Market court dismisses unfair competition claim against false advertising of fireclay oven durability and efficiency.

Suomen Tiiliteollisuusliitto ry vastaan Suomen Vuolukivi Oy. Vastaaja oli vertaillessaan markkinoinnissaan vuolukivestä valmistettuja tulisijoja niiden valmistusmateriaalien perusteella sekä vertailemalla vain joitakin valmiin tulisijan ominaisuuksia menetellyt markkinoinnissaan harhaanjohtavasti.

Vastaajan esittämä, vuolukiviuunin rapautumattomuutta koskeva ehdoton markkinointiväite ei täysin pitänyt paikkaansa. Vastaaja oli käyttämällä markkinoinnissa ilmaisua, jonka mukaan vuolukiviuuni on rapautumaton, menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

Eräiden vuolukiviuunien koemittauksissa oli saavutettu 89,2 prosentin hyötysuhde. Vuolukiviuunin hyötysuhde on tavallisessa uunin käytössä kuitenkin 82 - 85 prosenttia. Vastaaja oli käyttämällä markkinoinnissaan ilmaisua, jonka mukaan vuolukiviuunin "hyötysuhde on 90 prosentin luokkaa", menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

Vastaaja ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että vuolukivestä valmistetut tulisijat olisivat lämmönvarauskyvyltään "ylivoimaisia" muihin markkinoilla oleviin tulisijoihin verrattuna, eikä mitään selvitystä siitä, että vuolukiviuuni olisi paisto-ominaisuuksiltaan ja käyttöiältään parempi kuin muut markkinoilla olevat uunit. Vastaaja oli käyttämällä ilmaisua, jonka mukaan vuolukivi on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan sekä käyttöiältään ylivoimainen uunikivi, menetellyt markkinoinnissaan hyvän liiketavan vastaisesti.

Vastaaja ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että vuolukiviuunilla olisi ympäristön kannalta erityisen myönteisiä ominaisuuksia tai että vuolukiviuuni olisi ympäristöystävällisempi kuin muut markkinoilla olevat uunit. Vastaaja oli käyttämällä markkinoinnissaan vuolukiviuunista ilmaisua ympäristöystävällinen menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

SopMenL 1_§

SUOMEN TIILITEOLLISUUSLIITTO RY:N VAATIMUKSET

Hakija on vaatinut, että Suomen Vuolukivi Oy:tä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (SopMenL) nojalla sakon uhalla kielletään markkinoinnissaan

1. tekemästä vertailuja vastaajan tekemien vuolukiviuunien ym. tulisijojen sekä tiilirakenteisten uunien ym. tulisijojen välillä ilman, että kaikkia oleellisia valmiin uunin ominaisuuksia tuodaan esiin, ja

2. nojautumasta ns. "tulikivitestiin" tai muuhun sen kaltaiseen vertailuun, jossa pelkästään tulisijamateriaalin lämmönjohtokykyyn tai muuhun yksittäiseen ominaisuuteen nojautuen esitetään väitteitä tulisijojen ja materiaalien paremmuudesta, sekä

3. väittämästä, että vuolukivien lämmönvarauskyky ja lämmönjohtokyky tulisijarakenteissa ovat paremmat kuin tiilirakenteen,

4. vuolukiviuuni on rapautumaton,

5. vuolukiviuuneissa suurin osa savukaasuista palaa hyötylämmöksi, joten päästöt ovat vähäisiä, ja

6. vuolukiviuunien hyötysuhde on 90 %:n luokkaa,

7. tulikivi on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan ka käyttöiältään ylivoimainen uunikivi, ja

8. tulikiviuunit ovat ympäristöystävällisiä ja korkean hyötysuhteen ansiosta palaminen on puhdasta.

Hakija on lisäksi vaatinut, että vastaaja velvoitetaan korvaamaan hakijan oikeudenkäyntikulut asiassa 37 000 markalla 16 %:n korkoineen.

Vastaaja on laadituttanut ja jakanut 1978 julisteen ja muutakin markkinointimateriaalia, jossa esitellään "tulikivi-testiä". Tässä "kokeessa" on laitettu vuolukivi ja tiili sähköliedelle, jossa niitä on kuumennettu 10 minuutin ajan. Sitten on mitattu koekappaleiden pintalämpötilat ja todettu pintalämpötilan olevan vuolukivellä 150 astetta ja tiilellä 40 astetta. Tämän jälkeen em. koekappaleet on laitettu vesiastiaan, jossa vuolukivi-vesiastian lämpötila on noussut 40 asteeseen ja tiili-vesiastian lämpötila 13 asteeseen. Toisessa "jälkikokeessa" on mitattu em. koekappaleiden jäähtymisaika +20 asteeseen, joka vuolukivellä on ollut 3 h 40 min. ja tiilikivellä 1,5 h. Tällä "kokeella" on annettu vastaajan markkinoinnissa vastaus julisteen alussa esitettyyn kysymykseen "Miksi tulikivi on ylivoimainen uunikivi?", mikä julisteen lopussa vielä vahvistetaan: "Enemmän uunilämpöä tuntikausiksi".

Vastaaja on myös muussa markkinoinnissaan, esim. rautakaupoille jaetussa julisteessa "Miksi tulikivi?" käyttänyt "tulikivitestissä" olevia väitteitä vastaavia markkinointiväitteitä. Tällaista markkinointia on jatkettu vielä vuonna 1991.

"Tulikivi-testin" ensimmäinen vaihe kuvaa pelkästään materiaalien lämmönjohtavuutta. Lyhyen lämmitysajan johdosta se ei kuitenkaan kerro varautuvan lämmön maksimimäärää tilavuusyksikköä tai painoyksikköä kohden. Myöskään "jäähtymisnopeutta" koskeva osa "testissä" ei anna asiasta oikeaa kuvaa, koska lähtökohtatilanteessa on se ero, että vuolukivikappaleen lämpösisältö on ollut noin 12-kertainen verrattuna tiileen. Käytännössä tällaisia lämpömääräeroja ei tulisijoissa ole, jos niissä poltetaan sama puumäärä.

Tällaisella irrallisen materiaalikappaleen yksittäisen ominaisuuden vertailulla ei voi vertailla valmiiden uunien ja uunimateriaalien paremmuutta keskenään. Tämän "tulikivi-testin" periaatteita noudattaen voitaisiinkin terästä pitää ehdottomasti parhaana tulisijamateriaalina.

Vastaaja on väittänyt, että testillä on haluttu verrata kahta uunimateriaalia ja että "on eri asia, miten sitten kokonaisuus on esitelty". Kun "testi alkaa kysymyksellä "Miksi tulikivi on ylivoimainen uunikivi?" ja päättyy toteamukseen "Enemmän uunilämpöä tuntikausiksi" on selvää, että kyse ei ole pelkästään materiaalivertailusta, vaan nimenomaan ko. materiaaleista valmistettujen tuotteiden, siis uunien, vertailusta.

Sinänsä on kuluttajia harhaanjohtavaa verrata jotain yksittäisiä materiaaliominaisuuksia keskenään eikä valmiita tuotteita. Kuluttajaa ei kiinnosta materiaalin yksittäinen ominaisuus, vaan valmiin tuotteen ominaisuudet. Muillakin kuin materiaalia koskevilla ratkaisuilla voidaan olennaisesti vaikuttaa valmiin tuotteen ominaisuuksiin. Ei ole myöskään mitään teknistä estettä valmiiden tuotteiden ominaisuuksien vertailuun.

Vertailtaessa tiilestä ja vuolukivestä rakennettujen tulisijojen paremmuutta ei voida rajoittua pelkästään esim. tiili- ja vuolukivimateriaalien parin yksittäisen ominaisuuden vertailuun. Vertailu, jos sellainen tehdään, on suoritettava valmiista, toimivista tulisijoista, joissa on esim. lämmönvarauskyvyn lisäksi kiinnitettävä huomiota mm. lämpötilavaihteluiden kestävyyteen, uunien rakenneratkaisujen kestävyyteen, lämpölaajenemiseen, pintalämpötiloihin, palamisen täydellisyyteen, hyötysuhteeseen, lämmitystehoon, kestävyyteen, hintaan ym. vastaaviin käyttäjän kannalta oleellisiin tekijöihin.

Vastaaja sen sijaan on tiili- ja vuolukivitulisijoja vertaillessaan lähinnä kiinnittänyt huomiota vain tiili- ja vuolukivimateriaalin (siis ei valmiiden tulisijojen) lämmönvarauskykyyn ja lämmönjohtokykyyn antaen siten sen virheellisen kuvan, että materiaaleissa näissä suhteissa olevat erot olisivat tulisijavalinnassa ratkaisevia ja esiintyisivät myös valmiissa, rakennetuissa tulisijoissa samanlaisina kuin pelkistä materiaalin ominaisuuksista puhuttaessa.

Vastaaja väittää, että vuolukivellä on 2,5 kertaa parempi lämmönvarauskyky kuin perinteisillä tiilirakenteilla. Vastaaja siis toisaalta vertaa vuolukiveä (siis ei vuolukivirakennetta tai vuolukiviuunia) ja toisaalta tiilirakennetta (ei siis pelkkää tiiltä).

Tulisijan lämmönvarauskyky on massan, tiheyden ja ominaislämmön tulo. Vuolukiven ominaislämpö on 0,98 ja tiilen 0,92 kJ/kgK. Vuolukiven tiheys on alunperin 2980 kg/m3, mutta lämmitettäessä sitä ensimmäisen kerran 570-700 asteen lämpötilaan kiven sisältämä magnesiitti hajoaa, jolloin vuolukivi menettää painostaan noin 20 %. Vuokukiven vertailukelpoinen tiheys on siten noin 2380 kg/m3. Tiilen tiheys muurattuna on noin 1700 kg/kg3. Ratkaisevaa lämmönvarauskyvylle on kuitenkin massa, joka tiiliuuneissa on säännönmukaisesti noin kaksinkertainen vuolukiviuuniin verrattuna, mikä johtuu jo pelkästään erosta seinämien vahvuudessa.

Väite vuolukiven 2,5 kertaa paremmasta lämmönvarauskyvystä tiileen verrattuna on siten virheellinen. Väite antaa myös täysin virheellisen kuvan vuolukivitulisijan ja tiilitulisijan lämmönvarauskyvyistä, joissa ei ole käytännössä mitään eroa ainakaan vuolukiven hyväksi.

Harhaanjohtavaksi vastaajan markkinoinnin tekee myös se, että vastaaja vertailee pelkästään materiaalien lämmönvarauskykyä eikä valmiiden tuotteiden lämmönvarauskykyä. Tiiliuunin massa on noin kaksinkertainen verrattuna vastaavan vuolukiviuunin massaan, joten, kun tulisijan lämmönvarauskyky riippuu sen massasta, tiheydestä ja ominaislämmöstä, ei vuolukiviuunia voida lämmönvarauskyvyltään pitää lainkaan tiiliuunia parempana.

Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen (VTT) lausunnossa on maininta, jonka mukaan tiilirakenteen teoreettinen lämmönvarauskyky olisi pienempi kuin tiilimateriaalin, koska laastisaumat alentavat sekä ominaislämpöä että tilavuuspainoa. Tämä väite ei ole paikkansapitävä. Tiilen tilavuuspaino on 1,3 1,5 kg/dm3 ja laastin 1,8 kg/dm3. Tiilen ominaislämpökapasiteetti on 0,92 kJ/kgC ja betonilaastin 0,94 eli hieman suurempi. Siten tiilien sitomisella laastilla toisiinsa ei ole VTT:n väittämää vaikutusta.

Vastaaja on ilmoittanut, että vuolukiviuunin ulkoseinä tehdään kaksikuorirakenteena siten, että vuolukiviseinämien välissä on ilmarako. Tällaiseen ratkaisuun on päädytty nimenomaan ulkoseinämien pintalämpötilojen alentamiseksi ilmaraon heikentäessä lämmön johtumista. On selvää, että tällaisen rakenteen lämmönvarauskyky ei ole suinkaan sama kuin pelkän vuolukivimateriaalin.

Vastaaja on huomauttanut, että tulisi verrata saman kokoiseen tilaan soveltuvia tulisijoja, ja tällä perusteella katsonut, että vuolukivitulisija olisi massiivisempi. Väite on perusteeton. Vaikka vuolukiveä käytettäisiinkin 9 cm paksuna rakenteena siten kuin vastaaja esittää, on saman suuruisen luukun ja tulipesän ympärille rakennettu tiiliuuni aina vähintäänkin noin 12 cm leveämpi ja siten vastaavasti myös massiivisempi kuin vuolukiviuuni.

Vuolukiven lämmönjohtokyky on 6,4 W/mC ja tiilen 0,6 W/mC, joten vuolukivi on tältä osin metallin kaltainen. Se lämpenee nopeasti, mutta jäähtyy myös nopeasti. Lisäksi se saavuttaa korkean pintalämpötilan, mikä on varaavassa tulisijassa huono ominaisuus.

Palokaasujen lämpötila tiilitulisijojen savusolissa nousee noin 200 asteeseen, jolloin uunin kyljen lämpötila on 74 astetta. Vuolukiviuunin pintalämpötila olisi vastaavissa olosuhteissa 172 astetta, ellei palamista olisi rakenteellisin keinoin kuristettu. Vuolukiviuunin palokaasujen maksimilämpötila on noin 400-500 astetta eli oleellisesti pienempi kuin tiiliuunin, jossa palaminen tapahtuu 600-900 asteessa. Tästä on seurauksena vuolukiviuunissa epätäydellisempi palaminen ja huonompi hyötysuhde.

Lämmönjohtokyvyn osalta kuluttaja-asiamies on, joskin epävarmasti ("ilmeisesti"), katsonut, ettei vastaajan mainosväittämä ole lainvastainen. Hakijan näkemyksen mukaan näin kuitenkin on. Tässäkin suhteessa vertailu täytyy tehdä valmiista tuotteesta, ei pelkästä materiaalista. Kuluttajalle puhe kivimateriaalin "paremmasta" lämmönjohtokyvystä antaa ilman muuta mielikuvan myös itse tuotteiden keskinäisestä samansuuntaisesta paremmuudesta.

Suuri lämmönjohtokyky merkitsee uunin nopeaa lämpenemistä. Tämä voi olla hyödyllinen ominaisuus kesämökillä ym. vastaavissa käyttökohteissa, mutta jatkuvasti lämpimänä pidettävissä tiloissa, joissa varaavaa uunia käytetään, nopea lämpeneminen ei sinänsä ole mikään erityisetu. Jos nopeaan lämpenemiseen pyritään, normaalisti ei varaavaa uunia rakennetakaan.

VTT Technology Oy:n tutkimuksesta 27.10.1986 ilmenee, että vastaajan uunin etuseinässä ja kyljissä on mitattu useista kohdin yli 100 asteen pintalämpötiloja. Mm. mittauspisteessä 13 (etuseinässä uunin suuluukkujen yläreunan korkeudella, eli siis pikkulasten ulottuvilla) on yli 150 asteen pintalämpötila, mittauspisteessä 17 (uunin sivussa yläosassa) 130 astetta, mittauspisteessä 20 (uunin sivussa suuluukkujen yläreunan korkeudella) 115 astetta ja mittauspisteessä 34 (uunin sivussa suuluukkujen keskiosan korkeudella) 105 astetta.

Jo "maallikkojärjellä" ajatellenkin on täysin selvää, että yli 100 asteen pintalämpötilat merkitsevät palovammaa pintaa koskettavalle suojaamattomalle ihmisiholle. Suomen Standardisoimisliiton standardissa SFS 3977 on kohdalla 4.2. todettu suojaeristyksen tarpeesta seuraavaa: "Kohteessa, jossa lämpöhäviön rajoitus ei ole tarpeen, mutta jossa voidaan kosketuksesta saada palovammoja, määritetään eristyspaksuus henkilökunnan suojaamiseksi pintalämpötilan perusteella. ... Korkeimmaksi sallituksi pintalämpötilaksi normaaleissa käyttöolosuhteissa hyväksytään 70 C."

Vuolukiviuuneissa mitatut suurimmat pintalämpötilat ovat siis yli kaksinkertaiset verrattuna standardissa sallittuun korkeimpaan pintalämpötilaan. VTT:n lausunnossa 16.05.1990 oleva maininta siitä, että suuri lämmönvarauskyky ja lämmön tasainen leviäminen estävät pintalämpötilojen nousemisen tarpeettoman tai jopa vaarallisen korkeiksi ei siten ole yhtäpitävä käytännössä todettujen ja mitattujen pintalämpötilojen kanssa.

Jos markkinoinnissa halutaan nojautua suureen lämmönjohtokykyyn, olisi ehdottomasti samalla varoitettava myös sen huonoista puolista, kuten juuri esimerkiksi uuneissa todetuista suurista pintalämpötiloista. Kun tuotteet ovat nimenomaan kotikäyttöön tarkoitettuja, olisi tämä erityisesti lasten palovammoilta suojelua ajatellen jo sinälläänkin välttämätöntä, vaikkei lämmönjohtokykyä markkinoinnissa erityisesti painotettaisikaan. Vastaajan markkinoimiin uuneihin on nyttemmin kiinnitetty kilpi, jossa todetaan uuni kuumapintaiseksi.

Suuri lämmönjohtokyky vaikuttaa epäedullisesti myös palamistulokseen ja siten huonontaa hyötysuhdetta ja suurentaa hiilidioksidi- ym. päästöjä. Varsinaisen polttotilan seinämien tulee olla riittävän kuumia, jotta palaminen tapahtuu täydellisesti. Tiilen pienempi lämmönjohtokyky vaikuttaa siihen, että polttotilan seinämät pysyvät kuumempina kuin vuolukiviuunissa. Siten myös palaminen on täydellisempää. Kotimaisten polttoaineiden laboratorion raportissa 16.7.1986 on käsitelty em. periaatetta.

Varsinainen lämmön talteenotto tiiliuunissa ei tapahdu polttotilassa, vaan savukanavissa, jotka puolestaan tiilirakenteisessa uunissa ovat (edelleenkin mm. pienemmästä lämmönjohtokyvystä johtuen) viileämpiä kuin vuolukiviuunissa. Siten lämmön talteenotto tapahtuu tehokkaammin tiiliuunissa. Suuremmasta lämmönjohtokyvystä on siis haittaa myös uunin hyötysuhdetta ja palokaasupäästöjen puhtautta ajatellen.

Vastaaja väittää vuolukiveä rapautumattomaksi. Väite vuolukiviuunien rapautumattomuudesta on esitetty täysin poikkeuksettomana ja ehdottomana. Väite on virheellinen. Vuolukivi muuttaa koostumustaan uunia ensimmäisen kerran lämmitettäessä kiveen sisältyvän magnesiitin ja kloriitin hajotessa. Jos vuolukiveä lämmitetään 570-700 asteeseen, se on hyvin herkkä lämpötilan vaihteluille, jotka rapauttavat sen murusiksi. Tämä on todettu esim. käytettäessä vuolukivistä tehtyjä kiuaskiviä, jotka punahehkuisiksi lämmittämisen ja löylyn heittämisen jälkeen ovat täysin murentuneet. Myös on käytännössä esiintynyt tapauksia, jolloin vuolukivileivinuuni on rikkoutunut liian nopean ja voimakkaan lämmittämisen johdosta.

Eräs vastaajan kilpailija, joka myös valmistaa vuolukiviuuneja, on patenttihakemuksensa selityksessä todennut mm. seuraavaa: "Vuolukiven käytössä lämpöä varastoivana materiaalina on ollut ongelmana lämmönsiirto massan sisään ja edelleen lämmön luovutus käyttötarkoitukseensa. Aiemmin käytetyt vuolukivirakenteet ovat johtaneet huonoon lämmönsiirtoon ja kiviaineksen rikkoontumiseen. Rakenteesta ja lämmönsiirtotavoista johtuen kiven karbonaatti on hajonnut poistuen hiilidioksiidina. Tällöin lämmönjohtokyky on ratkaisevasti alentunut ja ominaislämpö tilavuusyksikköä kohden pienentynyt. Perinteisillä vuolukiven käyttötavoilla on usein seurauksena ollut kiven palaminen, kivet ovat menettäneet lämmönjohto- ja varauskykynsä sekä rikkoontuneet." Patenttihakemuksen tiivistelmässä on seuraava lausuma: "Keksinnön kohteena on vuolukivivaraaja, joka on muodostettu yhden koon kivielementeistä. Rakenteella vältetään hallitsematon lämpötilan nousu ja samalla kemialliset ja fysikaaliset muutokset ja kivien rikkoontuminen."

Markkinoinnissaan vastaaja väittää vuolukiviuunien hyötysuhteeksi noin 90 %. Puun puhdas palaminen edellyttää noin 900 asteen lämpötilaa, johon vuolukiviuuneissa ei päästä. Siten niiden hyötysuhdekin jää pienemmäksi kuin n. 90 % ollen todellisuudessa noin 80 % luokkaa.

VTT:n lausunnossa 16.05.1990 on lausuttu, että palamislämpötilat vuolukiviuuneissa ovat "samaa suuruusluokkaa" kuin muistakin materiaaleista valmistetuissa varaavissa tulisijoissa. Tämä käsitys ei ole oikea.

VTT Technology Oy:n tutkimuksessa 27.10.1986 on vuolukiviuuneissa todettu suurimmillaan 720 asteen palamislämpötiloja. Kokeessa, joka oli Suomen Vuolukivi Oy:n suunnittelema ja järjestämä, uuni oli kuitenkin valmiiksi kokeen alkaessa lämmin edellisistä lämmityksistä. Tämä edistää syttymistä ja palamista eikä mitattu palamispämpötila siten anna oikeaa kuvaa todellisista palamislämpötiloista silloin, kun normaaliin tapaan aletaan lämmittämään vain huonelämpötilaista uunia. Normaalisti vuolukiviuunin palamislämpötila on selvästi alhaisempi, noin 500 asteen suruusluokkaa.

Tiiliuunissa palamislämpötila nousee toisiopalokammiossa noin 900-960 asteeseen. Tiiliuunissa palamislämpötila on siis huomattavasti korkeampi verrattuna vuolukiviuuniin. Täydellisen palon edellytyksenä on tarpeeksi korkea lämpötila (noin 800-900 astetta) ja oikein johdettu riittävä paloilma. Vaikka viimeksi mainittu tekijä olisikin vuolukiviuuneissa kunnossa, polttolämpötilan jääminen alhaisemmaksi aiheuttaa väistämättä epätäydellisempää palamista ja sitä kautta huonompaa hyötysuhdetta sekä suurempia päästöjä.

Uunin hyötysuhteen ratkaisee käytännössä yksinomaan savukaasuhäviön määrä, joka puolestaan on suoraan verrannollinen savukaasujen lämpötilaan. Mitä korkeampi on savukaasujen lämpötila piipussa, sitä huonompi on hyötysuhde.

Vastaaja on vedonnut Ruhrkohle Verkauf GmbH -tutkimuslaitoksen todistukseen 02.08.1989. Kyseessä on ollut uuni, joka on varustettu teräksestä rakennetulla tulipesällä. Tällaisia uuneja vastaaja ei Suomessa lainkaan markkinoi. Teräksisellä tulipesällä päästään tehokkaampaan ja parempaan palamiseen, joten tällaisesta uunista saadut hyötysuhdemittaukset eivät kerro yhtään mitään pelkästä vuolukivestä rakennetun uunin hyötysuhteesta. Teräksisellä tulipesällä varustettu uuni muistuttaa ominaisuuksiltaan enemmän teräskaminaa kuin kiviainesuunia. Vastaaja ei ole siten esittänyt näyttöä siitä, että Suomessa myytävien vuolukivestä kokonaan rakennettujen uunien hyötysuhde olisi 90 %.

Muutoin em. tutkimuksesta voidaan tehdä se havainto, että hyötysuhteen ollessa lähes 90 % on keskimääräinen hiilidioksidipitoisuus ollut arvoissa 9,5 % ja 9,3 % eli yli kaksinkertainen tiiliuunien vastaavaan lukuun verrattuna. Kun poltto-olosuhteita muuttamalla on pyritty selvästi pienempiin hiilidioksidiarvoihin, on myös hyötysuhde laskenut 64 %:iin.

Vastaaja on mainonnassaan pyrkinyt antamaan sen kuvan, että vuolukiviuuni olisi poikkeuksellisen hyvä hyötysuhteen ja päästöjen osalta. Näin ei ole asianlaita, vaan vuolukiviuuni on itse asiassa heikompi kuin tiiliuuni näissä suhteissa. Siten vastaajan markkinointi on virheellistä ja harhaanjohtavaa.

Vastaajan julisteessa "Miksi vuolukivi" olevan markkinointiväittämän mukaan vuolukivi on "paisto-ominaisuuksiltaan ylivoimainen uunikivi". Väite on virheellinen ja toteennäyttämätön.

Leivinuunien keskeisiä ominaisuuksia on pitkäpaistoisuus. Uunin on pysyttävä lämpimänä kauan, jolloin siihen syntyy useita erilaisia lämpövyöhykkeitä. Kussakin lämpötilassa paistetaan siihen sopivia ruokia.

Uunien eri osien tulee myös olla tasalämpöisiä, jotta leipä ei jossakin nurkassa pala ja toisessa jää raa'aksi. Uunin on oltava turvallinen, ettei käyttäjä polta itseään lämmitettäessä, puhdistettaessa ja ruoan valmistuksen yhteydessä. Lisäksi uunin olisi oltava helppohoitoinen ja oikean korkuinen työskentelyolosuhteiden kannalta.

Tiiliuuni on "pitkäpaistoisempi" nimenomaan hitaamman lämmönluovutuksensa johdosta. Tasalämpöisyydenkään suhteen tiiliuuni ei aina ole huonompi kuin vuolukiviuuni. Turvallisuuden kannalta tiiliuuni on varmasti parempi, koska sen pintalämpötilat ovat alhaisemmat. Helppohoitoisuuden suhteen vuolukivi- ja tiiliuuneissa tuskin on eroja. On selvää, että vuolukiviuuni ei ole paisto-ominaisuuksiltaan tiiliuunia parempi saati sitten ylivoimainen.

Vastaajan markkinointijuliste sisältää myös väittämän vuolukiven ylivoimaisuudesta käyttöiältään. Jo se, että vuolukivinen uuni sitä lämmitettäessä rapautuu, osoittaa, ettei vuolukiviuuni käyttöikänsä suhteen ole "ylivoimainen", pikemminkin päinvastoin.

Markkinoinnissaan vastaaja pyrkii antamaan sen kuvan, että vuolukiviuuni olisi erityisen hyvä päästöjen vähäisyyden suhteen. Kuitenkin, jotta puun palaminen tapahtuisi puhtaasti, sen palamislämpötilan pitäisi olla noin 900 celsiusastetta. Vuolukiviuuneissa ylin palamislämpötila on noin puolet tästä määrästä rakenteiden rikkoutumisen ja liian korkean pintalämpötilan välttämiseksi. Siten vuolukiviuuni on myös tässä suhteessa tiiliuunia heikompi.

SUOMEN VUOLUKIVI OY:N VASTINE

Vastaaja on kiistänyt markkinointinsa olleen harhaanjohtavaa tai sopimatonta ja vaatinut hakemuksen hylkäämistä. Vastaaja on myös katsonut, että hakijalla ei ole asiassa oikeussuojan tarvetta, koska vastaaja ei ole käyttänyt "tulikivi-testiä" vuoden 1987 jälkeen.

Vastaaja on myös vaatinut, että hakija velvoitetaan korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut 35 000 markalla 16 prosentin korkoineen.

Hakija on väittänyt, että vastaaja jatkaisi tulikivi-testistä ilmenevien yksityiskohtien ja periaatteiden esittämistä markkinoinnissaan. Hakija ei kuitenkaan ole pystynyt nimeämään mitään konkreettista tapausta, jossa vastaaja olisi vuoden 1987 markkinointikampanjansa päättymisen jälkeen nojautunut "tulikivi-testiin". Jotta kielto voitaisiin määrätä, tulisi tarkoin selvittää, miten ja milloin ko. "tulikivi-testiä" olisi käytetty. Hakemuskirjelmä on päivätty 15.8.1989, jolloin ko. mainoskampanjan päättymisestä jo oli kulunut yli puolitoista vuotta. Mikään seikka ei puolla kiellon määräämistä sellaisen kampanjan johdosta, joka todistettavasti on päättynyt miltei neljä vuotta sitten ja jonka väitetystä jatkamisesta hakijalla ei ole esittää mitään konkreettista näyttöä. Hakijalta puuttuu kertakaikkiaan oikeussuojan tarve.

Lämmönvarauskyvyn osalta VTT:n kuluttaja-asiamiehelle antamassa lausunnossa todetaan: "Vuolukivirakenteen teoreettinen lämmönvarauskyky on käytännöllisesti katsoen sama kuin materiaalinkin, koska vuolukiviuunit ja -takat kootaan saumattomina käyttäen vain ohutta vuolukivikerrosta ja metalliponttia kivien sitomiseen. Tiilirakenteen teoreettinen lämmönvarauskyky taas on pienempi kuin tiilimateriaalin, koska tiilet sidotaan toisiinsa laastisaumoilla, jotka alentavat sekä ominaislämpöä että tilavuuspainoa. --- Tarkastelun perusteella voidaan siis todeta, että vuolukiven lämmönvarauskyky on noin 10 %:a suurempi kuin tiilen painoyksikköä kohti laskettuna ja noin 75 %:a suurempi tilavuusyksikköä kohti laskettuna. Uuneissa ja takoissa käytettyinä rakenteina vastaavat prosenttiluvut vuolukiven eduksi ovat 25 % ja 115 %."

Muut kuin materiaalia koskevat ratkaisut ovat sinänsä samantyyppisiä sekä tiili- että vuolukiviuuneissa, kuten esim. tulipesä ja rakoarina. Kun nämä lähtökohtaisesti ovat varsin lähellä toisiansa, huomio kohdistuu juuri niihin yksittäisiin ominaisuuksiin, jotka erottavat kokonaisuudet, so. toisaalta hakijan tuotteet ja toisaalta vastaajan tuotteet toisistaan.

Vastaaja kiistää, että markkinointiväite tämän kysymyksen osalta olisi "riidattomasti faktana virheellinen". Lämmönvarauskyky johtuu lämmönjohtavuudesta, ominaislämpökapasiteetista ja ominaispainosta. Jos materiaalin ominaislämpökapasiteetti on suuri, mutta lämmönjohtavuus pieni, kuten tiiliuuneilla, on käytännön seuraus se, että pinta kuumenee, mutta heikon lämmönjohtavuuden johdosta kuumuutta ei pystytä siirtämään rakenteen sisäosiin eli uuneista puhuttaessa pois kanavien seinämältä.

Tosiasia on myös, että laastin ominaislämpö on tiilen ominaislämpöä alhaisempi. Vuolukivirakenteissa eroavuutta ei pääse syntymään, koska laastin asemesta käytetään vuolukivijauhoa. Vuolukiven tilavuuspaino on n. 3 g/cm3 ja tiilirakenteen tilavuuspaino 1,7 g/cm3 VTT:n lausunnon mukaan. Tästä seuraa, jos käytetään rakenteina 9 cm:n vuolukiviä ja 12 cm:n tiiltä, että vuolukiviuuni on 32 % painavampi kuin tiiliuuni, mikäli mitoituslähtökohtina ovat samankokoiset tulipesät.

Lämmönvarauskyvyn osalta VTT:n lausunnossa todetaan, että "Uuneissa ja takoissa käytettyinä rakenteina vastaavat prosenttiluvut vuolukiven eduksi ovat 25 % ja 115 %". Vuolukiven lämmönvarauskyky on siten 2,15 kertainen. Ns. emissiivisyyskerroin eli se, miten nopeasti lämpö seinästä siirtyy huoneilmaan, on vuolukiven osalta 0,94 ja tiilen osalta 0,93. Lämmönluovutusteho on riippuvainen uunin pintalämpötilan ja huonelämpötilan erosta, uunin lämmönluovutuspinta-alasta ja emissiivisyyskertoimesta. Koska vuolukiviuunin pinta-ala säännönmukaisesti on tiiliuunin pinta-alaa pienempi, ja se on varastoinut suuremman määrän lämpöenergiaa, edellinen luovuttaa lämpöä huoneilmaan kauemmin. Vuolukiviuuni rajoittuu normaalisti hormiin ja palomuuriin, joten minimisuojaetäisyyttä ei lainkaan tarvita.

Se tosiasia, että tiilistä tehdään suurempikokoisia uuneja kuin vuolukivestä, johtuu siitä, että tiiliuunit on mitoitettava kookkaammiksi kuin vuolukiviuunit, jotta tiiliuunin lämmitysteho olisi samanlainen tai edes samaa suuruusluokkaa. Kun uunit käytännöllisesti katsoen aina tulevat asuintiloihin, tämä merkitsee sitä, että tiiliuunien suurempi koko samalla muodostaa haitan, koska se vaatii suurempaa tilaa huoneistoneliöistä.

Lämmönjohtokyvyn osalta on kysymys lämmön tasaisesta jakautumisesta koko uuniin. Sillä ei pyritä nopeaan lämpiämiseen, vaan lämmön tasaiseen jakautumiseen. Hyvälämmitteiselle uunille on tyypillistä, että palaminen tapahtuu nopeasti, jolloin päästöt jäävät pieniksi. Näinmuodoin hakijan esitys suuresta lämmönjohtokyvystä on paikkansapitämätön.

Hakija on ilmeisen tarkoitushakuisesti esittänyt itselleen sopivia numeroita. Hakija on valinnut mittauspisteen 13 esittäen, että siinä esiintyy yli 150 asteen pintalämpötila, samoin mittauspisteen 17, jossa on 130 astetta, mittauspisteen 20, jossa on ollut 115 astetta ja mittauspisteen 34, jossa oli 105 astetta. Nämä lukemat on poimittu maksimilämmityksestä, jossa puita poltettiin 32,8 kg eli yli 70 % enemmän kuin normaalilämmityksessa (9,1 kg).

Mittauspiste 13 sijaitsee vuolukiviuunin valurautaluukun vieressä, jolloin sen lämpötila saattaa poiketa juuri valurautaluukkujen vaikutuksesta. Kuitenkin VTT Technology Oy:n tutkimus osoittaa selkeästi, että mittauspisteessä 13 maksimilämpötila on 120 astetta, mittauspisteessä 17 se on ollut 90 astetta, mittauspisteessä 20 se oli 80 astetta ja mittauspisteessä 34 se on ollut 70 astetta.

Hakijan viittaus Suomen Standardisoimisliiton standardiin SFS 3977 kohtaan 4.2. on harhaanjohtava, koska se ei koske tehdasvalmisteisia tulisijoja. Siinä esitetyt lausunnot eivät siis lainkaan koske vastaajan (sen enempää kuin hakijankaan) tehdasvalmisteisia takkoja. Tämän viittauksen esittäminen on tapahtunut myös ilmeisen tarkoitushakuisesti.

Osuvammaksi standardiksi voidaan asettaa sisäasiainministeriön pelastusosaston julkaisu "Ohjeet tehdasvalmisteisista tulisijoista, joissa poltetaan kiinteää polttoainetta, Sarja 17". Siinä on taulukko 1, joka käsittelee suojaetäisyyksia otsikolla "Tulisijojen luokitus ja suojaetäisyydet palava-aineisiin rakenteisiin". "Kuumapintaiseksi" on luokiteltu uunit, joissa pintalämpötila on yli 80-140øC, ja esimerkkeinä mainittu lämpöeristyksellä tai useammalla vaipalla varustetut tulisijat, kuten eräät kaminat ja lämmitysuunit. Ko. pintalämpötilaluokitus käsittelee myös polttavapintaisia ja hehkuvapintaisia tulisijoja. Polttavapintaisiksi on luokiteltu yli 140-350 asteiset pintalämpötilat ja hehkuvapintaisiksi yli 350-600 asteiset pintalämpötilat. On selvää, että hakijan mainitsema standardi ei sovellu näihin pintalämpötilaluokituksiin, koska jo lämminpintaisen tulisijan pintalämpötila nousee 80 asteeseen.

Hakijan väite, että suuret lämpötilat olisivat vahingollisia uunille, on täysin perustelematon. Uuneja toki käytetään lämmitettäessä tarpeen mukaan, eikä normaalisti mitään ylilämmittämistä tapahdu. Uunin nopea jäähtyminen ei myöskään johdu suuresta lämmönjohtokyvystä, vaan jäähtymiseen vaikuttaa emissiivisyyskerroin, lämpötilaero ja varastoituneen lämpöenergian määrä.

Hiilidioksidipitoisuudet esiintyvät savukaasussa. Puu sitoo kasvaessaan hiilidioksidia, joka vapautuu, kun puu tuhoutuu. Tällöin asiaan ei vaikuta, poltetaanko puu vai hajoaako se luonnollista tietä. Jos ryhdytään pienentämääm uunin hiilidioksidipitoisuuksia, huononnetaan samalla hyötysuhdetta. Hyvässä palamisessa hiilidioksidipitoisuus on n. 10 %.

Pienemmästä lämmönjohtokyvystä johtuen savukanavien lämpötilat tiilirakenteisessa uunissa ovat korkeammat kuin vuolukiviuunissa. Jos savukaasut tiiliuunissa ovat kuumemmat, tulisi seinämien myös olla kuumemmat. Vuolukiviuuneissa käytetään sydänmuuriperiaatetta, jolloin lämpö varastoituu uunin sydänosaan ja uunin kuori eli pinta toimii pelkästään jarruna siten, että lämpö pääsee ulos vain vähitellen. Suuremmasta lämmönjohtokyvystä on toki nimenomaista hyötyä lämmityksen tapahtuessa nopeasti, jolloin se myös nopeammin voidaan päättää. Tällöin pakokaasupäästöt jäävät pienemmiksi ja uunin hyötysuhde kasvaa.

Rapautumattomuuden osalta voidaan viitata VTT:n lausuntoon, jossa todetaan seuraavaa: "Vuolukivi kestää hyvin nopeitakin lämmönvaihteluja niin kauan kuin materiaalin lämpötila pysyy alle 500øC:ssa, ts. alhaisempana kuin hajoamisreaktioiden alkulämpötila. Kuten jo edellä todettiin, näin on asian laita uuni- ja takkarakenteissa, joten niissä esiintyvien lämmönvaihtelujen osalta vuolukiveä voidaan pitää rapautumattomana."Kuluttaja-asiamies on myös todennut, että vuolukivi on normaalissa uunikäytössä rapautumaton.

Hakija on viitannut erääseen vastaajan kilpailijan jo vuonna 1985 jättämään patenttihakemukseen. Patenttihakemuksen selityksestä poimittu sitaatti ei ole minkään tutkimustyön tulos, vaan olettamus, johon vastaaja ei omien tutkimustensa perusteella saata yhtyä. Lisäksi on muistettava, että ko. vastaajan kilpailija aloitti toimintansa vuonna 1982, joten hakemuksen jättöaikana vuonna 1985 yhtiössä ei ilmeisesti vielä ollut kovin pitkällistä kokemusta vuolukivitutkimuksesta.

Tiiliuunissa suositellaan kahta-kolmea lämmityskertaa, jotta lämpö ehtii tasaantua. Näin muodoin tiiliuunissa palamisen alku- ja loppupäässä on kahdesti-kolmesti päivässä epätäydellistä palamista, jolloin hyötysuhde alenee ja savukaasupäästöt kasvavat. Kun vuolukiviuunin lämmönjohtokyky VTT:n lausunnon mukaan on suuruusluokkaa 6-7W/mK, tiilen vastaavan arvon ollessa noin kymmenesosa siitä, seuraa tästä, että tiiliuuneissa savukaasujen lämpötilat kasvavat, jonka seurauksena osa lämmityksestä karkaa savukaasujen myötä "harakoille", eli uunin hyötysuhde pienenee.

Hakija esittää käsityksen, jonka mukaan vuolukiviuunin palamislämpötila olisi alhaisempi. Vastaaja ei ymmärrä, mihin tämä käsitys perustuu. VTT Technology Oy:n tutkimus puhuu tältä osin puolestaan. Hakija tuntuu viittaavan VTT Technology Oy:n tutkimukseen vain silloin, kun se hakijalle on tarkoituksenmukaista.

Hakija esittää viittauksia teokseen Hyytiäinen, "Tulisijat ja sydänmuurit" siltä osin kuin koskee tiiliuunin palamislämpötiloja (900-960 astetta pro 800-900 astetta). Tosiasia on, että tällaisia lämpötiloja ei varsinaisesti pystytä todistamaan. Teoksen eräässä kuvassa maksimilämpötila pisteessä 2 (nielu) on n. 840øC. Suurempia mitattuja lämpötiloja ei kyseinen tutkimus näytä toteen muutoin kuin poltettaessa kaksi kertaa päivässä. Teoksessa todetaan, että lämpötila ei ylitä 800øC. VTT toteaa lausunnossaan, että heillä käytettävissä olevien tietojen mukaan palamislämpötilat vuolukiviuuneissa ovat samaa suuruusluokkaa kuin muistakin materiaaleista valmistetuissa varaavissa tulisijoissa.

Kun hakija vähättelee Statens Provningsanstaltin todistusta 07.01.1988, on muistettava, että tervapitoisuus korreloi kaikkia päästöjä. Jos se alittaa 40, palamistapahtuma on riittävän puhdas.

Ruhrkohle-Verkauf GmbH -tutkimuslaitoksen tutkimukset on tehty vastaajan valmistamilla vakiomallistoon kuuluvilla uuneilla PTU 1550 ja PTU 1650, joissa tulipesä on ollut tosin teräksinen, mutta verhottu vuolukivellä. Vastaaja on esittänyt näyttöä siitä, että Suomessa myytävien vuolukivestä kokonaan rakennettujen uunien hyötysuhde on 90 %. Tältä osin voidaan viitata Ruhrkohle-Verkauf GmbH:n tutkimustuloksiin, jotka on päivätty 17.9., 24.10 sekä 12.11.1990, ja jotka koskevat vastaajan vakiomallistoon kuuluvia uuneja TU 1200, TU 2500 sekä KTU 1800 LE, KTU 2100, KTU 1800 L sekä KTU 2100 L. Näistä havaitaan, että hyötysuhde on ollut 89,2 %, 86,5 %, 84,9 &, 87,5 %, 84,4 %, sekä 82,9 %, sekä 85,8 %, 86,3 % sekä 81,5 %. Hyytiäinen antaa teoksessa "Tulisijat ja sydänmuurit" tiiliuunille tyypilliseksi hyötysuhteeksi 80-85 %.

Vuolukiviuunien paisto-ominaisuudet ovat ylivoimaisia tiiliuunin vastaaviin ominaisuuksiin verrattuna. Tulikiviuuni on pitkäpaistoisempi suuremman lämmönvarauskykynsä ansiosta. Kun vuolukiven lämmönjohtokyky on kymmenkertainen suhteessa tiiliuuniin, lämmönjohtokyky takaa tasalämpöisyyden uunin eri osissa. Uunin lämpötilat mitoitetaan lämmittämällä siten, että aikaansaadaan optimaaliset paisto-olosuhteet. Kiviuuni ei turvallisuudenkaan kannalta voi olla huonompi kuin tiiliuuni. Vuolukiviuuni on helppohoitoisempi puhdistettavuutensa ansiosta, koska vuolukivi ei ole huokoinen kuten tiili. Tämä koskee sekä uunitilaa että uunin ulkopuolista pintaa. Vuolukivileivinuunit on mitoitettu ergonomisesti oikein.

Erään vuolukiviuuneista, uuniperinteestä ym. tehdyn tutkimuksen mukaan tutkittujen 177 vuolukiviuunin keski-ikä oli 38,2 vuotta, joista vanhimmat olivat yli 100-vuotiaita. Täten väite vuolukiviuunin pitkästä käyttöiästä pitää paikkansa. Väite vuolukiviuunin pitkäikäisyydestä on esitetty pelkästään tosiasiana, eikä sitä ole esitetty vertailevana suhteessa muihin tuotteisiin, esim. tiiliuuneihin.

Mikäli tiiliuunia ei lämmitetä 2 - 3 erillistä lämmityskertaa vuorokaudessa, sen hyötysuhde laskee, koska savukaasulämpötilat kasvavat. Muussa tapauksessa tiiliuuni on rakennettava tilavuudeltaan kolminkertaiseksi vuolukiviuuniin verrattuna, jotta päästäisiin samaan teholuokkaan. Jos haluttaisiin tehdä vuolukiviuunista huomattamasti massiivisempia, siihen kyllä pystyttäisiin. Vastaajan mielestä ei kuitenkaan ole mitään syytä rakentaa pientaloihin tulisijaa, jonka lämmitysteho on 20 kilowattia. Sellaista ei tarvittaisi, koska alle 10 kilowatin tulisija riittää normaaleihin asumisolosuhteisiin.

KULUTTAJA-ASIAMIEHEN (KA) KANNANOTTO

KA on lähettänyt vastaajalle seuraavan kirjeen:

"Olette mainoksissanne hyödyntänyt "Tulikivi -testiksi" kutsumaanne tulisijamateriaalin lämmönjohtokykyä tutkivaa testiä kuvaamaan uunienne yleistä paremmuutta verrattuna muista aineista valmistettuihin uuneihin. Testi on Teidän itsenne kehittämä ja se on suoritettu omissa laboratorioissanne. Testissä on haluttu vertailla kahta uunimateriaalia, eikä kokonaisia uuneja. Vuonna 1986 tehty testi oli osa Teidän markkinointianne vuoteen 1987 saakka.

Tämän jälkeen (mm. Helsingin Sanomissa 8.4.1989) olette merkkinoineet uunejanne mm. seuraavasti:

- "se (vuolukivi) sai ilmiömäisen lämmönvarauskyvyn, joka on 2,5 kertaa parempi kuin perinteisillä tiilirakenteilla",

- "vuolukivellä on myös kymmenen kertaa parempi lämmönjohtokyky (kuin tiilellä)",

- "siitä (vuolukivestä) tuli tulenkestävä ja rapautumaton",

- "(vuolukivestä valmistetuissa) Tulikivi -uuneissa suurin osa savukaasuista palaa hyötylämmöksi, joten päästöt ovat vähäisiä"

- "(Tulikivi -uunien) hyötysuhde on 90 % luokkaa".

Markkinatuomioistuin on ratkaisuissaan 1987:10 ja 1989:13 katsonut toisaalta, ettei esim. testissä todettua yhtä tuotteen ominaisuutta saa esittää siten, että annetaan kuva tuotteen yleisestä paremmuudesta muihin tuotteisiin verrattuna, sekä toisaalta, että testin tai tutkimuksen, johon markkinoinnissa viitataan, on pääsääntöisesti oltava ulkopuolisen tahon suorittama.

Markkinatuomioistuin ei sinänsä ole pitänyt markkinoijan itse suorittamaa testiä kelpaamattomana käytettäväksi markkinoinnissa. Jotta tällaisen testin käyttö täyttäisi lain asettamat vaatimukset, tulisi mm. testin suorittaja olla mainoksessa selvästi mainittu ja testin olla pätevästi suoritettu.

Mainonnassanne ei ole käynyt ilmi, että olette itse suorittaneet "Tulikivi -testin". Näin ollen olette menetellyt tältä osin kuluttajien kannalta sopimattomasti.

Koko käsiteltävänä olevan asian tiimoilta Valtion Teknillisen Tutkimuskeskuksen rakennusmateriaalilaboratorio on antanut lausuntonsa ja "tulikivi -testistä" todennut, että testi kuvaa ainoastaan lämmönjohtokykyä ja että sen käytön tulisi siten rajoittua vain siihen. Lämmönvarauskyvyn tai muiden uunien ominaisuuksien osoittajaksi siitä ei ole.

Testi ei siis ole ollut pätevästi suoritettu ottaen huomioon se vuolukiven yleistä paremmuutta korostava mielikuva, jota olette materiaalille halunneet mainoksissanne luoda. Käyttämällä testiänne tähän tarkoitukseen, olette menetellyt kuluttajien kannalta sopimattomasti. Olette jopa johtanut kuluttajia harhaan.

Koska olette ilmoittanut lakanneenne viittaamasta "tulikivi -testiin" markkinoinnissanne jo vuonna 1987, en katso aiheelliseksi sen osalta puuttua markkinointiinne enemmälti. Kehotan Teitä kuitenkin vastaisuudessa ottamaan huomioon edellä mainitut näkökohdat testien käyttämisestä markkinoinnissa.

Tästä eteenpäin tulen käsittelemään väittämiänne Helsingin Sanomissa vuoden 1989 huhtikuussa yhdistämättä niitä em. testiin.

Mainoksessanne väitätte, että vuolukiven lämmönvarauskyky on 2,5 kertaa parempi kuin tiilirakenteilla. Tämä toteamus on ainakin VTT:n lausunnon perusteella virheellinen. VTT toteaa, että uuneissa ja takoissa käytettyinä rakenteina vuolukiven lämmönvarauskyky on noin 25 %:a suurempi kuin tiilen painoyksikköä kohti laskettuna ja noin 115 %:a suurempi tilavuusyksikköä kohti laskettuna. Näin ollen markkinointinne on tältä osin harhaanjohtavana kuluttajansuojalain 2 luvun 2 §:n vastaista.

VTT:n lausunnon mukaan vuolukiven lämmönjohtokyky on suuruusluokkaa 6 - 7W/mK tiilen vastaavan arvon ollessa noin kymmenesosa siitä. Näin ollen väittämä "kymmenen kertaa parempi lämmönjohtokyky" ei ole perusteeton. Kyse ei myöskään ole kuluttajalle merkityksettömästä tiedosta. "Uunirakenteeseen sitoutunut lämpö jakaantuu tällöin tasaisesti koko massaan, ja lämpeneminen tapahtuu nopeasti. Suuri lämmönvarauskyky ja lämmön tasainen leviäminen estävät pintalämpötilojen nousemisen tarpeettoman tai jopa vaarallisen korkeiksi." VTT toteaa myös, että pelkästään materiaalin lämmönjohtokykyä tarkastelemalla ei voida päätellä sen jäähtymiskäyttäytymistä rakenteessa. Mainosväittämänne lämmönjohtokyvystä ei ilmeisesti ole lainvastainen.

Vuolukivi kestää hyvin nopeitakin lämmönvaihteluja nlln kauan kuin materiaalin lämpötila pysyy alle 500 asteessa. Näin on asian laita uuni- ja takkarakenteissa, joten niissä esiintyvien lämmönvaihtelujen osalta vuolukiveä voidaan pitää rapautumattomana. Koska mainostatte nimenomaan uuneja yksityisiin talouksiin, ovat ääriolosuhteissa todetut rapautumiset vailla merkitystä. Kuluttajalle on tärkeintä, ettei uuni rapaudu normaalissa käytössä. Ei siis ole tarvetta puuttua mainoksenne väitteeseen vuolukiven rapautumattomuudesta.

VTT:n käytössä olleiden mittaustulosten mukaan palamislämpötilat vuolukiviuuneissa ovat samaa suuruusluokkaa kuin muistakin materiaaleista valmistetuissa varaavissa tulisijoissa. "Näin ollen voidaan olettaa, että myös päästötasot ovat likipitäen yhtä suuria uunimateriaalista riippumatta." Myöskään hyötysuhteissa ei liene suuria eroavuuksia eri materiaaleista valmistettujen varaavien uunien kesken. Ruhrkohle Verkauf GmbH:n tutkimuslaitos on todennut vuolukiviuunin hyötysuhteeksi puulla lämmitettäessä lähes 90 %. Hyötysuhde- ja päästöväitteenne eivät sinänsä ole virheellisiä. Koska nämä ominaisuudet kuitenkaan eivät ole poikkeuksellisia, niitä ei myöskään mainonnassa sovi korostaa. Mainoksessa, jossa on vertaileva sävy, väittämät saattavat olla omiaan luomaan mielikuvan, että muiden uunien hyötysuhde olisi alhaisempi tai että niiden päästöt ovat suurempia. Helsingin Sanomissa julkaistussa mainoksessanne väittämät eivät nouse korostetusti esille. Tähdennän kuitenkin harhaanjohtamisvaaran olemassaoloa.

Kehotan Teitä vastaisessa markkinoinnissanne ottamaan huomioon edellä esitetyt näkökohdat sekä vahvistamaan tämän kirjallisesti kuluttaja-asiamiehen toimistoon 21.11.1990 mennessä. Jos näin menettelette päätän asian käsittelyn tähän."

Vastaajan annettua KA:n pyytämän vahvistuksen asian käsittely on KA:n toimistossa päättynyt.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISUN PERUSTELUT

Vastaaja, Suomen Vuolukivi Oy markkinoi vuolukivestä valmistettuja uuneja ja takkoja. Vastaaja on tehnyt 1986 "tulikivi-testiksi" kutsumansa kokeen, jossa se on koekappaleilla kokeillut vuolukiven ja tiilen lämpenemistä ja jäähtymistä. "Tulikivi-testistä" vastaaja on teettänyt julisteen, jota on 1987 jaettu rakennusalan messuilla. Julistetta on myös jaettu rautakaupoille 1987.

Julisteessa on otsikko "Tulikivi-testi. Miksi tulikivi on ylivoimainen uunikivi?". Sen alla on kuvin ja tekstein selostettu tehtyä koetta. Selostuksen alla on ilmoitettu: "Enemmän uunilämpöä tuntikausiksi".

"Tulikivi" nimisessä asiakaslehdessään n:o 1/1987 vastaaja on julkaissut ilmoituksen, jossa on kuvattu vastaajan suorittamaa "tulikivi-testiä". Ilmoituksessa on ollut kuva "tulikivi-testi" julisteesta ja sen alla otsikko "Miksi TuliKivi on ylivoimainen uunikivi?" Otsikon alla on selostettu "tulikivi-testiä" seuraavasti:

"Havainnollistaaksemme niitä ominaisuuksia, jotka tekevät Tulikivestä maailmankuulun uunikiven, olemme laatineet yllä kuvatun julisteen. Julisteen esittämien kaavioiden ja lukemien pohjana on testi, jonka suoritimme vertailemalla Tulikiven ja tavallisen tiilikiven käyttäytymistä erilaisessa tilanteissa.

Kokeen vaiheet:

Kohta 1. Laitoimme koekappaleet sähköliedelle ja kuumensimme lieden levyjä 10 minuutin ajan. Sitten mittasimme koekappaleiden pintalämpötilat: Tulikivi 150 C, tiili 40 C. Tulikivi keräsi kuumuutta yli kolme kertaa enemmän kuin tiili.

Kohta 2a. Laitoimme kuumat koekappaleet kumpikin omaan vesiastiaansa. Veden lämpötilat nousivat seuraavasti: Tulikivi +40 C, tiili +13 C. Tulikivi luovutti lämpöä veteen yli kolme kertaa enemmän kuin tiili.

Kohta 2b. Toisessa kokeessa asetimme kuumennetut koekappaleet ilmatilassa eristelevyn päälle jäähtymään. Odotimme, kunnes molempien koekappaleiden pintalämpötila oli laskenut +20 C asteeseen. Tiilikiven kohdalla odotimme vain puolitoista tuntia, mutta ennen kuin Tulikivi oli jäähtynyt +20 C asteiseksi kului aikaa peräti 3 tuntia neljäkymmentä minuuttia! Julisteen alaosan graafiset kuviot havainnollistavat testituloksen."

Vastaaja on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 8.4.1989 julkaistussa mainoksessa ilmoittanut mm. seuraavaa: "---vuolukivestä tehtyä uunia parempaa saa hakea. --- Siitä tuli tulenkestävä ja rapautumaton. Se sai ilmiömäisen lämmönvarauskyvyn, joka on 2,5 kertaa parempi kuin perinteisillä tiilirakenteilla. Vuolukivellä on myös kymmenen kertaa parempi lämmönjohtokyky. --- Kuumien savukaasujen lämpö otetaan tarkasti talteen ns. vastavirtaperiaatteella. Hyötysuhde on 90 % luokkaa. --- Tulikivi-uuneissa suurin osa savukaasuista palaa hyötylämmöksi, joten päästöt ovat vähäisiä.---"

Vastaaja on "Asu Hyvin" nimisessä lehdessä n:o 3/1990 julkaistussa mainoksessa ilmoittanut mm. seuraavaa: "Vuolukivinen Tulikivi-uuni varaa lämpöä 2,5 kertaa paremmin ja 10 kertaa nopeammin kuin perinteiset uunit. Sen palamisen hyötysuhde on parhaimmillaan 85-90 %! Tulikiviuuni on helppohoitoinen jo hankittaessa.---"

Vastaaja on myös laatinut julisteen "Miksi Tulikivi?", jota on jaettu mm. vuoden 1991 aikana rautakaupoille. Julisteessa vastaaja on ilmoittanut mm. seuraavaa: "1. Tulikivi on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan sekä käyttöiältään ylivoimainen uunikivi. 2. Tulikivi-uunit ovat ympäristöystävällisiä. Korkean hyötysuhteen ansiosta palaminen on puhdasta."

1 - 3. Markkinatuomioistuin on esim. ratkaisujen 1988:8 ja 9 perusteluissa lausunut mm. seuraavaa: "Vertailevassa mainonnassa korostuu vaatimus esitettävien seikkojen totuudellisuudesta; kerrotut tiedot tulee kyetä osoittamaan riidattomiksi tosiasioiksi. Markkinoinnissa esitettävän vertailun on annettava oikea kokonaiskuva vertailun kohteista."

Vastaaja on "tulikivi-testi" julisteessa verrannut vuolukiven ja tiilen lämmitys- ja jäähdytyskokeen perusteella mainittuja uunimateriaaleja toisiinsa. Julisteen kuvista ja teksteistä käy ilmi, miten vuolukiveä ja tiiltä on kokeessa verrattu keskenään. Julisteessa on ylhäällä kysymys "Miksi vuolukivi on ylivoimainen uunikivi?". Julisteen alalaidassa on mainittu "Enemmän uunilämpöä tuntikausiksi."

Vastaajan asiakaslehdessä julkaistussa ilmoituksessa on kuva mainitusta "tulikivi-testi" julisteesta. Ilmoituksessa on kerrottu "testin" suorittamistavasta yksityiskohtaisesti.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 4.8.1989 julkaistussa mainoksessa vastaaja on vertaillut markkinoimiensa uunien lämmönvaraus- ja lämmönjohtokykyä "tiilirakenteiden" vastaaviin ominaisuuksiin. Asu Hyvin -nimisessä julkaisussa n:o 3/1990 vastaaja on vertaillut markkinoimiensa uunien lämmönvarauskykyä "perinteisten uunien" vastaavaan ominaisuuteen.

VTT:n rakennusmateriaalilaboratorion lausunnossa on todettu vuolukiven lämmönvarauskyvyn osalta seuraavaa: "Tarkastelun perusteella voidaan siis todeta, että vuolukiven lämmönvarauskyky on noin 10 % suurempi kuin tiilen painoyksikköä kohti laskettuna ja noin 75 % suurempi tilavuusyksikköä kohti laskettuna. Uuneissa ja takoissa käytettyinä rakenteina vastaavat prosentti luvut vuolukiven eduksi ovat 25 % ja 115 %. Koska esitetyt arvot on laskettu paino- tai tilavuusyksikköä kohti, on laskelmissa lisäksi otettava huomioon myös uunien ja takkojen massat tai tilavuudet, mikäli yksittäisiä tuotteita halutaan kokonaisuutena verrata toisiinsa."

Mainitun VTT:n lausunnon mukaan vastaajan tekemä "tulikivi-testi" ei sen osalta, jossa verrataan nopeasti lämmitettyjen kappaleiden lämmönluovutusta veteen ja ilmaan, anna todellista kuvaa vertailtavien materiaalien lämmönvarauskykyjen mahdollisista eroista. Suuren lämmönjohtavuutensa ansiosta vuolukivi ehtii "testissä" käytetyssä hyvin lyhyessä lämmitysajassa varastoida itseensä paljon suuremman lämpömäärän kuin vertailun kohteena ollut tiili. "Mikäli lämmönvarauskykyä halutaan vertailla eri materiaaleilla, täytyy erot lämmönjohtavuuksissa kompensoida siten, että vertailtavat kappaleet ehtivät varastoida ominaisuuksiensa mukaiset lämpömäärät. Lämmönvarauskykyä ja jäähtymisnopeutta kuvaava testi pitäisi siis suorittaa siten, että vertailtavat kappaleet ensin tasataan esim. uunissa samaan lämpötilaan ja vasta sitten upotetaan veteen tai asetetaan jäähtymään huoneilmaan. Tämä kuvaisi myös paljon paremmin todellista tilannetta uunia tai takkaa lämmitettäessä."

VTT:n rakennusmateriaali laboratorion loppulausunnossa katsotaan, että "tulikivi-testi" kuvaa ainoastaan materiaalien lämmönjohtokykyä ja että sen käytön tulisi siten rajoittua siihen. "Testin" perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä materiaalien lämmönvarauskyvystä. "Testin" perusteella ei myöskään voida tehdä päätelmiä siinä käytetyistä materiaaleista valmistettujen uunien ja takkojen ominaisuuksista. Uunia tai takkaa on arvioitava kokonaisuutena, jolloin monet muutkin ominaisuudet kuin sinänsä edullinen hyvä lämmönjohtavuus tulee ottaa huomioon.

Vuolukivimateriaalin lämmönvarauskyky on esitetyn selvityksen mukaan laboratoriossa mitattuna mittausperusteesta riippuen enimmillään 2,l5 kertaa suurempi kuin tiilen lämmönvarauskyky. Vastaajan markkinoinnissaan käyttämä vuolukiven lämmönvarauskykyä koskeva vertailuluku 2,5 on siten virheellinen. Vertailuluku ei myöskään kuvaa valmiiden tulisijojen lämmönvarauskykyä käytännön olosuhteissa. Tulisijan lämmönvarauskykyyn vaikuttavat monet muutkin seikat kuin valmistusmateriaalin lämmönvarauskyky

Vastaaja on markkinoinnissaan väittänyt vuolukiven lämmönjohtokyvyn olevan kymmenen kertaa parempi kuin tiilen. VTT:n lausunnon mukaan vuolukiven lämmönjohtokyky on laboratorio-olosuhteissa mitattuna "suuruusluokkaa 6 - 7 W/mK tiilen vastaavan arvon ollessa noin kymmenesosa siitä". Vastaajan käyttämä ilmaisu ei siten pelkän uunimateriaalin osalta ole virheellinen.

Vuolukiviuunin paremmuuden osoittamiseksi vastaaja on markkinoinnissaan korostanut vuolukiven lämmönvaraus- ja lämmönjohtokykyä. Vuolukiven lämmönvaraus- ja lämmönjohtokyky on parempi kuin tiilen. Esitetyn selvityksen mukaan materiaalin lämmönvaraus- ja lämmönjohtokyvyn perusteella ei kuitenkaan voida tehdä suoraan johtopäätöksiä valmiiden tulisijojen ominaisuuksista.

Vastaaja on mm. kuvailemalla vuolukiveä "ylivoimaiseksi uunikiveksi" antanut vertailussaan kuvan vuolukiviuunin selvästä paremmuudesta suhteessa tiiliuuniin. Vertailu perustuu vain lämmönvaraus- ja lämmönjohtokykyyn. Vertailusta on jätetty pois olennaisia tulisijan hankintaan ja käyttöön vaikuttavia ominaisuuksia, kuten ainakin kestävyys ja hyötysuhde. Vuolukiviuunissa on esitetyn selvityksen mukaan ominaisuuksia, joiden suhteen sen ei voida katsoa olevan parempi kuin tiiliuuni. Vertailu ei ole näin ollen antanut oikeaa kokonaiskuvaa vertailun kohteista.

Markkinatuomioistuin katsoo, että vastaaja on vertaillessaan markkinoinnissaan vuolukivestä ja tiilestä valmistettuja tulisijoja niiden valmistusmateriaalien perusteella sekä vertailemalla vain joitakin valmiin tulisijan ominaisuuksia, menetellyt markkinoinnissaan harhaanjohtavasti.

4. Vastaaja on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä olleessa mainoksessaan väittänyt, että vuolukiviuuni on rapautumaton.

Vuolukiven sisältämät mineraalit alkavat hajota 550 asteen lämpötilassa, jolloin vuolukiveä rapautuu pinnasta. Hajoamisreaktio saattaa käynnistyä esim. tulipesästä tai savukanavista. Hajoamisreaktio rajoittuu vuolukiviaineksen pintaan. VTT:n rakennusmateriaali laboratorion lausunnon mukaan vuolukivi kestää hyvin nopeitakin lämmönvaihteluja niin kauan kuin materiaalin lämpötila pysyy alle 500 C asteessa.

Vuolukiviuuneissa saattaa esitetyn selvityksen mukaan olla tulipesässä n. 700 - 800 C asteen polttolämpötiloja.

Vaikka vuolukiviuunin lämpötilat muualla kuin tulipesässä ja savukanavissa useimmiten pysyttelevätkin korkeintaan 500 C asteessa, lämpötila uunin joissakin osissa saattaa kuitenkin esim. VTT Technology Oy:n mittaustulosten mukaan uunia lämmitettäessä kohota niin suureksi, että vuolukiveä rapautuu. Myös VTT:n rakennusmateriaalilaboratorin lausunnon mukaan vuolukivi rapautuu korkeissa lämpötiloissa.

Tulisijan kestävyyttä koskevat tiedot ovat käyttäjän kannalta tärkeitä. Käyttäjän kannalta olennaista on, että uuni kestää normaaleissa käyttöolosuhteissa. Vaikka vuolukiveä korkeissakin lämpötiloissa rapautuu vain vähän pintakerroksesta, vuolukivi uuni ei ole kuitenkaan täysin rapautumaton.

Vastaajan markkinoinnissaan käyttämä rapautumattomuutta koskeva ilmaisu on ehdoton. Rapautumattomuusväite ei täysin pidä paikkaansa. Vaikka vuolukiviuuni ei normaalissa lämmityksessä syntyvissä lämpötiloissa yleensä rapaudu niin paljon, että rapautumisella olisi uunin käytön kannalta merkitystä, rapautumattomuutta koskeva ehdoton markkinointiväite on ollut paikkansapitämätön.

Vastaaja on käyttämällä vuolukiviuunien markkinoinnissa ilmaisua, jonka mukaan vuolukiviuuni on rapautumaton, menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

5. Vastaaja on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä olleessa mainoksessaan ilmoittanut, että "tulikivi-uuneissa suurin osa savukaasuista palaa hyötylämmöksi, joten päästöt ovat vähäisiä".

VTT:n rakennusmateriaali laboratorion lausunnossa todetaan seuraavaa: "Käytettävissämme olleiden mittaustulosten mukaan palamislämpötilat vuolukiviuuneissa ovat samaa suuruusluokkaa kuin muistakin materiaaleista valmistetuissa varaavissa tulisijoissa. Näin ollen voidaan olettaa, että myös päästötasot ovat näissä likipitäen yhtä suuria uunimateriaalista riippumatta."

Mitä täydellisempää palaminen uunissa on, sitä pienempiä ovat päästöt. Täydellinen palaminen edellyttää n. 800 - 900 C asteen lämpötiloja. VTT Technology Oy:n mittauksissa, joista on laadittu tulokset 27.10.1986, on todettu, että vuolukiviuuneissa savukaasujen lämpötila on suurimmillaan 720 astetta.

Vastaajan savukaasujen hyvää palamista ja päästöjen vähäisyyttä koskeva markkinointiväite on yleinen. Esitetyn selvityksen mukaan vuolukiviuunien päästöjä voidaan pitää suhteellisen pienina. Vastaajan käyttämä ilmaisu ei anna sellaista kuvaa, että vuolukivestä valmistetut tulisijat olisivat tässä suhteessa muita parempia.

Vastaaja ei ole käyttämällä vuolukiviuunien markkinoinnissa ilmaisua, jonka mukaan "suurin osa savukaasuista palaa hyötylämmöksi, joten päästöt ovat vähäisiä", menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti eikä hakijan kannalta sopimattomasti.

6. Vastaaja on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä olleessa mainoksessa ilmoittanut, että vuolukiviuunin "hyötysuhde on 90 % luokkaa".

Vastaajan Ruhrkohle-Verkauf GmbH tutkimuslaitoksessa teettämässä tutkimuksessa on mitattu vuolukiviuuneilla seuraavia hyötysuhteita: 89,2 %, 87,5 %, 86,5 %, 86,3 %, 85,8 %, 84,9 %, 84,4 %, 82,9 % ja 81,5 %. VTT Technology Oy:n raportissa 27.6.1986 vuolukiviuunin hyötysuhteen on jatkuvassa käytössä todettu olevan 82 - 85 %. VTT:n rakennusmateriaalilaboratorion lausunnossa todetaan, että hyötysuhteissa ei liene suuria eroavaisuuksia eri materiaaleista valmistettujen varaavien uunien kesken.

Vaikka joidenkin vuolukiviuunien koemittauksissa on saavutettu 89,2 prosentin hyötysuhde, vuolukiviuunin hyötysuhde on tavallisessa uunin käytössä 82 - 85 %. Edes koemittauksissa laboratorio-olosuhteissa vuolukiviuunilla ei ole mitattu 90 C asteen hyötysuhdetta. Vastaaja on siten markkinoinnissaan ilmoittanut vuolukiviuunin hyötysuhteen liian suureksi.

Vastaaja on käyttämällä vuolukiviuunien markkinoinnissa ilmaisua, jonka mukaan vuolukiviuunin "hyötysuhde on 90 prosentin luokkaa", menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

7. Vastaaja on julisteessaan "Miksi Tulikivi" ilmoittanut, että "Tulikivi on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan sekä käyttöiältään ylivoimainen uunikivi". Ilmaisu sisältää väitteen siitä, että vuolukivitulisijat ovat mainittujen ominaisuuksien osalta selvästi parhaat.

Markkinoinnin suorittaja on vastuussa markkinoinnissa esittämiensä väitteiden totuudellisuudesta. Tuotteen yksilöityjä ominaisuuksia koskevien markkinointiväitteiden on oltava todistettavasti paikkansapitäviä.

Vuolukivimateriaalin lämmönvarauskyky on parempi kuin esim. tiilen lämmönvarauskyky. Valmiin tulisijan lämmönvarauskykyyn vaikuttaa kuitenkin materiaalin ohella myös esim. uunin rakenne ja koko. Vastaaja ei ole esittänyt selvitystä siitä, että vuolukivestä valmistetut tulisijat olisivat lämmönvarauskyvyltään "ylivoimaisia" muihin markkinoilla oleviin tulisijoihin verrattuna.

Vastaaja ei ole esittänyt mitään selvitystä siitä, että vuolukiviuuni olisi paisto-ominaisuuksiltaan ja käyttöiältään parempi kuin muut markkinoilla olevat uunit.

Vastaaja on käyttämällä ilmaisua, jonka mukaan vuolukivi on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan sekä käyttöiältään ylivoimainen uunikivi, menetellyt markkinoinnissaan hyvän liiketavan vastaisesti.

8. Vastaaja on julisteessaan "Miksi Tulikivi?" ilmoittanut, että "Tulikivi-uunit ovat ympäristöystävällisiä. Korkean hyötysuhteen ansiosta palaminen on puhdasta." Vastaajan po. markkinointi-ilmaisu antaa kuvan, että vuolukivitulisija olisi ympäristöhaittojen vähäisyyden vuoksi erityisen hyvä tulisija.

Korkeat lämpötilat tulipesässä ja savukanavissa lämmityksen aikana merkitsevät hiilidioksidi- ym. päästöjen vähenemistä. VTT:n rakennusmateriaali laboratorion lausunnon mukaan vuolukiviuunien päästöjen voidaan olettaa olevan samaa luokkaa kuin muista materiaaleista valmistettujen uunien päästöjen.

Vastaaja ei ole esittänyt selvitystä siitä, että vuolukiviuunilla olisi ympäristön kannalta erityisen myönteisiä ominaisuuksia tai että vuolukiviuuni olisi ympäristöystävällisempi kuin muut markkinoilla olevat uunit.

Vastaaja on käyttämällä markkinoinnissaan vuolukiviuunista ilmaisua ympäristöystävällinen menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Markkinatuomioistuin harkitsee SopMenL:n 1 ja 6 §:n nojalla oikeaksi sadantuhannen (100 000) markan sakon uhalla kieltää Suomen Vuolukivi Oy:tä markkinoinnissaan

a) vertailemasta vuolukivestä ja tiilestä valmistettujen tulisijojen lämmönvaraus- ja lämmönjohtokykyä pelkästään valmistusmateriaaIin po. ominaisuuksien perusteella sekä siten, ettei vertailla kaikkia olennaisia tulisijojen ominaisuuksia,

b) väittämästä, että vuolukiviuuni on rapautumaton,

c) väittämästä, että vuolukiviuunin hyötysuhde on 90 %:n luokkaa,

d) väittämästä, että vuolukiviuuni on lämmönvarauskyvyltään, paisto-ominaisuuksiltaan ja käyttöiältään ylivoimainen uunikivi, ja

e) väittämästä, että vuolukiviuuni on ympäristöystävällinen.

Kieltoja on noudatettava heti.

Suomen Vuolukivi Oy velvoitetaan suorittamaan Suomen Tiiliteollisuusliitto ry:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista vaaditut kolmekymmentäseitsemäntuhatta (37 000) markkaa 16 prosentin korkoineen tämän päätöksen tiedoksiantopäivästä lukien.

Vaatimukset hylätään enemmälti.

Läsnä: Huttunen, puheenjohtaja, Kurri, varapuheenjohtaja, Tala, Aaltonen, Mustonen, Mäkinen, P., Ollikainen ja Viljanen

---

[SV]

Finlands Tegelindustriförbund r.f. mot Suomen Vuolukivi Oy. Svaranden hade i marknadsföringen jämfört eldstäder av täljsten på grundval av deras tillverkningsmaterial samt underkastat endast vissa av den färdiga eldstadens egenskaper jämförelse och på detta sätt förfarit vilseledande i sin marknadsföring.

Svarandens absoluta marknadsföringspåstående om att en ugn av täljsten inte vittrar sönder höll inte helt streck. Svaranden hade i marknadsföringen begagnat ett påstående enligt vilket en ugn av täljsten inte vittrar sönder och på detta sätt förfarit i strid med god affärssed.

Vid provmätningar av vissa täljstensugnar hade uppnåtts en nyttoeffekt av 89,2 procent. Nyttoeffekten för en täljstensugn vid normal användning av ugnen var dock 82 - 85 procent. Svaranden hade i marknadsföringen använt ett uttryck enligt vilken nyttoeffekten för en täljstensugn "var av 90 procents klass" och på detta sätt förfarit i strid med god affärssed.

Svaranden hade inte presenterat utredning över att eldstäder av täljsten hade en "överlägsen" värmelagringskapacitet i förhållande till övriga eldstäder på marknaden och ingen utredning över att en täljstensugn har bättre bakningsegenskaper och längre livslängd än övriga ugnar på marknaden. Svaranden hade begagnat ett uttryck, enligt vilket täljsten i fråga om värmelagringskapacitet, bakningsegenskaper och livslängd var ett överlägset ugnsmaterial och på detta sätt i sin marknadsföring förfarit i strid med god affärssed.

Svaranden hade inte företett utredning över att en täljstensugn med hänsyn till naturen hade särskilt positiva egenskaper eller att en täljstensugn är miljövänligare än övriga ugnar på marknaden. Svaranden hade i sin marknadsföring om täljstensugnen begagnat uttrycket naturvänlig och på detta sätt förfarit i strid med god affärssed.

OtillbFörfL_1_§

FINLANDS TEGELINDUSTRIFÖRBUND R.F.:S YRKANDEN

Sökanden har yrkat att Suomen Vuolukivi Oy med stöd av lagen om otillbörligt förfarande i näringsverksamhet (OtillbFörfL) vid vite förbjuds att i sin marknadsföring

1. anställa jämförelser mellan av svaranden tillverkade täljstensugnar o.a. eldstäder av täljsten samt tegelugnar o.a. eldstäder av tegel utan att de färdiga ugnarnas samtliga väsentliga egenskaper tas fram, och

2. stöda sig på det s.k. "eldstenstestet" eller någon annan jämförelse av samma slag, i vilken enbart på grundval av värmeöverföringsförmågan eller någon annan enskild egenskap hos materialet för eldstaden framställs påståenden om eldstäders och eldstadsmaterials företräden, samt

3. påstå att täljsten har större värmelagringsförmåga och värmeöverföringsförmåga än motsvarande egenskaper hos en tegelkonstruktion,

4. påstå att en täljstensugn inte vittrar sönder,

5. påstå att största delen av rökgaserna i en täljstensugn förbränns till nyttovärme, varför utsläppen är små, och

6. påstå att nyttoeffekten i en täljstensugn är av 90 % klass,

7. påstå att eldsten i fråga om sin värmelagringsförmåga, sina gräddningsegenskaper och sin livslängd är ett överlägset ugnsmaterial, och

8. påstå att täljstensugnar är m¡ljövänliga och att förbränningen i dem är ren på grund av den höga nyttoeffekten.

Sökanden har dessutom yrkat att svaranden förpliktas ersätta sökandens rättegångskostnader i ärendet med 37 000 mark jämte 16 % ränta.

Svaranden har också i sin övriga marknadsföring, t.ex. i broschyren "Varför eldsten?, som distribuerats till järnaffärerna, använt påståenden som motsvarar påståendena i "eldstenstestet". Sådan marknadsföring har fortgått ännu år 1991.

Det första skedet i "eldstenstestet" beskriver enbart materialets värmeöverföringsförmåga. På grund av den korta uppvärmningstiden ger testet inte upplysning om maximimängden lagrad värme per volym- eller viktenhet. Även den del av "testet" som redogör för "avsvalningshastigheten" ger inte en korrekt bild av egenskapen eftersom täljstenen har innehållit ca 12 gånger mera värme än tegelstenen. I praktiken förekommer inte sådana temperaturskillnader i eldstäder som det eldas samma mängd ved.

Genom en jämförelse av en enskild egenskap hos ett löst materialstycke är det inte möjligt att sinsemellan jämföra företräden hos färdiga ugnar och ugnsmaterial. Om principerna i detta "eldstenstest" tillämpas strikt kan stål anses vara det absolut bästa materialet för eldstäder.

Svaranden har påstått att avsikten varit att med hjälp av testet jämföra två ugnsmaterial och att "det är en annan sak hur helheten presenterats. Då "testet" inleds med frågan "Varför är eldsten ett överlägset ugnsmaterial?" är det klart att det inte enbart är fråga om en materialjämförelse utan om en jämförelse av de produkter, dvs. ugnar, som tillverkats av materialen i fråga.

En jämförelse av enskilda egenskaper hos materialen och inte av färdiga produkter vilseleder i och för sig konsumenterna. Konsumenterna är inte intresserade av en enskild egenskap hos materialet utan av den färdiga produktens egenskaper. Andra lösningar än materiallösningarna kan avsevärt påverka den färdiga produktens egenskaper. Det finns inte heller några tekniska hinder för en jämförelse av egenskaperna hos färdiga produkter.

Vid en jämförelse av företrädena hos eldstäder av tegel och av täljsten är det inte möjligt att enbart begränsa sig till en jämförelse av t.ex. några enskilda egenskaper hos tegel och täljsten. Om en jämförelse föranstaltas skall den avse en färdig fungerande eldstad. Uppmärksamhet skall då fästas vid såväl t.ex. värmelagringsförmågan som bl.a. tålighet mot temperaturväxlingar, hur hållbar kontraktionen är, värmeutvidgningen, yttemperaturerna, hur fullständig förbränningen är, nyttoeffekten, uppvärmningseffekten, livslängden, priset m.fl. väsentliga faktorer som ur konsumentens synvinkel är väsentliga.

Svaranden har däremot vid sin jämförelse närmast fäst uppmärksamhet vid enbart tegel- och täljstensmaterialens (alltså inte färdiga eldstäders) värmelagringsförmåga och värmeöverföringsförmåga. Svaranden har på detta sätt skapat en felaktig uppfattning av att skillnaderna mellan materialen i dessa hänseenden är avgörande med tanke på valet av eldstad. Likaså har skapats en bild av att samma skillnader också förekommer i färdiga uppsatta eldstäder lika accentuerat som då det är fråga om egenskaper hos enbart materialen.

Svaranden påstår att täljsten har 2,5 gånger bättre värmelagringsförmåga än vad en traditionell tegelkonstruktion har. Svaranden jämför alltså å ena sidan täljsten (alltså inte en täljstenskonstruktion) och å andra sidan en tegelkonstruktion (alltså inte enbart tegel).

En eldstads värmelagringsförmåga är en produkt av massan, tätheten och den specifika värmen. Täljstenens specifika värme är 0,98 och teglets 0,92 kJ/kgK. Täljsten har ursprungligen en täthet av 2980 kg/m3. Då den första gången hettas upp till en temperatur av 570-700 grader nedbryts dock den magnesit stenen innehåller. Täljstenen förlorar då ca 20 % av sin vikt. Täljstenens jämförbara täthet är alltså ca 2380 kg/m3. Teglet har i en murad konstruktion en täthet av ca 1700 kg/m3. Den avgörande faktorn för värmelagringsförmågan är dock massan. En tegelugn har regelmässigt en cirka dubbelt så stor massa som en täljstensugn. Redan väggarnas olika tjocklek leder till detta.

Påståendet om att täljsten har 2,5 gånger större värmelagringsförmåga i förhållande till tegel är därför felaktigt. Påståendet ger också en helt felaktig bild av värmelagringsförmågan hos eldstäder av täljsten och av tegel. Värmelagringsförmågan är i praktiken den samma och är åtminstone inte bättre hos en täljstensugn.

Svarandens marknadsföring är vilseledande också i det avseendet att svaranden jämför enbart materialens värmelagringsförmåga och inte de färdiga produkternas värmelagringsförmåga. Massan i en tegelugn är ca dubbelt så stor som massan i en motsvarande tegelugn. Eftersom eldstadens värmelagringsförmåga är beroende av massan, tätheten och den specifika värmen kan värmelagringsförmågan hos en täljstensugn inte överhuvudtaget anses bättre än hos en tegelugn.

I ett utlåtande av statens tekniska forskningscentral (VTT) förekommer ett omnämnande enligt vilket den teoretiska värmelagringsförmågan hos en tegelugn är mindre än hos tegelmaterialet. Detta påstås bero på att murbruksfogarna sänker såväl den specifika värmen som volymvikten. Påståendet håller inte streck. Teglets specifika vikt är 1,3 - 1,5 kg/dm3 och brukets 1,8 kg/dm3. Teglets specifika värmekapacitet är 0,92kJ/kgC och betongmurbrukets 0,94, dvs. något större. Att foga samman tegelstenar med hjälp av murbruk har alltså inte den verkan VTT påstår.

Svaranden har meddelat att ytterväggarna i en täljstensugn har dubbla ytlager och att det mellan ytlagren löper en luftgång. Denna lösning har tillämpats uttryckligen för att sänka yttemperaturerna, eftersom luftgången försvagar värmeöverföringen. Det är klart att värmelagringsförmågan hos en sådan konstruktion inte alls är den samma som hos själva täljstensmaterialet.

Svaranden har påpekat att en jämförelse bör avse eldstäder anpassade för lika stora utrymmen och har på grundval av detta ansett att en täljstensugn är massivare. Påståendet saknar grund. Fastän en täljstensugn konstrueras av 9 cm tjock täljsten, såsom svaranden anför, är en tegelugn som murats kring en lika stor lucka och eldstad alltid åtminstone ca 12 cm bredare och alltså även massivare än en täljstensugn.

Värmeöverföringsförmågan hos täljsten är 6,4 W/mC och hos teglet 0,6 W/mC. I detta hänseende påminner täljstenen om metall. Den värms hastigt upp men svalnar också snabbt. Den uppnår dessutom en hög yttemperatur, viket är en dålig egenskap hos en värmelagrande eldstad.

I rökgångarna i en eldstad av tegel stiger förbränningsgasernas temperatur till ca 200 grader. Temperaturen på ugnens yta är då 74 grader. Täljstensugnens yttemperatur är i motsvarande förhållanden 172 grader, om inte förbränningen strypts med hjälp av konstruktionslösningar. Maximitemperaturen för förbränningsgaserna i en täljstensugn är ca 400-500 grader. Den är väsentligt lägre än i en tegelugn, i vilken förbränningen sker i en temperatur av 600-900 grader. Detta innebär att förbränningen i en täljstensugn är ofullständigare än i en tegelugn och att ugnen har en lägre nyttoeffekt.

I fråga om värmeöverföringsförmågan har konsumentombudsmannen, visserligen osäkert ("uppenbarligen"), ansett att svarandens reklampåstående inte är lagstridigt. Enligt sökandens uppfattning är påståendet det oaktat lagstridigt. Också i detta hänseende skall jämförelsen föranstaltas med den färdiga produkten, inte enbart med materialet. Talet om täljstenens "bättre värmeöverföringsförmåga" inger säkert konsumenten en uppfattning av att själva produkterna har likartade företräden.

En stor värmeöverföringsförmåga innebär att ugnen snabbt hettas upp. Detta kan tänkas vara en nyttig egenskap i sommarstugan o.a. motsvarande användningssituationer, men i utrymmen som kontinuerligt måste hållas varma och i vilka används värmelagrande ugnar är en snabb uppvärmning ingen specialfördel. Om en snabb uppvärmning eftersträvas byggs normalt inte en värmelagrande ugn.

Av VTT Technology Oy:s undersökning 27.10.1986 framgår att sidorna och framsidan av svarandens ugn vid mätning på flera ställen haft yttemperaturer av över 100 grader. Vid mätningspunkt 13 (på framväggen i höjd med ugnsluckorna, alltså inom räckhåll för småbarn) uppmättes t.ex. en yttemperatur av över 150 grader, vid mätningspunkt 17 (på övre delen av ugnens sida) 130 grader, vid mätningspunkt 20 (på sidan av ugnen i höjd med ugnsluckan) 115 grader och vid mätningspunkt 34 (på sidan av ugnen i höjd med ugnsluckornas mittparti) 105 grader.

Redan "lekmannaförstånd" ger vid handen att det är helt klart att yttemperaturer över 100 grader förorsakar brännskador om ytan berörs av oskyddad mänskohud. Finlands Standardiseringsförbunds standard SFS 3977 har i punkt 4.2 konstaterats följande om behovet av skyddsisolering: "För ett föremål, vars värmeavgång inte behöver begränsas, bestäms isoleringens tjocklek för att skydda personalen på grundval av yttemperaturen. ... Den högsta tillåtna yttemperaturen under normala användningsförhållanden är 70 C."

De högsta uppmätta yttemperaturerna på täljstensugnar är alltså dubbelt så höga som den högsta tillåtna yttemperaturen enligt standarden. Omnämnandet i VTT:s utlåtande 16.05.1990 enligt vilket en hög värmelagringsförmåga och en jämn spridning av värmen hindrar att yttemperaturerna stiger onödigt eller till och med farligt mycket stämmer alltså inte överens med de yttemperaturer som konstaterats och uppmätts i praktiken.

Om avsikten är att i marknadsföringen stöda sig på en hög värmeöverföringsförmåga skall ovillkorligen samtidigt utfärdas en varning för de dåliga egenskaper, såsom just till exempel yttemperaturer på ugnen. Då ugnarna uttryckligen är avsedda för hemmabruk är en sådan varning redan i och för sig nödvändigt med tanke på att skydda barn mot brännskador trots att värmeöverföringsförmågan eventuellt inte i övrigt betonas vid marknadsföringen. De ugnar svaranden marknadsför är numera försedda med en skylt som varnar för att ugnen har het yta.

En stor värmeöverföringsförmåga inverkar ofördelaktigt också på förbränningsresultatet och försämrar på detta sätt nyttoeffekten och gör koldioxid- o.a. utsläpp större. Den egentliga förbränningsugnens väggar skall vara tillräckligt heta för att förbränningen skall vara fullständig. Teglets mindre värmeöverföringsförmåga medför att väggarna i förbränningsutrymmet är hetare än i en täljstensugn. Förbränningen är därför fullständigare. Laboratoriet för inhemska bränslen har i en rapport 16.7.1986 behandlat principen.

I en tegelugn tillvaratas värmen i förbränningsutrymmet utan huvudsakligen i rökkanalerna, som i en ugn av tegel (igen p.g. a. den mindre värmeöverföringsförmågan) är svalare än i en täljstensugn. Värmen tillvaratas alltså effektivare i en tegel ugn. En större värmeöverföringsförmåga är alltså till nackdel med tanke på ugnens nyttoeffekt och förbränningsgasernas renhet.

Svaranden påstår att täljsten inte vittrar sönder. Påståendet är helt absolut och upptar inga undantag. Påståendet är felaktigt. Täljstenens sammansättning förändras då ugnen första gången värms upp och den magnesit och klorit som stenen innehåller faller sönder. Om täljsten hettas upp till 570 -700 grader blir den mycket känslig för temperaturväxlingar, som gör att den vittrar sönder till smulor. Detta har konstaterats t.ex vid användning av bastuugnsstenar av täljsten. Då dessa hettats upp tills de är rödglödgande och därefter fuktats vid badkastning har de helt smulats sönder. I praktiken har det också förekommit fall då en täljstensugn spruckit på grund av att den värmts upp för snabbt och intensivt.

En konkurrent till svaranden som också tillverkar täljstensugnar har i förklaringen till en patentansökan konstaterat bl.a. följande: "Vid användning av täljsten som värmelagrande material har värmeöverföringen in i massan och därifrån vidare ut för sitt användningsändamål utgjort ett problem.

De täljstenskonstruktioner som tidigare tillämpats har lett till dålig värmeöverföring och till att stenämnet gått sönder. Konstruktionen och värmeöverföringsmetoderna har medfört att karbonatet i stenen har brutits ned och avgått som koldioxid. Värmeöverföringsförmågan har i avgörande grad nedsatts och den specifika värmen per volymenhet nedgått. De traditionella användningsmetoderna för täljsten har ofta lett till att stenen brunnit sönder, stenarna har förlorat sin värmeöverföringsoch värmelagringsförmåga samt gått sönder." I patentansökans sammandrag förekommer följande passus: "Uppfinningen gäller en värmelagrare av täljsten som monteras av konforma stenelement. Genom konstruktionen undviks en okontrollerad värmeökning och samtidigt kemiska och fysikaliska förändringar samt att stenen går sönder.

I sin marknadsföring påstår svaranden att nyttoeffekten i en täljstensugn är ca 90 %. En ren förbränning av ved förutsätter en temperatur av ca 900 grader. Denna temperatur uppnås inte i täljstensugnar. Deras nyttoeffekt blir i verkligheten ca 80 %.

I VTT:s utlåtande 16.05.1990 har nämnts att förbränningstemperaturerna i en täljstensugn är "ungefär lika höga" som i värmelagrande eldstäder av andra material. Denna uppfattning är inte korrekt.

I VTT Technology Oy:s undersökning har de högsta förbränningstemperaturerna som konstaterats i täljstensugnar konstaterats uppgå till 720 grader. Vid försöket, som var planerat och arrangerat av Suomen Vuolukivi Oy var ugnen dock färdigt varm efter föregående uppvärmning. Detta främjar antändningen och förbränningen. Den uppmätta förbränningstemperaturen ger inte en korrekt bild av de verkliga förbränningstemperaturerna då uppvärmningen i en rumstempererad ugn inleds i normal ordning. Förbränningstemperaturen i en täljstensugn är normalt klart lägre, ca 500 grader.

Förbränningstemperaturen i en tegelugn stiger i sekundärförbränningskamaren till 900-960 grader. I en tegelugn är alltså förbränningstemperaturen klart högre än i en täljstensugn. För utsättningen för en fullständig förbränning är en tillräckligt hög temperatur (ca 800-900 grader) och en tillräckligt lufttillförsel. Fastän sistnämnda faktor i en täljstensugn eventuellt är i skick leder den lägre förbränningstemperaturen oundvikligen till en mera ofullständig förbränning och på detta sätt till en lägre nyttoeffekt samt till större utsläpp.

I praktiken avgör ugnens nyttoeffekt ensam rökgasavgången. Denna är för sin del direkt relaterad till gasernas temperatur. Ju högre rökgasernas temperatur är i skorstenen, desto lägre är nyttoeffekten.

Svaranden har stött sig på ett intyg 02.08.1989 utfärdat av forskningsinrättningen Ruhrkole Verkauf GmbH. Utlåtandet i intyget har gällt en ugn som är försedd med en eldstad av stål. Sådana ugnar marknadsför svaranden inte överhuvudtaget i Finland. En eldstad av stål åstadkommer en effektivare och bättre förbränning. Nyttoeffektmätningarna i fråga om en sådan ugn ger inga upplysningar om nyttoeffekten i ugn av enbart täljsten. En ugn som är försedd med en eldstad av stål påminner mera om en stålkamin än om en stenugn. Svaranden har alltså inte visat att de ugnar som säljs i Finland och som är helt av täljsten har en nyttoeffekt av 90 %.

Undersökningen i fråga ger i övrigt upplysning om att de genomsnittliga koldioxidvärdena vid en nyttoeffekt av nästan 90 % är 9,5 % och 9,3 %, dvs. mera än de dubbla i jämförelse med motsvarande värde i en tegelugn. Då förbränningsförhållandena ändrats för att åstadkomma klart lägre koldioxidvärden har nyttoeffekten nedgått till 64 %.

Svaranden har i sin marknadsföring försökt ge en bild av att täljstensugnen är exceptionellt bra när det gäller nyttoeffekt och utsläpp. Detta är inte fallet, utan en täljstensugn är egentligen sämre än en tegelugn i dessa hänseenden. Svarandens marknadsföring är alltså felaktig och vilseledande.

Enligt marknadsföringspåståendet i svarandens broschyr "Varför täljsten" är täljsten "i fråga om sina gräddningsegenskaper ett överlägset ugnsmaterial". Påståendet är felaktigt och obevisat.

En central egenskap hos en bakugn är att den skall grädda länge. Ugnen skall vara varm länge så det uppstår många olika värmezoner i den. I varje temperatur gräddas för temperaturen lämpliga rätter.

Också de olika delarna i ugnen måste vara jämnvarma för att brödet inte i ett hörn skall brännas vid och i ett annat förbli ogräddat. En ugn skall vara säker så att användaren inte bränner sig vid uppvärmning, rengöring och tillagning av mat. Ugnen skall dessutom vara lättskött och på rätt höjd med tanke på arbetsförhållandena.

En tegelugn gräddar längre uttryckligen på grund av den långsammare värmeavgivningen. I fråga om jämnhet i värmen är en tegelugn åtminstone inte sämre än en täljstensugn. I fråga om säkerheten är en tegelugn med säkerhet bättre eftersom dess yttemperaturer är lägre. När det gäller lättskötthet torde det inte finnas skillnader mellan tegel- och täljstensugnar. Det är klart att en täljstensugn inte har bättre, än mindre överlägsna gräddningsegenskaper i förhållande till en tegelugn.

Svarandens marknadsföringsbroschyr innehåller också ett påstående om att en täljstensugn är överlägsen i fråga om sin livslängd. Redan det att en ugn av täljsten vittrar sönder vid uppvärmning visar att en täljstensugn i fråga om sin livslängd inte är "överlägsen", snarare tvärtom.

I sin marknadsföring försöker svaranden ge en bild av att en täljstensugn är speciellt bra på grund av dess små utsläpp. För att ved skall brinna rent bör dess förbränningstemperatur dock vara cirka 900 grader Celsius. För att en alltför hög yttemperatur inte skall uppstå och för att konstruktionen inte skall gå sönder är den högsta förbränningstemperaturen i en täljstensugn ca hälften av detta. Också i detta hänseende är alltså en täljstensugn sämre än en tegelugn.

SUOMEN VUOLUKIVI OY:S BEMÖTANDE

Svaranden har bestridit att dess marknadsföring varit vilseledande eller otillbörlig och yrkat att ansökan skall förkastas. Svaranden har också ansett att sökanden saknar rättsskyddsintresse i ärendet eftersom svaranden inte använt "eldstenstestet" efter år 1987.

Sökanden har dessutom yrkat att sökanden förpliktas ersätta svarandens rättegångskostnader med 35 000 mark jämte 16 % ränta.

Sökanden har påstått att svaranden fortsätter att i sin marknadsföring presentera de detaljer och principer som framgår av eldstenstestet. Sökanden har dock inte kunnat påvisa något sådant konkret fall då svaranden efter sin marknadsföringskampanj år 1987 stött sig på "eldstenstestet". För att ett förbud skall kunna utfärdas måste noggrant utredas när och hur "eldstenstestet" använts. Ansökan är daterad 15.8.1989. Det hade då förflutit över ett och ett halvt år sedan reklamkampanjen avslutades. Ingenting talar för att det utfärdas ett förbud med anledning av en sådan kampanj som bevisligen upphört för nästan fyra år sedan och som sökanden inte kan anföra något konkret bevis för att kampanjen fortsatt efter det. Sökanden saknar en gång för alla behov av rättsskydd.

När det gäller värmelagringsförmågan konstaterar VTT i ett utlåtande till konsumentombudsmannen: "En täljstenskonstruktions teoretiska värmelagringsförmåga är i praktiken den samma som hos materialet eftersom täljstensugnar och -spisar monteras utan fogar med hjälp av ett tunt täljstenslager och metallpunsar för att fästa stenarna. En tegelkonstruktions teoretiska värmelagringsförmåga är däremot lägre än hos tegelmaterialet eftersom teglen fogas samman med hjälp av murbruksfogar. Detta leder till såväl en lägre specifik värme som en lägre volymvikt. --- På basen av undersökningen kan alltså konstateras att täljstenens värmelagringsförmåga är ca 10 % större än teglets per viktenhet och ca 75 % större per volymenhet. Motsvarande tal för ugns- och spiskonstruktioner är 25 % respektive 115 % till täljstenens fördel."

De lösningar som inte gäller materialet är i och för sig av samma typ såväl i fråga om tegel- som täljstensugnar. Sådana är t.ex eldstaden och gallret. Då dessa i princip påminner mycket om varandra fästs uppmärksamheten vid just de enskilda egenskaper som skiljer helheterna från varandra, dvs. sökandens produkter från svarandens produkter.

Svaranden bestrider att marknadsföringspåståendet i detta hänseende "är ostridigt felaktigt". Värmelagringsförmågan beror på värmeöverföringsförmågan, den specifika värmekapaciteten och på den specifika vikten. Om materialets specifika värmekapacitet är stor men värmeöverföringsförmågan är liten vilket fallet är när det gäller en tegelugn, innebär detta i praktiken att ytan blir het men att hettan på grund av den svaga överför¡ngsförmågan inte kan tränga in i konstruktionens innerdelar, dvs. i fråga om ugnar från kanalernas väggar in i konstruktionen.

Ett faktum är också att murbrukets specifika värme är lägre än teglets specifika värme. I täljstensugnar uppstår inga differenser eftersom det i stället för murbruk används täljstenspulver. Enligt VTT:s utlåtanden är täljstenens volymvikt ca 3 g/cm3 och volymvikten för en tegelstenskonstruktion 1,7 g/cm3. Detta innebär att om det som ugnsmaterial används 9 cm tjock täljsten och 12 cm tjock tegelsten är täljstensugnen 32 % tyngre än tegelugnen. Måttsättningen avser då eldstäder av samma storlek.

När det gäller värmelagringsförmågan konstaterar VTT:s utlåtande att "Motsvarande tal för ugns- och spiskonstruktioner är 25 % respektive 115 % till täljstenens fördel." Täljstenens värmelagringsförmåga är alltså 2,15 gånger större. Den s.k. emissivkoefficienten, dvs. den som definierar hur snabbt värmen överförs från ugnsväggen ut i rumsluften är för täljstenens del 0,94 och för teglets del 0,93. Värmeavgivningsförmågan är beroende av skillnaden mellan ugnens yttemperatur och rumstemperaturen, ugnens värmeavgivningsyta och emissivkoefficienten. Eftersom täljstensugnens yta regelmässigt är mindre än tegelugnens och eftersom täljstensugnen lagrat en större mängd värmeenergi avger den längre stund värme ut i rummet. En täljstensugn består normalt av skorsten och brandmur. Något lägsta skyddsavstånd behövs därför inte alls.

Det faktum att det görs större ugnar av tegel än av täljsten beror på att tegelugnar måste dimensioneras större än täljstensugnarna för att tegelugnen skall ha samma uppvärmningseffekt eller en effekt som ens är i samma storleksordning. Då ugnarna i praktiken alltid monteras i boningsutrymmen innebär detta att det uppstår förfång på grund av tegelugnens större volym. Den upptar en större del av boningsytan.

När det gäller värmeöverföringsförmågan är det fråga om att värmen skall sprida sig jämnt i hela ugnen. Den syftar inte till en snabb uppvärmning utan till en jämn spridning av värmen. Typiskt för en ugn med en god uppvärmningsförmåga är att förbränningen sker snabbt. Utsläppen blir då små.

Sökandens anförande om den höga värmeöverföringsförmågan håller alltså inte streck.

Sökanden har uppenbart ändamålsinriktat presenterat för sig själv fördelaktiga siffror. Sökanden har valt ut mätningspunkt 13 och framhållit att vid den förekommit en yttemperatur av över 150 grader, likaså mätningspunkt 17, vid vilken temperaturen varit 130 grader, mätningspunkt 20, vid vilken temperaturen varit 115 grader och mätningspunkt 34, var det uppmättes 105 grader. Dessa värden har mätts upp vid maximiuppvärmning, då det eldats 32,8 kg ved, dvs över 70 % mera än vid normaluppvärmning (9,1 kg).

Mätningspunkt 13 är belägen bredvid gjutjärnsluckan. Den där uppmätta temperaturen kan vara avvikande just beroende på inverkan från gjutjärnsluckan. VTT Technology Oy:s undersökning visar dock klart att maximitemperaturen vid mätningspunkt 13 varit 120 grader, vid mätningspunkt 17 90 grader, vid mätningspunkt 20 80 grader och vid mätningspunkt 34 70 grader.

Sökandens hänvisning till Finlands Standardiseringsförbunds standard SFS 3977 punkt 4.2. är vilseledande, eftersom standarden i fråga inte avser fabrikstillverkade eldstäder. Uttalandena i hänvisningen gäller alltså inte alls svarandens (desto mera än sökandens) fabrikstillverkade spisar. Hänvisningen har gjorts uppenbart ändamålsinriktat.

Som en mera träffande standard kan anföras inrikesministeriets räddningsavdelnings publikation "Direktiv för fabrikstillverkade eldstäder, som använder fast bränsle, Serie 17". I den förekommer det en tabell 1, som behandlar skyddsavstånd under rubriken "Klassificering av eldstäder och skyddsavstånd till antändbara konstruktioner". Som ugnar "med het yta" har klassificerats ugnar, vars yttemperatur är över 80-140ø C och som exempel har nämnts eldstäder försedda med värmeisolering eller flera mantlar, t.ex. vissa kaminer och uppvärmningsugnar. Värmeklassificeringen i fråga avser också eldstäder med brännande yta eller glödheta eldstäder. Brännande yttemperaturer är över 140-350 grader och glödheta yttemperaturer är över 350-600 grader. Det är klart att den standard sökanden nämnt inte kan tillämpas på dessa yttemperaturklassificeringar eftersom yttemperaturen på en eldstad med varm yta uppgår till 80 grader.

Sökandens påstående om att höga temperaturer är skadliga för ugnen saknar helt motivering. Ugnar används ju vid uppvärmning enligt behov och normalt sker ingen överuppvärmning. Att ugnen snabbt svalnar beror inte heller på värmeöverföringsförmågan utan avsvalningen påverkas av emissivkoefficienten, temperaturskillnaden och mängden lagrad energi.

Koldioxidhalterna förekommer i rökgasen. Då ett träd växer binder det koldioxid som frigörs då träet bryts ned. Det är då ovidkommande om träet förbränns eller om det faller sönder naturlig väg. Om koldioxidhalterna i en ugn minskas försämras samtidigt nyttoeffekten. Vid en god förbränning är koldioxidhalten ca 10 %.

På grund av den mindre värmeöverföringsförmågan är temperaturerna i rökkanalerna i en ugn konstruerad av tegel högre än i en täljstensugn. Om rökgaserna i en tegelugn är hetare bör väggarna också vara hetare. I fråga om täljstensugnar tillämpas kärnmursprincipen. Värmen lagras då i ugnens kärndel och ugnsskalet, dvs. ytan fungerar enbart som en broms så att värmen gradvis kommer ut i rummet. En större värmeöverföringsförmåga innebär en fördel vid snabb uppvärmning. Denna kan då snabbare avslutas. Avgasutsläppen blir då mindre och ugnens nyttoeffekt ökar.

När det gäller egenskapen att inte vittra sönder kan det hänvisas till VTT:s utlåtande. I detta konstateras följande: "Täljsten håller väl för till och med snabba temperaturväxlingar så länge temperaturen i materialet inte överstiger 500ø grader, dvs. förblir lägre den temperatur vid vilken sönderfallsprocessen inleds. Såsom redan tidigare konstaterades är detta fallet när det gäller ugns- och spiskonstruktioner. De temperaturväxlingar som förekommer i dem ger anledning att anse att täljstenen inte vittrar sönder." Konsumentombudsmannen har också konstaterat att täljsten vid normal användning inte vittrar sönder.

Sökanden har hänvisat till en patentansökan som en konkurrent till sökanden lämnat in redan år 1985. Det citat som plockats ur förklaringen till patentansökan är inte resultatet av någon forskning utan ett antagande som svaranden på grundval av sina egna forskningar inte kan omfatta. Det skall dessutom kommas i håg att svarandens konkurrent inledde sin verksamhet år 1982. Då ansökan lämnades in 1985 fanns det uppenbarligen inte ännu i bolaget speciellt omfattande erfarenhet om täljstensforskning.

För en tegelugns del rekommenderas två, tre uppvärmningsgånger för att värmen skall hinna fördela sig jämt. I början och slutet av eldningen förekommer alltså i en tegelugn ofullständig förbränning. Nyttoeffekten minskar och rökgasutsläppen ökar då. Enligt VTT:s utlåtande är en täljstensugns värmeöverföringsförmåga i storleksordningen 6-7W/mK. Motsvarande värde för en tegelugns del är en tiondedel av detta. Av dessa värden följer att rökgastemperaturerna är högre i en tegelugn. Detta leder för sin del till att en del av värmen tillsammans med rökgaserna rymmer till "kråkorna", dvs. ugnens nyttoeffekt blir mindre.

Sökanden anför uppfattningen att förbränningstemperaturen i en täljstensugn är lägre än i en tegelugn. Svaranden kan inte förstå vad uppfattningen grundar sig på. VTT technology Oy:s undersökning talar i detta hänseende klarspråk. Sökanden tycks hänvisa till VTT Technology Oy:s undersökning enbart då det är ändamålsenligt ur sökandens synvinkel.

Sökanden hänvisar till verket Hyytiäinen, "Tulisijat ja sydänmuurit" ("Eldstäder och kärnmurar") till den del verket upptar förbränningstemperaturerna i en tegelugn (900-960 grader pro 800-900 grader). Ett faktum är att sådana temperaturer inte egentligen kan bevisas. På en bild i verket är maximitemperaturen vid punkt 2 (öppningen) 840ø C. Högre uppmätta temperaturer ger undersökningen i fråga inte vid handen utom vid eldning två gånger om dagen. I verket konstateras att temperaturen inte överstiger 800ø C. VTT konstaterar i sitt utlåtande att de uppgifter de har tillgång till ger vid handen att förbränningstemperaturerna i en täljstensugn är ungefär lika höga som i värmelagrande eldstäder av andra material.

Då sökanden förhåller sig nedlåtande till Statens Provningsanstalts intyg av 07.01.1988 bör det kommas ihåg att tjärhalten korrelerar med alla utsläpp. Om den understiger 40 är förbränningen tillräckligt ren.

Undersökningarna utförda av forskningsinrättningen RuhrkohleVerkauf GmbH har utförts med svarandens standardugnar PTU 1550 och PTU 1650. I dessa är eldstaden visserligen av stål men överdragen med täljsten. Svaranden har visat att nyttoeffekten i täljstensugnar som är tillverkade helt i täljsten och som säljs i Finland är 90 %. Till denna del kan hänvisas till Ruhrkohle-Verkauf GmbH:s forskningsresultat daterade 17.9., 24.10., samt 12.11.1990. Testen avser svarandens standardugnar TU 1200, TU 2 500 samt KTU 1 800 LB, KTU 2 100, KTU 1800 L samt KTU 2100 L. Dessa test ger vid handen att nyttoeffekten varit 89,2 %, 86,5 %, 84,9 %, 87,5 %, 84,4 %, samt 82,9 %, samt 85,8 %, 86,3 % samt 81,5 %. Enligt Hyytiäinens verk "Tulisijat ja sydänmuurit" är den typiska nyttoeffekten i en tegelugn 80-85 %.

Täljstensugnens gräddningsegenskaper är överlägsna en tegelugns motsvarande egenskaper. En täljstensugn gräddar längre tid på grund av sin större värmelagringsförmåga. Då värmeöverföringsförmågan hos täljsten är tiofaldig jämförd med motsvarande egenskap i en tegelugn garanterar värmeöverföringsförmågan en jämn värme i de olika partierna av ugnen. Ugnens temperaturer måttsätts genom uppvärmning så att optimala gräddningsegenskaper uppnås. En täljstensugn kan inte heller i fråga om sin säkerhet vara sämre än en tegelugn. En täljstensugn är mera lättskött än en tegelugn. Den går lättare att göra ren eftersom täljstenen inte är porös såsom tegel. Detta gäller såväl bakugnen som ugnens yttre yta. Täljstensugnarna är dimensionerade ergonomiskt korrekt.

Enligt en undersökning om täljstensugnar, ugnstraditioner m.m. var medelåldern för 177 undersökta täljstensugnar 38,2 år och de äldsta var över 100 år. Påståendet om täljstensugnens långa livslängd håller alltså streck. Påståendet om täljstensugnens långa livslängd har framställts enbart som ett faktum och inte i samband med en jämförelse med andra produkter, t.ex. tegelugnar.

Om en tegelugn inte uppvärms 2-3 gånger per dygn nedgår dess nyttoeffekt eftersom rökgastemperaturerna stiger. I annat fall måste en tegelugn konstrueras så att dess volym är tre gånger större än en täljstensugn för att den skall komma upp i motsvarande effektklass. Om avsikten är att göra täljstensugnar betydligt massivare är det fullt möjligt. Svaranden anser dock att det inte finns något skäl att i småhus bygga eldstäder vars uppvärmningseffekt är 20 kilowatt. En sådan behövs inte eftersom en eldstad med en effekt av mindre än 10 kilowatt är tillräcklig i normala bostadsförhållanden.

KONSUMENTOMBUDSMANNENS (KO) STÄLLNINGSTAGANDE

KO har sänt ett brev till svaranden med följande lydelse;

"Ni har i Era reklamer utnyttjat ett test som Ni kallat för "Eldstenstestet". Detta undersöker värmeöverföringsförmågan hos material för eldstäder. Ni har utnyttjat dessa test med avsikt att beskriva de allmänna företräden Era ugnar har framom ugnar av andra material. Testet har utvecklats av Er själv och det har genomförts i Era egna laboratorier. I testet har Ni velat jämföra två ugnsmaterial och inte hela ugnar. Testet, som har genomförts år 1986, har ända till år 1987 varit en del av Er marknadsföring.

Efter detta har Ni (bl.a. i Helsingin Sanomat 8.4.1989) marknadsfört Era ugnar bl.a. på följande sätt:

- "den (täljstenen) fick en fenomenal uppvärmningsförmåga, som är 2,5 gånger större än hos traditionella tegelkonstruktioner",

- "täljsten har också tio gånger bättre värmeöverföringsförmåga (än tegel)",

- "den (täljstenen) blev eldfast och den vittrar inte sönder",

- "i (av täljsten tillverkade) eldstensugnar förbränns största delen av rökgaserna till nyttovärme. Utsläppen är därför små",

- "nyttoeffekten (i Eldstensugnar) är av 90 % klass".

Marknadsdomstolen har i sina avgöranden 1987:10 och 1989:13 ansett dels att en enda egenskap som konstaterats hos en produkt inte får presenteras på ett sådant sätt att marknadsföringen ger en bild av produktens allmänna överlägsenhet i förhållande till andra produkter samt dels att de test eller undersökningar som det hänvisas till i huvudsak skall vara utförda av en utomstånde instans.

Marknadsdomstolen har inte i och för sig ansett att ett test som marknadsföraren själv utfört är otjänligt för användning i marknadsföringen. För att användningen av ett sådant test skall uppfylla lagens krav bör dock bl.a. den som utfört testet tydligt nämnas i reklamen och testet vara utfört på ett behörigt sätt.

Av Er annonsering har inte framgått att Ni själv utfört "Eldstenstestet". Ni har alltså i detta avseende förfarit otillbörligt med hänsyn till konsumenterna.

Byggnadsmateriallaboratoriet vid Statens Tekniska Forskningscentral har gett sitt utlåtande om hela det aktuella ärendet. Om "eldstenstestet" har VTT konstaterat att det endast ger upplysning om värmeöverföringsförmågan och att användningen av testet bör begränsas till att upplysa om denna. Testet duger inte för att ge upplysningar om värmelagringsförmågan eller övriga egenskaper hos ugnar.

Med beaktande av den bild av täljstenens allmänna överlägsenhet som Ni velat skapa i Era annonser har alltså testet inte utförts på ett behörigt sätt. Då Ni använt testet för detta ändamål har Ni förfarit otillbörligt med hänsyn till konsumenterna. Ni har rent av vilselett konsumenterna.

Eftersom Ni meddelat att Ni i Er marknadsföring upphört att hänvisa till "eldstenstestet" redan år 1987 anser jag inte att det finns skäl till att i detta hänseende vidare ingripa i Er marknadsföring. Jag uppmanar Er dock att i fortsättningen beakta ovan anförda synpunkter om användning av test i marknadsföringen.

Här nedan kommer jag att behandla Era påståenden i Helsingin Sanomat i april 1989 utan anknytning till ovan nämnda test.

I Er reklam påstår Ni att värmelagringsförmågan hos täljsten är 2,5 gånger större än hos tegelkonstruktioner. Åtminstone enligt VTT:s utlåtande är detta påstående felaktigt. VTT konstaterar att täljstenens värmelagringsförmåga i ugns- och spiskonstruktioner är ca 25 % större än teglets per viktenhet och ca 115 % större per volymenhet. Er marknadsföring är alltså i detta hänseende vilseledande och strider mot konsumentskyddslagen 2 kap. 2 §.

Enligt VTT:s utlåtande är täljstenens värmeöverföringsförmåga 6 - 7 W/mK medan motsvarande värde för teglets del är en tiondedel av detta. Påståendet "en tio gånger bättre värmeöverföringsförmåga" är alltså inte grundlöst. Det är inte heller fråga om en uppgift som är betydelselös ur konsumentens synvinkel. "Den värme som bundits till ugnsmassan sprider sig då jämt i hela massan och uppvärmningen sker snabbt. En stor värmeöverföringsförmåga och en jämn spridning av värmen hindrar att yttemperaturerna blir onödigt eller rent av farligt höga." VTT konstaterar också att det inte är möjligt att genom en undersökning av enbart materialets värmeöverföringsförmåga dra slutsatser om hur materialet svalnar i en färdig konstruktion. Ert reklampåstående om värmeöverföringsförmågan är uppenbarligen inte lagstridigt.

Täljsten håller för till och med mycket snabba temperaturväxlingar så länge som temperaturen i materialet inte överskrider 500 grader. I ugns- och spiskonstruktioner är detta fallet. När det gäller temperaturväxlingar i dessa konstruktioner kan alltså anses att täljsten inte vittrar sönder. Eftersom Ni gör reklam för ugnar avsedda för privata hushåll saknar de söndervittringar som framkallats i extrema förhållanden betydelse. För konsumenten är den viktigaste faktorn att ugnen inte vittrar sönder vid normal användning. Det finns alltså inget behov av att ingripa mot påståendet i Er reklam enligt vilket täljsten inte vittrar sönder.

Enligt de mätningsresultat VTT haft tillgång till är förbränningstemperaturerna i täljstensugnar ungefär lika höga som i värmelagrande eldstäder tillverkade av andra material. "Det kan alltså antas att också utsläppen är ungefär lika stora oberoende av ugnsmaterial." Inte heller i fråga om nyttoeffekterna torde det förekomma stora skillnader mellan värmelagrande ugnar tillverkade av olika material. Forskningsinrättningen Ruhrkohle Verkauf GmbH har konstaterat att nyttoeffekten i en täljstensugn vid vedeldning är nästan 90 %. Era påståenden om nyttoeffekt och utsläpp är i och för sig inte felaktiga. Eftersom dessa egenskaper dock inte är avvikande är det inte heller lämpligt att betona dem i marknadsföringen. Påståenden i en reklam som håller en jämförande ton kan vara ägnade att skapa en bild av att nyttoeffekten för andra ugnars del är mindre eller att deras utsläpp är större. I er reklam i Helsingin Sanomat betonas inte dessa påståenden. Jag framhåller dock faran för ett vilseledande.

Jag uppmanar Er att i er marknadsföring beakta ovan anförda synpunkter samt att senast 21.11.1990 tillställa konsumentombudsmannens byrå en skriftlig bekräftelse om att Ni gjort detta. Om Ni förfar på detta sätt avslutar jag här behandlingen av ärendet."

Sedan svaranden givit den bekräftelse KO begärt har behandlingen av ärendet vid KO:s byrå avslutats.

MOTIVERINGEN TILL MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Svaranden Suomen Vuolukivi Oy marknadsför ugnar och spisar tillverkade av täljsten. Svaranden har år 1986 utfört ett test kallat "eldstenstestet". I detta har med hjälp av provstycken testats uppvärmnings- och avsvalningsegenskaperna hos täljsten och tegel. Svaranden har låtit sammanställa en broschyr om "Eldstenstestet". Denna har delats ut på byggmässan 1987. Broschyren har också distribuerats till järnaffärerna år 1987.

I broschyren förekommer rubriken "Eldstenstestet. Varför är eldsten ett överlägset ugnsmaterial?" Under rubriken har med hjälp av bilder och texter testet refererats. Under referatet har meddelats: "Mera ugnsvärme i timtal".

I sin kundtidning "Eldsten" n:r 1/87 har svaranden publicerat en annons, som beskrivit "eldstenstest". I annonsen har funnits en bild av broschyren "eldstenstestet" och under denna rubriken "Varför är EldSten ett överlägset ugnsmaterial?" Under rubriken har "eldstenstestet" refererats på följande sätt:

"För att åskådliggöra de egenskaper som gjort Eldstenen till ett världsberömt ugnsmaterial har vi sammanställt ovan avbildade broschyr. Grundvalen för de diagram och siffror som förekommer i broschyren utgörs av ett test som vi utförde så att vi jämförde egenskaperna i olika situationer hos Eldsten och vanlig tegelsten.

De olika skedena i försöket:

Punkt 1. Vi placerade provstyckena på en elspis och hettade upp spisplattorna i tio minuter. Därefter uppmättes temperaturen för provstyckena: Eldsten 150 C, tegel 40 C. Eldsten band över tre gånger mera värme än tegelstenen.

Punkt 2 a. Vi placerade de heta provstyckena i vart sitt vattenkärl. Vattentemperaturerna steg på följande sätt: Eldsten