Court bans tombstone direct marketing to living relatives without verified death confirmation under Consumer Protection Act.

KA vastaan elinkeinonharjoittaja Veikko Lirkki. Vastaaja suoramarkkinoi hautakiviä sanomalehtien kuolinilmoitusten ja puhelinluettelon osoitetietojen perusteella. Vainajaa koskevat henkilö- ja osoitetiedot voidaan varmistaa virallisista rekistereistä. Jos markkinointi kohdistetaan suoraan nimeltä mainituille omaisille, on myös heitä koskevat tiedot selvitettävissä tavalla, joka estää virheet ja erehdykset.

Vastaajan suoramarkkinointi oli johtanut väärille henkilöille ohjautuneisiin hautakiviesitteisiin. Markkinointi oli hyvän tavan vastaista.

KSL_2_luku_1_§ ja 7_§

KULUTTAJAASIAMIEHEN VAATIMUS

KA on vaatinut, että elinkeinonharjoittaja Veikko Lirkkiä Muistokivi V. Lirkki nimisen toiminimen haltijana kuluttajansuojalain (KSL) 2 luvun 1, 2 ja 7 §:n nojalla sakon uhalla kielletään tarjoamasta postitse tai muulla tavoin suoramarkkinoinnissa hautakiviä

1. ennen kuin vähintään kolme viikkoa on kulunut kuolemantapauksesta, ellei kuluttaja tätä ennen itse ole ottanut yhteyttä hautakiven hankkimiseksi, ja

2. varmistamatta etukäteen pitävällä tavalla, että tarjouksen vastaanottaja tarvitsee hautakiven lähiomaisen kuoleman johdosta tai muusta syystä.

Kuluttaja-asiamiehen toimistoon on tullut useita ilmoituksia vastaajan harjoittamasta markkinoinnista. Ilmoitusten mukaan vastaaja on lähettänyt hautakiviä markkinoivia myyntikirjeitä elossa olevien ihmisten omaisille suoraan näiden nimellä.

Kuluttaja-asiamiehen toimistoon saapuneen ilmoituksen mukaan vastaaja on 26.7.1989 lähettänyt myyntikirjeen henkilölle, jonka nimi oli poimittu Helsingin Sanomissa 25.7.1989 julkaistusta kuolinilmoituksesta. Osoitetiedot oli kirjekuoressa olevan maininnan mukaan haettu puhelinluettelosta. Kirjeen vastaanottaja oli kuitenkin elossa, eikä myöskään hänen lähipiirissään ollut sattunut kuolemantapausta. Kuolema oli lehdessä julkaistun kuolinilmoituksen mukaan tapahtunut 11.7.1989.

Toisen ilmoituksen mukaan vastaaja on 25.9.1989 lähettänyt nimellä osoitetun myyntikirjeen henkilöille, jotka itse olivat elossa ja joiden lähipiirissä ei myöskään ollut sattunut kuolemantapausta. Etunimet oli poimittu Helsingin Sanomissa julkaistun kuolinilmoituksen omaisten nimistä ja yhdistetty kuolleen henkilön sukunimeen. Osoite oli ilmeisesti otettu puhelinluettelosta. Kuolema oli tapahtunut kuolinilmoituksen mukaan 12.9.1989.

Kolmannen ilmoituksen mukaan vastaaja lähetti lokakuussa 1989 nimellä osoitetun myyntikirjeen henkilölle, joka itse oli elossa ja jonka lähipiirissä ei ollut sattunut kuolemantapausta.

Kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n mukaan markkinoinnissa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista tai muutoin kuluttajien kannalta sopimatonta menettelyä. Kuluttajansuojalain markkinointisäännösten tavoitteet määräävät näiden käsitteiden sisällön. Markkinointisäännösten toisena päätavoitteena on ehkäistä epäasianmukaisia, kuluttajiin kohdistuvia markkinointikeinoja (HE 8/77 s.23). Markkinointitoimen epäasianmukaisuuden arviointi tapahtuu sen perusteella, millainen vaikutus markkinointitoimella on sen kohteena oleviin kuluttajiin. Hyvän tavan vastaiseksi markkinoinniksi voidaan katsoa pyrkimys vaikuttaa kuluttajien päätöksentekoon tavalla, joka ei vastaa kansalaisten markkinointikeinojen laadulle ja sisällölle perustellusti asettamia vaatimuksia.

Yhteiskunnassamme pidetään itsestään selvänä sitä, että läheisen henkilön kuoleman jälkeen omaisille annetaan mahdollisuus rauhassa toipua kuoleman aiheuttamasta suurimmasta surusta ja järkytyksestä ilman, että tätä rauhaa tarpeettomasti häiritään. Sitä, että elinkeinonharjoittajat kohdistavat kuolemanpatauksesta johtuvia markkinointitoimia henkilöihin, jotka vain vähän aikaisemmin ovat menettäneet läheisensä, voidaan pitää tämän rauhan häiritsemisenä.

Kuluttaja-asiamies on laatinut jo vuonna 1980 sekä uudelleen vuonna 1981 Kiviteollisuusliitto r.y:n kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena hautakivien markkinointiohjeet. Sekä näissä ohjeissa että Suomen Hautaustoimistojen Liitto r.y:n kauppatapaohjeissa korostetaan, ettei markkinointitoimien tule rikkoa surutalon rauhaa.

Hautakiviä koskevan markkinoinnin kohdistamista henkilöihin, jotka vasta ovat toipumassa läheisen henkilön kuoleman aiheuttamasta järkytyksesta, voidaan pitää erityisen sopimattomana siksi, ettei hautakiven hankkiminen ole tavallisesti tässä vaiheessa edes ajankohtaista. Hautajaiset järjestetään yleensä 1 - 2 viikon kuluessa kuolemasta, ja hautakivi pystytetään haudalle vasta melko pitkän ajan kuluttua hautajaisista. Siten ei ole mitään perusteltua syytä, jonka vuoksi hautakiviä koskevat markkinointitoimet olisivat niin kiireellisiä, että niitä tulisi kohdistaa lähiomaisensa menettäneisiin henkilöihin ennen kuin kohtuullisen pituinen suruaika on kulunut kuolemasta. Kiviteollisuusliitto r.y:n kanssa neuvotelluissa hautakivien markkinointiohjeissa tällaisena kohtuullisena aikana on pidetty kolmea viikkoa.

Jos hautakiviä koskevia suoramarkkinointitoimia voidaan ylipäätään pitää asianmukaisina, on edellä esitetyistä syistä perusteltua vaatia, että niistä pidätytään kunnes vähintään kolme viikkoa on kulunut kuolemantapauksesta.

Hautakiven hankkiminen on yleensä ajankohtaista ja tarpeellista vain lähipiirissä tapahtuneen kuoleman vuoksi. Hautakiveä ei ole tavanomaista hankkia vastaisuuden varalta itselle eikä muille. Ihmiset joutuvat tavallisesti tekemisiin hautakiven hankkimiseen kehottavien markkinointitoimien kanssa vasta, kun joku heidän läheisistään on kuollut. Tästä syystä hautakivi tuotteena yhdistetään useimmiten kuolemaan. Kuolemaa pidetään yhteiskunnassamme surullisena ja pelottavana asiana, eikä sitä yleensä haluta ajatella ennen kuin se on välttämätöntä. Ajatus omasta tai lähiomaisen kuolemasta herättää järkytystä, torjuntaa ja hätäännystä. Hautakivi ei siten ole tuotteena verrattavissa mihin tahansa kulutushyödykkeeseen, vaan sen markkinoinnissa tulisi ottaa huomioon siihen liittyvät erityispiirteet. Hautakivien markkinoinnilta on voitava vaatia erityistä hienotunteisuutta, kurinalaisuutta ja varovaisuutta.

Hautakiviä tarjoavan markkinointikirjeen saapuminen antaa vaikutelman siitä, että hautakiven hankkiminen on ajankohtaista lähipiirissä sattuneen kuoleman vuoksi. Jos vastaanottajan lähipiirissä kukaan ei ole kuollut, markkinointikirjeestä voi saada käsityksen, että kirjeen lähettäjä tietää sellaisesta kuolemasta, josta vastaanottaja ei vielä ole saanut tietoa. Vaikutelma voi korostua yksilöllisten tilannetekijöiden vuoksi, esimerkiksi jos kuolleeksi oletettu henkilö asuu kaukana, ei ole pitänyt yhteyttä sukulaisiinsa tai on matkalla. Markkinointikirjeen voi avata myös henkilö, jolla nuoren iän vuoksi tai muista syistä on puutteellisesti tietoa ja kokemusta niistä tavoista, joilla kuolemasta yleensä ilmoitetaan, ja keskimääräistä heikompi kyky arvioida markkinointitoimien aiheellisuutta. Tämän vuoksi on selvää, että aiheetta lähetetyn hautakivien markkinointikirjeen saapuminen aiheuttaa lähes poikkeuksetta suuren järkytyksen sekä tarpeetonta hätää ja mielipahaa.

Niissäkin tapauksissa, joissa hautakiviä tarjoava markkinointikirje on lähetetty suoraan kuolleeksi oletetulle osoitettuna hänen omaisilleen, kirje toimii epämiellyttävänä muistutuksena vastaanottajan kuolevaisuudesta. Jos vastaanottaja sattuu olemaan iäkäs tai sairas, markkinointikirjeen saapuminen todennäköisesti aiheuttaa masennusta ja mielipahaa, vaikka sen ennenaikaisuus onkin selvästi havaittavissa.

On perusteltua vaatia, että hautakiviä markkinoivan kirjeen lähettäjä varmistaa ensin huolellisesti ja pitävällä tavalla, että kirje osoitetaan vain henkilöille, jotka todella tarvitsevat hautakiven. Riittävänä taustaselvityksenä ei voida pitää sitä, että kuolleiden ja näiden omaisten nimet otetaan päivälehdissä julkaistuista kuolinilmoituksista ja osoitteet haetaan nimien perusteella puhelinluettelosta. Virheiden mahdollisuus on tällöin ilmeinen, varsinkin pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. On tavanomaista, että kuolinilmoitukseen ei merkitä omaisten sukunimiä, eikä ole itsestään selvää, että näillä olisi aina sama sukunimi kuin vainajalla. Lisäksi omaiset asuvat usein eri paikkakunnalla kuin vainaja, eivätkä siten ole läydettävissä kuolinpaikkakunnan puhelinluettelosta. Virheiden sattumisen todennäköisyyttä osoittavat jo lukuisat kuluttaja-asiamiehelle tulleet, aiheetta lähetettyjä markkinointikirjeitä koskevat kirjalliset ilmoitukset ja puhelimitse tapahtuneet yhteydenotot.

Myös kuluttaja-asiamiehen ja Suomen Kiviteollisuusliitto r.y:n välisten neuvottelujen tuloksena laadituissa hautakivien markkinointiohjeissa korostetaan erityisesti periaatetta, jonka mukaan ennen markkinointikirjeen lähettämistä on varmistauduttava pitävällä tavalla siitä, että myyntikirjeen saajan lähipiirissä on todella sattunut kuolemantapaus.

VEIKKO LIRKIN VASTINE

Lirkki on vaatinut, että KA:n vaatimukset hylätään.

Vastaaja on toiminut hautakivialalla kolmekymmentä vuotta ja tuntee alan täysin. 1960 -luvulla voitiin osoitteen antaa vanhentua 2-3 kuukautta. Kun oli noin kymmenen vuotta kulunut, niin kuukausi ei enään riittänyt. Isojen liikkeiden myyntimiehet eivät nykyisin noudata mitään aikarajoja, vaan harjoittavat suoramarkkinointia lähinnä puhelimella välittömästi saatuaan tiedon kuolemantapauksesta. Vastaajan useat asiakkaat ovat kertoneet hänelle, että puhelin on alkanut soida välittömästi kuolemantapauksen jälkeen.

Vastaaja ei harjoita suoramarkkinointia lainkaan puhelimella, vaan lähettää esitteen vasta siunauksen tapahduttua. Asiakkaat ovat olleet tähän menettelyyn tyytyväisiä.

Mitä tulee KA:n perusteluihin suhtautumisesta kuolemaan, ovat asenteet yhteiskunnassa muuttuneet aikojen kuluessa asiallisemmiksi. Samoin viittaukset väkivallan käyttöön videolaitteiden ja leikkikalujen markkinoinnissa vaikuttavat kaukaa haetuilta ja asiattomilta perusteluilta tässä yhteydessä.

KA:n kieltohakemuksessa on sorruttu suruajan laskemisessa käsittämättömään saivarteluun. Ei voi olla vastaanottajankaan kannalta merkitystä sillä, tuleeko hautakiviesite postiluukusta 19 vai 21 päivää kuoleman jälkeen. Lisäksi perustelut siitä, että hautakivi pystytetään vasta pitkän ajan kuluttua hautajaisista ovat kestämättömiä, koska hautakiven tyyppi ja hinta päätetään alustavasti jo ennen perunkirjoitusta, johon täytyy kirjata markkamääräinen varaus hautakivestä.

Vastaaja seuraa sanomalehdistä kuolinilmoituksia ja pyrkii niiden ja puhelinluettelon avulla selvittämään vainajan ja tämän omaisten osoitteet. Menetelmä toimii pääsääntöisesti hyvin. Virheitä kuitenkin tapahtuu, ja ehkä noin 2-3 % esitteistä menee vääriin osoitteisiin. Aikaisemmin vastaaja oli hankkinut osoitteet osoitetoimistosta, mutta järjestelmä muuttui niin kalliiksi, että vastaaja luopui siitä. Vastaajan käsityksen mukaan hän voisi lähettää esitteen vaikka jokaiseen suomalaiseen kotiin. Vastaajan käsityksen mukaan on aivan sama, markkinoiko hän hautakiviä, pesupulveria tai leipää. Vastaajalla täytyy olla sama oikeus markkinoida tuotettaan kuin muillakin elinkeinonharjoittajilla.

KA:n kieltohakemuksen perusteluista saa sellaisen kuvan, että suomalaisia pidetään ihmisinä, jotka eivät osaa itse valita tarjolla olevista tavaroista itselleen parhaiten sopivaa, vaan tarvittaisiin kenties jokin viraston alajaos suosittelemaan kuluttajille sopivia hautakiviä. Vastaaja on lähtenyt siitä, että kuluttajan saama mahdollisimman laaja informaatio auttaa löytämään sopivimman vaihtoehdon myös hautakivialalla.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISUN PERUSTELUT

Vastaaja elinkeinonharjoittaja Veikko Lirkki myy ja markkinoi hautakiviä kuluttajille. Lirkki lähettää postitse hautakiviesitteitä, jotka on osoitettu nimeltä mainitun vainajan omaisille tai nimetylle henkilölle. Vastaaja seuraa sanomalehdistä kuolinilmoituksia ja pyrkii niiden ja puhelinluettelon avulla selvittämään vainajan tai hänen omaistensa osoitteet. Vastaaja lähettää esitteitä mainituin tavoin selvittämällään vainajan tai omaisten osoitteella ilmoituksensa mukaan vasta siunauksen tapahduttua.

Vastaaja on useita kertoja lähettänyt hautakiviesitteitä siten, että ne on erehdyksessä osoitettu nimeltä mainitun elossa olevan henkilön omaisille ja sellaisille henkilöille, jotka eivät ole tarvinneet hautakiveä.

Läheisen henkilön kuoleman jälkeen omaisille on annettava mahdollisuus rauhassa toipua kuoleman aiheuttamasta suurimmasta surusta ja järkytyksestä ilman, että heidän rauhaansa tarpeettomasti häiritään. Jos elinkeinonharjoittajat kohdistavat kuolemantapauksiin perustuvia markkinointitoimia henkilöihin, jotka vain vähän aikaisemmin ovat menettäneet läheisensä, voi menettely helposti olla häiritsevää. Suoramarkkinoinnissa on noudatettava erityistä hienotunteisuutta ja omaisten kunnioitusta.

Kuolemantapauksiin liittyvä kohtuullisen suruajan pituus riippuu kunkin tapauksen yksilöllisistä olosuhteista. Markkinoinnin hyvän tavan mukaisuuden arviointiin saattaa vaikuttaa myös markkinointimenetelmä. Hautakiven hankkiminen saattaa ajankohtaistua varsin pian hautauksen jälkeen. Vastaaja on lähettänyt hautakiviesitteitään vasta vainajan siunaus- tai hautaustilaisuuden jälkeen. Mitään kiinteää määräaikaa on vaikea määritellä. Markkinatuomioistuin katsoo, että vastaajan markkinointi ei ajankohdan osalta ole ollut hyvän tavan vastaista.

Kuluttajat yhdistävät vastaanottajan nimellä tapahtuvan hautakiven suoramarkkinoinnin kuolemantapaukseen. Väärän henkilön ilmoittaminen vainajaksi hänen omaisilleen osoitetulla kirjeellä saattaa aiheuttaa järkytystä ja huolta. Markkinatuomioistuin katsoo, että ennen osoitteellisen myyntikirjeen tai esitteen lähettämistä hautakivien markkinoijan on pätevällä tavalla varmistauduttava nimetyn vainajan ja tämän omaisten henkilötiedoista ja osoitteista.

Vastaaja on hankkinut kuolleiden ja näiden omaisten nimet päivälehdissä julkaistuista kuolinilmoituksista ja etsinyt osoitteet nimien perusteella puhelinluettelosta. Virheiden mahdollisuus on ilmeinen jo siitä syystä, että kuolinilmoituksiin ei useinkaan merkitä esimerkiksi omaisten sukunimiä.

Vainajaa koskevat henkilö- ja osoitetiedot voidaan varmistaa virallisista rekistereistä. Jos markkinointia kohdistetaan suoraan nimeltä mainituille omaisille, on myös heitä koskevat tiedot selvitettävissä tavalla, joka estää virheet ja erehdykset.

Vastaajan suoramarkkinointi on johtanut väärille henkilöille ohjautuneisiin hautakiviesitteisiin. Markkinointi on tältä osin ollut hyvän tavan vastaista.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Markkinatuomioistuin harkitsee oikeaksi KSL 2 luvun 1 ja 7 §:n nojalla kieltää Veikko Lirkkiä sadantuhannen (100 000) markan sakon uhalla tarjoamasta suoramarkkinoinnissa hautakiviä kuolleen henkilön omaisille varmistautumatta siitä, että tarjouksen vastaanottajan lähiomainen on kuollut.

Kieltoa on noudatettava heti.

Vaatimukset hylätään enemmälti.

Läsnä: Huttunen, puheenjohtaja, Kurri, varapuheenjohtaja, Pöyhönen, Aaltonen, Henriksson, Kortekangas, Kurkinen, Luukko ja Mäkinen, P.

---

[SV]

KO mot näringsidkaren Veikko Lirkki. Svaranden direktmarknadsförde gravstenar på grundval av dödsannonser och ur telefonkatalogen hämtade adressuppgifter. Avlidnas person och adressuppgifter kan erhållas bekräftade ur officiella register. Om marknadsföringen riktas direkt till namngivna anhöriga, skall också uppgifterna om dessa utredas på ett sätt, som hindrar fel och misstag.

Svarandens direktmarknadsföring hade lett till att gravstensbroschyrer hade skickats till fel personer. Marknadsföringen stred mot god sed.

KSL_2_kap_1_§ och 7_§

KONSUMENTOMBUDSMANNENS YRKANDE

KO har yrkat att näringsidkaren Veikko Lirkki, i egenskap av innehavare av firman Muistokivi (gravsten) V. Lirkki, med stöd av konsumentskyddslagen (KSL) 2 kap. 1, 2 och 7 § vid vite förbjudes att med posten eller på annat direktmarknadsföringssätt erbjuda gravstenar

1. innan minst tre veckor har förflutit sedan dödsfallet, såvida inte konsumenten själv dessförrinnan tagit kontakt beträffande anskaffande av gravsten, och

2. utan att i förväg på tillförlitligt sätt ha säkerställt att den, som mottager erbjudandet, behöver en gravsten till följd av en närståendes död eller av annan anledning.

Konsumentsombudsmannens byrå har erhållit flera anmälningar beträffande den marknadsföring, som svaranden utövar. Enligt anmälningarna har svaranden sänt försäljningsbrev med marknadsföring av gravstenar till anhöriga till vid liv varande personer med direkt användning av dessas namn.

Enligt en till konsumentombudsmannens byrå anländ anmälan har svaranden 26.7.1989 sänt ett säljbrev till en person, vars namn tagits från en i Helsingin Sanomat 25.7.1989 publicerade dödsannons. Adressuppgifterna hade enligt vad som angavs på kuvertet hämtats från telefonkatalogen. Brevets mottagare var emellertid vid liv, och ej heller hade det i hans närmaste krets inträffat något dödsfall. Dödsfallet hade enligt dödsannonsen i tidningen inträffat 11.7.1989.

Enligt en annan anmälan har svaranden 25.9.1989 sänt ett med namn adresserat säljbrev till personer, som själva varit vid liv, och i vars närmaste krets det ej heller inträffat något dödsfall. Förnamnen hade tagits från de i en i Helsingin Sanomat publicerad dödsannons anhörigas och sammanställts med en avliden persons släktnamn. Aderessen hade tydligen tagits ur telefonkatalogen. Dödsfallet hade enligt dödsannonsen inträffat 12.9.1989.

Enligt en tredje anmälan sände svaranden i oktober 1989 ett med namn adresserat säljbrev till en person, som själv var vid liv och i vars närmaste krets det inte hade inträffat något dödsfall.

Enligt konsumentskyddslagen 2 kap. 1 § får det vid marknadsföring inte användas förfarande, som strider mot god sed eller eljest är otillbörligt mot konsumenterna. Syftet med konsumentskyddslagens marknadsföringsregler bestämmer innebörden i dessa begrepp. Marknadsföringsreglernas andra huvudsyfte är att förebygga osakliga marknadsföringsåtgärder, vilka riktas mot konsumenterna (RP 8/77 sid. 23). Bedömning av en marknadsföringsåtgärds osaklighet sker på grund av den inverkan marknadsföringsåtgärden har på de konsumenter, som utgör dess målgrupp. En strävan att påverka konsumenternas beslutsfattande på ett sätt, som inte motsvarar de av medborgarna rättmätigt uppställda kraven på kvalit‚n och innehållet i marknadsföringen, kan anses vara en marknadsföring, som strider mot god sed.

I vårt samhälle anses det vara självklart att de anhöriga, efter en närståendes frånfälle, lämnas möjlighet att i fred hämta sig efter den största sorg och upprördhet, som döden medfört, utan att denna fred i onödan blir störd. Att en näringsidkare riktar marknadsföringsåtgärder till följd av dödsfallet till personer, som blott föga tidigare har förlorat en närstående, kan anses utgöra en störning av denna frid.

Konsumentombudsmannen har redan år 1980 och ånyo år 1981 som resultat av överläggningar med Stenindustriförbundet r.f. utarbetat marknadsföringsdirektiv beträffande gravstenar. Såväl i dessa direktiv som Finlands begravningsbyråers förbunds r.f.:s affärssedsanvisningar understrykes att marknadsföringsåtgärderna inte får störa friden i sorgehuset.

Att rikta marknadsföring av gravstenar till personer, som just återhämtar sig från den chock, en närstående persons död förorsakar, kan anses vara speciellt otillbörligt därför att det i detta skede vanligtvis inte är aktuellt att skaffa en gravsten. Begravningen anordnas i allmänhet 1-2 veckor efter dödsfallet och gravstenen uppställes på graven först sedan ganska lång tid har förflutit efter begravningen. Det föreligger därför inga grundade skäl för att marknadsföringsårgärder rörande gravstenar skulle vara så brådskande, att de bör riktas till personer, som förlorat en närstående, innan det har förflutit en skälig sorgtid efter dödsfallet. Vid överläggningarna med Stenindustriförbundet r.f. har tre veckor ansetts vara en sådan skälig tid.

Om man överhuvud kan anse direktmarknadsföringsåtgärder för gravstenar för tillbörliga, är det på ovan anförda grunder befogat att fordra att man avhåller sig från dem tills minst tre veckor har förflutit från dödsfallet.

Anskaffning av gravsten är vanligtvis aktuellt och nödvändigt endast till följd av ett inom den närmaste kretsen inträffat dödsfall. Det är inte brukligt att skaffa gravsten för framtida bruk för sig själv eller andra. Människor får vanligen att göra med marknadsföringsåtgärder, där det sker en uppmaning att skaffa gravsten, först då någon av deras närmaste har dött. Av denna anledning förbindes gravstenen som produkt vanligtvis med döden. Döden anses i vårt samhälle vara en sorglig och skrämmande sak, på vilken man vanligen inte vill tänka innan det blir nödvändigt. Tanken på egen eller en närståendes död framkallar upprördhet, undanträngning och ängslan. En gravsten är därför inte en produkt, som kan jämföras med vilken konsumtionsnyttighet som helst, vid dess marknadsföring bör man därför taga hänsyn till de speciella drag, som är förenade därmed. Vid marknadsföring av gravstenar bör man kunna fordra speciell finkänslighet, diciplin och försiktighet.

Om man får ett marknadsföringsbrev, där det erbjudes en gravsten, ger detta ett intryck av att det är aktuellt att skaffa en sådan till följd av en närståendes dödsfall. Om det inte inträffat något dödsfall bland de närstående, kan man av marknadsföringsbrevet få den uppfattningen att brevets avsändare känner till något dödsfall, som mottagaren ännu inte fått kännedom om. Intrycket kan accentueras till följd av individuella omständigheter, exempelvis om den förmodat avlidne bor långt borta, inte just har hållit kontakt med släkten eller är på resa. Marknadsföringsbrevet kan också öppnas av en person, som till följd av sin ungdom eller av andra skäl har bristande kännedom om och erfarenhet av de sätt, på vilka meddelande on ett dödsfall vanligen göres, och sämre än genomsnittlig förmåga att bedöma marknadsföringsårgärdens saklighet. Det är därför klart att ankomst av ett utan fog avsänt marknadsföringsbrev rörande gravsten nästan undantagslöt föranleder stor upprörhet och onödig nöd och ledsnad.

Också i sådana fall, då det marknadsföringsbrev, som erbjuder gravsten, har skickats direkt adresserat till de anhöriga till den förmodat avlidne, fungerar brevet som en obehaglig påminnelse om mottagarens dödlighet. Om mottagaren råkar vara gammal eller sjuk förorsakar marknadsföringsbrevet sannolikt depression och bedrövelse, även om dess alltför tidiga ankomst är uppenbar.

Också i de som resultat av överläggningar mellan konsumentombudsmannen och Finlands stenindustriförbund utarbetade direktiven rörande marknadsföring av gravstenar, betonas särskilt en princip, som innebär att det, innan ett marknadsföringsbrev skickas, måste på ett tillförlitligt sätt säkerställas att det verkligen har inträffat ett dödsfall i mottagarens närmaste krets.

Ehuru den marknadsföring, som det nu är fråga om, inte kan anses innebära en osaklig påverkan med avseende på inköpsbeslutet hos den konsument, som är föremål för marknadsföringen, måste marknadsföringssättet som sådant anses vara otillbörligt med anledning av den reaktion det föranleder hos konsumenterna. När marknadsföringsbrev med erbjudande av gravstenar sändes så att brevet till följd av dålig utredning av bakgrunden kan komma till en person, i vars närmaste krets det inte inträffat något dödsfall, föranleder detta onödig upprördhet och ängslan hos mottagaren och är därför sårande för mottagaren. Marknadsdomstolen har redan i tidigare avgörande bedömt marknadsföringsskicket såsom sådant utan att behandla dess eventuella inverkan på konsumenternas beslutsfattande. Marknadsdomstolen förbjöd i sitt beslut 1984:5 näringsidkaren att använda reklamfilm med våldsinslag vid marknadsföring av videoanläggningar bland annat på grund av att visande av våld kan ha skadliga verkningar på människorna.

Likaså förbjöd marknadsdomstolen i sitt beslut 1990:19 en näringsidkare att använda våld som effektmedel vid marknadsföring av leksaker.

VEIKKO LIRKKIS BEMÖTANDE

Lirkki har yrkat att KO:s yrkanden förkastas.

Svaranden har verkat inom gravstensbranschen i trettio år och känner den fullständigt. På 1960-talet kunde man låta adressen bli 2-3 månader gammal. Efter ungefär tio år räckte inte längre en månad. De stora företagens försäljare iakttager nu för tiden inga gränser alls utan utövar direktmarknadsföring närmast telefonledes omedelbart efter det att de fått kännedom om dödsfallet. Flera av svarandens kunder har berättat för honom att telefonen har börjat ringa omedelbart efter dödsfallet.

Svaranden praktiserar inte alls någon telefonledes direktmarknadsföring utan skickar broschyren först efter begravningen. Kunderna har varit nöjda med detta förfarande.

Beträffande det i KO:s motiveringar beskrivna förhållandet till döden, har inställningen i samhället med tiden förändrats till att bliva sakligare. Likaså verkar hänvisningarna till användning av våld vid marknadsföring av videoanläggningar och leksaker vara långsökta och osakliga grunder i detta sammanhang.

I KO:s förbudsansökan har man förfarit till en ofattbar petighet med avseende på beräkningen av sorgetidens längd. Det kan ej heller ur mottagarens synpunkt ha någon betydelse om gravstensbroschyren kommer i postluckan 19 eller 21 dagar efter dödsfallet. Likaså är motiveringarna med påståendent att gravstenen uppställes först sedan lång tid förfarit efter begravningen obegripliga, eftersom gravstenens typ och pris preliminärt bestämmes redan före bouppteckningen, där man bör anteckna hur många mark, som reserveras för gravstenen.

Svaranden följer dödsannonserna i tidningarna och försöker med dessas och telefonkatalogens hjälp taga reda på den avlidnes och de anhörigas adresser. Förfaringssättet fungerar regelmässigt väl. Det förekommer emellertid misstag, kanske 2-3 % av broschyrerna går till felaktiga adresser. Svaranden har tidigare skaffat adresserna från adressbyrån, men detta system blev så dyrbart att svaranden upphörde därmed. Enligt svarandens uppfattning skulle han kunna skicka broschyren till och med till varje hem i Finland. Enligt svarandens mening är det helt likgiltigt om han marknadsför gravstenar, tvättpulver eller bröd. Svaranden bör ha samma rätt att marknadsföra sina produkter som andra näringsidkare.

Av motiveringarna i KO:s förbudsansökan får man uppfattningen att finländarna anses vara människor, som inte själva förmår välja vad som passar dem bäst bland tillbuds stående varor, utan att det kantänka behövs någon underavdelning i något ämbetsverk, som rekommenderar konsumenterna passande gravstenar. Svaranden har utgått från att en möjligast omfattande information åt konsumenten hjälper till att finna det lämpligaste alternativet också inom gravstensbranschen.

MOTIVERINGAR FÖR MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Svaranden, näringsidkaren Veikko Lirkki, säljer och markndsför gravstenar till konsumenter. Lirkki skickar med posten gravstensbroschyrer, som är adresserade med namns nämnande till en avlidens anhöriga eller till en viss person. Svaranden följer dödsannonserna i tidningarna och försöker med dessas och telefonkatalogens hjälp taga reda på den avlidnes eller dennes anhörigas adresser. Svaranden sänder broschyrerna, med på angivet sätt utredda adresser, till den avlidnes eller de anhörigas adresser först sedan begravningen ägt rum.

Svaranden har vid flera tillfällen skickat gravstensbroschyrer så att de av misstag blivit med namns nämnande skickade till en levande persons anhöriga och till sådana personer, som inte behöver gravstenar.

Efter en närståendes död bör de anhöriga få möjlighet att i frid få återhämta sig från den stora sorg och chock, som ett dödsfall förorsakar, utan att deras frid onödigtvis störes. Om näringsidkare riktar marknadsföringsåtgärder med anledning av dödsfall till personer, som kort dessförrinnan har mist någon anhörig, kan förfarandet lätt bliva störande. Vid direktmarknadsföring måste det iakttagas speciell finskänslighet och respekt för de anhöriga.

Den med ett dödsfall förknippade skäliga sorgetidens längd beror på omständigheterna i det enskilda fallet. Vid bedömning av huruvida marknadsföringen är förenlig med god sed kan även marknadsföringsförfarandet spela in. Det kan bli aktuellt att skaffa en gravsten ganska snart efter begravningen. Svaranden har skickat gravstensbroschyren först sedan begravningen ägt rum. Det är svårt att bestämma någon fast tidrymd. Marknadsdomstolen anser att svarandens marknadsföring vad tidpunkten angår inte har stridit mot god sed.

Konsumenterna associerar en med adressatens namn försedd direktmarknadsföring av gravstenar med ett dödsfall. Om det felaktigt anges att någon är avliden i ett till dennes anhöriga adresserat brev, kan detta förorsaka chock och bekymmer. Marknadsdomstolen anser att den, som marknadsför gravstenar, innan han skickar ett adresserat försäljningsbrev eller broschyr, på tillförlitligt sätt skall säkerställa den nämnda avlidnes och de anhörigas personuppgifter och adresser.

Svaranden har hämtat de avlidnas och de anhörigas namn ur tidningarnas dödsannonser och med ledning av namnen sökt adresserna ur telefonkatalogen. Det föreligger uppenbar risk för misstag redan av den anledningen att det i dödsannonser vanligtvis inte anges exempelvis de anhörigas tillnamn.

Person- och adressuppgifter beträffande en avliden kan bekräftas med hjälp av officiella register. Om marknadsföring riktas direkt till namngivna anhöriga, skall också uppgifterna om dessa utredas på ett sätt, som hindrar fel och misstag.

Svarandens direktmarknadsföring har lett till att gravstenbroschyrer har skickats till fel personer. Marknadsföringen har i denna del stridit mot god sed.

MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Marknadsdomstolen finner rättvist att med stöd av KSL 2 kap. 1 och 7 § vid ett vite av etthundratusen (100 000) mark förbjuda Veikko Lirkki att vid direktmarknadsföring erbjuda gravstenar till en avlidens anhöriga utan att det har bekräftats att en anhörig till den, som är mottagare, har avlidit.

Förbudet skall iakttagas genast.

Yrkandena i övrigt förkastas.

Närvarande: Huttunen, ordförande, Kurri, viceordförande, Pöyhönen, Aaltonen, Henriksson, Kortekangas, Kurkinen, Luukko och Mäkinen, P.