Consumer court rules unfair terms in short-term consumer leasing contracts are void under consumer protection law.

KA vastaan STS-rahoitus Oy (rahoitusyhtiö). Kuluttajalla, joka suoritti ns. leasingvuokrasopimuksen sopimusehtojen mukaan erissä rahoitusyhtiölle tietyn hyödykkeen käteishinnan ja luottokustannukset oli myyjän ns. epäsuoralla rahoitusleasingilla markkinoinnin, oman maksusuorituksensa ja sopimusehtojen perusteella oikeus olettaa, että vuokratun hyödykkeen omistusoikeus sopimuskauden päättyessä kuului hänelle. Sen vuoksi ko. vuokrasopimusta oli arvioitava irtaimen kauppaa koskevien oikeudellisten sääntöjen pohjalta. Siten ehdot, jotka viittasivat määräaikaiseen vuokrasopimukseen tai velvoittivat kuluttajan palauttamaan hyödykkeen sopimuskauden päättyessä ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Po. vuokrasopimus rinnastui useiden yhtäläisyyksien johdosta osamaksukaupasta annetussa laissa tarkoittettuun sopimustyyppiin. Leasingsopimuksen kuluttajan maksuviivästystä ja vahingonkorvausvelvollisuutta koskevat ehdot, jotka rajoittavat vuokralleottajan oikeudet suppeammiksi kuin osamaksukauppalain sääntelemät vastaavat ehdot, ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

KSL_3_luku_1_§ ja KSL_3_luku_2_§

KULUTTAJAASIAMIEHEN VAATIMUS

KA on kuluttajansuojalain (KSL) 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla vaatinut, että STSrahoitus Oy:tä (rahoitusyhtiö) kielletään soveltamasta kuluttajien kanssa tehtävissä kestokulutustavaroita koskevissa luovutussopimuksissa jäljempänä tarkemmin selostettuja pykäliksi 1, 14, 15 ja 17 numeroituja ehtoja tai niihin rinnastettavia ehtoja, milloin tavaran omistusoikeus pysyy rahoitusyhtiöllä ja kuluttaja sitoutuu useammassa kuin yhdessä erässä maksamaan tavaran hinnan luottokuluineen sopimuskautena, joka on lyhyempi kuin ko. tavaran arvioitavissa oleva käyttöikä.

Vaatimuksesta kiellon tehostamiseksi uhkasakolla on luovuttu.

1 §:n mukaan sopimus on määräaikainen ja 17 §:n mukaan kuluttaja on velvollinen palauttamaan hyödykkeen rahoitusyhtiölle sopimuksen päätyttyä. 14 §:n mukaan rahoitusyhtiöllä on laajempi oikeus sopimuksen purkamiseen kuin myyjällä osamaksukaupassa ja 15 §:n mukaan kuluttajalla on ankarampi vahingonkorvausvelvollisuus sopimuksen purkautuessa kuin osamaksukaupassa ostajalla.

Vastaajana oleva rahoitusyhtiö on tehnyt kuluttajien kanssa edellä kuvatun kaltaisia sopimuksia vakioehtokaavakkeille, jotka vakioehdot ovat Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistyksen hyväksymät ja on otettu käyttöön keväällä 1985.

Po. sopimusehdot 1 ja 17 määrittävät ko. sopimuksen määräaiakaiseksi vuokrasopimukseksi. Ne kuuluvat seuraavasti:

1 § "Varsinainen vuokrakausi on kohdan 8 mukaan määräytyvä aika laskettuna kohdassa 16 mainitusta ensimmäisen vuokran eräpäivästä.

Vuokrasopimus jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen vuoden kerrallaan, mikäli vuokralleottaja ei ole ilmoittanut vuokralleantajalle yhtä (1) kuukautta ennen vuokrakauden päättymistä, ettei hän halua jatkaa sopimusta."

Kohtaan 8 merkitään vuokrien lukumäärä ja niiden erääntymisväli, kohtaan 16 merkitään ensimmäisen vuokran eräpäivä.

17 § "Sopimuksen päätyttyä vuokralleottaja on velvollinen omalla kustannuksellaan toimittamaan laitteen myyjän varastoon, tai enintään vastaavan matkan. Vuokralleottaja on velvollinen laitetta palauttaessaan luovuttamaan sen käyttöajan huomioon ottaen normaalissa kunnossa.

Mikäli vuokralleottaja laiminlyö laitteen palauttamisvelvollisuuden tai laite ei palautettaessa ole sen käyttöiän huomioon ottaen normaalissa kunnossa, vuokralleantaja on oikeutettu itse noutamaan laitteen ja/tai saattamaan sen edellä mainittuun kuntoon vuokralleottajan kustannuksella."

Ehdot 14 ja 15 koskevat vuokralleantajan oikeutta purkaa sopimus ja tästä aiheutuvia seuraamuksia. Kohdat kuuluvat seuraavasti:

14 § "Vuokralleantaja on oikeutettu purkamaan sopimuksen välittömästi, ja ottamaan laitteen haltuunsa, mikäli a) vuokranmaksu viivästyy enemmän kuin kaksikymmentä (20) päivää, b) vuokralleottaja ei hoida laitetta tämän sopimuksen mukaisesti, c) vuokralleottaja kieltää vuokralleantajaa tai hänen edustajaansa tarkastamasta laitetta, d) vuokralleottaja joutuu selvitystilaan tai konkurssiin tai käyttää laitetta laittomaan tarkoitukseen tai e) vuokralleottaja muulla tavoin oleellisesti rikkoo tämän sopimuksen määräyksiä."

15 § "Mikäli vuokrasopimus purkautuu edellä 14 §:ssä mainittujen syiden johdosta, vuokralleottaja on velvollinen

suorittamaan vuokralleantajalle jo erääntyneiden ja maksamattomien vuokrien lisäksi - vuokrauksen kohteena olevan laitteen takaisin ottamisesta, laitteen myymisestä tai uudelleen vuokraamisesta aiheutuvat kustannukset sekä muut sopimuksen purkautumisesta aiheutuvat kustannukset, - vuokrauksen kohteena olevasta laitteesta tai sen käyttämisestä johtuvat maksut tai muut velvoitteet, joista vuokralleottaja lain tai vuokrasopimuksen mukaan on vastuussa ja jotka vuokralleantaja laitteen omistajana tai muuten vuokrasopimuksen purkauduttua joutuu maksamaan sekä - vahingonkorvauksena määrän, joka lasketaan siten, että vuokrasopimuksen purkautumishetkellä jäljellä olevien varsinaisen vuokrakauden erääntymättömien vuokrien sekä kohdassa 20 mainitun jäännösarvon nykyarvon summasta vähennetään myyntihinta, jonka vuokralleantaja saa laitteesta myydessään sen tai vuokrien nykyarvo, jonka vuokralleantaja saa vuokrattuaan laitteen uudelleen. Nykyarvot lasketaan 14 %:n vuotuisen korkokannan mukaan."

Vuokralleantaja siis luovuttaa tietyn yksilöidyn esineen vuokralleottajan käytettäväksi tietyksi vähimmäisajaksi. Sopimuksen mukaan vuokralleottaja puolestaan sitoutuu maksamaan vastiketta, joka on mitoitettu siten, että ko. hyödykkeen hinta tulee tuon vähimmäisvuokra-ajan kuluessa täysin maksetuksi. Tämän lisäksi vuokralleantaja saa koron esineeseen sijoittamalleen pääomalle sekä korvauksen hallintokustannuksista (hakemuksessa "luottokulut").

Kysymyksessä on ns. rahoitusleasingjärjestelmä. Se on Suomessa suhteellisen uusi ilmiö. Ensimmäiset leasingtoimintaa harjoittavat rahoitusyhtiöt perustettiin Suomeen vuonna 1965. Toiminta käsitti alun perin ainoastaan investointien rahoittamisen ja sopijaosapuolet olivat elinkeinonharjoittajia. Leasingtoiminnan laajeneminen käsittämään autot toi vuokralleottajaksi myös yksittäisiä kuluttajia. Rahoitusleasingin merkitys kuluttajasuhteessa on edelleen korostunut, kun leasingtoiminnan kohteiksi ovat 1980-luvulla tulleet muutkin kotitalouksissa käytettävät kestokulutushyödykkeet; lähinnä kodinkoneet ja viihde-elektroniikkalaitteet.

Tilastokeskuksessa on valmistunut kulutusluottoja koskeva selvitys. Selvityksestä ilmenee, että kulutustavaroita koskevia rahoitusleasingsopimuksia oli vuoden 1984 lopussa tehty noin 2 500.

Rahoitusleasingjärjestelmän rinnalle on kehittynyt myös ns. käyttöleasing. Käyttöleasingille ovat tunnusomaisia rahoitusleasingia lyhyemmät vuokrakaudet niin, ettei vuokraesineen hinta tule kokonaisuudessaan maksetuksi yhden sopimuskauden kuluessa. Lisäksi leasingvuokraan sisältyy korvaus huolto- ym. palveluista, joista vuokralleantaja sopimuksen mukaan vastaa.

KA:n hakemuksessa sanalla "leasing" on viitattu yksinomaan rahoitusleasingiin käyttöleasingin jäädessä ulkopuolelle.

Kuluttajan kannalta leasingille vaihtoehtoisia kulutushyödykkeiden hankintatapoja ovat perinteinen pitkäaikainen irtaimen esineen vuokraaminen ja osamaksukauppa. Leasingsopimus on sanamuotonsa perusteella rinnastettavissa lähinnä perinteiseen irtaimen vuokraan. Leasingjärjestelmä poikkeaa kuitenkin monilta keskeisiltä kohdiltaan irtaimen vuokrasta ja lähentyy osamaksukauppaa. Leasingissä, kuten osamaksukaupassakin, sopimus koskee yksilöityä esinettä, jonka hinta maksetaan yhtä useammassa erässä ja johon luovuttaja pidättää omistusoikeuden sopimuskautena.

KSL:n 3 luvun 1 §:ssä kielletään elinkeinonharjoittajaa käyttämästä kulutushyödykkeitä tarjotessaan sopimusehtoa, jota kulutushyödykkeen hinta ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Hallituksen esityksessä kuluttajansuojalainsäädännöksi (HE 8/77) todetaan, että "myös sellaista sopimusehtoa, joka on muun kuin kuluttajansuojalakiin sisältyvän pakottavan säännöksen vastainen tai jonka tarkoituksena on tällaisen säännöksen kiertäminen, on pidettävä kohtuuttomana" (sivu 36).

Sopimuksen sanamuotoon perustuva muodollinen tulkinta ei siksi ole riittävä sopimuksen luonnetta arvioitaessa. Huomioon on otettava lisäksi osamaksukauppalain säännökset ja erityisesti lakiin sisältyvä peiteltyä osamaksukauppaa koskeva säännös. Osamaksukauppalain 1 §:n 2 momentin säännös kuuluu seuraavasti:

"Jos sopimuksen tarkoituksena on, että se, jolle esine on luovutettu, on tuleva sen omistajaksi, on tämän lain säännöksiä sovellettava, vaikka sopimusta olisi sanottu vuokratai muuksi sellaiseksi sopimukseksi tahi suoritettava maksua korvaukseksi esineen käyttämisestä."

Leasingsopimusten oikeudellista luonnetta arvioitaessa on siten kiinnitettävä huomiota niin sopijaosapuolten tarkoitukseen leasingsopimuksia tehtäessä kuin osapuolten asemaan sopimussuhteen kestäessä ja päättyessä.

Leasingvuokralleottajan ja osamaksuostajan asema varsinaisella sopimuskaudella on pitkälle yhtenevä. Tärkeimpiä yhteisiä elementtejä ovat käyttöoikeus esineeseen sopimuskauden aikana ja velvollisuus maksaa hyödykkeen koko hinta luottokuluineen sopimuskauden aikana. Lisäksi leasingvuokralleottajalla on, kuten osamaksuostajallakin, perinteisesti omistajan asemaan liittyvät riskit. Niinpä kuluttaja kantaa riskin tuotteen vahingoittumisesta tapaturman johdosta ja sen huonontumisesta. Lisäksi kuluttaja on velvollinen pitämään tuotteen kunnossa.

Näissä kaikissa suhteissa leasingvuokralleottajan asema poikkeaa perinteisestä irtaimen vuokrasta leasingvuokralleottajan vahingoksi.

Osamaksuostajaa huonommassa asemassa leasingvuokralleottaja on sopimuksen purkutilanteessa. Leasingvuokralleantajalla on oikeus purkaa sopimus välittömästi leasingsopimuksessa mainittujen sopimusrikkomusten tapahduttua. Vuokralleottajan suojana ei ole osamaksukauppalain suojasäännöksiä (OKL 2 ja 11 §:t) vastaavia säännöksiä. Vuokralleottajalle purkutilanteessa tuleva hyvitys riippuu kokonaan vuokralleantajan/myyjäliikkeen aktiivisuudesta eikä vuokralleottajalla ole mahdollisuutta turvautua viranomaiseen kuten osamaksukaupassa (OKL 3 ja 12 §:t).

Varsinaisen sopimuskauden umpeuduttua osamaksuostaja saa esineeseen täyden omistusoikeuden eli hän voi määrätä esineestä oikeudellisesti sitovasti ja hän on myös suojattu myyjän velkojia vastaan.

Leasingvuokralleottajalle ei sopimusehdoissa ole annettu oikeutta varsinaisen vuokrakaudenkaan jälkeen esineen ostamiseen, ns. osto-optiota. Hänellä on kuitenkin oikeus jatkaa vuokrakautta niin kauan kuin haluaa huomattavasti alennettua vastiketta vastaan. Hän myös kantaa edelleen vahingonvaaran ja riskin luonnollisesta kulumisesta.

Toisaalta muodollisen omistusoikeuden puuttuminen aiheuttaa sen, ettei leasingvuokralleottaja voi vapaasti määrätä esineestä. Hän ei voi esim. myydä sitä. Perinnönjaossa ja mahdollisessa ulosmittauksessa esine on erotettava hänen muusta omaisuudestaan.

Vuokralleottaja ei myöskään ole suojattu rahoitusyhtiön velkojia vastaan. Jos rahoitusyhtiö menee konkurssiin, vuokralleottajan on palautettava vuokrattu esine konkurssipesään.

Vaikka leasingvuokralleottaja ei saakaan esineeseen muodollista omistusoikeutta, ei tätä seikkaa välttämättä voida pitää ratkaisevana arvioitaessa hänen asemaansa sopimusehtojen perusteella.

Omistusoikeutta ei tule tarkastella staattisena käsitteenä. Nimitys "omistusoikeus" ilmentää vain omistajan oikeusaseman eri momenttien muodostamaa kokonaisuutta ja sen merkitys havainnollistuu vain näitä eri momentteja tutkimalla. Omistusoikeutta voidaan luonnehtia funktiokäsitteeksi eikä substanssikäsitteeksi, josta voitaisiin johtaa tiettyjä "oikeutuksia".

Omistusoikeuden keskeinen merkitys on oikeus esineen käyttöön. Omistaja voi lisäksi oikeudellisesti sitovasti määrätä esineestä, esine voi toimia vakuutena ja omistaja on suojattu myyjän velkojia vastaan. Omistaja kantaa samalla riskin esineen kulumisesta ja vahingoittumisesta.

Kuluttajille suunnatussa rahoitusleasingissä ovat kohteena kestokulutushyödykkeet. Niiden osalta juuri käyttöoikeus on merkittävä. Hyödykkeet eivät sen sijaan toimi esim. lainan vakuutena tai sijoituskohteena, koska niiden arvo laskee nopeasti. Niiden jälleenmyyntiarvo on myös alhainen.

Mitä tulee siihen, ettei vuokralleottaja ole suojattu rahoitusyhtiöiden velkojia vastaan, ei riski ainakaan kodinkoneiden ja viihde-elektroniikkalaitteiden osalta liene suuri. Rahoitusyhtiöiden velkojat tuskin ryhtyvät vaatimaan usean vuoden käytössä olleiden laitteiden palauttamista konkurssipesään.

Käyttöoikeuden keskeinen merkitys kuluttajaleasingissa ja vuokralleottajan siinä kantamat riskit johtavat siihen, että vuokralleottajalle muodostuu lähes omistajan asemaan verrattava asema. Vuokralleottaja on kuitenkin ratkaisevasti omistajaa huonommassa asemassa sikäli, että hän on edelleen velvollinen maksamaan esineestä vuokraa, vaikka onkin varsinaisen vuokrakauden aikana maksanut esineen koko hinnan luottokuluineen. Vuokralleantajan voidaan sanoa saavan tällaisessa tilanteessa perusteetonta etua vuokralleottajan kustannuksella. Se, ettei vuokralleottaja voi määrätä esineestä, johtaa käytännössä ongelmallisiin tilanteisiin, joista tarkemmin jäljempänä.

Sen selvittäminen, onko sopijaosapuolten tosiasiallisena tarkoituksena leasingsopimuksia tehtäessä ollut omistusoikeuden siirtäminen, on keskeinen seikka arvioitaessa leasingsopimusten luonnetta.

Rahoitusyhtiöiden käyttämiin leasingsopimuksiin ei sisälly ehtoa leasingvuokralleottajan oikeudesta lunastaa esine vuokrakauden päätyttyä. 17 §:ssä olevan määräyksen mukaan vuokralleottaja on velvollinen toimittamaan laitteen myyjän varastoon omalla kustannuksellaan sopimuksen päätyttyä. Mahdollista omistusoikeuden siirtämistarkoitusta ei voida kuitenkaan ratkaista pelkästään sopimuksen sanamuotoa tarkastelemalla. Sopimuksen tosiasiallisen päämäärän ja tavoitteen arvioiminen edellyttää vastaamista seuraaviin kysymyksiin:

1. Tarjoaako leasingjärjestelmä etuja kuluttajille muihin vastaaviin järjestelmiin verrattuna (esim. osamaksukauppaan).

2. Miten leasingsopimuksia on markkinoitu ts. minkälaisten tietojen perusteella kuluttajat ovat solmineet leasingsopimuksia.

3. Onko leasingjärjestelmä käytännössä johtanut siihen, että kuluttaja on tosiasiassa saanut esineeseen omistusoikeuden.

Leasingjärjestelmä mahdollistaa kuluttajille erilaisten kestokulutushyödykkeiden saamisen käyttöön pienelläkin "alkupääomalla". Saman edun kuluttaja saa myös turvautumalla osamaksukauppaan tai tililuottoon, joiden lisäetuna on se, että sopimusvelvoitteiden tultua täytetyiksi kuluttajalla on myös riidaton omistusoikeus esineisiin. Muut leasingjärjestelmän eduksi oikeustieteellisessä kirjallisuudessa mainitut seikat kuten verotukselliset, kirjanpidolliset ja luototussyyt voivat olla elinkeinonharjoittajalle merkittäviä, mutta tavallisille kuluttajille niillä ei ole merkitystä.

Väite, jonka mukaan leasingjärjestelmä sopii parhaiten kuluttajalle, joka ei halua sitoa itseään tiettyihin laitteisiin, merkkiin tms., ei sekään ole välttämättä oikeaan osuva. Leasingjärjestelmässä kuluttaja on sidottu sopimukseen määräajaksi, joka yleisimmillään on kolme vuotta. Hänellä ei ole esim. mahdollisuutta vapautua kalliiksi käyvästä sopimuksesta ja saada sellaisessa tilanteessa hyvitystä jäljellä olevista luottokustannuksista.

Leasingjärjestelmässä kuluttajalla ei ole oikeutta vedota maksuviivästyksen tapahduttua ns. sosiaalisiin syihin kuten osamaksukaupassa eikä hänen suojanaan ole sopimuksen purkautuessa osamaksukauppalakiin sisältyvää tilityssäännöstöä. Näiden osamaksuostajien suojaksi luotujen määräysten puuttumista leasingjärjestelmästä voidaan tietyssä mielessä pitää "etuna" elinkeinonharjoittajan kannalta.

Tässä yhteydessä on myös kiinnitettävä huomiota valtioneuvoston luottoehtopäätökseen (no 977/78), missä on annettu määräykset tiettyjen kotitaloudessa käytettävien laitteiden osalta sekä pienimmästä käteisosuudesta että pisimmästä sallitusta maksuajasta. Leasingjärjestelmä mahdollistaa myös näiden määräysten sivuuttamisen. Esim. Tapio Takki mainitsee kirjassaan "Irtaimen esineen vuokrasta ja leasingista" yhtenä leasingjärjestelmän etuna sen, että leasingia ei sanottu luottoehtopäätös rajoita (sivu 259).

Kuluttajien sekä kirjallisesti että puhelimitse tekemistä ilmoituksista on myös ilmennyt, etteivät kuluttajat ole aina edes sopimuksentekohetkellä käsittäneet kyseessä olevan vuokrasopimuksen. Monissa tapauksissa kuluttajat ovat mainonnan ja myyntiliikkeessä saamansa informaation perusteella mieltäneet, että sana "leasing" tarkoittaa vain uudentyyppistä rahoitusjärjestelyä. Erehdyksensä kuluttajat ovat huomanneet vasta, kun sopimuskaavakkeet ovat palautuneet heille rahoitusyhtiöltä.

Vastaajana oleva rahoitusyhtiö ei ole voinut olla tietämätön tämänkaltaisesta markkinoinnista. Rahoitusyhtiöllä ja kodinkoneliikkeellä on selvä yhteinen intressi: vaihdannan kasvu. Tämän vuoksi on yllä kuvattua markkinointia pidettävä todisteena siitä, että rahoitusyhtiö jo leasingsopimuksia solmiessaan on konkludenttisesti hyväksynyt omistusoikeuden siirtämistarkoituksen ja kuluttajat ovat sitä puolestaan markkinointiaineiston perusteella odottaneet.

Leasingsopimuksessa ennakoitua esineen palautumista rahoitusyhtiölle ei voida pitää sopimussuhteen pääasiallisena päättymismuotona. Tähän vaikuttavat useat eri tekijät.

Rahoitusyhtiöiden toimenkuvaan ei sitä paitsi soveltune huolehtiminen tuotteiden palautumisesta eivätkä myyjäliikkeet liene kiinnostuneita ottamaan vastaan suuria määriä käytettyjä laitteita, joiden markkinat ovat varsin rajalliset.

Edellä kuvatut, kulutusleasingiin tavallaan "sisään rakennetut" seikat johtavat siihen, että omistusoikeus tosiasiallisesti siirtyy vuokralleottajalle, vaikka sitä ei sopimusehdoissa ole edellytetty.

Mikäli rahoitettavaksi määräksi lasketaan auton käteishinta kokonaisuudessaan, ovat luottokulut kolmen vuoden ajalta vajaa kolmasosa auton käteishinnasta, mikä on huomattavasti lähempänä osamaksukaupassa perittäviä luottokustannuksia.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa leasingsopimus on purettu ja rahoitusyhtiö on siirtänyt sopimuksen takaisin myyjäliikkeelle, joka on puolestaan perintätoimiston kautta hakenut sopimukseen perustuvaa vahingonkorvaussaamistaan Helsingin raastuvanoikeudessa. Vahingonkorvauksesta esitettyyn laskelmaan ei ole sisällytetty jäännösarvoa, vaikka sopimusehtojen mukaan niin menetellään. Ko. perintätoimiston lakimies on puhelimitse vahvistanut KA:n toimistolle, ettei jäännösarvoa ole muissakaan vastaavissa tapauksissa otettu mukaan.

Sen tueksi, että kysymyksessä on fiktiivinen eikä todellinen jäännösarvo, voidaan vielä mainita, että KA:n toimistossa käydyissä neuvotteluissa rahoitusyhtiöiden edustajat katsoivat rahoitusleasingjärjestelmän voivan olla kokonaiskustannuksiltaan kuluttajan kannalta osamaksukauppaa edullisempi rahoitustapa. Tässäkään yhteydessä ei väitetty, etteikö kuluttaja joutuisi maksamaan hyödykkeen koko hintaa luottokuluineen sopimuskauden aikana.

Hakemus kohdistuu sellaisiin rahoitusleasingsopimuksiin, joiden kestoaikana kuluttaja tosiasiallisesti maksaa hyödykkeen hinnan sekä luottokulut. Hakemus ei siten ulotu tilanteisiin, joissa rahoitusleasingsopimuksiin sisällytetty jäännösarvo on todellinen, ts. joissa kuluttaja ei joudu rahoittamaan sopimusta jäännösarvon osalta. Näissä tapauksissa on leasingsopimusten mukainen kokonaisasetelma kuluttajan kannalta edullisempi eikä omistusoikeuskaan siirtyne varsinaisen sopimuskauden jälkeen vastikkeetta tai vain nimellistä korvausta vastaan, koska rahoittaja-/myyjätaholla on todellista intressiä hyödykkeisiin.

Rahoitusyhtiö on siten niissäkin tapauksissa, joissa sopimuksiin on merkitty jäännösarvo, saanut täyden hinnan esineestä sekä luottokulunsa katetuksi varsinaisen vuokrakauden kuluessa. Esine on varsinaisena vuokrakautena toiminut reaalivakuutena, mikä on leasingissa samoin kuin osamaksukaupassa omistusoikeuden pidättämisen tarkoituksena.

Oikeudellinen tilanne saattaa omistusoikeuden tosiasiallisesta siirtymisestä huolimatta säilyä pitkään epäselvänä. Leasingsopimusehtojen 13 § velvoittaa tosin merkitsemään laitteeseen sopivalla tavalla, että se on vuokralleantajan omaisuutta. Tällaiset merkinnät voivat kuitenkin helposti hävitä laitetta useita vuosia käytettäessä. Tällöin laitetta ei voida erottaa vuokralleottajan muusta omaisuudesta. Koska irtaimen esineen hallinta luo omistusolettaman, tämä seikka voi aiheuttaa vaikeita tilanteita esim. perinnönjaossa ja ulosottotilanteissa.

Epäselvyys omistusoikeudesta aiheuttaa ongelmia myös muissa tilanteissa. Jos vuokralleottaja on esim. pitkän ajan laiminlyönyt varsinaisen vuokrakauden jälkeisten vuokrien maksamisen eikä rahoitusyhtiö ole siihen reagoinut, mieltää vuokralleottaja helposti itsensä esineen omistajaksi. Hän saattaa esimerkiksi myydä sen. Tällöin vuokralleottajan voidaan katsoa syyllistyneen rikokseen, koska hän on esineen myydessään salannut sen, että esineen varsinainen omistaja on rahoitusyhtiö.

Vallitseva epäselvä tilanne on myös kohtuuton tunnollisen vuokralleottajan kannalta: hän saattaa useiden vuosien ajan maksaa vuokraa esineestä, johon rahoitusyhtiöllä ei enää ole intressiä. Maksunsa laiminlyövään vuokralleottajaan ei sitä vastoin kohdistu haitallisia seuraamuksia.

Leasingvuokralleottajan ja osamaksuostajan asemat muistuttavat sekä varsinaisen sopimuskauden aikana että sen jälkeen jo sopimusehtojen nojalla monissa keskeisissä kohdissa toisiaan. Voidaan sanoa, että leasingvuokralleottaja on asemaltaan rinnastettavissa osamaksuostajaan, vaikkei hän vuokrakauden umpeuduttua saakkaan hyödykkeeseen muodollista omistusoikeutta.

STS-rahoitus Oy:n käytännöstä saadut tiedot osoittavat, että leasing myös tosiasiallisesti johtaa omistusoikeuden siirtymiseen. Kysymyksessä ei ole sattumanvarainen ilmiö, vaan johtuu kulutusleasingin kohteena olevien esineiden luonteesta.

Leasingvakioehtojen mukaan kysymys on kuitenkin määräaikaisesta vuokrasuhteesta, jossa kuluttaja on velvollinen palauttamaan hyödykkeen rahoitusyhtiölle sopimuksen päättyessä varsinaisen vuokrakauden jälkeenkin. Kirjalliset sopimusehdot ja tosiasiallinen tilanne ovat siten ristiriidassa keskenään. Näin ollen ehtojen todellisena tavoitteena näyttää olevan pyrkimys estää osamaksukauppalain säännösten ja luottoehtopäätöksen soveltaminen kuluttajaleasingissä.

Tämän vuoksi on katsottava kuluttajan kannalta kohtuuttomaksi, että rahoitusyhtiö sisällyttää kuluttajien kanssa tehtäviin sopimuksiin 1 ja 17 §:iin sisältyviä määräaikaisuutta ja hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta koskevia ehtoja tai niihin rinnastettavia ehtoja, jotka johtavat siihen, etteivät kuluttajan tosiasialliset oikeudet ja asema ilmene kirjallisesta sopimuksesta.

Leasingjärjestelmän ei ole osoitettu tuovan kuluttajalle erityisiä etuja osamaksukauppaan verrattuna. Kulutusleasingissä, kuten osamaksukaupassakin, kuluttaja maksaa varsinaisen sopimuskauden aikana esineen täyden hinnan luottokuluineen ja kantaa perinteisesti omistajan asemaan liitetyt riskit esineestä. Samoin varsinaisen vuokrakauden umpeuduttua on vuokralleottajan asema rinnastettavissa täyden omistusoikeuden saaneen osamaksuostajan asemaan jo sopimusehtojen nojalla. Koska leasingjärjestelmä lisäksi myös käytännössä johtaa omistusoikeuden siirtymiseen, ei sopimuksiin tulisi voida sisällyttää ehtoja, jotka poikkeavat kuluttajan vahingoksi osamaksukauppalain säännöksistä.

Leasingvakioehtoihin sisältyvät, 14 §:n sopimuksen purkua koskevat säännökset ja 15 §:n purkamisen seurauksia koskevat säännökset ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomat, koska ne ovat heidän kannaltaan ankarammat kuin osamaksukauppalakiin sisältyvät, sopimuksen purkua ja tilitystä koskevat säännökset.

Tämän vuoksi ei tule sallia STS-rahoitus Oy:n sisällyttävän kuluttajien kanssa tehtäviin sopimuksiin edellä kuvattuja tai niihin rinnastettavia ehtoja, jotka koskevat sopimuksen määräaikaisuutta, hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta, sopimuksen purkua ja purun seurauksia, koska sanotut ehdot eivät toisaalta vastaa tosiasiallista tilannetta ja toisaalta poikkeavat pakottavasta lainsäädännöstä kuluttajan vahingoksi.

Kuluttajansuojan tarvetta korostaa leasingjärjestelmän julkilausumattomana tavoitteena oleva pyrkimys kuluttajaa suojaavan pakottavan lainsäädännön kiertämiseen.

KA:n aloitteesta käytiin syksyllä 1984 ja keväällä 1985 neuvotteluja KA:n toimiston ja Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistyksen välillä. Neuvotteluissa pyrittiin selvittämään rahoitusleasingjärjestelmässä käytettäviä ehtoja ja järjestelmän soveltuvuutta kuluttajasuhteisiin. STS-rahoitus Oy oli neuvotteluissa edustettuna.

Viimeisessä eli 15.3.1985 pidetyssä neuvottelussa todettiin, että sopimuksen oikeudellinen luonne on selvitettävä markkinatuomioistuimessa. Samassa tilanteessa STS-rahoitus Oy:n edustaja ilmoitti rahoitusyhtiön toistaiseksi luopuneen rahoitusleasingsjärjestelmästä kuluttajasuhteissa kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan osalta.

KA lähetti markkinatuomioistuinhakemusluonnoksen STS-rahoitus Oy:n kommentoitavaksi 23.8.1985. STS-rahoitus Oy ei kommentoinut hakemusta määräaikaan mennessä.

STS-RAHOITUS OY:N VASTINE

Vastaaja on lopettanut hakemuksessa tarkoitettujen rahoitusleasingsopimusten tekemisen. Siten asiassa on päästy sovintoon KA:n kanssa eikä asian käsittelyyn markkinatuomioistuimessa ole aihetta.

KA:n hakemus koskee kuluttajien kanssa tehtäviä leasingsopimuksia, joiden kohteena ovat olleet pääasiassa viihdeelektroniikka ja kodinkoneet. Yhtiö ilmoitti 18.9.1985 KA:lle lähettämässään kirjeessä lopettavansa kokonaan viihde-elektroniikan, kodinkoneiden ja niihin verrattavien tuotteiden rahoitusleasingin kuluttaja-asemassa oleville henkilöille. Tällä hetkellä kuluttajien kanssa tehtävien leasingsopimusten kohteena ovat ainoastaan autot. Vastaaja on kokonaan lopettanut sellaisten leasingsopimusten tekemisen, joiden kestoaikana kuluttaja tosiasiallisesti maksaa hyödykkeen hinnan sekä luottokulut.

KA haluaa markkinatuomioistuimen käsittelevän asian myös niiltä osin, kuin STS-rahoitus Oy on ilmoittanut luopuvansa kiellon kohteeksi vaadittujen ehtojen käyttämisestä. Kuluttajan suojaksi säädetystä lainsäädännöstä saa käsityksen, että KA:n tulee ensisijaisesti pyrkiä sovintoratkaisuun elinkeinonharjoittajan kanssa ja mikäli tämä ei onnistu, voi tuomioistuin käsitellä asian. Tämä käy ilmi mm. kuluttaja-asiamiehestä annetun lain 6 §:stä. Myös laissa markkinatuomioistuimesta on määräys, että valmistelussa on erityisesti pyrittävä erottamaan riidanalaiset seikat niistä, joita asiassa on pidettävä riidattomina.

Markkinatuomioistuimen päätös voinee koskea vain tulevaa sopimuskäyttäytymistä. Asiaa ei tule käsitellä markkinatuomioistuimessa sellaisten ehtojen pohjalta, joita vastaaja ei enää käytä kuluttajasuhteissa. Siltä varalta, että asia kuitenkin käsitellään markkinatuomioistuimessa, on vastaaja antanut vastineen KA:n hakemukseen seuraavilta osin.

Hakemuksessa on väitetty jäännösarvon olevan fiktiivinen käsite, vaikka sopimukseen on jäännösarvoksi merkitty 15 20 %. Laskelma, jolla jäännösarvon fiktiivisyyttä perustellaan, ei vastaa todellisuutta. Jäännösarvo sisältyy todellisuudessa sopimuksen purkutilanteessa tehtävään vahingonkorvauslaskelmaan. Laskettaessa autoleasingin rahoituskuluja lähtökohtana on auton käteishinta. Esim. 70 000 mk hintaisen auton kolmen vuoden sopimuksessa 20 %:n jäännösarvolla rahoituskulut muodostuvat seuraavasti:

Kk-erä 2 194 x 36,- = 78 984,

Jäännösarvo, joka maksetaan takaisin 3 vuoden kuluttua on 14 000,-. Edellä olevat summat ovat yhteensä 92 984 markkaa. Tämä on sopimuksen mukaan rahoittajalle tuleva määrä.

Auton myyntihinta on 70 000,- ja rahoituskulut 22 984,-.

Tässä esimerkissä rahoituskulut kolmen vuoden ajalta olivat 32,8 % auton myyntihinnasta. Mikäli jäännösarvoa ei otettaisi huomioon olisi rahoitusyhtiön sopimuksesta saama tuotto huomattavasti pienempi.

Auton rahoitusleasingsopimuksessa leasingilleottaja saa auton käyttöönsä sopimuskaudeksi. Sopimuskautena hän ei maksa auton hintaa kaikkine rahoituskuluineen, vaan jäännösarvolla on rahoittajan kannalta tärkeä funktio, minkä myös em. esimerkki osoittaa.

Kun rahoitusleasingsopimus on sanottu irti leasingilleottajan maksuhäiriön vuoksi, on jäännösarvo ja jäljellä olevat erääntymättömät vuokrat diskontattu vähintään sopimuksen mukaisesti 14 %:n, mutta esim. KA:n hakemuksessa mainitussa tapauksessa 21 %:n mukaisesti irtisanomishetkeen. Jäännösarvo sisältyy takaisinostohintaan.

KA:n hakemuksessa fiktiivisen jäännösarvoajattelun tueksi on myös esitetty rahoitusyhtiön edustajan toteamus, että leasingjärjestelmä voi olla kokonaiskustannuksiltaan osamaksukauppaa edullisempi rahoitustapa. Käydyissä neuvotteluissa käsiteltiin vain viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden leasingsopimuksia.

Autojen rahoitusleasingissä rahoittaja ostaa auton ja on siis sen omistaja. Tässä rahoitusmuodossa auto on omistuksen kautta vakuutena, kuten osamaksukaupassa omistuksenpidätysehdon muodossa. Ratkaisevin ero osamaksukaupan ja rahoitusleasingin välillä on se, että osamaksukaupassa ostajasta tulee auton omistaja, mutta rahoitusleasingissä "leasaajasta" ei tule omistajaa. Sopimuksen tarkoituksena on se, että leasingilleottaja saa auton käyttöönsä.

Sopimuksessa on selvät ehdot sopimuskauden lopussa tehtävästä selvityksestä. Niiden mukaan asiakas palauttaa auton autoliikkeelle, joka arvioi auton sen hetkisen hinnan. Mikäli palautetun ajoneuvon autokaupan määrittämä arvo on pienempi kuin sovittu jäännösarvo, on asiakkaan maksettava rahoitusyhtiölle erotus. Mikäli taas auton käypä hinta on suurempi kuin jäännösarvo, palautetaan erotus asiakkaalle. Harkittaessa autojen rahoitusleasingsopimusten kohtuullisuutta kuluttajan kannalta, on otettava huomioon myös sopimuskauden lopussa tehtävä selvitys.

Otetaan esimerkiksi aikaisemmin esillä ollut sopimus, jolla hankitaan 70 000 markkaa maksava auto käyttöön kolmeksi vuodeksi. Tällöin leasingilleottajan kuukausimaksut kolmen vuoden ajalta ovat yhteensä 78 984 markkaa jäännösarvon ollessa 14 000 markkaa. Auton myyntihinta kolmen vuoden kuluttua autoliikkeen antaman tiedon mukaan on noin 40 000 markkaa, jos auton käyttö on ollut normaalia. Tällöin leasingilleottajalle palautetaan 26 000 markkaa, joten kolmen vuoden leasingmaksuksi tulee yhteensä 52 984 markkaa ja kuukausimaksuksi 1 472 markkaa. Asiakas saa käyttöönsä 70 000 markkaa maksavan auton kolmeksi vuodeksi rahoituskulujen ollessa 1 472 markkaa kuukaudessa.

Silloin kun vastaaja tekee autoa koskevan kulutusleasingsopimuksen, se edellyttää, että kuluttaja-asemassa oleva henkilö tarvitsee autoa työssään. Tällöin hän saa peitetyksi autokulujaan joko siten, että hän saa työnantajalta korvauksia auton käytöstä tai siten, että hän voi tehdä verotuksessa matkakuluvähennyksen oman auton käytön mukaan. Ei voi olla tarkoituksenmukaista kieltää näissä tapauksissa leasingvaihtoehtoa kuluttaja-asemassa olevalta henkilöltä. Yksityisen toiminimen muodossa elinkeinoaan harjoittavan henkilön asema ei välttämättä ole kovinkaan paljon erilainen kuin kuluttaja-asemassa olevan kauppamatkustajan. Olisi nurinkurista, että autoleasing olisi mahdollista toiminimellä toimivalle, mutta ei kauppamatkustajalle.

Aina ei kuluttajan kannalta ole tärkeää se, että hän omistaa, tai että hänestä tulee käytössään olevan kestokulutushyödykkeen omistaja. Kuluttaja-asemassa oleva henkilö voi haluta käyttöönsä taloudellisiin olosuhteisiinsa nähden suurempaa kokoluokkaa olevan tai muuten kalliimman ja ajo-ominaisuuksiltaan paremman ja hyväkuntoisen auton sen vuoksi, että hän joutuu työssään käyttämään paljon autoa. Esimerkiksi autoa 50 000 km vuodessa ajavan henkilön fyysinen suorituskyky joutuu kovemmalle, jos hän joutuu ajamaan pienellä tai huonokuntoisella ajoneuvolla. Asia on myös turvallisuustekijä. Tällaisessa tapauksessa leasing on varteenotettava vaihtoehto.

Hakemuksessa on päästy tulokseen, että sopimuksen määräaikaisuutta ja hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta koskevat ehdot ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia sen vuoksi, etteivät kuluttajien tosiasialliset oikeudet ja asema ilmene kirjallisesta sopimuksesta.

Tähän tulokseen on päädytty ottamalla huomioon varsinaisen sopimuksen lisäksi myyjäliikkeen harjoittama mainonta ja muu informaatio kuluttajille. Mikäli mainontaa voidaan pitää harhaanjohtavana, voi KA ryhtyä toimenpiteisiin mainonnan oikaisemiseksi. Rahoitusyhtiö ei ole velvollinen puuttumaan muiden elinkeinonharjoittajien mainontaan ja vielä vähemmän on vastuussa siitä.

Sopimuksen määräaikaisuutta ja palauttamisvelvollisuutta koskevat ehdot ovat leasingsopimuksen oleellinen osa. Ilman niitä leasingsopimus ei ole se, miksi se on tarkoitettu. Leasingtoiminnalla on selkeäksi vakiintuneet toimintaperiaatteet ja sopimusten sisältö on vakiintunut käytännössä parinkymmenen vuoden aikana.

Leasingsopimuksen tarkoituksena on, että leasingilleottaja saa käyttöönsä hyödykkeen tietyksi sopimusajaksi ja tämän jälkeen se palautetaan, joten ehdot kuluttajien kanssa tehtävien leasingsopimusten kohdalla vastaavat täysin todellisuutta. Ei voida ajatella, että kuluttajalle jäisi epäselväksi, että kyseessä on leasing, kun hän tekee leasingsopimuksen. Kuluttaja-asemassa olevan henkilön päätöksentekokykyä ei voida asettaa kyseenalaiseksi, jos hänellä on asiallista tietoa päätettävänään olevasta asiasta. Kuluttajan asemaa ei paranneta sillä, että häneltä vähennetään vaihtoehtoja ja rajoitetaan hänen valintamahdollisuuksiaan silloin, kun hän hankkii käyttöönsä kestokulutushyödykkeitä. Monessa tapauksessa leasing on sopiva ja taloudellinen vaihtoehto.

Haasteessa väitetyt kuluttajaleasingin omistusoikeudelliset epäselvyydet eivät tule esille ainakaan autoleasingissä. Autot rekisteröidään, joten omistussuhteet käyvät ilmi myös rekisteristä. Hakemuksessa väitetyt omistusoikeuden epäselvyydestä syntyvät vaikeudet esim. perinnönjaossa ja ulosottotilanteessa sopimuskauden jälkeen eivät ole todellisia.

Leasingsopimus on oma sopimustyyppinsä, jolla on omat selkeät tarkoituksensa. Tämän sopimuksen luokitteleminen jonkin aikaisemman sopimustyypin, kuten irtaimen vuokran tai kaupan alle ei ole mahdollista. Esimerkiksi irtaimen vuokrasta on lainsäädäntö peräisin jo 1700-luvulta, joten sen pohjalta vanhemmassa oikeuskäytännössä muodostuneet normit eivät välttämättä sellaisenaan sovellu 1980-luvun sopimuksiin.

Rahoitusleasingsopimus on nykyajan käytännön tarpeiden mukaan tuoma sopimus, joka on kehitetty sopimusvapauden periaatteen mukaisesti. Sopimusvapautta rajoittaa kuluttajan suojaksi laadittu lainsäädäntö. Se suojaa sellaista sopimuspuolta, jonka tarkoitus on sopimuksin hankkia kulutushyödykkeitä henkilökohtaista käyttöään varten tai yksityisessä taloudessa käytettäväksi. Tällöin tietenkin kuluttajansuojan toteutumista valvovan viranomaisen tehtävä on tutkia, ovatko leasingsopimuksen ehdot sellaiset, että sopimus on kuluttajan kannalta kohtuullinen. Sen sijaan ei edellä mainitun viranomaisen toimivaltaan kuulune sopimusten luokittelu jonkin sopimustyypin alle, sen arvioiminen onko kysymyksessä leasing- vai osamaksukauppa tai mitä välineitä käytetään eli saadaanko myydä osamaksulla, tililuotolla, leasingillä jne.

Mikäli leasingsopimuksen vakioehtojen sopimuksen määräaikaisuutta ja palauttamisvelvollisuutta koskevien ehtojen käyttäminen kiellettäisiin kuluttajien kanssa tehtävistä leasingsopimuksista, merkitsisi se asiallisesti kulutusleasingin kieltämistä. Mikäli tämä toiminta haluttaisiin kieltää se voi tapahtua vain lainsäädännön kautta. Puuttuminen tällaisiin asioihin edellyttää lainsäädäntöä, kuten kuluttajansuojalakiin esitettävät muutokset osoittavat (HE 88/1985). Siinä kielletään selkeästi ja yksiselitteisesti esim. vekselin käyttö kulutustavaroiden maksuvälineenä ja tratan käyttö kulutusluoton perinnässä.

Osamaksukauppalain rikkomis- tai kiertämistapaukset ovat taas normaalissa tuomioistuinmenettelyssä ratkaistavia kysymyksiä. Markkinatuomioistuin ei voine arvioida sopimusten oikeudellista luonnetta.

Autoleasingissä ei ole kysymys osamaksukaupan kiertämisestä, vaan vaihtoehdosta, jolla kuluttaja voi hankkia käyttöönsä auton. Sama koskee myös muutakin leasingtoimintaa.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISUN PERUSTELUT

Markkinatuomioistuin on ensin tutkinut STS-rahoitus Oy:n väitteen siitä, että KA:n hakemuksen käsittelyyn markkinatuomioistuimessa ei ole aihetta, koska hakemuksessa tarkoitettujen rahoitussopimusten käyttö on lopetettu.

Hallituksen esityksessä Eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännöksi (HE 8/1977) lausuttiin 2 luvun 7 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa: "Kieltoa on säännöksen mukaan tehostettava uhkasakolla, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Esimerkkinä tilanteesta, jossa uhkasakon asettaminen ei ehkä ole tarpeen, voidaan mainita se, että elinkeinonharjoittaja on ennalta ilmoittanut suostuvansa kuluttaja-asiamiehen vaatimuksiin, mutta kuluttaja-asiamies pitää ennakkoratkaisun saamista tärkeänä ja vie tästä syystä asian markkinatuomioistuimeen." Markkinatuomioistuin on mm. ratkaisussaan 1984:5 antanut uhkasakolla tehostamattoman markkinointikiellon, vaikka vastaajana ollut elinkeinonharjoittaja oli jo ennen kieltohakemuksen tekemistä ilmoittanut vapaaehtoisesti KA:lle luopuvansa kieltovaatimuksen kohteena olleesta markkinoinnistaan.

Edellä mainituilla perusteilla markkinatuomioistuin katsoo, että elinkeinonharjoittajan luopuminen tietystä menettelystä ei estä tutkimasta KSL:ssä tarkoitetun aiemmin käytetyn menettelyn lainmukaisuutta, vaikka elinkeinonharjoittaja hyväksyisi KA:n kannan. Sen vuoksi markkinatuomioistuin hylkää STS-rahoitus Oy:n väitteen siitä, että KA:n vaatimusta ei voitaisi käsitellä markkinatuomioistuimessa.

STS-rahoitus Oy on syyskuuhun 1985 saakka rahoittanut eräiden kulutushyödykkeiden mm. viihde-elektroniikkalaitteiden, kodinkoneiden ja autojen markkinointia kuluttajille ns. epäsuoralla rahoitusleasingillä.

Epäsuorassa rahoitusleasingissä hyödykkeiden markkinoinnin kuluttajille suorittaa kulutushyödykkeitä myyvä liike, ja kuluttaja neuvottelee hyödykkeen hankkimisesta sen kanssa. Neuvottelussa täytetään vuokrasopimukseksi nimetty vakiosopimuslomake, jonka kuluttaja allekirjoittaa. Liike toimittaa sopimuksen STS-rahoitus Oy:n hyväksyttäväksi. Hyväksymisen jälkeen rahoitusyhtiö tekee liikkeen kanssa sopimuksen, jolla se ostaa liikkeen tekemän ja kuluttajan vuokralleottajana hyväksymän tarjouksen perusteella sopimuksessa tarkoitetun kulutushyödykkeen ja antaa sen vuokralle kuluttajalle. Rahoitusyhtiö palauttaa vuokrasopimuksen kap

paleen kuluttajalle ja suorittaa liikkeelle hyödykkeen hinnan.

STS-rahoitus Oy:n rahoittamien hakemuksessa tarkoitetulla leasingsopimuksella luovutettavien hyödykkeiden kuluttajamarkkinoinnissa on käytetty mm. ilmaisuja "MYYMME RAJOITETUN ERÄN TELEVISIOITA, VIDEOITA, STEREOITA" ilman mitään mainintaa siitä, että kysymyksessä on rahoitusleasing.

Kulutushyödykkeen hankkimiseen liittyvät suulliset neuvottelut käydään liikkeen ja kuluttajan välillä. Liikkeet ovat antaneet kirjallisia todistuksia siitä, että kuluttajalla on oikeus lunastaa hyödyke sopimuskauden loputtua tai kokonaisvuokran tultua loppuun suoritetuksi. KA:n esittämissä videonauhureita ja televisioita koskevissa STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välisissä vuokrasopimuksissa on sarakkeessa "jäännöserä" tai "jäännösarvo" merkintä 0 %.

Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokravastike on mitoitettu käyttökorvaukseksi. STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välisessä vuokrasopimuksessa kuluttaja suorittaa rahoitusyhtiölle hyödykkeen hinnan sekä rahoituskustannukset. Tämä ei ole tyypillistä vuokrasopimukselle.

Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokralleantaja kantaa vastuun vuokratun hyödykkeen tapaturmaisesta vahingoittumisesta tai tuhoutumisesta. Vuokralleantaja on vastuussa myös siitä, että hyödyke pysyy vuokra-ajan käyttökuntoisena luonnollisesta kulumisesta riippumatta. Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokralleantajan velvollisuuksiin kuuluu myös vuokralleottajan huolenpitovelvollisuuksista riippumattomien vikojen ja puutteiden korjaaminen. Kaikissa mainituissa suhteissa STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välinen vuokrasopimus asettaa vastuun kuluttajalle. Tässä sopimuksessa kuluttajalle on asetettu laajempi tutkimisvelvollisuus kuin irtaimen vuokrassa. Kuluttajan on vaikea arvioida sopimuksen mainittujen ehtojen oikeudellista merkitystä.

Edellä mainituilla perusteilla markkinatuomioistuin katsoo, että kuluttajalla on markkinoinnin, oman maksusuorituksensa ja sopimusehtojen perusteella oikeus olettaa, että vuokratun hyödykkeen omistusoikeus sopimuskauden päättyessä kuuluu hänelle. Sen vuoksi hakemuksessa tarkoitettua STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välistä vuokrasopimusta on arvioitava irtaimen kauppaa koskevien oikeudellisten sääntöjen pohjalta. Siten ehdot, jotka viittaavat määräaikaiseen vuokrasopimukseen tai velvoittavat kuluttajan palauttamaan hyödykkeen sopimuskauden päättyessä ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Leasingsopimuksen 1 ja 17 § kuuluvat seuraavasti:

"Varsinainen vuokrakausi on kohdan 8 mukaan määräytyvä aika laskettuna kohdassa 16 mainitusta ensimmäisen vuokran eräpäivästä.

Vuokrasopimus jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen vuoden kerrallaan mikäli vuokralleottaja ei ole ilmoittanut vuokralleantajalle yhtä (1) kuukautta ennen vuokrakauden päättymistä

ettei hän halua jatkaa sopimusta." (1 §)

"Sopimuksen päätyttyä vuokralleottaja on velvollinen omalla kustannuksellaan toimittamaan laitteen myyjän varastoon tai enintään vastaavan matkan. Vuokralleottaja on velvollinen laitetta palauttaessaan luovuttamaan sen käyttöajan huomioonottaen normaalissa kunnossa.

Mikäli vuokralleottaja laiminlyö laitteen palauttamisvelvollisuuden tai laite ei palautettaessa ole sen käyttöajan huomioonottaen normaalissa kunnossa, vuokralleantaja on oikeutettu itse noutamaan laitteen ja/tai saattamaan sen edellä mainittuun kuntoon vuokralleottajan kustannuksella." (17 §)

Mainitut sopimusehdot tarkoittavat sitä, että sopimus on määräaikainen ja että kuluttaja on velvollinen sopimuksen päättyessä palauttamaan hyödykkeen. Sopimusehdot ovat siten edellä olevan mukaisesti kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Hakemuksen mukaisen rahoitusleasingsopimuksen ja irtaimen kaupassa käytettävän osamaksukauppasopimuksen välillä on useita yhtäläisyyksiä.

Kummassakin sopimustyypissä kuluttaja suorittaa erissä hyödykkeen hinnan lisättynä rahoituskustannuksilla. Molemmissa omistusoikeus pysyy sopimuskauden liikkeellä tai rahoitusyhtiöllä ja sopimus koskee yksilöityä esinettä, jonka hinta maksetaan useammassa kuin yhdessä erässä. Riski esimerkiksi tapaturman aiheuttamasta vahingosta kuuluu osamaksuostajalle ja vuokralleottajalle.

Mainittujen yhtäläisyyksien johdosta hakemuksessa tarkoitettu STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välinen vuokrasopimus rinnastuu osamaksukaupasta annetussa laissa tarkoitettuun sopimustyyppiin. Osamaksukauppalain säännökset ovat pakottavaa lainsäädäntöä ja osamaksukauppasopimuksen ehto, jolla ostaja on luopunut lain mukaisista oikeuksistaan, on mitätön. Markkinatuomioistuin katsoo, että hakemuksessa tarkoitetun leasingsopimuksen ehdot, jotka rajoittavat vuokralleottajan oikeudet suppeammiksi kuin osamaksukauppalain sääntelemät vastaavat ehdot, ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Hakemuksessa tarkoitettuun leasingsopimuksen 14 §:n a-kohtaan on sisällytetty seuraava maksuviivästystä koskeva sopimusehto:

"Vuokralleantaja on oikeutettu purkamaan sopimuksen välittömästi, ja ottamaan laitteen haltuunsa, mikäli

a) vuokranmaksu viivästyy enemmän kuin kaksikymmentä (20) päivää,

----."

Osamaksukauppalain maksuviivästystä koskeva 2 § kuuluu:

"Milloin ostaja on laiminlyönyt maksuvelvollisuutensa, älköön myyjällä sen johdosta olko oikeutta ottaa esinettä takaisin tai vaatia maksuerää, joka muuten ei ole erääntynyt, taikka saattaa voimaan muuta sopimuksessa määrättyä erityistä seuraamusta, ellei maksamatta jätetty määrä ole ollut suorittamatta vähintään neljätoista päivää erääntymispäivästä lukien ja edelleen ole maksamatta sekä tämä määrä ole vähintään kymmenesosa tai, jos siihen sisältyy kaksi tai useampia maksueriä, vähintään kahdeskymmenesosa osamaksuhinnasta tahi käsitä myyjän koko jäännössaatavaa.

Myyjällä ei ole 1 momentissa mainitun määräajan päättymisestä huolimatta oikeutta siinä tarkoitetun seuraamuksen voimaan saattamiseen, mikäli sitä olisi pidettävä kohtuuttomana sen vuoksi, että suorituksen viivästyminen on johtunut maksuvaikeuksista, joihin ostaja sairauden, työttömyyden tai muun erityisen seikan vuoksi pääasiallisesti omatta syyttään on joutunut ja ostaja, ennen kuin esine otetaan takaisin, suorittaa maksamatta jätetyn määrän korkoineen ja korvaa viivästyksestä aiheutuneet kulut."

Po. sopimusehdon mukaan rahoitusyhtiöllä on kuluttajan maksun viivästyksen perusteella osamaksukauppalakiin verrattuna laajempi oikeus purkaa sopimus. Markkinatuomioistuin katsoo, että tällainen leasingsopimuksen ehto on kuluttajien kannalta kohtuuton.

Hakemuksessa tarkoitetun leasingsopimuksen vahingonkorvausta koskeva 15 § kuuluu seuraavasti:

"Mikäli vuokrasopimus purkautuu edellä 14 §:ssä mainittujen syiden johdosta, vuokralleottaja on velvollinen suorittamaan vuokralleantajalle jo erääntyneiden ja maksamattomien vuokrien lisäksi

- vuokrauksen kohteena olevan laitteen takaisinottamisesta, laitteen myymisestä tai uudelleen vuokraamisesta aiheutuvat kustannukset sekä muut sopimuksen purkautumisesta aiheutuvat kustannukset,

- vuokrauksen kohteena olevasta laitteesta tai sen käyttämisestä johtuvat maksut tai muut velvoitteet, joista vuokralleottaja lain tai vuokrasopimuksen mukaan on vastuussa ja jotka vuokralleantaja laitteen omistajana tai muuten vuokrasopimuksen purkauduttua joutuu maksamaan, sekä

- vahingonkorvauksena määrän, joka lasketaan siten, että vuokrasopimuksen purkautumishetkellä jäljellä olevien varsinaisen vuokrakauden erääntymättömien vuokrien sekä kohdassa 20 mainitun jäännösarvon nykyarvon summasta vähennetään myyntihinta, jonka vuokralleantaja saa laitteesta myydessään sen tai vuokrien nykyarvo, jonka vuokralleantaja saa vuokrattuaan laitteen uudelleen. Nykyarvot lasketaan 14 %:n vuotuisen korkokannan mukaan."

Osamaksukauppalain sopimuksen purkautumistilannetta sääntelevän 3 §:n 1 ja 2 momentti kuuluvat:

"Kun myyjä tahtoo ottaa esineen takaisin, on hänen ja ostajan välillä toimitettavassa tilityksessä ostajan hyväksi luettava esineen arvo sitä takaisin otettaessa. Arvo määrätään sen mukaan, mitä myyjälle voidaan olettaa jäävän toimittaessaan esineen tarkoituksenmukaisella tavalla myydyksi, ja on arvioimisessa kiinnitettävä huomiota esineen arvoa myyjän kädessä enentäviin seikkoihin, kuten siihen, että hän voi liikkeessään uudelleen myydä esineen pantuaan sen, jos se on vahingoittunut, jälleen kuntoon.

Myyjän hyväksi on tilityksessä luettava:

1) suorittamattomat maksuerät, jotka sopimuksen mukaan ovat erääntyneinä esinettä takaisin ostettaessa;

2) niin suuri osa muista suorittamatta olevista maksueristä, kuin käteishinta on osamaksuhinnasta;

3) korko samoin kuin hyvitys vakuutusmaksusta, jotka myyjä voi vaatia ja jotka eivät sisälly osamaksuhintaan;

4) kustannukset, jotka myyjälle aiheutuvat esineen takaisin ottamisesta; sekä

5) milloin ostajan oikeus esineeseen on riippuvainen siitä, että hän maksaa myyjälle korvauksen esineen korjaamisesta tai muusta sitä koskevasta toimenpiteestä, sellaista korvausta koskeva saaminen."

Po. leasingsopimuksen purkautuessa ei suoriteta tilitystä, jossa kuluttajan hyväksi luettaisiin esineen arvo sitä takaisinotettaessa. Osamaksukauppalain mukaan ei myyjän hyväksi takaisinottotilanteessa lueta laitteen myymisestä tai vuokraamisesta aiheutuvia kustannuksia eikä muita sopimuksen purkamisesta aiheutuvia kustannuksia. Sanotun lain mukaan ei myyjän hyväksi myöskään lueta muita velvoitteita kuin hyvitys vakuutusmaksusta. Edelleen leasingsopimuksen vahingonkorvausvelvollisuutta koskeva ehto asettaa kuluttajalle osamaksukauppalain mukaista laajemman vahingonkorvausvelvollisuuden ja on epäselvä ja tulkinnanvarainen. Markkinatuomioistuin katsoo, että leasingsopimuksen po. sopimusehto on kuluttajien kannalta kohtuuton.

KA on luopunut vaatimuksesta kiellon tehostamiseksi uhkasakolla. STS-rahoitus Oy on luopunut muiden kuin autojen osalta käyttämästä hakemuksessa tarkoitettuja sopimusehtoja. Sen vuoksi kiellon tehosteeksi ei ole tarpeen asettaa uhkasakkoa.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Markkinatuomioistuin harkitsee oikeaksi KSL 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla kieltää STS-rahoitus Oy:tä soveltamasta kuluttajien kanssa tehtävissä kestokulutustavaroita koskevissa luovutussopimuksissa, joissa tavaran omistusoikeus pysyy rahoitusyhtiöllä ja kuluttaja sitoutuu useammassa kuin yhdessä erässä maksamaan tavaran hinnan luottokuluineen sopimuskautena, joka on lyhyempi kuin ko. tavaran arvioitavissa oleva käyttöikä, sopimusehtoja, joiden mukaan

a) sopimus on määräaikainen vuokrasopimus ja jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen, mikäli vuokralleottaja ei irtisano sitä määräajassa, b) vuokralleottajan velvollisuutena on sopimuksen päätyttyä palauttaa laite, c) vuokralleantajalla on kuluttajan maksuviivästyksen perusteella laajempi oikeus purkaa sopimus kuin myyjällä osamaksukaupassa, d) vuokralleottajan vahingonkorvausvelvollisuus sopimuksen purkautuessa on laajempi kuin ostajalla osamaksukaupassa.

Kieltoja on noudatettava heti.

Vaatimukset hylätään enemmälti.

Läsnä: Huttunen, puheenjohtaja, Valkonen, varapuheenjohtaja, Wilhelmsson, Maijala, Mustonen, Mäkinen, Ollikainen, Pallari ja Tammilehto.

---

[SV]

KO mot STS-finans Ab (finansieringsbolaget). Den konsument, som enligt avtalsvillkoren i ett s.k. leasingavtal till finansieringsbolaget erlade kontantpriset och kreditkostnaderna för en viss nyttighet i rater, hade på grundvalen av marknadsföringen av s.k. indirekt finansieringsleasing, sina egna betalningar och avtalsvillkoren rätt att anta, att äganderätten till den hyrda nyttigheten tillföll honom vid avtalsperiodens slut. Därför borde dessa hyresavtal bedömas utgående från de rättsregler som gäller vid köp av lösöre. Därigenom var de villkor, som hänvisade till ett hyresavtal för viss tid eller som ålade konsumenten att returnera nyttigheten efter avtalsperiodens slut oskäliga för konsumenten.

De här nämnda hyresavtalen bör på grund av de många likheterna jämställas med den avtalstyp som avses i lagen om avbetalningsköp. De villkor i leasingavtalet som gäller konsumentens betalningsdröjsmål och skadeståndsskyldighet och som begränsar hyrestagarens rättigheter mer än motsvarande villkor enligt lagen om avbetalningsköp, är oskäliga för konsumenten.

KSL_3_kap._1_§ och KSL_3_kap._2_§

KONSUMETOMBUDSMANNENS YRKANDE

KO har med stöd av 3 kap. 1 och 2 § konsumentskyddslagen (KSL) yrkat, att STSfinans Ab (finansieringsbolaget) måtte förbjudas att i avtal med konsumenter om överlåtelse av kapitalvaror tillämpa de som paragraf 1, 14, 15 och 17 numrerade villkor för vilka närmare redogörs nedan eller med dem jämförbara villkor, då äganderätten till varan kvarstår hos finansieringsbolaget och konsumenten förbinder sig att i mer än en rat betala varans pris jämte kreditkostnader under en avtalsperiod som är kortare än den beräknade användningstiden för varan i fråga.

KO har avstått från sitt yrkande att förbudet måtte förstärkas med vite.

Enligt 1 § är avtalet tidsbundet och enligt 17 § är konsumenten skyldig att återställa nyttigheten till finansieringsbolaget efter det avtalet upphört. Enligt 14 § har finansieringsbolaget en större rätt att häva avtalet än säljaren vid avbetalningsköp och enligt 15 § har konsumenten större skadeståndsskyldighet om avtalet hävs än köparen vid avbetalningsköp.

Det svarande finansieringsbolaget har med konsumenterna ingått sådana avtal som beskrivits ovan på en blankett med standardvillkor, där standardvillkoren godkänts av Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistys. Blanketten har tagits i bruk våren 1985.

De ovan nämnda villkoren nr 1 och 17 i avtalet definierar avtalet som ett tidsbundet hyresavtal. De har följande lydelse:

1 § "Den egentliga hyresperioden är den tid som bestäms enligt punkt 8, räknad från den i punkt 16 nämnda förfallodagen för den första hyran.

Hyresavtalet förlängs efter den egentliga hyresperioden ett år i sänder, om inte hyrestagaren en (1) månad före hyresperiodens utgång har meddelat hyresgivaren att han inte önskar förlänga avtalet."

Under punkt 8 antecknas antalet hyresrater och intervallen mellan förfallodagarna, under punkt 16 antecknas förfallodagen för den första hyran.

17 § "Då avtalet upphört är hyrestagaren skyldig att på egen bekostnad leverera anläggningen till säljarens lager, eller högst motsvarande sträcka. Hyrestagaren är skyldig att då han återställer varan överlåta den i normalt skick med beaktande av användningstiden.

Om hyrestagaren underlåter sin skyldighet att återställa anläggningen eller om anläggningen vid återställandet inte är i normalt skick med beaktande av användningstiden, har hyresgivaren rätt att själv avhänta anläggningen och/eller återställa den i ovan nämnt skick på hyrestagarens bekostnad."

Villkoren 14 och 15 gäller hyresgivarens rätt att häva avtal och följderna härav. Dessa punkter har följande lydelse:

14 § "Hyresgivaren har rätt att häva avtalet omedelbart och att omhänderta anläggning, om a) hyran försenas med mer än tjugo (20) dagar, b) hyrestagaren inte sköter anläggningen enligt avtalet, c) hyrestagaren förbjuder hyresgivaren eller hans företrädare att kontrollera anläggningen, d) hyrestagaren träder i likvidation eller försätts i konkurs eller använder anläggningen för olagligt ändamål eller e) hyrestagaren på annat sätt väsentligt bryter mot bestämmelserna i detta avtal."

Hyresgivaren ställer alltså ett visst specificerat föremål till hyrestagarens förfogande för en viss minimitid. Enligt avtalet förbinder sig hyrestagaren å sin sida att betala ett vederlag vars belopp är så beräknat att priset på den ifrågavarande nyttigheten blir helt betalt inom denna minimihyrestid. Härtill får hyresgivaren ränta på det kapital han placerat i föremålet samt ersättning för sina administrativa kostnader (i ansökan "kreditkostnader").

Det är här frågan om ett s.k. system med finansieringsleasing. Fenomenet är relativt nytt i Finland. De första finansieringsbolagen som sysslade med leasing grundades i Finland år 1965. Verksamheten omfattade till en början endast finansiering av investeringar och avtalsparterna var näringsidkare. Då leasingverksamheten utvidgades till bilar blev också enskilda konsumenter hyrestagare. Betydelsen av finansieringsleasing för konsumenterna har ytterligare betonats i och med att också andra kapitalvaror som används i hushållen på 1980-talet har blivit föremål för leasingverksamheten; närmast är det frågan om hushållsmaskiner och nöjeselektronikanläggningar.

Statistikcentralen har färdigställt en utredning om konsumentkrediter. Denna utredning ger vid handen att det i slutet av år 1984 hade ingåtts ca 2 500 avtal om finansieringsleasing av konsumtionsvaror.

Parallellt med systemet med finansieringsleasing har det utvecklats en s.k. bruksleasing. Denna kännetecknas av hyresperioder som är kortare än vid finansieringsleasing, så att priset på det hyrda föremålet inte i sin helhet blir betalat under en avtalsperiod. Därtill ingår i leasinghyran en ersättning för service o.a. tjänster, för vilka hyresgivaren enligt avtalet svarar.

I KO:s ansökan avses med ordet "leasing" enbart finansieringsleasing, och inte bruksleasing.

Konsumenten kan alternativt till att leasa konsumtionsvaror hyra lösöre för lång tid på traditionellt sätt eller köpa dem på avbetalning. Ett leasingavtal kan på grundvalen av sin ordalydelse närmast jämställas med traditionell hyrning av lösöre. I många centrala avseenden avviker dock leasingsystemet från förhyrning av lösöre och har mera karaktären av avbetalningsköp. Vid leasing, som vid avbetalningsköp, gäller avtalet ett specificerat föremål, vars pris erläggs i mer än en rat och överlåtaren förbehåller sig äganderätten till föremålet i frågan under avtalsperioden.

3 kap. 1 § KSL förbjuder näringsidkare att vid utbud av konsumtionsnyttigheter använda avtalsvillkor som med beaktande av priset för konsumtionsnyttighet och övriga på saken verkande omständigheter bör anses som oskäligt mot konsumenterna. I regeringens proposition med förslag till konsumentskyddslagstiftning (reg.prop. nr 8/1977 rd.) konstateras, att "även ett sådant avtalsvillkor, som strider mot ett i annan lagstiftning än konsumenskyddslagstiftningen ingående tvingande stadgande eller som syftar till att kringgå ett sådant stadgande, bör anses oskäligt" (s. 36).

En på avtalets ordalydelse baserad formell tolkning är därför inte tillräcklig då avtalets karaktär bedöms. Man måste även beakta lagen om avbetalningsköp och särskilt lagens stadgande om dolt avbetalningsköp. Stadgandet i 1 § 2 mom. lagen om avbetalningsköp har följande lydelse:

"Såframt med avtalet åsyftas, att den, som fått godset till sig utgivet, skall bliva ägare därav, skola stadgandena i denna lag äga tillämpning, ändå att avtalet betecknas såsom hyres- eller annat sådant avtal eller betalningen såsom vederlag för godsets bruk och nyttjande."

Leasingavtalens juridiska karaktär måste alltså bedömas med beaktande av såväl avtalsparternas avsikt då avtalen ingicks som parternas ställning under och efter avtalsförhållandet.

Under den egentliga hyresperioden är leasingtagarens ställning i många avseenden identisk med avbetalningsköparens. De viktigaste gemensamma elementen är rätten att använda föremålet under avtalsperioden och skyldigheten att betala nyttighetens hela pris jämte kreditkostnader under avtalsperioden. Dessutom bär leasingtagaren, på samma sätt som avbetalningsköparen, av hävd de risker som är förknippade med ägarens ställning. Sålunda är det konsumenten som bär risken för att produkten skadas genom en olyckshändelse eller försämras. Dessutom är konsumenten skyldig att hålla produkten i skick.

I alla dessa avseenden avviker leasingtagarens ställning från tradiotionell hyrning av lösöre till leasingtagarens nackdel.

Leasingtagaren är i en sämre ställning än en avbetalningsköpare då avtalet hävs. Leasinggivaren har rätt att häva ett avtal omedelbart om leasingavtalet har brutits på något av det sätt som nämns i det. Leasingtagaren skyddas inte av några stadganden som motsvarar skyddsstadgandena i lagen om avbetalningsköp (2 och 11 §§). Den gottgörelse som leasingtagaren får då avtalet hävs beror helt på leasinggivarens/ den säljande affärens aktivitet och leasingtagaren har ingen möjlighet att få hjälp av någon myndighet så som är fallet vid avbetalningsköp (3 och 12 §).

Efter den egentliga avtalsperioden får den som köpt en vara på avbetalning full äganderätt till föremålet i fråga, dvs. han kan bestämma om det på ett juridiskt bindande sätt och han är också skyddad mot säljarens fordringsägare.

Leasingtagaren har inte i avtalsvillkoren givits någon rätt att ens efter den egentliga hyresperioden köpa föremålet,en s.k. köpoption. Han har dock rätt att förlänga hyresperioden så länge han vill, mot ett avsevärt lägre vederlag. Han bär också fortsättningsvis skaderisken och risken för naturlig förslitning.

Å andra sidan innebär avsaknaden av formell äganderätt att leasingtagaren inte fritt kan bestämma om föremålet. Han kan t.ex. inte sälja det. Vid arvsskifte och eventuell utmätning skall föremålet undantagas från hans övriga egendom.

Leasingtagaren är inte heller skyddad mot finansieringsbolagets fordringsägare. Om finansieringsbolaget går i konkurs måste leasingtagaren återställa det leasade föremålet till konkursboet.

Även om en leasingtagare inte får formell äganderätt till föremålet, kan denna omständighet inte nödvändigtvis anses vara avgörande vid en bedömning av hans ställning på grundvalen av avtalsvillkoren.

Äganderätten skall inte ses som ett statiskt begrepp. Beteckningen "äganderätt" uttrycker endast den helhet i frågan om ägarens juridiska ställning som byggs upp av olika moment och dess betydelse kommer till synes endast då man studerar dessa olika moment. Äganderätten kan karakteriseras som ett funktionsbegrepp och inte som ett substansbegrepp, från vilket man kan härleda vissa "berättiganden".

Den centrala betydelsen i äganderätten ligger i rätten att använda ett föremål. Ägaren kan dessutom på ett juridiskt bindande sätt bestämma om föremålet, föremålet kan ställas som säkerhet och ägaren är skyddad mot säljarens fordringsägare. Ägaren bär samtidigt risken för att föremålet blir slitet eller skadat.

I den finansieringsleasing som riktas till konsumenterna är leasingobjekten kapitalvaror. För deras del är det just nyttjanderätten som är av betydelse. Varorna kan däremot inte ställas till säkerhet för ett lån eller ses som investeringsobjekt, eftersom deras värde sjunker snabbt. Återförsäljningsvärdet är också lågt.

Vad beträffar det faktum att leasingtagaren inte är skyddad mot finansieringsbolagets fordringsägare, är risken inte stor åtminstone i fråga om hushållsmaskiner och nöjeselektronik. Finansieringsbolagens fordringsägare börjar knappast kräva att anläggningar som använts redan i flera års tid skall returneras till ett konkursbo.

Nyttjanderättens centrala betydelse vid konsumentleasing och leasingtagarens risker därvid leder till att leasingtagarens ställning nästan blir jämförbar med ägarens ställning. Leasingtagaren är dock i en definitivt sämre ställning än ägaren genom att han fortsättningsvis är skyldig att betala hyra för föremålet, trots att han under den egentliga hyresperioden har erlagt föremålets hela pris jämte kreditkostnader. Leasinggivaren kan i en sådan situation sägas ha en grundlös fördel över leasingtagaren. Det faktum att leasingtagaren inte kan bestämma om föremålet leder i praktiken till problemsituationer, om vilka mera nedan.

Frågan om huruvida avtalsparterna då leasingavtalet ingicks verkligen har avsett att överföra äganderätten är av central betydelse då leasingavtalens karaktär bedöms.

I de leasingavtal som finansieringsbolagen använder ingår inget villkor om leasingtagarens rätt att efter hyresperiodens slut lösa in föremålet. Enligt bestämmelsen i 17 § är hyrestagaren skyldig att leverera anläggningen till säljarens lager på egen bekostnad efter avtalets utgång. Frågan om huruvida avsikt att överföra äganderätten har förelegat kan dock inte avgöras enbart utgående från avtalets ordalydelse. För att klarlägga avtalets verkliga mål och syfte måste följande frågor besvaras:

1. Erbjuder leasingsystemet konsumenterna förmåner i jämförelse med andra motsvarande system (t.ex. avbetalningsköp).

2. Hur har leasingavtalen marknadsförts, m.a.o. vilken information har legat till grund för konsumenternas beslut att ingå leasingavtal.

3. Har leasingsystemet i praktiken inneburit att konsumenten har fått verklig äganderätt till föremålet i fråga.

Leasingsystemet gör det möjligt för konsumenten att få förfoga över olika kapitalvaror mot ett helt litet "startkapital". Konsumenten får samma förmån om han utnyttjar avbetalningsköp eller kontokredit, vartill kommer att han efter att ha uppfyllt sina avtalsenliga skyldigheter har obestridlig äganderätt till föremålen i fråga. De övriga faktorer som i den juridiska litteraturen har nämnts som fördelar med leasingsystemet, såsom beskattnings-, bokförings- och krediteringsskäl, kan ha betydelse för näringsidkare, men inte för de vanliga konsumenterna.

Påståendet att leasingsystemet passar bäst för de konsumenter som inte vill binda sig vid vissa anläggningar, märken el.dyl. är inte nödvändigtvis heller riktigt. I leasingsystemet är konsumenten bunden vid ett avtal för en viss tid, i allmänhet tre år. Han har ingen möjlighet att t.ex. friföga sig från ett dyrt avtal och i en sådan situation få gottgörelse för de återstående kreditkostnaderna.

I leasingsystemet har konsumenten inte rätt att vid betalningsdröjsmål åberopa s.k. sociala skäl, vilket är fallet vid avbetalningsköp, och om avtalet hävs har han inte skydd av det uppgörelsestadgande som ingår i lagen om avbetalningsköp. Det faktum att dessa bestämmelser som har skapats för att skydda avbetalningsköparna saknas i leasingsystemet kan på sätt och vis ses som en "fördel" för näringsidkarna.

I detta sammanhang bör avseende även fästas vid statsrådets beslut om kreditvillkor (977/78), vilket i fråga om vissa anläggningar som används i hushållen innehåller bestämmelser både om minsta kontantandel och om längsta tillåtna betalningstid. Leasingsystemet gör det möjligt att kringgå även dessa bestämmelser. T.ex. Tapio Takki nämner i sin bok "Irtaimen esineen vuokrasta ja leasingista" som en fördel med leasingsystemet att leasing inte begränsas av det ovan nämnda beslutet om kreditvillkor (s. 259).

Konsumenter har både skriftligen och per telefon amält att de inte alltid ens då avtalet ingåtts har förstått att det är frågan om ett hyresavtal. I många fall har konsumenterna på grundvalen av reklamen och den information de fått i affären trott att ordet "leasing" bara innebär ett nytt finansieringsarrangemang. Sitt misstag har konsumenterna insett först när finansieringsbolaget har återsänt avtalsblanketterna till dem.

Det svarande finansieringsbolaget kan inte ha varit ovetande om detta slag av marknadsföring. Finansieringsbolaget och affären för hushållsmaskiner har ett klart gemensamt intresse: att öka omsättningen. Därför måste den ovan beskrivna marknadsföringen ses som ett bevis för att finansieringsbolaget redan då det ingick leasingavtalen konkludent har godkänt syftet att överföra äganderätten och konsumenterna för sin del har väntat sig det på basen av marknadsföringsmaterialet.

Att föremålet återgår till finansieringsbolaget på det sätt som avses i leasingavtalet kan inte anses vara gängse sätt att avsluta ett avtalsförhållande. Det finns flera orsaker till detta.

Det är inter förenligt med finansieringsbolagens övriga uppgifter att se till att produkterna returneras och de säljande företagen är knappast intresserade av att ta emot stora mängder begagnade anläggningar, för vilka marknaden är rätt begränsad.

De ovan beskrivna omständigheterna, vilka på sätt och vis är "inbygga" i konsumtionsleasingsystemet, har till följd att äganderätten faktiskt övergår till leasingtagaren, trots att det inte förutsätts i avtalsvillkoren.

Om det finansierade beloppet beräknas motsvara bilens totala kontantpris blir kreditkostnaderna för tre år en knapp tredjedel av bilens kontantvärde, vilket är betydligt närmare de kreditkostnader som uppbärs vid avbetalningsköp.

I det nu aktuella fallet har leasingavtalet hävts och finansieringsbolaget har återfört avtalet till den säljande affären, som å sin sida genom en indrivningsbyrå har sökt sina skadeståndsfordringar enligt avtalet vid Helsingfors rådstuvurätt. I den framlagda skadeståndsberäkningen har inte intagits något restvärde, även om så borde ske enligt avtalsvillkoren. Den ifrågavarande indrivningsbyråns jurist har per telefon bekräftat för KO:s byrå att något restvärde inte heller i andra motsvarande fall har medtagits.

Till stöd för påståendet att det är frågan om ett fiktivt och inte ett reellt restvärde kan ytterligare nämnas, att vid förhandlingarna vid KO:s byrå har företrädarna för finansieringsbolagen ansett att systemet med finansieringsleasing till sina sammanlagda kostnader kan vara ett för konsumenterna förmånligare finansieringssätt än avbetalningsköp. Inte heller då påstod någon att konsumenten inte måste betala nyttighetens hela pris jämte kreditkostnader under avtalsperioden.

Ansökan gäller sådana avtal om finansieringsleasing där konsumenten under avtalsperioden i verkligheten betalar nyttighetens pris samt kreditkostnaderna. Ansökan gäller således inte sådana situationer där avtalen om finansieringsleasing upptar ett reellt restvärde, dvs. där konsumenten inte behöver finansiera avtalet i fråga om restvärdet. I dessa fall är hela uppläggningen enligt leasingavtalen förmånligare för konsumenten och inte heller äganderätten torde efter den egentliga avtalsperioden övergå utan vederlag eller endast mot en nominell ersättning, ef

tersom finansiären/försäljaren har ett verkligt intresse i nyttigheterna.

Finansieringsbolaget har således även i de fall då ett restvärde har antecknats i avtalet fått fullt pris för föremålet och dessutom har det fått sina kreditkostnader täckta under den egentliga leasingperioden. Föremålet har under den egentliga leasingperioden fungerat som realsäkerhet, vilket vid leasing på samma sätt som vid avbetalningsköp är syftet med att äganderätten kvarhålls.

Den juridiska situationen kan länge förbli oklar även då äganderätten i verkligheten har övergått. 13 § i leasingavtalets villkor förpliktar visserligen säljaren att på lämpligt sätt märka anläggningen som hyresgivarens egendom. Sådana märken kan dock lätt försvinna då anläggningen används i flera års tid. Då kan anläggningen inte särskiljas från leasingtagarens övriga egendom. Eftersom innehav av lös egendom skapar en ägandepresumtion kan det uppstå svåra situationer t.ex. vid arvsskifte och vid utmätning.

Oklarheter i fråga om äganderätten kan leda till problem också i andra situationer. Om leasingtagaren t.ex. under en lång tid har underlåtit att betala hyrorna efter den egentliga leasingperiodens utgång och finansieringsbolaget inte har reagerat, uppfattar leasingtagaren sig lätt som föremålets ägare. Han kan t.ex. sälja det. Då kan han anses ha gjort sig skyldig till ett brott, eftersom han vid försäljningen har hemlighållit att föremålets egentliga ägare är finansieringsbolaget.

Det oklara läget är också oskäligt för en samvetsgrann leasingtagare: han kan under flera års tid betala hyra för ett föremål i vilket finansieringsbolaget inte längre har något intresse. En hyrestagare som försummar sina avgifter ådrar sig däremot inga negativa följder.

Leasingtagarens och avbetalningsköparens ställning påminner redan enligt avtalsvillkoren om varandra på många centrala punkter, både under den egentliga avtalsperioden och efter den. Man kan säga att leasingtagarens ställning kan jämställas med avbetalningsköparens trots att han efter leasingperioden inte får formell äganderätt till nyttigheten.

Uppgifterna om praxis inom STS-finans Ab visar att leasing också i verkligheten leder till en överföring av äganderätten. Det är inte frågan om något slumpmässigt fenomen, utan det följer av karaktären av de föremål som är objekt för konsumtionsleasing.

Enligt standardvillkoren för leasing är det dock frågan om ett tidsbundet hyresförhållande, där konsumenten är skyldig att återställa nyttigheten till finansieringsbolaget då avtalet upphör, även efter den egentliga leasingperioden. De skriftliga villkoren strider därmed mot den verkliga situationen. Sålunda verkar det verkliga syftet med villkoren vara ett försök att hindra att stadgandena i lagen om avbetalningsköp och i beslutet om kreditvillkor tillämpas vid konsumentleasing.

Därför måste det anses vara oskäligt för konsumenten att finansieringsbolaget i avtalen med konsumenterna tar in sådana villkor om tidsbundenhet och skyldighet att återställa nyttigheten som ingår i 1 och 17 § eller därmed jämförbara villkor, vilka har till följd att konsumentens verkliga

rättigheter och ställning inte framgår av det skriftliga avtalet.

Det har inte bevisats att leasingsystemet för konsumenten medför särskilda fördelar i jämförelse med avbetalningsköp. Vid konsumtionsleasing betalar konsumenten på samma sätt som vid avbetalningsköp under avtalsperioden föremålets fulla pris jämte kreditkostnader och bär de risker för föremålet som traditionellt är förknippade med ägarens ställning. På samma sätt kan leasingtagaren efter den egentliga leasingperioden anses vara i samma ställning som den som köpt en vara på avbetalning och har fått full åganderätt till föremålet, redan enligt avtalsvillkoren. Eftersom leasingsystemet dessutom i praktiken leder till att äganderätten överförs, borde det inte vara möjligt att i avtalen ta in villkor som till konsumentens nackdel avviker från stadgandena i lagen om avbetalningsköp.

Standardvillkoren för leasing är, vad beträffar 14 § om hävande av avtalet och 15 § om följderna av hävning, oskäliga för konsumenten, eftersom de för honom är strängare än stadgandena i lagen om avbetalningsköp om hävande av avtal och uppgörelse.

Därför bör STS-finans Ab inte tillåtas att i avtal med konsumenterna ta in ovan nämnda eller därmed jämförbara villkor om att avtalet är tidsbundet, om skyldighet att återställa nyttigheten, om hävande av avtalet och följderna av hävning, eftersom dessa villkor dels inte motsvarar den verkliga situationen och dels till konsumentens nackdel avviker från tvingande lagstiftning.

Behovet av konsumentskydd poängteras av leasingsystemets outtalade strävan att kringgå den tvingande lagstiftning som skyddar konsumenten.

På KO:s initiativ fördes hösten 1984 och våren 1985 förhandlingar mellan KO:s byrå och Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistys. Vid dessa förhandlingar strävade man att utreda de villkor som används i systemet med finansieringsleasing och systemets lämplighet för konsumentförhållandena. En företrädare för STS-finans Ab deltog i förhandligarna.

Vid den sista förhandlingen 15.3.1985 konstaterades att avtalets juridiska karaktär måste utredas i marknadsdomstolen. Vid samma tillfälle meddelade företrädaren för STS-finans Ab att finansieringsbolaget tills vidare hade upphört med systemet med finansieringsleasing i konsumentförhållandena för hushållsmaskinernas och nöjeselektronikens del.

KO skickade sitt utkast till ansökan till marknadsdomstolen för kommentarer till STS-finans Ab 23.8.1985. STS-finans Ab har inte kommenterat ansökan inom den utsatta tiden.

STS-FINANS AB:S BEMÖTANDE

Svaranden ingår inte längre sådana avtal om finansieringsleasing som avses i ansökan. Sålunda har överenskommelse nåtts med KO och skäl att ta upp frågan för behandling i marknadsdomstolen föreligger inte.

KO:s ansökan gäller leasingavtal med konsumenterna där de huvudsakliga objekten har varit nöjeselektronik och hushållsmaskiner. Bolaget meddelade i ett brev av 18.9.1985 KO att det helt upphört med finansieringsleasing av nöjeselektronik, hushållsmaskiner och därmed jämförbara produkter till personer i konsumentställning. För närvarande ingås leasingavtal med konsumenter endast i fråga om bilar. Svaranden har helt slutat med att ingå sådana leasingavtal under vilkas giltighetstid konsumenten i verkligheten betalar nyttighetens pris samt kreditkostnaderna.

KO vill att marknadsdomstolen skall behandla saken även till de delar som STS-finans Ab har meddelat att bolaget inte längre använder de villkor som enligt yrkandet bör förbjudas. Av den lagstiftning som finns till skydd för konsumenten får man det intrycket att KO främst skall sträva till en lösning i godo med näringsidkaren och om detta inte lyckas kan domstolen behandla saken. Detta framgår också av 6 § lagen om kosnumentombudsmannen. Också i lagen om marknadsdomstolen finns en bestämmelse om att man vid beredningen särskilt skall sträva till att särskilja de omtvistade frågorna från dem som måste betraktas som ostridiga i saken.

Marknadsdomstolens utslag torde kunna gälla enbart framtida avtalsbeteende. Ärendet bör inte i marknadsdomstolen behandlas utgående från sådana villkor som svaranden inte längre använder i sina konsumentförhållanden. För den händelse att saken trots allt behandlas i marknadsdomstolen, har svaranden bemött KO:s ansökan till följande delar.

I ansökan påstås att restvärdet är ett fiktivt begrepp, även då som restvärde i avtalet har antecknats 15 - 20 %. Den beräkning som används för att motivera att restvärdet är fiktivt är inte överensstämmande med verkligheten. Restvärdet ingår i verkligheten i den skadeståndsberäkning som görs då avtalet hävs. Då finansieringskostnaderna beräknas vid billeasing utgår man från bilens kontantpris. T.ex. för en bil som kostar 70 000 mark blir finansieringskostnaderna i ett treårsavtal med ett restvärde om 20 % följande:

Månatlig rat 2 194 x 36,- = 78 984,

Restvärdet, som återbetalas efter 3 år, är 14 000,-. Dessa belopp utgör totalt 92 984 mark. Detta är det belopp som finansiären enligt avtalet skall få.

Bilens försäljningspris är 70 000 mark och finansieringskostnaderna 22 984,-.

I detta exempel var finansieringskostnaderna för tre år 32,8 % av bilens försäljningspris. Om restvärdet inte beaktas blir finansieringsbolagets avkastning av avtalet avsevärt mindre. Genom ett avtal om finansieringsleasing av en bil får leasingtagaren bilen till sitt förfogande för avtalsperioden. Under avtalsperioden betalar han inte bilens pris jämte alla finansieringskostnader, utan restvärdet har för finansiären en viktig funktion, vilket också det ovanstående exemplet visar.

Då ett avtal om finansieringsleasing har sagts upp på grund av leasingtagarens betalningstörningar, har restvärdet och återstående hyror som ännu inte förfallit till betalning diskonterats till minst 14 % enligt avtalet, men t.ex. i det fall som nämns i KO:s ansökan till 21 % fram till uppsägningsögonblicket. Restvärdet ingår i återköpspriset.

I KO:s ansökan har till stöd för tanken på ett fiktivt restvärde också framförts ett konstaterande av finansieringsbolagets företrädare, att leasingsystemet i fråga om de sammanlagda kostnaderna kan vara ett förmånligare finansieringssätt än ett avbetalningsköp. Vid dessa förhandlingar behandlades endast leasingavtal för nöjeselektronik och hushållsmaskiner.

Vid finansieringsleasing av bilar köper finansiären bilen och blir alltså ägare till den. Vid denna finansieringsform står bilen genom äganderätten som säkerhet, på samma sätt som villkoret om kvarhållen äganderätt vid avbetalningsköp. Den mest avgörande skillnaden mellan avbetalningsköp och finansieringsleasing är att vid avbetalningsköp blir köparen ägare till bilen, medan finansieringsleasing innebär att "leasaren" inte blir ägare. Syftet med avtalet är att leasingtagaren får förfoga över bilen.

Avtalet innehåller klara villkor för den uppgörelse som skall ske vid avtalsperiodens slut. Enligt villkoren returnerar kunden bilen till bilfirman, som uppskattar bilens dåvarande pris. Om det pris bilfirman fastställer för den returnerade bilen understiger det överenskomna restvärdet måste kunden betala skillnaden till finansieringsbolaget. Om däremot bilens gängse pris överstiger restvärdet återbetalas skillnaden till kunden. En prövning av huruvida avtalen om finansieringsleasing av bilar är skäliga för konsumenten måste även beakta uppgörelsen i slutet av avtalsperioden.

Ta som exempel det tidigare nämnda avtalet, genom vilket dispositionsrätten till en bil som kostar 70 000 mark förvärvas för tre år. Då utgör leasingtagarens månatliga avgifter för tre år sammanlagt 78 984 mark då restvärdet är 14 000 mark. Bilens försäljningspris efter tre år enligt uppgift från bilfirman ca 40 000 mark, om bilen har varit i normalt bruk. Härvid återbetalas till leasingtagaren 26 000 mark, varvid leasingavgiften för tre år blir sammanlagt 52 984 mark och månadsavgiften 1 472 mark. Kunden får i tre år förfoga över en bil som kostar 70 000 mark till en finansieringskostnad av 1 472 mark i månaden.

Då svaranden ingår ett konsumtionsleasingavtal för en bil förutsätts det att person i konsumentställning behöver bilen i sitt arbete. Han kan då täcka sina bilkostnader antingen så att han av arbetsgivaren får ersättning för användningen av bilen eller så att han i beskattningen kan göra avdrag för resekostnader enligt användningen av den egna bilen. Det kan inte vara åndamålsenligt att i dessa fall förbjuda leasingalternativet för personer i konsumentställning. En person som idkar näring i form av en enskild firma är i en ställning som inte särskilt mycket avviker från en handelsresande som är i konsumentställning. Det är bakvämt om billeasing blir möjlig för den som fungerar som firma men inte för en handelsresande.

För konsumenten är det inte alltid viktigt att han äger eller att han kommer att bli ägare till den kapitalvara han använder. En person i konsumentställning kan önska förfoga över en bil som är större och dyrare och har bättre köregenskaper och är i bättre skick än vad hans ekonomiska omständigheter annars skulle tillåta, på grund av att han i sitt arbete måste köra mycket. T.ex. för en person som kör 50 000 km i året blir den fysiska prestationsförmågan utsatt för större prövningar om han måste köra en liten bil eller en bil i dåligt skick. Det är också en fråga om säkerhet. I ett sådant fall är lesing ett beaktansvärt alternativ.

I ansökan har man kommit till den slutsatsen, att de villkor som gäller avtalens tidsbundenhet och skyldigheten att återställa nyttigheten är oskäliga för konsumenten därför att konsumentens verkliga rättigheter och ställning inte framgår av det skriftliga avtalet.

Denna slutsats har man kommit till genom att utom det egentliga avtalet beakta den säljande affärens reklam och övriga information till konsumenterna. Om reklamen kan anses vara vilseledande kan KO vidta åtgärder för att korrigera den. Finansieringsbolaget är inte skyldigt att ingripa i andra näringsidkares reklam och ännu mindre är det ansvarigt för den.

Villkoren om tidsbundenhet och skyldighet att återställa varan är en väsentlig del av leasingavtalet. Utan den är leasingavtalet inte vad det är avsett att vara. Leasingverksamheten har klara vedertagna principer och innehållet i avtalen har vunnit praktisk hävd under närmare tjugo år.

Syftet med ett leasingavtal är att leasingtagaren får förfoga över en nyttighet under en viss avtalad tid varefter den återställs, varför villkoren i leasingavtalen med konsumenterna helt motsvarar verkligheten. Det är otänkbart att det för konsumenten inte skulle vara klart att det är frågan om leasing, då han ingår ett leasingavtal. Man kan inte ifrågasätta beslutsförmågan hos en person i konsumentställning om han har saklig information om den sak han skall besluta. Konsumentens ställning blir inte bättre av att man ger honom färre alternativ och begränsar hans valmöjligheter då han skaffar kapitalvaror. I många fall är leasing ett lämpligt och ekonomiskt alternativ.

De oklarheter i fråga om äganderätten som framförs i ansökan kommer inte fram åtminstone vid billeasing. Bilarna registreras, vilket innebär att ägoförhållandena framgår också av registret. Sådana oklarheter i fråga om äganderätten som enligt ansökan uppstår t.ex. vid arvsskifte och utmätning efter avtalsperioden förekommer inte i verkligheten.

Ett leasingavtal är en egen avtalstyp med egna klara syften. Det är omöjligt att klassificera detta avtal under någon tidigare typ av avtal, t.ex. under hyrning eller köp av lösöre. T.ex. lagstiftningen om hyrning av lösöre härstammar från 1700-talet, varför de normer som i äldre rättspraxis har utformats på grundvalen av den inte nödvändigtvis som sådana kan tillämpas på avtal på 1980-talet.

Avtalen om finansieringsleasing är avtal som uppstått ur dagens praktiska behov och som utvecklats enligt principen om avtalsfrihet. Avtalsfriheten begränsas av den lagstiftning som skapats för att skydda konsumenten. Den skyddar en sådan avtalspart som har för avsikt att genom avtal skaffa konsumtionsförnödenheter för personligt bruk eller för använding i ett privat hushåll. Härvid är det naturligtvis den myndighet som övervakar förverkligandet av konsumentskyddet som skall undersöka huruvida villkoren i ett leasingavtal är sådana att avtalet är skäligt för konsumenten. Däremot hör det knappast till den nyss nämnda myndighetens befogenheter att klassificera avtalen under någon typ av avtal, att bedöma huruvida det är frågan om leasing- eller avbetalningsköp eller vilka medel som används d.v.s. huruvida försäljning får ske genom avbetalning, kontokredit, leasing osv.

Om de villkor som gäller avtalets tidsbundenhet och skyldigheten att återställa varan förbjuds bland leasingavtalens standardvillkor i avtal med konsumenter, innebär det i sak att konsumtionsleasing förbjuds. Om man vill förbjuda denna verksamhet kan det endast ske genom lagstiftning. Ett ingripande i dylika frågor kräver lagstiftning, vilket utvisas av de föreslagna ändringarna i konsumentskyddslagen (reg.prop.nr. 88/1985 rd.). Där förbjuds klart och entydigt t.ex. användning en av växlar som betalning för konsumtionsvaror och användningen av tratta för att driva in av konsumentkrediter.

Fall som gäller brott mot eller kringgående av lagen om avbetalningsköp är åter sådana frågor som skall avgöras genom normalt domstolsförfarande. Marknadsdomstolen kan knappast bedöma avtalens rättsliga karaktär.

Vid billeasing är det inte frågan om att kringgå avbetalningsköp utan om ett alternativ genom vilket konsumenten kan få tillgång till en bil. Detsamma gäller övrig leasingverksamhet.

MOTIVERING FÖR MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Marknadsdomstolen har först prövat STS-finans Ab:s invändning att det inte föreligger skäl att behandla KO:s ansökan vid marknadsdomstolen eftersom STS-finans Ab inte längre använder de finansieringsavtal som avses i ansökan.

I regeringens proposition till riksdagen med förslag till konsumentskyddslagstiftning (reg.prop.nr 8/1977 rd.) sägs i den detaljerade motiveringen till 2 kap. 7 §: "Enligt stadgandet skall förbudet förstärkas med vite, om inte detta av särskilt skäl är onödigt. Ett exempel på tillfälle där utsättandet av vite inte är av nöden vore att näringsidkaren på förhand meddelat, att han går med på KO:s krav, men KO:s anser det viktigt att få ett prejudikat och av detta skäl drar saken inför marknadsdomstolen." Marknadsdomstolen har bl.a. i sitt utslag 1984:5 meddelat ett marknadsföringsförbud vilket inte förstärkts med vite, trots att den svarande näringsidkaren redan innan ansökan om förbudet inlämnades frivilligt hade meddelat KO at han avstår från den marknadsföring som var föremål för yrkandet på förbud.

På ovan nämnda grunder anser marknadsdomstolen, att det faktum att en näringsidkare upphör med ett visst förfarande, inte hindrar en prövning av lagenligheten i ett tidigare använt förfarande som nämns i KSL, även om näringsidkaren godkänner KO:s ståndpunkt. Därför förkastar marknadsdomstolen STS-finans Ab:s invändning att KO:s yrkande inte kunde behandlas i marknadsdomstolen.

STS-finans Ab har till och med september 1985 finansierat marknadsföringen av vissa konsumtionsförnödenheter, såsom nöjeselektronikanläggningar, hushållsmaskiner och bilar till konsumenterna genom s.k. indirekt finansieringsleasing.

Vid indirekt finansieringsleasing är det den affär som säljer konsumtionsnyttighererna som också sköter marknadsföringen av dessa nyttigheter till konsumenterna, och konsumenten förhandlar med affären om köpet av nyttigheten. Vid förhandlingarna fyller man i en standardavtalsblankett, kallat ett hyresavtal, som konsumenten sedan undertecknar. Affären skickar avtalet till STS-finans Ab för godkännande. Sedan finansieringsbolaget godkänt avtalet ingår det ett avtal med affären, varigenom det på grundvalen av det anbud som affären gjort och konsumenten i egenskap av hyrestagare har godkänt, köper den konsumtionsnyttighet som avses i avtalet och hyr ut den åt konsumenten. Finansieringsbolaget återsänder ett exemplar av hyresavtalet till konsumenten och betalar nyttighetens pris till affären.

Vid marknadsföringen till konsumenterna av de nyttigheter som finansieras av STS-finans Ab och som överlåts genom de leasingavtal som avses i ansökan har bl.a. använts uttrycken "VI SÄLJER ETT BEGRÄNSAT PARTI TV-APPARATER, VIDEOBANDSPELARE, STEREOANLÄGGNINGAR" utan omnämnande av att det var frågan om finansieringsleasing.

De muntliga förhandlingarna i samband med anskaffning av en konsumtionsnyttighet förs mellan affären och konsumenten. Affärerna har gett skriftliga intyg på att konsumenten har rätt att lösa in nyttigheten efter avtalsperioden eller så snart hela hyran erlagts till slut. I de hyresavtal mellan STS-finans Ab och konsumenten som gäller videobandspelare och TV-apparater och som KO påtalat har i kolumnen "resterande rat" eller "restvärde" antecknats 0 %.

Vid vanlig hyrning av lösöre har hyresvederlaget dimensionerats som en ersättning för användningen. Enligt hyresavtalet mellan STS-finans Ab och konsumenten erlägger konsumenten till finansieringsbolaget både nyttighetens pris och finansieringskostnaderna. Detta är inte typiskt för ett hyresavtal.

Vid sedvanlig hyrning av lösöre är det hyresgivaren som bär ansvaret om den hyrda nyttigheten skadas eller förstörs genom en olyckshändelse. Hyresgivaren ansvarar också för att nyttigheten förblir i användbart skick under hyresperioden, oberoende av naturlig förslitning. Vid sedvanlig hyrning av lösöre hör det också till hyresgivarens skyldigheter att reparera sådana fel och brister som inte beror av hyrestagarens skyldighet att sköta om nyttigheten. I alla dessa avseenden lägger hyresavtalen mellan STS-finans Ab och konsumenten ansvaret på konsumenten. I dessa avtal har konsumenten ålagts en mera omfattande undersökningsskyldighet än vid hyrning av lösöre. Det är svårt för konsumenten att bedöma den juridiska betydelsen av de ovan nämnda villkoren i avtalet.

På ovan nämnda grunder anser marknadsdomstolen, att konsumenten på grundvalen av marknadsföringen, sin egen betalningsandel och avtalsvillkoren har rätt att förmoda, att äganderätten till den hyrda nyttigheten kommer att övergå till honom vid avtalsperiodens utgång. Därför måste det hyresavtal mellan STS-finans Ab och konsumenten som avses i ansökan bedömas utgående från de rättsliga regler som gäller vid köp av lösöre. Sålunda är de villkor som hänvisar till ett tidsbundet hyresavtal eller som förpliktar konsumenten att återställa nyttigheten vid avtalsperiodens utgång oskäliga för konsumenten.

Leasingavtalets 1 och 17 § har följande lydelse:

Den egentliga hyresperioden är den tid som bestäms enligt punkt 8, räknad från den i punkt 16 nämnda förfallodagen för den första hyran.

Hyresavtalet förlängs efter den egentliga hyresperioden ett år i sänder, om inte hyrestagaren en (1) månad före hyresperiodens utgång har meddelat hyresgivaren att han inte önskar förlänga avtalet." (1 §)

Då avtalet upphört är hyrestagaren skyldig att på egen bekostnad leverera anläggningen till säljarens lager, eller högst motsvarande sträcka. Hyrestagaren är skyldig att då han återställer varan överlåta den i normalt skick med beaktande av användningstiden.

Om hyrstagaren underlåter sin skyldighet att återställa anläggningen eller om anläggningen vid återställandet inte är i normalt skick med beaktande av användningstiden, har hyresgivaren rätt att själv avhämta anläggningen och/eller återställa den i ovan nämnt skick på hyrestagarens bekostnad." (17 §)

Dessa avtalsvillkor innebär att avtalet är tidsbundet och att konsumenten är skyldig att återställa nyttigheten då avtalet upphör. Avtalsvillkoren är därför enligt vad som ovan konstaterats oskäliga för konsumenten.

Det finns flera likheter mellan de avtal om finansieringsleasing som avses i ansökan och de avtal om avbetalningsköp som används vid köp av lösöre.

Enligt vardera typen av avtal skall konsumenten i flera rater erlägga nyttighetens pris med tillägg av finansieringskostnaderna. I båda fallen kvarstår äganderätten under avtalsperioden hos affären eller finansieringsbolaget och avtalet gäller ett specificerat föremål, vars pris erläggs i mer än en rat. Risken av en skada vid t.ex. en olyckshändelse faller på avbetalningsköparen respektive hyrestagaren.

På grund av de ovan nämnda likheterna är de i ansökan avsedda hyresavtalen mellan STS-finans Ab och konsumenten jämförbara med den avtalstyp som avses i lagen om avbetalningsköp. Stadgandena i lagen om avbetalningsköp är tvingande lagstiftning och ett villkor i ett avtal om avbetalningsköp, enligt vilket köparen avstår från sina lagenliga rättigheter, är ogiltigt. Marknadsdomstolen anser att de villkor i de leasingavtal som avses i ansökan, enligt vilka hyrestagarens rättigheter blir mera begränsade än genom motsvarande villkor som regleras av lagen om avbetalningsköp, är oskäliga mot konsumenten.

I de leasingavtal som avses i ansökan ingår i 14 § punkt a följande villkor som gäller betalningsdröjsmål:

"Hyresgivaren har rätt att häva avtalet ommedelbart och att omhänderta anläggning, om

a) hyran försenas med mer än tjugo (20) dagar,"

Om betalningsdröjsmål stadgas i 2 § lagen om avbetalningsköp:

"Underlåter köparen att fullgöra sin betalningsskyldighet, äger säljaren icke på grund därav rätt att taga godset åter, utkräva post, som eljest ej vore förfallen, eller göra annan i avtalet stadgad särskild påföljd gällande, med mindre det obetalda beloppet varit oguldet minst fjorton dagar utöver förfallodagen och fortfarande är obetalt samt detta belopp uppgår till minst en tiondel eller, om däri ingå två eller flera poster, minst en tjugondel av avbetalningspriset eller utgör hela återstoden av säljarens fordran.

Säljaren äger ej, ändå att den i 1 mom. angivna fristen utgått, rätt att göra däri avsedd påföljd gällande, om detta skulle vara obilligt med hänsyn till att dröjsmålet berott på att köparen till följd av sjukdom eller arbetslöshet eller av annan särskild orsak huvudsakligen utan egen skuld råkat i betalningssvårigheter och köparen, innan godset återtages, erlägger det obetalda beloppet jämte ränta samt ersätter de kostnader, som föranlett av dröjsmålet."

Enligt ifrågavarande avtalsvillkor har finansieringsbolaget på grund av konsumentens betalningsdröjsmål en större rätt att häva avtalet än enligt lagen om avbetalningsköp. Marknadsdomstolen anser, att ett sådant villkor i leasingavtalet är oskäligt mot konsumenten.

I de leasingavtal som avses i ansökan ingår som 15 § följande villkor om skadestånd:

"Om hyresavtalet hävs av de orsaker som nämns i 14 §, är hyrestagaren skyldig att till hyresgivaren utöver de redan till betalning förfallna hyresraterna och de obetalda hyresraterna erlägga

- de kostnader som föranleds av återtagandet av den hyrda anläggningen, av försäljning eller ny uthyrning av den samt övriga kostnader som föranleds av att avtalet hävts,

- de avgifter eller andra förpliktelser som härrör av den hyrda anläggningen eller användningen av den, för vilka hyrestagaren enligt lag eller hyresavtalet är ansvarig och vilka hyresgivaren i egenskap av anläggningens ägare eller annars efter det hyresavtalet hävts blir tvungen att erlägga samt

- ett skadeståndsbelopp som beräknas så att till de hyresrater för den egentliga hyresperioden som ännu inte förfallit till betalning då avtalet hävs läggs det nuvarande värdet av det restvärde som nämns i punkt 20, och från denna summa avdras det försäljningspris som hyresgivaren får då han säljer anläggningen eller det nuvarande värdet av de hyror som hyresgivaren får då han hyr ut anläggningen på nytt. De nuvarande värdena beräknas enligt en årlig ränta på 14 %."

I lagen om avbetalningsköp regleras en situation då ett avtal hävs i 3 § 1 och 2 mom., vilka har följande lydelse:

"Vill säljaren taga godset åter skall vid uppgörelse mellan honom och köparen värdet av godset, då det återtages, räknas köparen till godo. Godsets värde beräknas efter vard säljaren kan antagas utvinna genom att ombesörja dess försäljning på lämpligt sätt, och skall vid värderingen hänsyn tagas till omständigheter, som äro ägnade att höja värdet i säljarens hand, såsom att han kan ånyo sälja godset i egen rörelse efter att, om det skadats, åter hava ställt det i skick.

Vid uppgörelsen skall säljaren räknas till godo:

1) oguldna poster, vilka enligt avtalet hava förfallit till betalning, då godset återtages;

2) så stor del av övriga oguldna poster, som kontantpriset utgör i förhållande till avbetalningspriset;

3) ränta och gottgörelse för försäkringspremie, som säljaren har att fordra och som icke ingå i avbetalningspriset;

4) kostnad, som säljaren åsamkas genom godsets återtagande; samt

5) i fall köparens rätt till godset är beroende av att han ersätter säljaren för reparation eller annan åtgärd beträffande godset, fordran på sådan ersättning."

Då ett avsett leasingavtal hävs sker ingen uppgörelse där konsumenten får räkna sig till godo föremålets värde då det återtas. Enligt lagen om avbetalningsköp räknas inte om varan återtas säljaren till godo kostnaderna för försäljning eller uthyrning av anläggningen eller övriga kostnader som åsamkas honom av hävningen av avtalet. Enligt denna lag räknas inte heller säljaren till godo andra skyldigheter än gottgörelse för försäkringspremier. Därtill ålägger leasingavtalets villkor om skadeståndsskyldighet konsumenten en större skadeståndsskyldighet än lagen om avbetalningsköp och det är oklart och lämnas rum för tolkning. Marknadsdomstolen anser, att detta villkor i leasingavtalet är oskäligt mot konsumenten.

KO har avstått från sitt yrkande om att förbudet måtte förstärkas med vite. STS-finans Ab har upphört att i fråga om andra varor än bilar använda de avtalsvillkor som avses i ansökan. Därför behöver förbudet inte förstärkas med vite.

MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Marknadsdomstolen finner riktigt att med stöd av KSL 3 kap. 1 coh 2 § förbjuda STS-finans Ab att i avtal med konsumenter om överlåtelse av kapitalvaror, enligt vilka äganderätten till varan kvarstår hos finansieringsbolaget och konsumenten förbinder sig att i flera än en rat erlägga varans pris jämte kreditkostnader under en avtalsperiod som är kortare än den beräknade användningstiden för ifrågavarande vara, tillämpa avtalsvillkor enligt vilka

a) avtalet är ett tidsbundet hyresavtal och fortsätter även efter den egentliga hyresperioden, om inte hyrestagaren säger upp det inom en viss tid,

b) hyrestagaren är skyldig att efter avtalets utgång återställa anläggningen,

c) hyresgivaren på grund av konsumentens betalningsdröjsmål har större rätt att häva avtalet än säljaren vid avbetalningsköp,

d) hyrestagarens skadeståndsskyldighet då avtalet hävs är större än köparens vid avbetalningsköp.

Förbuden skall iakttagas omedelbart.

Yrkandena förkastas i övrigt.

Närvarande: Huttunen, ordförande, Valkonen, viceordförande, Wilhelmsson, Maijala, Mustonen, Mäkinen, Ollikainen, Pallari och Tammilehto.