäin tärkeä.

Yhteenvetona Finnkino on todennut, että alalla toimii vähintäänkin neljä markkinaosuudeltaan ja taustoiltaan vahvaa tukkuliikettä. Finnkino ei ole markkinajohtaja. Alalla on jatkuvasti tapahtunut toimija- ja markkinaosuusmuutoksia. Elokuvien tekijänoikeudet omistavat tuottajayhtiöt ovat suurelta osin itse ottaneet haltuunsa elokuviensa jakelun myös Skandinavian ja Suomen alueella. Kilpailuviraston päätös, jonka mukaan Finnkinolla ei ole määräävää markkina-asemaa, on näin ollen oikea ja perusteltu.

Hinnoittelu

Kilpailuvirasto on muun ohella selvittänyt Finnkinon hinnoittelua vuosina 1992-1995. Kilpailuvirastolle vuonna 1996 annettujen lisäselvitysten perusteella se on ilmoittanut tammikuussa 1997 kilpailuneuvostolle luopuvansa esittämistään vaatimuksista. Kilpailuvirasto on muun muassa todennut, että aikanaan harjoitetun elokuvien pakettimyynnin merkitys on arvioitua vähäisempi, ja että Finnkino ei ollut syyllistynyt kilpailijoita perusteettomasti syrjivän hinnoittelujärjestelmän soveltamiseen. Kilpailuviraston kanta on perustunut Finnkinon esittämiin kustannusperusteisiin ja Finnkinon ilmoitukseen ketjualennusten myöntämiskäytännöstä luopumisesta.

Ketjualennusten osalta kyse ei ole ollut siitä, että alennuksia on myönnetty, vaan siitä, että alennuksia ei ollut myönnetty "ketjumaisesti toimiville" yrittäjille.

Finnkinolle aiheutuu huomattavasti kustannuksia, joiden määrä on kiinteä tai lähes kiinteä, eli tilattavien videoiden kappalemäärästä lähes riippumaton. Näin ollen käsitys, jonka mukaan yhden tai kahden videokasetin ostajan tulisi saada samat edut kuin mitkä tuhannen tai kahden tuhannen kasetin ostaja saa, on perusteeton, minkä kannan myös kilpailuvirasto on hyväksynyt. Edellä mainittuja kustannuksia ovat mm:

peruuttamattomat ennakkomaksut tuottajille

videon Suomen levityksen aiheuttamat tuotantokulut

markkinointimateriaalin valmistaminen videoliikkeille

markkinointi- ja myyntiorganisaation kustannukset

eräät logistiset kustannukset.

Esimerkiksi myynti- ja markkinointikustannukset ovat monikymmen- tai monisatakertaisia tilanteessa, jossa myyntiedustaja matkustaa kymmeniä tai satoja kilometrejä videokauppiaan luo, joka tilaa parhaimmillaankin muutaman kymmenen kasettia ja pahimmillaan ei yhtään verrattuna tilanteeseen, jossa keskitetysti sijaitsevat suurasiakkaiden osto-organisaatiot tekevät päätökset tuhansien kasettien ostoista. Lehti- ja televisiomainonnasta yhden kasetin ostava vähittäisliike saa saman hyödyn kuin 1.000 kasettia ostava liike.

Finnkinon hinnoittelussa julkaisut, eli yksittäiset elokuvat, on jaettu kolmeen eri luokkaan ja neljäntenä luokkana ovat luokittelemattomat elokuvat. Kolmessa ensimmäisessä luokassa kasetin hinta on riippuvainen tilatusta kasettimäärästä siten, että kallein hinta on yhden kasetin tilaajalla ja halvin yli 12 kasettia tilaavalla. Kilpailupaineen takia hinnoittelua on muutettu vuoden 1997 jälkeen siten, että niin sanotut pienasiakkaat ovat voineet laskea yhteen tilauksessaan kolmeen ensimmäiseen luokkaan kuuluvat eri elokuvajulkaisut ja näin päästä esimerkiksi yli 12 kasetin kokonaismäärään, vaikka yhtä elokuvaa olisikin tilattu vain esimerkiksi yksi kasetti.

Suurasiakkaiden osalta hinnoittelu perustuu, luokittelemattomia elokuvia lukuun ottamatta, elokuvakohtaisesti tehtäviin tarjouksiin ja sopimuksiin. Toimitukset suurasiakkaille tapahtuvat joko keskitetysti tai siten, että asiakas tilauksessaan yksilöi eri toimipisteisiin toimitettavat kasetit.

Kilpailuvirasto on pitänyt Finnkinon hinnoittelua syrjimättömänä, vaikka on katsonut, että yhtiöllä on määräävä markkina-asema. Tämän jälkeen hinnoittelu on muuttunut pienasiakkaita suosivammaksi ja on käynyt riidattomaksi, ettei Finnkinolla ole määräävää markkina-asemaa. Hinnoittelun vaikutuksia on siten tarkasteltava kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaisesti.

Suuria määriä ostavan yksikköhinta on halvempi -periaate on Finnkinon kannan mukaan liike-elämässä poikkeukseton. Määrien lisääntyminen merkitsee lisääntyvää tehokkuutta ja alentuvia kustannuksia. Finnkinon hinnoitteluperiaatteet ovat perustuneet puhtaasti taloudelliseen tehokkuuteen eivätkä ne sisällä mitään tiettyä asiakasta tai asiakasryhmää diskriminoivia piirteitä. Kaikilla asiakkailla on mahdollisuus yhteisjärjestelyillä saavuttaa niin suuret ostomäärät, että he pääsevät osallisiksi suurasiakkaiden edullisimmista yksikköhinnoista. Kilpailuviraston päätös, jonka mukaan ei ole aihetta ryhtyä toimenpiteisiin kilpailunrajoituslain 9 §:n nojalla, on täysin oikea.

Muut vastineet

Oy Egmont Entertainment Ab ja Warner Home Video eivät ole käyttäneet niille varattua tilaisuutta antaa asiassa vastine.

Vastaselitys

Valittajat ovat pyytäneet, että

1. kilpailuneuvosto toteaisi kilpailuviraston päätöksen virheelliseksi johtuen kaikkien asiaan vaikuttavien osatekijöiden huomioimattomuudesta, sekä joistakin virheellisistä ja puutteellisista tulkinnoista ja niiden perusteella tehdyistä ratkaisuista,

2. kilpailuneuvosto toteaisi, että vuokrauskuvatallenne (videoelokuva, dvd) on luonteeltaan sen laatuinen tuote, että sen lisenssinhaltijalla eli levityssopimuksen tehneellä tukkuliikkeellä on aina monopoliasema tuotteensa osalta ja määräävässä markkina-asemassa suhteessa vuokravideoyrittäjään ja että

3. kilpailuneuvosto velvoittaisi vastaajayhtiöt joko yksin tai yhteisvastuullisesti korvaamaan muutoksenhakijoiden kulut tässä asiassa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen. Tähänastiset kulut ovat 23.800 markkaa (alv 0 %).

Aiemman asiassa lausumansa uudistaen valittajat ovat todenneet, että kilpailuvirasto on esittänyt kilpailuneuvostolle lisäkirjelmissä esitettyjen asioiden ja epäkohtien jättämistä huomiotta ja tutkimatta, koska niitä ei ole esitetty aikanaan kilpailuvirastolle eikä siten myöskään käsitelty viraston valituksenalaisessa päätöksessä. Tämä esitys on valittajien kannan mukaan täysin kohtuuton.

Jos kilpailuvirasto olisi tutkinut asian huolellisesti, olisi pitänyt ottaa huomioon Suomen elokuvasäätiön kotimaisen elokuvan tuotantotuki, joka on maksettu näiden elokuvien levittäjälle ja tai tukkuliikkeelle. Näitä varoja on myönnetty aivan erikseen videoiden ja dvd-elokuvien levitykseen.

Kilpailuviraston selvitys tukkumarkkinoiden jakautumisesta on perustunut ainoastaan Suomen Elokuvatoimistojen Liitto ry:ltä saatuihin tietoihin. Näiden tietojen tarkkuus ja oikeellisuus on perustunut vain niihin myyntilukuihin, mitä jäsenenä olevat tukkuliikkeet ovat sinne sattuneet toimittamaan. Kilpailuvirasto ei ole selvittänyt sitä, pohjautuvatko luvut ja tiedot eri tukkuyhtiöiden kirjanpitoaineistoon. Kyseinen liitto ei ole mikään virallinen ja julkaisemistaan tiedoista vastuullinen taho.

Kappalemääräinen myynti on otettava tarkastelun pohjaksi arvioitaessa, millä kilpailevat yritykset taistelevat asiakkaista. Tältä osin voidaan todeta, että Finnkinon etupiiriin kuuluvalle R-kioskiketjulle menee kaikilta elokuvatukkumyyjiltä kappalemääräisestä myynnistä noin 60-80 %. Hinta/kappalemääräsuhde on kilpailullisesti erittäin edullinen R-kioskeille, kun sitä verrataan pienkauppiaan maksamaan hintaan.

Verrattuna myyntivideoiden markkinoihin on vuokrauspuolella elintärkeää se, että tuotevalikoimissa on kaikki merkittävät vuokrauskuvat, joita monopoliasemassa olevat tukkukauppiaat välittävät. Myyntikasetit on hinnoiteltu ostomääristä riippumatta ja 5 kappaletta myyntikasettia ostava pienkauppias saa nämä kasetit lähes samaan hintaan kuin suurasiakas, joka tilaa samaa nauhaa esimerkiksi 500 kappaletta. Myyntikaseteista ei siten peritä niitä kiinteitä ja pakollisia kustannuksia, joita kilpailuvirasto pitää perusteluna sille, että vuokrakaseteista voidaan periä ylihintaa pienkauppiailta. Kuitenkin myynti-, mainos- ja markkinointikulut ovat samat, elleivät suuremmatkin, myyntikasettien kohdalla.

Jos asiakas on pyrkinyt vuokraamaan esimerkiksi televisiossa mainostetun elokuvan ja ei saa sitä videoerikoisliikkeestä, asiakas ei enää asioi kyseisessä liikkeessä tilanteen toistuessa useamman elokuvan osalta. Videoliikkeiden vuokraustulo rakentuu 90-prosenttisesti uutuuselokuvista. Jos uutuutta ei löydy, se haetaan sieltä, mistä se on saatavilla.

Finnkino on perustellut pienasiakkaiden hinnoittelukäytäntöä sillä, että myyntiedustaja joutuu matkustamaan kerran kuukaudessa jopa satoja kilometrejä yksittäisen videokauppiaan luo neuvottelemaan ja tekemään kauppoja elokuvista. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Asetelma, jossa videotukkujakelijan edustaja on käyttänyt kuukausittaisesta työajastaan lähes 90 % myydäkseen vuokraelokuvia kauppiaille, on tapahtunut vuosina 1982-1990. Vuoden 1990 jälkeen myyntiedustajien aktiivisuus on enenevässä määrin kohdistunut myyntivideoiden markkinointiin lähinnä tavarataloille. Voidaan todeta, että vuokravideokauppiaan luokse on saavuttu vain, mikäli se on ollut reittien ja muun myyntityön ohessa vaivattomasti mahdollista. Lisäksi monet kauppiaat ovat pyrkineet tekemään tilaukset suoraan tukkumyynnin myyntisihteereille.

Myyntityön painottuminen myyntikasetteihin on näkynyt myös tämän tuotteen suuresti lisääntyneenä liikevaihtona, joka on tänä päivänä tukkupuolella yli 100 miljoonaa markkaa, kun vuokrapuolen liikevaihto on enää 47 miljoonaa markkaa. Myyntikaseteista on siten tullut vuokravideokauppiaille merkittävä kilpailija.

Finnkino on maininnut, että vähittäisliikkeet saavat saman hyödyn lehti- ja televisiomainonnasta kuin tuhat kasettiakin ostanut liike. Valtaosa televisiossa mainostetuista elokuvista on ollut myyntikasetteja ja tekstissä on ollut maininta: "Saatavana R-kioskeista ja hyvin varustetuista tavarataloista kautta maan". Vuokravideoelokuvamainoksissa on myös ollut vastaava maininta R-kioskeihin. Näistä mainoksista ei siten ole ollut pienkauppiaille mitään hyötyä, joka oikeuttaisi veloittamaan elokuvasta korkeampaa hintaa.

Finnkino on myös maininnut, että loppukäyttäjien maksamat vuokraushinnat ovat alentuneet. Pienkauppiaiden kannalta rajuissa alennuksissa on kuitenkin ollut kyse aikomuksesta estää viimeisten pienkauppiaiden toimiminen markkinoilla. Pienkauppiaat ovat paikkakunnillaan pyrkineet pitämään tarjonnassaan mahdollisimman laajaa kulttuurin erimuotoisuuteen perustuvaa elokuvatarjontaa. R-kioskithan eivät voi tilanpuutteen vuoksi kilpailla kovin laajalla elokuvavalikoimalla.

Valittajien lausunto 4.1.2002

Finnkino on 22.2.1996 kilpailuneuvostolle jättämässään vastineessa todennut, ettei oltu selvitetty Finnkinon / Rautakirjan toimivan hintojen tai kilpailuolosuhteiden säätelijänä. Valittajat katsovat kilpailuvirastonkin huomanneen, miten tärkeä kauppakumppani myös ostajana monopolistiset mittasuhteet saavuttanut R-kioskiketju (noin 400-500 elokuvia vuokraavaa kioskia) on kaikille elokuvien tukkukauppiaille Suomen suhteellisen pienillä videomarkkinoilla. Rautakirja hallitsee tänä päivänäkin ylivoimaisesti alan vähittäismarkkinoita. Yksityisiä videovuokrauspisteitä on enää korkeintaan 70 kpl. Videofirma Makuuni Ky:n vuokraamoita on noin 70 kpl ja Video Film Town Oy:llä liikkeitä on noin 50 kpl.

Rautakirjalla on ostajana kiistatta aina ollut monopolistinen asema, joka ilmenee kohtuuttoman alhaisten hintojen maksamisena videotukkukauppiaille. Videotukkukauppiaat ovat kattaakseen kulunsa joutuneet perimään mahdollisimman korkeaa hintaa pienkauppiailta. Rautakirja-konserniin kuuluva Finnkino on yhdessä samaan konserniin kuuluvien R-kioskien kanssa pystynyt luomaan markkinoita hallitsevan kokonaisuuden, jolla on voitu ohjata ja hallita myös kilpailevia tukkukauppiaita. Kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentti ei edellytä yrityksen voivan yksinään määrätä hinnoista, vaan riittää, jos sillä on mahdollisuus olennaisesti vaikuttaa niiden määräytymiseen.

Finnkino/Rautakirja -konsernilla on ollut vahvan R-kioskiketjun ja teatteriketjun kautta mahdollisuus sulkea tukkupuolella kilpailijoitaan markkinoiden ulkopuolelle. Kilpailunrajoituslaki ei edellytä kilpailijoiden ajamista kokonaan markkinoilta, vaan riittävänä on pidettävä mahdollisuutta merkittävästi vaikuttaa kilpailijoiden toimintaedellytyksiin, esimerkiksi olennaisesti vaikeuttamalla näiden markkinoille pääsyä tai toiminnan laajentumista. Toimintaedellytyksiin vaikuttaminen voi olla esimerkiksi sitä, että kilpailevan tukkukauppiaan elokuvia ei oteta Finnkinon teatterilevitykseen, eikä myöskään R-kioskeihin videolevitykseen kuin Rautakirja-konsernin määräämällä hinnalla ja ehdoilla. Tästä on seurannut se, että muut videotukkukauppiaat ovat joutuneet käyttämään samanlaista kilpailua vääristävää hinnoittelukäytäntöä kuin Finnkino.

Finnkino on edellä mainitussa vastineessaan todennut, että Rautakirjan ostohinnat muilta tukkuliikkeiltä ovat vastanneet Finnkinon hintoja ja jopa alittaneet ne. Tämä maininta on osoitus siitä, että Rautakirja-konserni on myös ostajana niin monopolistisessa asemassa, että muut tukkukauppiaat eivät voi saada Rautakirjalta parempaa hintaa kuin minkä Finnkino on yhdessä R-kioskien kanssa määrittänyt. Kilpailevat tukkukauppiaat ovat ymmärtäneet, etteivät muut videovuokrausyrittäjät pysty lisäämään ostojaan heiltä niin paljon, että sillä voitaisiin kompensoida Rautakirjan ostot.

Valittajat eivät kritisoi elokuvatukkukauppiaiden antamia alennuksia suurille ketjuille, jos ne vain ovat olleet kohtuullisia ja kustannusperusteisia sekä läpinäkyviä.

Alalle tulon esteiden osalta on aina kiinnitettävä huomiota niihin tekijöihin, jotka alalle tuloa harkitsevan potentiaalisen kilpailijan näkökulmasta vähentävät markkinoiden houkuttelevuutta. Jotta alalle tulo olisi kannattavaa, tulee tuotto-odotusten ylittää riskit. Rautakirja-konsernin hallitessa markkinoita tulisi alalle tulevan kilpailijan laskea ja miettiä, onko sillä mahdollisuuksia kannattavasti myydä tuotteitaan tälle konsernille. Markkinoiden historian perusteella (aluksi 40 kilpailevaa tukkukauppiasta ja nykyään enää muutama) alalle tulo ei ole liiketaloudellisesti kannattavaa ja on siten epätodennäköinen vaihtoehto.

Valittajat ovat katsoneet Finnkinon aloittaneen vuokraelokuvien alihintaisen dumppaamisen oman konsernin sisaryritykselle R-kioskille. Tällä on saatu aikaan se, että myös kilpailevat tukkukauppiaat ovat joutuneet tähän alihinnoitteluun R-kioskeille. Seurauksena on ollut ylihinnoittelu pienasiakkaille. R-kioskien ei ole edes tarvinnut toteuttaa kovin aggressiivista hinnoittelupolitiikkaa, sillä ne ovat saaneet huippu-uutuuksia maksimaalisen määrän hintaan 0 markkaa voitonjakoperiaatteella. Tällä tavoin R-kioskit ovat voineet hallita paikkakunnallaan uutuusmarkkinoita.

R-kioskit ovat keväällä 2000 ryhtyneet hinnoitteluun, jota voidaan kutsua ainoastaan saalistushinnoitteluksi. Alennuskampanja on toteutettu otsikolla "kaikki vuokraelokuvat pysyvästi 19 mk / vrk." Tätä ei voida perustella kauppojen sunnuntaiaukiololla, koska alennus ei ole koskenut vain sunnuntaita.

Vastaselityksessä on myös viitattu Videofirma Makuuni Ky:n menettelytapoihin.

Finnkino Oy:n lisäselvitys

Finnkino on todennut sattumanvaraisesti valittujen elokuvien avulla R-kioskien ostamien kappalemäärien pysyneen koko ajan samalla tasolla ja että ne ovat edelleenkin usein kaksin - kolminkertaisia Videofirma Makuuni Ky:n ja Video Film Town Oy:n ostomääriin verrattuna. Viimeksi mainittujen ostot ovat kuitenkin määrällisesti huomattavasti kasvaneet. Samalla niiden kappalekohtainen ostohinta on tullut täysin samalle tasolle R-kioskien kappalekohtainen ostohinnan kanssa.

Yksittäisten videoliikkeiden palvelemisesta aiheutuvien kustannusten osalta on viitattu kilpailuneuvostolle vuonna 1996 jätettyyn vastineeseen, jota on käsitelty edellä kilpailuviraston ratkaisun 14.12.1995 Dno 366/61/92 yhteydessä. Summat ovat vastineesta jonkin verran muuttuneet, mutta niiden suuruusluokka ja merkitys eivät ole muuttuneet. Finnkino on ilmoittanut markkinointiorganisaationsa nykyisen vuosikustannuksen. Finnkinon mukaan tämä kustannus kohdistuu valtaosin muihin kuin suurasiakkaisiin.

Valittajat ovat antaneet vastaselityksen Finnkino Oy:n lisäselvityksestä

Kilpailuneuvosto on järjestänyt asiassa suullisen valmisteluistunnon.

MARKKINAOIKEUDEN RATKAISUN PERUSTELUT

Asian tutkiminen

Asian käsittely on siirtynyt 1.3.2002 voimaan tulleen markkinaoikeuslain nojalla markkinaoikeudelle.

Valituksen vuoksi käsiteltävissä kilpailunrajoitusasioissa markkinaoikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia kilpailuviraston päätöksen lainmukaisuus. Markkinaoikeudella ei ole toimivaltaa ensiasteena tutkia sellaisia valittajien väittämiä kilpailunrajoituksia, joiden on väitetty tapahtuneen kilpailuviraston asiassa 26.1.2000 tekemän päätöksen jälkeen tai jotka eivät ole sisältyneet valittajien kilpailuvirastolle tekemään toimenpidepyyntöön.

Markkinaoikeus jättää edellä mainituin perustein tutkimatta valittajien vuokrattavaksi tarkoitettujen elokuvien toimitusajankohtia koskevat väitteet.

Markkinaoikeus jättää edellä mainituin perustein tutkimatta myös valittajien kirjelmässään 28.9.2000 mainitseman Sandrew Metronomen väitetyn määräävän markkina-aseman väärinkäytön, joka valittajien mukaan olisi tapahtunut kesällä 2000 eli kilpailuviraston päätöksen jälkeen. Samoin perusteluin markkinaoikeus jättää tutkimatta Universal Picturesin ja Finnkinon sekä Rautakirjan kesällä/syksyllä 2000 tehdyn järjestelyn.

Markkinaoikeus jättää edellä mainituin perustein tutkimatta valittajien vastaselityksessään 24.7.2001 mainitsemat väitteet kotimaisten elokuvien saamasta tuesta ja sen merkityksestä vuokravideomarkkinoille sekä valittajien lausunnossaan 4.1.2002 mainitsemat väitteet Rautakirjaan kuuluvien R-kioskien keväällä 2000 toteuttamasta alennuskampanjasta.

Kilpailuviraston päätös ei ole koskenut vuokravideoelokuvien vähittäismarkkinoita tai Videofirma Makuuni -ketjun toimintaa. Markkinaoikeus ei tutki Videofirma Makuunin toimintaan kohdistuvia väitteitä.

Relevantit markkinat

Kilpailuvirasto on päätöksessään katsonut toimenpidepyynnön kannalta relevanteiksi hyödykemarkkinoiksi vuokravideoelokuvien tukkumarkkinat.

Videoelokuvien markkinat jakaantuvat tukku- ja vähittäismarkkinoihin. Videoelokuvien tukkumarkkinat eroavat vähittäismarkkinoista muun ohella asiakaskuntansa ja erilaisten toimintojensa vuoksi. Tukkumarkkinoilla videoalan tukkukauppiaat myyvät videoelokuvia vähittäiskauppiaille, jotka sitten välittävät ne omassa elinkeinotoiminnassaan edelleen yksityisille kuluttajille vuokraamalla tai myymällä.

Valittajat ovat katsoneet, että relevantit hyödykemarkkinat tulisi määritellä siten, että jokainen elokuva muodostaisi jo itsessään oman hyödykemarkkinansa ja kyseisen elokuvan oikeudet omistavalla yhtiöllä olisi täten monopoli kyseisen elokuvan jakelussa.

Markkinoiden rajaaminen valittajien mainitsemalla tavalla edellyttäisi, että eri videoelokuvat olisivat asiakkaiden kannalta toisiaan korvaamattomia tuotteita. Vaikka videoelokuvien vuokraaminen edellyttää tietyn tasoista valikoimaa, asiassa ei ole kuitenkaan osoitettu, että vähittäismyyjien toiminta olisi riippuvaista kaikkien videoelokuvien saamisesta tai ylipäätään yksittäisistä videoelokuvista. Tämän vuoksi relevantteja hyödykemarkkinoita ei voida määritellä videoelokuvia koskevien yksinoikeuksien pohjalta elokuvakohtaisiksi.

Valittajat ovat katsoneet, että relevantit hyödykemarkkinat tulisi määritellä siten, että vuokraukseen ja toisaalta myyntiin tarkoitetut videoelokuvat tulisi katsoa kuuluviksi samoille relevanteille hyödykemarkkinoille.

Videoelokuvia myydään tukkukauppiailta vähittäiskauppiaille sekä vuokrausta että kuluttajille myyntiä varten. Itse tuote on näissä tapauksissa käytännössä sama. Kuluttajan kannalta tuote hankitaan kuitenkin eri tarkoituksiin, eli vuokravideoiden osalta lyhytaikaista katselua varten ja myyntivideoiden osalta pidempiaikaista käyttöä, kuten väliajoin toistuvaa katselua, varten. Videoelokuvia vuokraavat ja myyvät yritykset eivät kilpaile kaikilta osin suoraan keskenään. Videoelokuvien vuokra- ja myyntimarkkinoita ei voida pitää samoina relevantteina hyödykemarkkinoina. Tällä markkinarajauksella ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa Finnkinon, Egmontin ja Warnerin määräävää markkina-asemaa, kuten jäljempänä käy ilmi.

Kilpailuvirasto on katsonut päätöksessään toimenpidepyynnön kannalta relevantiksi maantieteelliseksi markkina-alueeksi koko Suomen alueen. Tätä voidaan pitää perusteltuna muun muassa kieleen ja elokuvien tekstitykseen liittyvien syiden vuoksi.

Markkinaoikeus katsoo, että asian kannalta relevantteina markkinoina on edellä lausutun perusteella pidettävä vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoita Suomessa.

Määräävä markkina-asema

Määräävän markkina-aseman määritelmä

Kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin mukaan määräävä markkina-asema katsotaan olevan elinkeinonharjoittajalla tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä, jolla koko maassa tai tietyllä alueella on yksinoikeus tai muu sellainen määräävä asema tietyillä hyödykemarkkinoilla, että se merkittävästi ohjaa hyödykkeen hintatasoa tai toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla.

Hallituksen esityksessä (HE 162/1991, s. 9) kilpailunrajoituslaiksi viitataan määräävän markkina-aseman osalta kilpailunrajoituksista annettuun lakiin 709/1988. Tätä lakia koskevan hallituksen esityksen (HE 148/1987, s. 16-18) mukaan määräävällä markkina-asemalla tarkoitetaan sekä oikeudellista monopolia että tosiasiallista markkinoiden hallintaa. Jälkimmäinen voi perustua niin sanottuun luonnolliseen monopoliin, mutta myös elinkeinonharjoittajan teknologiseen tai taloudelliseen ylivertaisuuteen kanssakilpailijoihinsa verrattuna.

Määräävän markkina-aseman aineelliset edellytykset on hallituksen esityksen mukaan säännöksessä ilmaistu siten, että elinkeinonharjoittaja tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymä voi merkittävästi ohjata hyödykkeen hintatasoa taikka toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla. Näiden edellytysten soveltaminen on taloudelliseen tietoon perustuva tosiasiakysymys, jonka selvittäminen edellyttää asianomaisten markkinoiden rakenteen ja toiminnan analysointia. Arvioon vaikuttavia seikkoja ovat muun muassa markkinoille pääsyn esteet, kilpailijoiden lukumäärä ja markkinaosuudet, kysynnän rakenne sekä hyödykkeen erityisominaisuudet.

Edelleen hallituksen esityksen mukaan, mikäli markkinaportaalla toimii useita elinkeinonharjoittajia, määräävän markkina-aseman olemassaolo edellyttää sitä, että elinkeinonharjoittaja tai niiden yhteenliittymä kykenee merkittävästi käytännössä ohjaamaan hyödykkeen hintatasoa, toimitusehtoja tai vastaavalla muulla tavalla vaikuttamaan kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla.

Määräävän markkina-aseman arviointi

Valittajat ovat toimenpidepyynnössään pyytäneet kilpailuvirastoa tutkimaan, onko Finnkino käyttänyt 1.1.1989 alkaen väärin määräävää markkina-asemaa, onko Warner käyttänyt 1.1.1989 alkaen väärin määräävää markkina-asemaa ja onko Egmont käyttänyt 1.2.1998 alkaen väärin määräävää markkina-asemaa.

Kilpailuvirasto on todennut päätöksessään, että se on valituksen alaista asiaa käsitellessään ottanut huomioon vuosina 1992-1997 tekemänsä selvitykset.

Kilpailuvirasto on valituksenalaisessa päätöksessään katsonut, että markkinarakenne päätöksen tekemisen hetkellä ja markkinoilla toimivien yritysten markkinoinnissaan soveltamat erilaiset, esimerkiksi tuotevalikoimaan ja jakeluteihin liittyvät painotukset osoittavat, ettei vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla ole yhdelläkään yrityksellä määräävää markkina-asemaa.

Valittajat eivät ole valituksessaan vaatineet määräävän markkina-aseman osalta ajallisesti laajempaa tutkintaa kuin mitä kilpailuvirasto on tehnyt. Markkinaoikeus tarkastelee näin ollen valituksen vuoksi asiaa käsitellessään määräävää markkina-asemaa ainoastaan kilpailuviraston päätöksessä esitetyn pohjalta.

Kilpailuvirasto on selvittänyt, että vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla on toiminut vuoden 1999 tammi-lokakuussa neljä merkittävää yritystä, joiden markkinaosuudet ovat olleet seuraavat: Finnkino 34 %, Egmont 29 %, Warner 19 % ja Buena Vista 18 %. Lisäksi vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla on toiminut pieniä maahantuojia.

Kilpailuviraston 14.12.1995 kilpailuneuvostolle tekemän esityksen (Dno 366/61/92) mukaan Finnkinon markkinaosuus on ollut vuonna 1995 noin 45 %.

Markkinaoikeus katsoo, että Finnkinon markkinaosuuden taso vuonna 1999 ja Finnkinon markkinaosuuden lasku vuosien 1995-1999 välillä eivät tue sitä, että Finnkinolla olisi ollut määräävä markkina-asema vuoden 1995 jälkeen.

Markkinaoikeus katsoo edelleen, että myös kilpailevien yritysten markkinaosuus verrattuna Finnkinon markkinaosuuteen viittaa siihen, ettei Finnkino ole ollut määräävässä markkina-asemassa vuokravideoelokuvien tukkumarkkinoilla.

Finnkinon markkinaosuus myyntivideoiden tukkumarkkinoilla on ollut yhtiön lausunnon liitteenä olevan tilaston mukaan vuonna 1999 23,4 %. Finnkinon markkinaosuus on ollut kolmanneksi suurin. Vaikka vuokra- ja myyntivideoiden markkinoita tarkasteltaisiin kokonaisuutena, markkinaoikeus katsoo, että Finnkinon markkinaosuus ei tue sitä, että yhtiöllä olisi määräävä markkina-asema näilläkään markkinoilla.

Markkina-asemaan voi vaikuttaa myös kysynnän rakenne sekä yrityksen taloudelliset voimavarat, jos yritys niiden avulla saa sellaisia pitempiaikaisia kilpailuetuja, joiden avulla se voi kontrolloida markkinoiden toimintaa

Kilpailuviraston esityksessä kilpailuneuvostolle 14.12.1995 Dnro 366/61/92 (s. 11-13) on todettu, että ainoastaan Rautakirja-konsernissa videoelokuvien tukkumyynti on integroitu vertikaalisesti videoelokuvien vähittäismyyntiin. Kilpailuvirasto on arvioinut R-kioskien ja Kotikatsomo-ketjun yhteenlasketun markkinaosuuden videoelokuvien vuokrauksessa olleen vähintään 40 - 50 % alan liikevaihdosta vuonna 1995. Rautakirja on siten ollut R-kioskiensa ja Kotikatsomo-ketjun kautta sekä absoluuttisesti että suhteellisesti tarkastellen ylivoimaisesti suurin videoelokuvien vuokraaja Suomessa vuonna 1995.

Kilpailuvirasto on arvioinut, että Rautakirjan markkinaosuus vähittäismarkkinoilla on vuoden 1995 jälkeen laskenut ja että laskettaessa Finnkinon tukkumarkkinoiden osuus ja Rautakirjan vähittäismarkkinoiden osuus yhteen Rautakirja-konsernin osuus näiden markkinoiden yhteisestä arvosta on 31-39 %.

Markkinaoikeus katsoo, että Finnkinon markkinaosuuden lasku viittaa siihen, ettei yrityksellä sen emoyhtiön vahvasta jälleenmyyntiorganisaatiostakaan huolimatta ole määräävää markkina-asemaa tukkumarkkinoilla. Lisäksi samalla muiden tukkuportaassa toimivien yritysten markkinaosuus on hieman kasvanut. Verrattaessa Finnkinon markkinaosuutta seuraavaksi suurimpaan yritykseen on ero kaventunut noin viiteen prosenttiyksikköön, kun se on ollut vielä vuonna 1995 noin 19 prosenttiyksikköä. Markkinaosuuseron kaventuminen osoittaa Finnkinon markkinavoiman vähentyneen. Yritys ei voi kontrolloida jakelua tuottajilta tukkukauppiaille, koska sillä ei ole omaa elokuvien tuotanto-organisaatiota. R-kioskien markkinaosuuden hienoinen lasku kuvaa sitä, että vaikka liikesuhteet Rautakirjaan ovat olleet merkittävä tekijä muille tukkuportaassa toimiville yrityksille, konserni ei ole pystynyt kontrolloimaan markkinoiden toimintaa.

Finnkino ei ole pystynyt estämään muiden toimijoiden tuloa tai toiminnan laajentamista tukkumarkkinoilla. Vastaavasti elokuvateatteritoimintakaan ei ole estänyt kilpailevia tukkuliikkeitä vahvistamasta asemiaan markkinoilla.

Edellä olevan perusteella kilpailuviraston päätöstä ei ole valituksen johdosta syytä muuttaa siltä osin kuin virasto on katsonut, että Finnkinon toimintaa ei ole voitu arvioida määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä.

Erityisesti, kun otetaan huomioon, että Egmontin ja Warnerin markkinaosuudet ovat olleet pienempiä kuin Finnkinon ja että näillä yrityksillä ei myöskään ole omaa jälleenmyyntiorganisaatiota, jolla olisi vastaava asema markkinoilla kuin Rautakirjan R-kioskeilla, kilpailuviraston päätöstä ei ole valituksen johdosta syytä muuttaa myöskään siltä osin kuin virasto on katsonut, että Egomontin ja Warnerin toimintaa ei ole voitu arvioida määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä.

Elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän määräävän markkina-aseman määritelmä

Määräävä markkina-asema voi olla myös elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä. Hallituksen esityksen (HE 148/1987, s. 16-17) mukaan elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä tarkoitetaan markkinoilla yhtenäisesti toimivaa elinkeinonharjoittajien ryhmää, jonka yhteistoiminta on organisoitunut tavalla, jota ei voida pitää täysin väliaikaisena. Koska kilpailunrajoitusoikeudessa oikeudellisen arvioinnin on perustuttava järjestelyjen taloudelliseen sisältöön eikä niiden oikeudelliseen muotoon, elinkeinonharjoittajien yhteenliittymänä voidaan pitää myös vakiintunutta yhteistä toimintalinjaa noudattavaa elinkeinonharjoittajien ryhmää, jos niiden voidaan osoittaa toimivan yhteisessä tarkoituksessa ja yhdessä vahvistetuin menettelymuodoin. Pelkkä käyttäytymisen yhdenmukaisuus esimerkiksi oligopolistisessa markkinarakenteessa ei kuitenkaan ole riittävää, vaan yhteenliittymän olemassaolo edellyttää tietoista ja suunnitelmallista yhteistoimintaa.

Oikeuskäytännössä elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän määräävästä markkina-asemasta on ollut kysymys korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä 25.1.2002 taltionumero 182 (kilpailuneuvoston päätös 29.6.2000, dno 23/359/98). Tuossa tapauksessa korkein hallinto-oikeus pysytti kilpailuneuvoston päätöksen katsoen, että kahden yrityksen asemaa markkinoilla oli perusteltua tarkastella yhteisesti ottaen huomioon yhtiöiden organisaation ja toiminnan yhtenäisyydestä saatu selvitys.

Elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän määräävän markkina-aseman arviointi

Valittajat ovat katsoneet, että vuokravideoiden tukkumarkkinoilla on toiminut kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu elinkeinonharjoittajien yhteenliittymä, koska Finnkino on voinut samaan konserniin kuuluvan vahvan jakelutien eli R-kioskien kautta ohjata muiden tukkukauppiaiden käyttäytymistä.

Kilpailuviraston selvityksen mukaan vuokravideomarkkinat ovat olleet dynaamiset ja kilpailu niillä on ollut toimivaa. Markkinoilla toimivat yritykset ovat soveltaneet erilaisia, esimerkiksi tuotevalikoimaan ja jakeluteihin liittyviä painotuksia. Kilpailuvirasto on arvioinut, että Rautakirjan osuus vähittäismarkkinoista on ollut 30-40 %. Markkinoilla on ollut R-kioskien lisäksi myös muita merkittäviä jakelukanavia, kuten Makuuni Ky, Video Film Town Oy ja muut videokasettien vuokraamista kuluttajille harjoittavat yrittäjät.

Ottaen huomioon tukkumarkkinoiden markkinaosuudet markkinarakenne on oligopolistinen. Edes pelkkä yhdenmukainen käyttäytyminen oligopolistisessa markkinarakenteessa ei ole riittävä osoitus lainkohdassa tarkoitetun elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän olemassaolosta. Markkinaoikeus katsoo, että markkinaosuuksien muutokset ovat osoitus siitä, että sekä päämiesedustuksista että tätä kautta myös jälleenmyyntikanavista on ollut vuokravideoiden tukkumarkkinoilla toimivien yritysten kesken kilpailua. Oligopolin sisäinen kilpailu on jo sinänsä vahva osoitus siitä, että yritysten välillä ei ole suunnitelmallista ja tietoista yhteistoimintaa.

Se, että Rautakirjan R-kioskit ovat olleet tukkumarkkinoilla toimivien yritysten kannalta merkittävä asiakasryhmä, ei vielä osoita tukkumarkkinoilla toimivien yritysten toimineen kilpailunrajoituslaissa tarkoitetulla tavalla yhteistoiminnassa.

Videoiden vuokraushinnat kuluttajille ovat käsiteltävänä ajanjaksona laskeneet. Mikäli kyseessä olisi tietoinen ja suunnitelmallinen yhteistoiminta, hintatason olisi pitänyt pysyä ennallaan tai nousta. Oligopolistisilla markkinoilla toimivien yritysten etu on sisäisen kilpailun rajoittaminen siten, että ne voivat kontrolloida tuotteen hintaa myös seuraavassa jakeluportaassa. Varsinkaan Egmontin ja Warnerin kannalta ei hintojen lasku ole ollut yksiselitteisesti positiivista, koska jälleenmyyntihinnan lasku vaikuttaa myös tukkuhintoja alentavasti ja siten näiden yritysten marginaaleja kaventavasti. Rautakirjan kannalta hintojen laskulla olisi pitänyt saavuttaa R-kioskien markkinaosuuden kasvua, markkinaosuus on pikemminkin laskenut.

Asiassa ei ole tullut ilmi, että vuokravideoiden tukkumarkkinoilla toimivien yritysten välillä olisi ollut yhteisen määräävään markkina-aseman hyödyntämiseen tähtääviä oikeudellisia tai taloudellisia yhdyssiteitä tai sopimussuhteita. Omistusoikeuteen, yhteistyöelimiin tai yhteistyösopimuksiin perustuvia yhteyksiä ei yritysten välillä ole osoitettu olevan.

Edellä mainitun perusteella markkinaoikeus katsoo, että kilpailuviraston päätöstä ei ole valituksen johdosta syytä muuttaa myöskään siltä osin kuin virasto on katsonut, etteivät Finnkino, Egmont ja Warner ole muodostaneet kilpailunrajoituslain 3 § 2 momentissa tarkoitettua elinkeinonharjoittajien yhteenliittymää eikä niillä siten ole ollut myöskään yhteenliittymän muodossa määräävää markkina-asemaa vuokravideoiden tukkumarkkinoilla.

Hinnoittelukäytännön arviointi kilpailunrajoituslain 9 §:n nojalla

Kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaan kilpailunrajoituksella, joka ei ole 4-7 §:n perusteella kielletty, katsotaan olevan vahingollisia vaikutuksia, jos se terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomalla tavalla vähentää tai on omiaan vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä tai estää tai vaikeuttaa toisen elinkeinon harjoittamista.

Tehdyn toimenpidepyynnön johdosta kilpailuviraston on tullut arvioida, ovatko Finnkino, Egmont ja Warner toimenpidepyynnön tehneitä yrityksiä koskevassa hinnoittelussaan menetelleet kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen on noudatettava hinnoittelussaan johdonmukaista, läpinäkyvää ja kohtuullista menettelytapaa, joka ei syrji keskenään samassa asemassa olevia asiakasyrityksiä ja sellaiseksi haluavia. Hinnaneriyttämisperusteiden on oltava kustannusvastaavia, jotta asiakaskohtaiset hinnat olisivat hyväksyttäviä. Nyt käsiteltävässä asiassa ei ole kyse määräävästä markkina-asemasta, joten täysin vastaavia vaatimuksia ei voida Finnkinon, Egmontin tai Warnerin hinnoittelulle asettaa. Kustannuksia vastaamaton hinnoittelu voi kuitenkin olla osoitus siitä, että edellä mainitut yritykset pyrkivät estämään tai vaikeuttamaan pienempien jälleenmyyjäyritysten elinkeinon harjoittamista. Myös eri yritysten soveltamien hinnoittelujärjestelmien kokonaisvaikutus voi johtaa siihen, että menettelyn vaikutukset ovat haitallisia terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta.

Finnkino on hinnoitellut vuokrauskäyttöön myytävät videoelokuvat siten, että tuotteen hinta on sidottu ostettavaan kappalemäärään. Tämän lisäksi suurasiakkaiden kanssa on tehty yksilölliset sopimukset.

Kilpailuvirasto on valituksenalaisessa päätöksessään katsonut, ettei Finnkinon hinnoittelu ole ollut kilpailunrajoituslain vastaista, koska asia oli jo aikaisemmin tutkittu kilpailuviraston kilpailuneuvostolle tekemän esityksen 14.12.1995 (Dnro 366/61/92) yhteydessä eikä tilanne ollut tuon jälkeen muuttunut pienasiakkaiden kannalta epäedullisempaan suuntaan.

Finnkinon 18.10.1996 kilpailuvirastolle toimittamien selvitysten perusteella kilpailuvirasto oli katsonut Finnkinon soveltamat hintaerot ketjumaisesti toimivien ja ketjuihin kuulumattomien asiakkaiden välillä kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviksi. Selvitykseen sisältyi tuolloin laskelma siitä, mitä kustannuksia pienasiakkaat aiheuttavat vuokrattavaa kasettia kohden. Kilpailuvirasto ei ole nyt kysymyksessä olevan toimenpidepyynnön johdosta tarkemmin selvittänyt sitä, miten hinnoittelu ja kustannukset ovat kehittyneet vuoden 1994 tasosta. Finnkinon puolelta on tosin ilmoitettu, että tilanne ei olisi muuttunut aiemmasta ratkaisusta pienasiakkaiden kannalta epäedullisempaan suuntaan. Kilpailuviraston valituksenalainen päätös on näin ollen perustunut pitkälti siihen, että kilpailuvirasto on aiemman käsittelynsä yhteydessä katsonut, että Finnkinon soveltamassa hinnoittelussa ei ole kyse määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä.

Finnkino on asian käsittelyn aikana ilmoittanut markkinaoikeudelle markkinointiorganisaationsa kustannusten määrän. Finnkino on todennut, että nämä kustannukset kohdistuvat valtaosin muihin kuin suurasiakkaisiin. Laskelmaa siitä, miten yhtiön myynti jakautuu eri asiakkaiden kesken tai siitä, miten kustannukset vastaavasti jakautuvat eri asiakkaiden kesken ei ole esitetty. Finnkinolta saaduista tiedoista ei ole pääteltävissä, millaisia asiakasyrityksiä valittajat ovat Finnkinolle ja kuuluvatko ne siihen ryhmään, jonka Finnkino on katsonut aiheuttavan suurimmat markkinointikustannukset. Toimenpidepyynnön esittäneiden yritysten osalta tarkastelun lähtökohtana tulisi olla niihin kohdistuva hinnoittelu sekä ne kustannukset, jotka nimenomaan tämän tyyppiset yritykset Finnkinolle aiheuttavat.

Myöskään kiinteitä kustannuksia ja muuttuvia kustannuksia ei ole eritelty sillä tarkkuudella, että voitaisiin arvioida, mikä määrä kustannuksista todella aiheutuu markkinoinnista pienasiakkaille ja missä määrin nämä kustannukset selvittäisivät hintaerot.

Valituksen kohteena olevassa kilpailuviraston päätöksessä ei ole lainkaan tarkasteltu Egmontin ja Warnerin hinnoittelukäytäntöä. Tämän vuoksi myöskään arviota Finnkinon, Egmontin ja Warnerin menettelyn yhteisvaikutuksesta pienasiakkaiden osalta ei siten ole. Kilpailuvirasto ei ole myöskään tutkinut kysymystä siitä, voisiko Egmontin ja Warnerin hinnoittelukäytäntö itsenäisestikin olla kilpailunrajoituslain 9 §:n vastaista.

Edellä olevan perusteella markkinaoikeus katsoo, ettei kilpailuvirasto ole riittävällä tarkkuudella selvittänyt, onko Finnkinon, Egmontin ja Warnerin hinnoittelu kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomalla tavalla vähentänyt tai ollut omiaan vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä tai estänyt tai vaikeuttanut toisen elinkeinon harjoittamista. Asia on palautettava kilpailuvirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Oikeudenkäyntikuluvaatimus

Hallintolainkäyttölain 74 § 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian lopputulos huomioon ottaen markkinaoikeus katsoo, että ei ole kohtuutonta, että kukin asianosainen joutuu vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan.

MARKKINAOIKEUDEN RATKAISU

Markkinaoikeus jättää tutkimatta vuokrattavaksi tarkoitettujen elokuvien toimitusajankohtia koskevat valittajien väitteet.

Markkinaoikeus jättää tutkimatta valittajien kirjelmässään 28.9.2000 mainitseman Sandrew Metronomen väitetyn määräävän markkina-aseman väärinkäytön, joka valittajien mukaan olisi tapahtunut kesällä 2000 eli kilpailuviraston ratkaisun antamisen jälkeen.

Markkinaoikeus jättää tutkimatta valittajien mainitseman Universal Picturesin ja Finnkinon sekä Rautakirjan kesällä/syksyllä 2000 tehdyn järjestelyn.

Markkinaoikeus jättää tutkimatta valittajien vastaselityksessään 24.7.2001 mainitsemat väitteet kotimaisten elokuvien saamasta tuesta ja sen merkityksestä vuokravideomarkkinoille sekä valittajien lausunnossaan 4.1.2002 mainitsemat väitteet Rautakirjaan kuuluvien R-kioskien keväällä 2000 toteuttamasta alennuskampanjasta.

Markkinaoikeus jättää tutkimatta Videofirma Makuunin toimintaan kohdistuvat väitteet.

Markkinaoikeus hylkää valituksen siltä osin kuin siinä on esitetty Finnkino Oy:n, Egmont Entertainment Oy Ab:n ja Sandrew Metronome Distribution Finland Oy:n määräävään markkina-asemaan tai sen väärinkäyttöön liittyviä vaatimuksia.

Markkinaoikeus kumoaa kilpailuviraston päätöksen 26.1.2000 (Dnro 131/61/99) siltä osin kuin kilpailuvirasto on katsonut, että asiassa ei ole kyse myöskään kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella tarkasteltavasta vahingollisesta kilpailunrajoituksesta, ja palauttaa asian kilpailuvirastolle tältä osin uudelleen käsiteltäväksi.

Markkinaoikeus hylkää asiassa esitetyt oikeudenkäyntikuluvaatimukset.

MUUTOKSENHAKU

Kilpailunrajoituslain 21 §:n nojalla tähän päätökseen saa hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen siinä järjestyksessä kuin muutoksenhausta hallintolainkäyttölaissa on säädetty. Markkinaoikeuden päätöstä on valituksesta huolimatta noudatettava, ellei korkein hallinto-oikeus toisin määrää.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeuden lainoppineet jäsenet Kaisa Meriluoto, Irma Telivuo ja Mika Pohjonen sekä asiantuntijajäsen Antti Aine.

HUOM.

Markkinaoikeuden päätöksestä on valitettu korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Katso korkeimman hallinto-oikeuden päätös 29.1.2004 taltionumero 162.

---

[SV]

Finnkasettis m.fl. besvär över konkurrensverkets beslut, enligt vilket handläggningen hade avslutats av ett ärende om ett påstått missbruk av dominerande marknadsställning.

I ärendet var det fråga om huruvida Finnkino Oy, Oy Egmont Ab eller Warner Home Video ensamma eller tillsammans hade dominerande marknadsställning på grossistmarknaden för hyrvideokassetter. Med beaktande av marknadsandelarna, marknadsstrukturen, förskjutningarna i marknadsandelarna och avsaknaden av rättsliga eller ekonomiska bindningar hade inte en enda av svarandena ensam eller tillsammans dominerande ställning på marknaden. I ärendet var det även fråga om huruvida ingrepp i företagens förfarande borde ske till följd av att konkurrensbegränsningarna var skadliga. Till denna del återförvisades ärendet för behandling i konkurrensverket.

Lagen om konkurrensbegränsningar 3 § 2 mom. och 9 §