Market Court allows consumer ban on unfair bank interest deduction for early withdrawals under KSL.

KSL_3_luku_1_§

KULUTTAJAASIAMIEHEN VAATIMUS

KA on vaatinut, että KansallisOsakePankkia kuluttajansuojalain (KSL) 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla sakon uhalla kielletään soveltamasta kuluttajien ja pankin välisissä karttuvia talletustilejä ja säästötilejä koskevissa sopimuksissa ehtoa, jonka mukaan kuluttajan talletuksen vuotuista talletuskoron määrää vähennetään laskemalla negatiivista korkoa niille tilille saapuneille varoille, jotka kuluttaja nostaa tililtään ennen sitä päivää, josta alkaen sanotuille varoille aletaan laskea talletuskorkoa.

KSL:n 3 luvun 1 §:ssä kielletään elinkeinonharjoittajaa käyttämästä kulutushyödykkeitä tarjotessaan sopimusehtoa, jota kulutushyödykkeen hinta ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana.

Säännöksen tavoitteena on suojata kuluttajaa sellaisia elinkeinonharjoittajan käyttämiä sopimusehtoja vastaan, jotka tyypiltään ovat kohtuuttomia kuluttajan kannalta (HE 8/1977 s. 36) Tyypillisesti kuluttajan kannalta kohtuuttomina voidaan pitää sopimusehtoja, jotka yksipuolisesti suosivat elinkeinonharjoittajaa kuluttajan kustannuksella tai järkyttävät sopijapuolten välistä tasavertaisuutta.

Pankki on ottanut talletustiliensä vastakirjoihin koronmaksua koskevan ehdon, jonka mukaan "tilillä olevista varoista hyvitetään pankin kulloinkin voimassa oleva ----tilin korko".

Edellä olevasta selostuksesta käy selvästi ilmi, että tallettajan asema on pankkiin verrattuna erilainen talletustilin koron arvopäivän laskemisen osalta. Tilille siirretyn rahan arvopäivä on siirtoa seuraava arkipäivä. Korkoa aletaan hvvittää arvopäivää seuraavasta pankkipäivästä. Sen sijaan tililtä nostetun rahaerän arvopäivä on rahaerän nostopäivä. Näin muodoin pankin käytännössä soveltama sopimusehto suosii kohtuuttomasti pankkia eikä noudata sitä tasapuolisuutta, joka on asetettu KSL:n sopimusehtosääntelyn tavoitteeksi.

Tilanteen tekee tallettajan kannalta vielä hankalammaksi se, että pankki ei millään tavalla tiedota koron laskemistavasta. Tallettajalla ei myöskään ole mahdollisuuksia ilman erityisiä ponnisteluja tarkistaa, miten korko on laskettu. On jopa tavallista, että kuluttajan hyväksi ei tule lainkaan korkoa, vaikka hänen palkkansa koko vuoden ajalta kulkee talletustilin kautta. Kysymyksessä saattaa olla melko huomattaviakin rahaeriä, jotka tosin lyhyehkön ajan, ovat talletettuina tilille. Ehdon kohtuullisuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että pankki harjoittaa maksupalvelutoimintaa. Tämän järjestelmän mukaan tallettaja voi antaa säännöllisten maksujensa hoidon pankin tehtäväksi. Tällaisten toimeksiantojen perusteella pankki veloittaa tallettajan lukuun hänen tiliään määräpäivinä. Näidenkään toimeksiantosopimusten tekemisen yhteydessä ei tallettajaa valisteta koron laskemistavasta. Niinpä sellaiset suoritukset kuin vuokranmaksu voivat kuukausittain rasittaa tallettajan tiliä ylityskorolla.

Pankin soveltamaa koron laskemistapaa ei voida pitää kuluttajien kannalta tasapuolisena eikä se riittävässä määrin ota huomioon heidän etujaan. Tämän vuoksi pankin soveltama käytäntö on ristiriidassa KSL:n 3 luvun 1 §:n säännöksen kanssa.

Asian oikeudellista puolta on tarkasteltava myös pankkien valvontajärjestelmän kannalta. Liikepankkilain 42b §:ssä säädetään: "Liikepankin on toimitettava pankkitarkastusvirastolle sen määräämässä laajuudessa pankin ja sen asiakkaan välisissä sopimuksissa käytettävät kaavakkeet. Mikäli pankkitarkastusvirasto katsoo, että kaavakkeeseen sisältyy kohtuuton ehto, valtiovarainministeriö voi pankkitarkastusviraston esityksestä kieltää tällaisen ehdon käytön." Nyt käsiteltävänä olevaa sopimusehtokäytäntöä ei ole kirjattu pankin sopimusehtokaavakkeisiin, joten pankkitarkastusvirasto ei mainitun lainsäännöksen nojalla voi esittää sitä kiellettäväksi.

KSL:n soveltamisen osalta pankkien talletusten vastaanottamiseen voidaan viitata markkinatuomioistuimen ratkaisuun asiassa KA vastaan Suomen Yhdyspankki Oy. Päätöksessä todetaan seuraavaa: "Kun kuluttaja tallettaa varojaan pankin talletustilille, hän luovuttaa pankille tietyksi ajaksi käyttöoikeuden talletettuihin varoihin. Käyttämällä talletettuja varoja antolainaukseen pankki saa tästä käyttöoikeudesta taloudellista tuottoa. Luovuttamansa käyttöoikeuden vastikkeena kuluttaja saa erilaatuisia etuuksia (talletuskorko, varojen säilytys turvallisesti, lainansaantimahdollisuus jne.). Nämä etuudet muodostavat kulutuspalveluksen yksityiselle kansalaiselle, joka varoja tallettaa. KSL 1 luvun 2 §:n säännöskin huomioon ottaen on talletussuhteeseen sovellettava KSL 2 luvun säännöksiä. Myös pankkitoiminnan kokonaisuuden ja sen osatoimintojen keskinäisen yhteyden kannalta on kuluttajiin kohdistuvaa pankin ottolainausta pidettävä KSL:ssa tarkoitettuna kulutuspalveluksena."

KSL:n esitöistä (Ehdotus kuluttajansuojalainsäädännöksi, Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 12/1974; Hallituksen esitys kuluttajansuojalainsäädännöksi 8/1977) on myös saatavissa tukea käsitykselle, että KSL:n 3 lukua voidaan soveltaa pankkien noudattamiin sopimusehtoihin. Ensiksi mainitun ehdotuksen mukaan laki ei olisi sopimusehtosääntelyn osalta koskenut pankkitoimintaa eikä vakuutustoimintaa (s. 142 - 143) Kun ehdotusta verrataan hallituksen esitykseen, voidaan todeta, että edellä sanottu rajaus puuttuu lopullisesta lakiehdotuksesta. Eduskuntakäsittelyn aikana lain soveltamisalaa rajoitettiin siten, että lakisäänteiset vakuutukset ja työntekijän ryhmähenkivakuutukset jäivät soveltamisalan ulkopuolelle. Sen sijaan pankkipalveluja koskevaa poikkeusta soveltamisalaan ei lakiin ole otettu.

Edellä tarkoitetun kieltosäännön sisällyttämiseksi pankkilainsäädäntöön ehdotetaan lisättäväksi liikepankkilakiin ja kiinnitysluottopankkilakiin uusi 42a §, säästöpankkilakiin uusi 53a § ja osuuspankkilakiin uusi 45a §."

Asunnonostajan oikeussuojaa koskevassa hallituksen esityksessä KSL:n muuttamiseksi (HE 215/1982 s. 6) mainitaan mm. seuraavaa:

"Pankkilainsäädännön mukaan on pankkitarkastusviraston asiana valvoa, että pankin ja sen asiakkaan välisissä sopimuksissa käytettäviin kaavakkeisiin ei sisälly sopimattomia ehtoja. Ehdotuksen toteutuessa olisi myös kuluttaja-asiamiehellä oikeus puuttua tällaisiin sopimusehtoihin asuntokaupan osalta. On kuitenkin huomattava, että tällainen kahdenkertainen valvonta on jo nyt olemassa pankkien käyttämien muiden kuin asuntojen vaihdantaan liittyvien sopimusten osalta. Valvonta on lisäksi vain osittain päällekkäinen, koska kuluttaja-asiamies valvoo vain kuluttajan asemassa olevien pankin asiakkaiden sopimusehtosuojaa ja pankkitarkastusvirasto myös muiden pankin asiakkaiden kanssa noudatettavaa sopimusehtokäytäntöä. Kuluttajaasiamiehen tulee lisäksi valvoa muitakin kuin sopimuskaavakkeisiin otettuja sopimusehtoja. Käytännössä ei epäkohtia valvonnassa ilmeisestikään synny, jos viranomaiset toimivat yhteistyössä keskenään."

Lainsäätäjä on täten tarkoittanut, että pankkien valvonta kuuluu kahdelle viranomaiselle, joiden toimivalta on osittain päällekkäin menevää. Tämä ei suinkaan ole ainutkertaista vaan osittain päällekkäistä toimivaltaa on uskottu KA:lle ja elinkeinohallitukselle elintarvikkeiden osalta, KA:lle ja sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosastolle vakuutusten osalta, sekä KA:lle, lääkintöhallitukselle ja elinkeinohallitukselle ns. luontaistuotteiden osalta. Pankkitoiminnan osalta KA:n toimivalta luonnollisesti rajoittuu kuluttajan ja pankin välisiin suhteisiin.

Edellä sanotun perusteella on katsottava, että KSL:ia voidaan soveltaa hakemuksessa käsiteltyyn tapaukseen.

KANSALLIS-OSAKE-PANKIN VASTINE

Pankki on esittänyt, että hakemuksessa tarkoitettu asia ei kuulu markkinatuomioistuimen toimivaltaan. Mikäli asia kuitenkin tutkitaan, pankki on vaatinut hakemuksen hylkäämistä.

KSL:n valmistelussa oli vallalla kanta, jonka mukaan lain säännöksiä ei sopimussääntelyn osalta sovellettaisi pankkitoimintaan eikä vakuutustoimintaan (Ehdotus kuluttajansuojalainsäädännöksi, Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 12/1974, s. 142 - 143). Hallituksen esityksessä kuluttajansuojalainsäädännöksi (HE 8/1977) ja esityksen perusteella annetussa laissa tällaista rajausta ei kuitenkaan ole.

KSL:n voimaantulopäivää edeltäneenä päivänä, 31.8.1978 vahvistettiin joukko lakeja, joilla muutettiin pankkilainsäädäntöä. Tällöin liikepankkilakiin lisätty 42b § merkitsee sitä, että pankin ja sen asiakkaan välisten sopimusehtojen kohtuullisuuden valvominen on säädetty pankkitarkastusviraston tehtäväksi. Mikäli pankkitarkastusvirasto katsoo jonkin sopimusehdon kohtuuttomaksi, valtiovarainministeriö voi pankkitarkastusviraston esityksestä kieltää tällaisen ehdon käytön.

Pankkilakien muutosten esitöistä käy ilmi, että lainmuutoksella on nimenomaan tarkoitettu erottaa sopimusehtojen kohtuullisuuden valvonta KA:n ja markkinatuomioistuimen toimivallasta viranomaiselle, joka yleensäkin valvoo pankkeja. Tämä selviää hallituksen esityksestä (HE 32/1978), jonka yleisperusteluissa (s.5) on sanottu seuraavaa: "Kuluttajien oikeussuojan tehostamista on viime aikoina pidetty tärkeänä yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Hallituksen mielestä on syytä vahvistaa asiakkaan suojaa myöskin pankkitoiminnassa. Asiakkaan suoja on rakennettava niin, ettei se vaaranna tallettajien asemaa. Suojaa on kehitettävä pääasiallisesti yleisen pankkivalvonnan puitteissa."

Jo lain muutosta valmistelevassa mietinnössä vuodelta 1976 (komiteanmietintö 66/1976) todetaan sama asia (s. 18 - 19): "Toimikunnan käsityksen mukaan yleisiltä kuluttajansuojaviranomaisilta ei voida vaatia sitä pankkitoiminnan asiantuntemusta, jota tarvitaan arvioitaessa esim. sitä seikkaa, onko tietty menettely tai sopimuskäytäntö hyvän pankkitavan vastainen tai pankkiasiakkaan oikeusaseman kannalta kohtuuton. Pankkiasiakkaan asemaa arvioitaessa on myös otettava huomioon pankin tallettajien etujen turvaamisen tarve. Tähän kiinnitetään pankkilainsäädännössä ja pankkivalvonnassa suurta huomiota ja se rajoittaa mahdollisuuksia vahvistaa esim. pankin luottoasiakkaan sopimusoikeudellista asemaa pankin kustannuksella."

Liikepankkilain 42b § on liikepankkitoimintaa koskeva erityissäännös, joka syrjäyttää yleislakina olevan KSL:n. Sopimussääntelyn osalta KSL:ia ei siis sovelleta pankkitoimintaan. Näin vältetään päällekkäisyys, joka aiheutuisi siitä, että pankin sopimusehtojen kohtuullisuutta arvioisivat sekä pankkia tarkastava pankkitarkastusvirasto että kuluttajan etua valvova KA.

Pankkitarkastusvirasto ja valtiovarainministeriö ovat ilmoittaneet olevansa toimivaltakysymyksessä sillä kannalla, että pankin ja asiakkaan välisten sopimusehtojen kohtuullisuuden arvioiminen kuuluu yksinomaan näille viranomaisille. Pankkitartakastusvirasto on myös käytännössä katsonut itsensä toimivaltaiseksi käsittelemään KA:n hakemuksessa mainitun asian kanssa samanlaista asiaa. Tämä kannanotto selviää myös ylijohtaja Jussi Linnamon kirjoittamasta artikkelista Pankkikilpailusta ja pankin asiakkaan kuluttajansuojasta (Liiketaloudellinen Aikakauskirja, marraskuu 1980), jossa Linnamo kirjoittaa näin (s. 215): "Pankkitarkastusvirasto on edelleen katsonut, että tilien hyväksymiseen kuuluva tilinomistajien ja pankin välisiä muita oikeussuhteita koskevien ehtojen tarkastaminen kuuluu sille, jolloin erityisesti on pidetty silmällä sitä, ettei pankki pääse vapautumaan liian helposti takaisinmaksuvelvollisuudesta tai vahingonkorvauksesta. Tämä kuuluu oleellisesti tallettajansuojaan."

Pankin noudattama koronlaskutapa on sovittu pankkien välisessä korkosopimuksessa, jota kaikki pankit noudattavat. Tämän vuoksi on kohtuutonta, jos pankkitarkastusviraston valvonnan alaisista pankeista yhtä voitaisiin kieltää jatkamasta yhteisesti sovittua menettelyä. Lainsäätäjäkin on tarkoittanut, että tämän kaltaisesta kiellosta päättävät pankkien yleisvalvontaa suorittavat viranomaiset.

KA on hakemuksessaan katsonut, että pankkitarkastusvirasto ei ole voinut esittää hakemuksen tarkoittamaa menettelyä kiellettäväksi, koska puheena olevaa sopimuskäytäntöä ei ole kirjattu pankin sopimusehtokaavakkeisiin. Pankkitarkastusvirasto tuntee hyvin pankkien koronlaskukäytännön ja on sen hyväksynyt. Yleisvalvontaa suorittavan viranomaisen oikeus puuttua asiaan ei tietenkään riipu siitä, miten viranomainen on saanut asiasta tiedon.

KA väittää lainsäätäjän tarkoittaneen, "että pankkien valvonta kuuluu kahdelle viranomaiselle, joiden toimivalta on osittain päällekkäin menevää". Tämän väitteen hän johtaa hallituksen esityksen lainauksesta (HE 32/1978 s. 15). KA:n lainaama hallituksen esityksen kohta on kuitenkin kirjoitettu perusteluksi liikepankkilain 42a eikä b §:n säätämiselle. Sanottu a § koskee antolainausta. Nyt esillä olevan toimivaltakysymyksen ratkaisulle merkittävän liikepankkilain 42b §:n perusteluissa todetaan tämä pykälä annettavaksi sen vuoksi, että asiakkaalla olisi mahdollisuus hitaan, kalliin ja vain yksittäistä tapausta koskevan alioikeusmenettelyn asemesta saattaa sopimusehdon kohtuullisuus arvioitavaksi myös pankkitarkastusvirastossa (HE 32/1978 s. 15, Pankkien vakiosopimusten sääntely).

Edellä olevan perusteella on katsottava, että pankin ja sen asiakkaan välisten sopimusehtojen kohtuullisuuden arviointi ei kuulu KA:n eikä markkinatuomioistuimen toimivaltaan. Asia on sitä paitsi tällä hetkellä vireillä pankkitarkastusvirastossa.

Markkinatuomioistuimen tulee siten jättää KA:n hakemus tutkimatta puuttuvan toimivallan johdosta ja sen vuoksi, että asia on jo vireillä toisessa viranomaisessa.

Markkinatuomioistuimen tulisi tehdä erillinen päätös vaatimuksesta jättää hakemus tutkimatta. Siltä varalta, että markkinatuomioistuin kuitenkin tutkii asian, pankki esittää seuraavaa.

Pankin koronlaskumenettelyn pohjana on pankkien neuvottelukunnan vahvistama pankkitariffi, joka sisältää mm. pankkipalveluksista perittävien toimitusmaksujen, kulujen ja palkkioiden määrät. Pankkitariffia noudattavat kaikki maassamme toimivat liikepankit, säästöpankit ja osuuspankit. Pankkitariffi on tarkoitettu vain pankkien toimihenkilöiden käyttöön. Pankkitariffia ei luovuteta yleisölle. Asiakas voi tutustua siihen pankissa, jos hän sitä pyytää.

Pankkitariffin mukaan arvopäivä on päivä, josta alkaen korko lasketaan. Tilillepanon arvopäivä on tallettamista seuraava pankkipäivä. Kuitenkin pankin toisesta konttorista tai toisesta laitoksesta saapuvan tilillepanon arvopäivä on saapumispäivä. Jos kuitenkin pankin toisesta konttorista tai toisesta rahalaitoksesta saapuva pano ehtii perille lähettämispäivänä on panon arvopäivä saapumispäivää seuraava pankkipäivä.

Palkkapanon arvopäivä on palkkapäivää seuraava pankkipäivä. Samaa arvopäiväsääntöä sovelletaan myös muihin toistuvaissuorituksiin. Kun tilillepano muodostuu ulkomaan toimitteen vastineesta, arvopäivä on tallettamispäivää seuraavaa pankkipäivä. Asiakkaan ulkomaisessa pankissa olevalta tililtä valuuttaa ostettaessa tai kotimaisessa pankissa olevalta ulkomaan ottolainustililtä varoja siirrettäessä saman asiakkaan käyttöön voidaan arvopäivästä kuitenkin sopia erikseen. Tililtäoton arvopäivä on tapahtumapäivä. Korkoa maksetaan arvopäivien välisiltä päiviltä kumpaakaan arvopäivää mukaan lukematta.

Pankki laskee karttuvalle talletustilille kahdenlaista korkoa: kreditkorkoa (5,25 % vuodessa) ja debetkorkoa (16 % vuodessa). Edellisellä tarkoitetaan talletukselle maksettavaa korkoa ja jälkimmäisellä tilin ylityskorkoa.

Korkoa pankki ei atk-järjestelmässään laske tilin saldolle, vaan tilitapatumille, panoille ja otoille. Panoille laskettava korko lisää asiaakkaan kreditkorko- ja vähentää pankin debetkorkosaatavaa. Otoille laskettava korko puolestaan vähentää asiakkaan kreditkorko- ja lisää pankin debetkorkosaatavaa. Debetkoron laskeminen edellyttää kuitenkin tilin ylitystä. Jos tiliä ei ole ylitetty, debetkorkoa ei lasketa laisinkaan. Debetkorkoa ei lasketa, jollei tilin ylitys ole todellinen. Pankin atk-järjestelmä seuraa tilin osalta sekä ns. arvopäiväsaldoa että todellista saldoa. Arvopäiväsaldon osoittamille "tilin ylityksille" debetkorkoa ei lasketa.

Arvopäivän merkitys koronlaskulle on siinä, että samana päivänä tehdyn panon ja oton arvopäivän erosta johtuen panon korkoon vaikuttavia korkopäiviä on vähemmän kuin oton korkoon vaikuttavia korkopäiviä. Jos tilitapahtumia seuraava päivä on pankkipäivä, on tämä ero kaksi päivää siten, että otolle laskettavaa, korkokertymästä vähennettävää korkoa lasketaan tuon verran pidemmältä ajalta.

Tilille hyvitettävä talletuskorko (kreditkorko) saadaan laskemalla vuoden lopussa yhteen panoille ja otoille vuoden aikana lasketut korot. Jos summa on negatiivinen, pankki ei peri erotusta asiakkaalta eikä hänen tilinsä pääomasta. Erotus ei myöskään siirry seuraavalle vuodelle, vaan pankki poistaa sen vuoden lopussa. Tällöin tilille ei siis myöskään hyvitetä talletuskorkoa. Samalla tavoin vuoden lopussa pankki laskee yhteen panojen ja ottojen debetkorot. Jos tällöin summa osoittaa pankille saatavaa todellisten tilinylitysten perusteella, pankki perii tämän saatavansa asiakkaalta tai hänen tilinsä pääomasta.

Tiliehtojen maininta koronmaksusta on kieltämättä väljä. Sen sisällön ovat sanelleet tarkoituksenmukaisuussyyt. Monimutkaisen koronlaskumenetelmän seikkaperäinen selostaminen tiliehdoissa paisuttaisi ehtoja kohtuuttomasti ja korostaisi yhtä tiliehtoa muiden, oleellisempien ehtojen kustannuksella. Pankki selostaa kuitenkin koronlaskumenettelyn sitä tiedusteleville asiakkaille.

Arvopäiväkäytännön kohtuullisuutta arvioitaessa ei huomiota voida kiinnittää vain siihen, että panon ja oton arvopäivä määräytyy eri tavalla. Arvopäiväkäytäntö liittyy sekä pankin että asiakkaan kannalta laajempaan kokanaisuuteen, joka on otettava huomioon kohtuullisuusarvioinnissa.

Pankin liiketoiminnan kannalta merkittävää on, että pankki ei vielä tapahtumapäivänä saa tarkkaa kuvaa tilien kautta tapahtuvasta rahaliikenteestä, minkä vuoksi se ei voi heti ohjata talletettuja varoja luotonantoonsa. Tämä on mahdollista vasta myöhemmin, aikaisintaan tapahtumaa seuraavana pankkipäivänä, panon arvopäivänä.

Pankin liiketoiminta perustuu siihen, että pankki sijoittaa tallettajilta saamansa varat tuottavasti ja mahdollisimman pienellä riskillä. Päästäkseen optimaaliseen tulokseen hankkimiensa vieraiden varojen jakamisessa luottomarkkinoille pankki tarvitsee päätöksentekoaikaa. Tätä aikaa se varaa itselleen muun ohella arvopäiväkäytännön mukaisella koronlaskulla, maksamalla hankkimilleen varoille korkoa vasta siinä vaiheessa, kun pankilla on kokonaiskuva eri yksikköjen kautta hankittujen varojen määrästä. Arvopäiväkäytäntö on lisäksi nähtävä yhtenä keinona kattaa pankkipalveluista aiheutuvia kustannuksia. Rahanvälitystehtävässä kysymys on siitä, että raha välitetään nopeasti ja varmasti perille, eikä siitä, että se tuottaa korkoa.

Jos kielto kuitenkin vastoin pankin käsitystä määrättäisiin, pankille tulisi antaa ylimenokausi vuoden 1986 loppuun atkjärjestelmään tehtäviä muutoksia varten.

MENETTELY MARKKINATUOMIOISTUIMESSA

Markkinatuomioistuin on istunnossa 3.9.1984 hylännyt pankin vaatimuksen, että markkinatuomioistuimen toimivaltaa vastaan esitetyistä väitteistä annettaisiin eri päätös ennen pääasian käsittelyä.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISUN PERUSTELUT

Kansallis-Osake-Pankki tarjoaa kuluttajille varojen talletusta säästötilillä ja karttuvalla talletustilillä.

Pankki on esittänyt, että talletussuhteen tutkiminen ei kuulu KA:n ja markkinatuomioistuimen toimivaltaan, koska talletustili ei ole KSL:ssa tarkoitettu kulutushyödyke. Asian käsittelyn estää pankin mukaan myös se, että pankkitarkastusvirasto valvoo erityisviranomaisena pankkien toimintaa ja asia on jo siellä vireillä.

KSL:n 1 luvun 1 §:n mukaan KSL koskee kulutushyödykkeen tarjontaa, myyntiä ja muuta markkinointia elinkeinoharjoittajilta kuluttajille.

KSL:n 1 luvun 3 §:n mukaan kulutushyödykkeellä tarkoitetaan laissa sellaisia tavaroita ja palveluksia, joita tarjotaan tai olennaisessa määrässä käytetään yksityiseen kulutukseen. KSL:n 1 luvun 1 §:n 2 mom:n mukaan KSL ei kuitenkaan koske lakisääteisiä vakuutuksia eikä työntekijäin ryhmähenkivakuutusta tai sitä vastaavaa kunnallisen eläkelaitoksen myöntämää etuutta.

Markkinatuomioistuin on päätöksessään 1980:13 katsonut, että kuluttajiin kohdistuvaa pankin ottolainausta on pidettävä KSL:ssa tarkoitettuna kulutuspalveluna. Pankin ja kuluttajien väliseen talletussuhteeseen sovellettiin KSL:n 2 luvun markkinoinnin sääntelyä koskevia säännöksiä.

KSL 2 luvun säännökset koskevat markkinoinnin sääntelyä ja 3 luvun säännökset kulutushyödykkeiden markkinoinnissa käytettäviä sopimusehtoja. KSL:n 1 luvussa määritelty kulutushyödykkeen käsite on 2 ja 3 luvussa sama.

Hallituksen esityksessä kuluttajansuojalainsäädännöksi (8/1977) lausuttiin sopimusehtoja koskevan luvun perusteluissa mm. seuraavaa: "Kuluttajapalvelusten alalla on suunnitteilla useita sääntelyjä, jotka koskevat myös palvelusten ehtoja. Kun näiden sääntelyjen sisällöstä ei toistaiseksi ole tietoa eikä niiden toteutumisen aikataulua voida ennustaa, on katsottu, että sopimusehtojen sääntelyn tulee tässä vaiheessa ulottua kaikkiin kulutustavaroiden ja -palvelusten tarjonnassa ja myynnissä käytettäviin sopimusehtoihin. Myöhemmin voidaan luvun säännösten soveltamisalaa rajoittaa sen mukaan kuin kuluttajansuojaa tältä osin kehitetään erikoislainsäädännöllä."

KSL:n tai sen 3 luvun soveltamisalaa ei ole KSL:n säätämisen jälkeen rajoitettu. Näin ollen KSL:n 3 luvun säännöksiä on sovellettava myös pankin ja kuluttajien välisen talletussuhteen sopimusehtoihin.

Pankkitarkastusvirasto valvoo erityisviranomaisena pankkien toimintaa. KSL:n osalta erityisviranomaisena toimii KA. Se, että asia on mahdollisesti muun lainsäädännön perusteella vireillä muussa viranomaisessa, ei estä asian tutkimista KSL:n nojalla markkinatuomioistuimessa.

Edellä mainituilla perusteilla markkinatuomioistuin hylkää Kansallis-Osake-Pankin asiassa esittämät väitteet oikeudenkäyntiedellytysten puuttumisesta.

Tutkiessaan asian KSL:n nojalla markkinatuomioistuin toteaa, että tallettajille annettaviin "pankkikirjoihin", säästötilin ja karttuvan talletustilin vastakirjoihin on otettu korkoa koskeva ehto. Säästötilin vastakirjoissa oleva ehto on seuraava: "--- 2) Tilillä olevista varoista hyvitetään pankin kulloinkin voimassa oleva säästötilin korko." Karttuvan talletustilin vastakirjoissa oleva vastaava ehto on seuraava: "--2) Tilillä olevista varoista hyvitetään pankin kulloinkin voimassa oleva karttuvan talletustilin korko."

Pankki laskee säästötilillä ja karttuvalla talletustilillä oleville varoille korkoa ns. arvopäiväjärjestelmän mukaisesti. Pankin soveltama koronlaskumenettely perustuu pankkitariffissa oleviin ehtoihin. Kysymyksessä on siten KSL:n 3 luvussa tarkoitettu kuluttajien ja pankin välisissä talletussopimuksissa käytettävä sopimusehto.

Pankkitariffin mukaan korkoa lasketaan säästötilillä ja karttuvalla talletustilillä oleville varoille arvopäivien väliseltä ajalta, kumpaakaan arvopäivää mukaan lukematta. Panojen arvopäivä on panoa seuraava pankkipäivä. Ottojen arvopäivä on varojen todellinen nostopäivä. Arvopäiväjärjestelmän mukaista koronlaskumenettelyä ei selosteta kuluttajille tilin ehdoissa eikä muussakaan pankin kuluttajille jakamassa kirjallisessa aineistossa. Pankin ilmoituksen mukaan kuluttajalla on kuitenkin halutessaan mahdollisuus tutustua tariffiin pankin konttorissa.

Pankki laskee atk-järjestelmässään korkoa tilitapahtumille, panoille ja otoille. Koron suuruus on 5,25 prosenttia. Panoille lasketaan korkoa panoa seuraavan päivän jälkeisestä pankkipäivästä alkaen. Mainittu arvopäiväjärjestelmän mukainen koronlaskutapa johtaa siihen, että otolle, joka tapahtuu sinä päivänä, jolloin tilille tulee varoja tai sitä seuraavana pankkipäivänä, lasketaan pankin hyväksi korkoa, joka vähentää tilille tallettajan hyväksi muutoin kertyvää korkoa.

Pankin soveltama arvopäiväjärjestelmän mukainen koronlaskutapa saattaa siten johtaa siihen, että kuluttaja (talletussuhteen velkoja) nostaessaan tililtään siellä jo olevia varojaan ennen sitä päivää, josta sanotuille varoille aletaan laskea korkoa, joutuu maksamaan pankille (talletussuhteen velalliselle) hyvitystä koron muodossa. Tällaista pankin soveltamaa koronlaskua koskevaa ehtoa on pidettävä tallettajina olevien kuluttajien kannalta kohtuuttomana.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Markkinatuomioistuin harkitsee KSL 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla oikeaksi 500 000 markan sakon uhalla kieltää Kansallis-OsakePankkia soveltamasta kuluttajien ja pankin välisissä säästötilejä ja karttuvia talletustilejä koskevissa sopimuksissa ehtoa, jonka mukaan kuluttajan talletuksen vuotuista talletuskoron määrää vähennetään laskemalla pankin hyväksi korkoa niille tilille saapuneille varoille, jotka kuluttaja nostaa tililtään ennen sitä päivää, josta alkaen sanotuille varoille aletaan laskea talletuskorkoa.

Kieltoa on noudatettava 1.1.1986 alkaen.

Läsnä: Huttunen, puheenjohtaja, Valkonen, varapuheenjohtaja, Wilhelmsson, Aaltonen, Laurila, Maijala, Ojala, Ollikainen ja Tammilehto.

Asiassa äänestys

Jäsen Laurila, jonka lausuntoon jäsen Maijala yhtyi, lausui:

Koska pankin ottolainaustoiminta oikeudellisesti muodostaa pankin ja kuluttajan välisen lainasuhteen, jossa pankki on velallinen ja kuluttaja velkoja, niin ottolainausta ei voida pitää kulutuspalveluksena. Täten ei kuluttajansuojalakia eikä lakia markkinatuomioistuimesta voida soveltaa tähän lainasuhteeseen. Tämän vuoksi jätän tutkimatta kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimuksen lakiin perustumattomana.

Oikeudenkäymiskaaren 23 luvun 5 §:n perusteella ilmoitan olevani pääasiasta samaa mieltä kuin markkinatuomioistuimen muut jäsenet.

---

[SV]

KSL_3_kap._1_§

KONSUMENTOMBUDSMANNENS YRKANDE

Konsumentombudsmannen har yrkat att KansallisOsakePankki med stöd av 3 kap. 1 och 2 § konsumentskyddslagen (KSL) vid vite förbjuds att i avtal mellan konsumenter och banken om kapital och sparräkning tillämpa ett villkor enligt vilket beloppet av den årliga räntan på konsumentens deposition minskas så att negativ ränta räknas för sådana medel som betalats in på kontot, som konsumenten lyfter från kontot före den dag då banken börjar räkna depositionsränta på sagda medel.

I 3 kap. 1 § KSL förbjuds näringsidkare att vid utbud av konsumtionsnyttigheter använda ett avtalsvillkor som med beaktande av konsumtionsnyttighetens pris och övriga på saken verkande omständigheter måste anses oskäligt mot konsumenten.

Syftet med detta stadgande är att skydda konsumenten mot sådana avtalsvillkor som används av näringsidkare, vilka till sin karaktär är oskäliga mot konsumenten (Reg.prop. 8/1977 s. 36). Typiskt oskäligt mot konsumenten är ett avtalsvillkor som ensidigt gynnar näringsidkaren på konsumentens bekostnad eller rubbar parternas likställdhet.

Banken har i motböckerna för sina depositionskonton tagit in ett villkor rörande räntebetalning, enligt vilket "på de insatta medlen gottgörs ---- för tiden gällande --- räntan".

Av ovannämnda förklaring framgår tydligt, att deponentens ställning är en annan än bankens vid beräkning av valuteringsdagen för ränta på depositionskonto. Valuteringsdagen för medel som överförts till kontot är följande vardag efter överföringen. Räntan räknas från första bankdagen efter valuteringsdagen. För uttag från kontot är valuteringsdagen däremot uttagsdagen. Sålunda gynnar det avtalsvillkor som banken tillämpar i praktiken oskäligt banken och iakttar inte den liställdhet som har ställts som mål i regleringen av avtalsvillkor i KSL.

Situationen blir ännu svårare för deponenten på grund av att banken inte på något sätt upplyser dem om sättet att beräkna ränta. Deponenten har inte heller möjlighet att utan särskilda ansträngningar kontrollera hur räntan har beräknats. Det är till och med vanligt, att konsumenten överhuvudtaget inte erhåller någon ränta, trots att hans lön hela året löper via depositionskontot. Det kan till och med vara fråga om ganska betydande belopp, som visserligen för en kort tid, är deponerade på kontot. Vid bedömningen av villkorets skälighet bör man dessutom beakta att banken idkar betalningstjänstverksamhet. Enligt detta system kan deponenten ge banken i uppdrag att sköta om sina regelbundna betalningar. På basen av dylika uppdrag debiterar banken för deponentens räkning hans konto på vissa dagar. Inte heller i samband med uppgörandet av dylika uppdragsavtal informeras deponenten om sättet att beräkna ränta. Sålunda kan sådana betalningar som hyra månatligen anstränga deponentens konto med överskridningsränta.

Det ränteberäkningssätt som banken tillämpar kan inte anses vara rättvist för konsumenterna och det tar inte i tillräckligt hög grad hänsyn till deras intressen. Den praxis banken tillämpar strider därför mot stadgandet i 3 kap. 1 § KSL.

Den juridiska sidan av saken bör granskas också utgående från bankernas övervakningssystem. I affärsbankslagens 42b § stadgas: "En affärsbank skall i den omfattning bankinspektionen bestämmer tillställa denna de formulär som används vid avtal mellan banken och dess kunder. Såvida bankinspektionen anser att i formulär ingår oskäligt villkor, kan finansministeriet på framställning av bankinspektionen förbjuda användningen av dylikt villkor." Det avtalsvillkor som här behandlas finns inte med på bankens avtalsvillkorsformulär, varför bankinspektionen inte med stöd av nämnda stadgande kan framställa att det förbjuds.

I fråga om tillämpningen av KSL på bankernas mottagande av depositioner kan man hänvisa till avgörandet i målet KO mot Föreningsbanken i Finland Ab. I beslutet konstateras det följande: "Då en konsument deponerar medel på bankens depositionskonto, överlåter han för en viss tid nyttjanderätten till de deponerade medlen till banken. Genom att använda de deponerade medlen till utlåning får banken ekonomisk avkastning av denna nyttjanderätt. Som vederlag för den överlämnade nyttjanderätten får konsumenten olika slag av förmåner (depositionsränta, medlen finns i tryggt förvar, möjlighet att få lån osv.). Dessa förmåner utgör en konsumtionstjänst för de enskilda medborgarna som deponerar medel. Med beaktande av stadgandet också i 1 kap. 2 § KSL bör man på depositionsförhållanden tillämpa stadganden i 2 kap. KSL. Också med tanke på bankverksamhetens helhet och förhållandena mellan dess delfunktioner bör bankens inlåning som riktar sig mot konsumenterna anses vara i KSL avsedd konsumtionstjänst."

I KSL:s förarbeten (Förslag till konsumentskyddslagstiftning, Justitieministeriets lagberedningsavdelningspublikation 12/1974; Regeringens förslag till konsumentskyddslagstiftning 8/1977) finns också stöd för uppfattningen att 3 kap. KSL kan tillämpas på de avtalsvillkor banken tillämpar. Enligt det förstnämnda förslaget skulle lagen inte i fråga om avtalsvillkorsregleringen ha gällt bank- eller försäkringsverksamhet (s. 142 - 143). Då förslaget jämförs med regleringens förslag kan man konstatera att den förenämnda begränsningen fattas från det slutliga lagförslaget. Under riksdagsbehandlingen begränsades lagens tillämpningsområde så att de lagstadgade försäkringarna och arbetstagarnas grupplivförsäkringar blir utanför tillämpningsområdet. Däremot har inget undantag i fråga om i tillämpningsområdet rörande banktjänster tagits med.

För att få med denna förbudsregel i banklagstiftningen föreslås det att till lagen om affärsbanker och lagen om hypoteksbanker fogas en ny 42a §, till sparbankslagen en ny 53a § och till lagen om andelsbanker en ny 45a §."

I regeringens proposition till ändring av KSL i fråga om bostadsköparens rättsskydd (Reg.prop. 215/1982 s. 6) nämns bl.a. följande:

"Enligt banklagstiftningen är det bankinspektionens sak att övervaka, att det i de formulär som används vid avtal mellan banken och dess kund inte ingår otillbörliga villkor. Om förslaget förverkligas skulle också konsumentombudsmannen få rätt att ingripa i dylika avtalsvillkor i fråga om bostadsköp. Det är emellertid skäl att notera, att en dylik dubbel övervakning redan existerar i fråga om formulär som banken använder vid andra avtal än de som gäller byte av bostad. Övervakningen är dessutom endast delvis dubbel, ty konsumentombudsmannen kontrollerar avtalsvillkorsskyddet endast i fråga om sådana bankkunder som är konsumenter medan bankinspektionen övervakar även den avtalspraxis som banken tillämpar med andra kunder. Konsumentombudsmannen övervakar dessutom även andra avtalsvillkor än sådana som förekommer i avtalsformulär. I praktiken uppkommer det uppenbarligen inga missförhållanden i övervakningen om myndigheterna samarbetar med varandra."

Lagstiftaren har sålunda avsett att övervakningen av bankerna hör till två myndigheter, vilkas befogenhet delvis går på varandra. Detta är ingalunda unikt utan en delvis dubbel befogenhet har givits åt KO och näringsstyrelsen i fråga om livsmedel, åt KO och social- och hälsovårdsministeriets försäkningsavdelning i fråga om försäkringar samt åt KO, medicinalstyrelsen och näringsstyrelsen i fråga om s.k. naturprodukter. I fråga om bankverksamheten begränsas naturligtvis KO:s beslutsrätt till förhållandet mellan konsument och bank.

Med stöd av det ovan sagda bör man anse att KSL kan tillämpas på den i ansökan avsedda saken.

KANSALLIS-OSAKE-PANKKIS BEMÖTANDE

Banken har framfört, att den i ansökan avsedda saken inte hör till marknadsdomstolens kompetens. Ifall målet trots allt prövas har banken yrkat att ansökan måtte förkastas.

Vid beredningen av KSL rådde en uppfattning, enligt vilken lagens stadganden i fråga om avtalsregleringen inte skulle tillämpas på bank- eller försäkringsverksamheten (Förslag till konsumentskyddslagstiftning, Justitieministeriets lagberedningsavdelnings publikation 12/1974, s. 142 - 143). I regeringens proposition om konsumentskyddslagstiftning (Reg.prop. 8/1977) och den lag som stiftades på basen av propositionen finns ingen dylik begränsning.

Dagen innan KSL trädde i kraft, 31.8.1978 stadfästes ett antal lagar, med vilka banklagstiftningen förändrades. Den 42b § som fogades till lagen om affärsbanker innebär att övervakningen av skäligheten hos avtalsvillkor mellan banken och dess kunder har fastställts till bankinspektionens uppgift. Om bankinspektionen anser att ett avtalsvillkor är oskäligt, kan finansiministeriet på framställning av bankinspektionen förbjuda användningen av dylikt villkor.

Av förarbetet till ändringarna av banklagarna framgår, att man med lagändringen uttryckligen har avsett att överföra övervakningen av avtalsvillkorens skälighet från KO:s och marknadsdomstolens befogenhet till den myndighet som också i övrigt övervakar bankerna. Detta framgår ur regeringens proposition (Reg.prop. 32/1978) vars allmänna motiveringar (s. 5) har följande innehåll: "En effektivering av konsumenternas rättsskydd har under den senaste tiden ansetts vara ett viktigt samhällsekonomiskt mål. Enligt regeringens åsikt är det skäl att förstärka kundens skydd också i bankverksamheten. Kundens skydd bör byggas upp så att det inte skadar deponenternas ställning. Skyddet måste huvudsakligen utvecklas inom ramen för den allmänna kontrollen av banker."

Redan i det betänkande från 1976 som förberedde en ändring av lagen (66/1976) konstateras samma sak (s. 18 - 19): "Enligt kommitt‚ns uppfattning kan man inte fordra att de allmänna konsumentskyddsmyndigheterna skall besitta den sakkännedom som behövs bl.a. vid avgörandet om en viss avtalspraxis strider mot god banksed eller är oskälig i fråga om bankkundens ställning. Vid bedömningen av bankkundens ställning bör man också beakta bankens behov av att trygga deponenternas intressen. Detta fäster man i banklagstiftningen och bankövervakningen stor uppmärksamhet vid, vilket också begränsar möjligheterna att förstärka t.ex. bankens kreditkunds avtalsrättsliga ställning på bankens bekostnad."

Affärsbanklagens 42b är en specialbestämmelse rörande affärsbankverksamheten och den har företräde med hänsyn till KSL såsom allmän lag. I fråga om avtalsregleringen tillämpas således inte KSL på bankverksamheten. Så undviks den dubbelkontroll, som skulle uppkomma på grund av att skäligheten av bankens avtalsvillkor bedöms av både bankinspektionen som kontrollerar bankerna och KO som tillvaratar konsumentens intressen.

Bankinspektionen och finansministeriet har meddelat att de i befogenhetsfrågan intar den ståndpunkten, att bedömningen om skäligheten av avtalsvillkor mellan banken och kunderna tillhör uteslutande dessa myndigheter. Bankinspektionen har också i praktiken ansett sig ha begogenhet att behandla en fråga som är likadan som den i KO:s ansökan. Detta ställningstagande framgår också ur överdirektör Jussi Linnamos artikel om bankkonkurrens och konsumentskyddet för bankens kund (Liiketaloudellinen Aikakauskirja, nov. 1980) där Linnamo (s. 215) skriver: "Bankinspektionen har vidare ansett att granskningen av villkoren för övriga rättsförhållanden mellan kontohavaren och banken som avser godkännandet av kontona tillhör bankinspektionen, varvid man särskilt har sett till att banken inte alltför lätt kan befria sig från återbetalningsskyldigheten eller skadeersättningen. Detta hör väsentligt till deponentskyddet."

Det av banken tillämpade ränteberäkningssättet har överenskommits i ränteavtalet mellan alla banker och iakttas av alla banker. Det är därför oskäligt om man kan förbjuda en av de banker som underlyder bankinspektionens kontroll att fortsätta med en allmänt överenskommen praxis. Även lagstiftaren har avsett, att dylika förbud avgörs av de myndigheter som besluter om den allmänna övervakningen av bankerna.

KO har i sin ansökan ansett att bankinspektionen inte har kunnat förbjuda det förfarande som ansökan avser, eftersom denna avtalspraxis inte har antecknats i bankens avtalsvillkorsformulär. Bankinspektionen känner väl till bankens ränteberäkningspraxis och har godkänt den. Rätten hos en myndighet som upprätthåller allmän kontroll att blanda sig i frågan beror naturligtvis inte på hur myndigheten har fått kännedom om den.

KO påstår att lagstiftaren har avsett att "övervakningen av bankerna tillhör två myndigheter, vilkas befogenhet delvis går på varandra". Detta påstående härleder han från regeringens proposition (Reg. prop. 32/1978 s. 15). Den av KO lånade punkten i propositionen har emellertid skrivits som en motivering för stiftandet av § 42a och inte 42b i lagen om affärsbanker. Sagda § a avser utlåning. I motiveringen till § 42b i lagen om affärsbanker som har betydelse för den kompetensfråga som nu är aktuell konstateras att denna paragraf skall givas för att kunden i stället för långsam, dyr och endast enstaka fall omfattande underrättsbehandling skall kunna få ett avtalsvillkors skälighet prövat också hos bankinspektionen (Reg.prop. 32/1978 s. 15, reglering av bankernas standardavtal).

På grund av det ovan framförda bör man anse att bedömningen om skäligheten hos avtal mellan banken och dess kund inte hör till KO:s eller marknadsdomstolens befogenhet. Ärendet är dessutom för närvarande anhängigt vid bankinspektionen.

Marknadsdomstolen borde därför avvisa KO:s ansökan på grund av bristande befogenhet och därför att saken redan anhänginggjorts hos en annan myndighet. Marknadsdomstolen borde fatta ett särskilt beslut om att inte behandla ärendet. För den händelse, att marknadsdomstolen trots allt skulle pröva målet, önskar banken framföra följanden.

Bankens ränteberäkningsförfarande baserar sig på en banktariff som har fastställts av bankdelegationen och som bl.a. innehåller priserna på de expeditionsavgifter, kostnader och arvoden som bankerna debiterar för sina tjänster. Banktariffen följs av alla affärsbanker, spar- och andelsbanker som fungerar i vårt land. Banktariffen är avsedd endast för bankernas tjänstemän. Den överlämnas inte till allmänheten. Kunden kan stifta bekantskap med den i banken om han ber om det.

Enligt banktariffen är valuteringsdagen den dag, varifrån räntan beräknas. I fråga om depositioner är valuteringsdagen följande bankdag efter insättningen. För en insättningen som kommer från ett annat av bankens kontor eller en annan penninginrättning är valuteringsdagen emellertid ankomstdagen. Om en insättning från ett annat kontor eller en annan penninginrättning hinner fram samma dag som den avsänts, är valuteringsdagen följande bankdag.

I fråga om löneutbetalning är valuteringsdagen följande bankdag efter lönedagen. Samma valuteringsregel tillämpas också på andra återkommande betalningar. Då insättningen baserar sig på utlandstransaktioner är valuteringsdagen följande bankdag efter insättningen. Vid överföringar av medel från en kunds konto i en utländsk bank vid köp av valuta eller vid överföring av medel från ett utländskt utlåningskonto i en inhemsk bank till samma kunds förfogande kan man emellertid särskilt komma överens om valuteringsdagen. Vid uttag är valuteringsdagen den dag uttaget sker. Ränta erläggs för dagarna mellan valuteringsdagar utan att någondera av valuteringsdagarna medräknas.

Banken beräknar två slags ränta på kapitalräkningar: kreditränta (5,25 % per år) och debetränta (16 % per år). Den förenämnda avser ränta på de deponerade medlen och den senare ränta för överskridning av kontot.

Banken beräknar i sitt ADB-system inte ränta på saldot, utan på kontohändelser, insättningar och uttag. Den ränta som beräknas på insättningar ökar kundens kreditränte- och minskar bankens debeträntefordran. Den ränta som beräknas på uttag minskar däremot kundens kreditränte- och ökar bankens debeträntefordran. Beräkning av debetränta förutsätter emellertid att kontot överskrids. Om kontot inte har överskridits beräknas ingen debetränta. Debetränta beräknas inte, om inte överskridningen är verklig. Bankens ADB-system följer i fråga om kontot med såväl det s.k. valuteringsdagssaldot som det verkliga saldot. På sådana "kontoöverskridningar" som valuteringsdagssaldot visar beräknas ingen debetränta.

Valuteringsdagens betydelse för ränteberäkningen är, att på grund av skillnaden i valuteringsdagar mellan en insättning och ett uttag som görs samma dag finns det färre räntedagar som påverkar räntan på insättningen än de som påverkar uttaget. Om dagen efter kontohändelsen är en bankdag, är denna skillnad två bankdagar så att den ränta som räknas på uttaget, med vilken räntebeloppet minskas beräknas för en så mycket längre tid.

Den depositionsränta som kontot gottskrivs med (krediträntan) får man genom att i årets slut sammanslå räntorna på insättningar och uttag. Om detta belopp är negativt uppbär banken inte detta belopp av kunden eller från kapitalet på hans konto. Skillnaden överförs inte heller till följande år, utan banken avskriver den vid årets slut. Härvid gottskrivs inte heller kontot med någon depositionsränta. På samma sätt räknar banken också ihop debeträntorna för insättningar och uttag. Om beloppet visar att banken har en fordran på basen av verkliga kontoöverskridningar, uppbär banken denna fordran av kunden eller från kapitalet på hans konto.

Kontovillkorens omnämnande av räntebetalning är otvivelaktigt vagt. Dess innehåll har dikterats av ändåmålsenlighet. En detaljerad utredning om ränteberäkningsmetoden skulle göra villkoren oskäligt omfattande och ta fram ett villkor på andra viktigare villkors bekostnad. Banken förklarar emellertid ränteberäkningsförfarandet för kunder som så önskar.

Vid uppskattningen av valuteringsförfarandets skälighet får man inte beakta enbart det, att valuteringsdagen för insättningar och uttag bestäms på olika sätt. Valuteringsförfarandet hänför sig både i fråga om kunden och banken till ett vidsträcktare sammanhang, som bör beaktas vid bedömningen av skäligheten.

Viktigt med tanke på bankens affärsverksamhet är, att banken inte ännu på transaktionsdagen får någon klar bild av den penningtrafik som löper genom kontona, och därför inte genast kan styra de deponerade medlen till sin kreditgivning. Detta är möjligt först senare, tidigast följande bankdag efter insättningen.

Bankens affärsverksamhet baserar sig på att banken placerar de medel som erhållits av deponenterna produktivt och med så liten risk som möjligt. För att uppnå ett optimalt resultat vid fördelningen av främmande medel på kreditmarknaden behöver banken tid för beslutsfattandet. Denna tid får banken bl.a. genom en ränteberäkning som baserar sig på valuteringsdagpraxis, genom att betala ränta på de medel den erhållit först i det skede, då banken har fått en helhetsbild av den penningvolym som anskaffats via olika enheter. Valuteringsdagsförfarandet bör också betraktas som ett sätt att täcka kostnaderna för banktjänsterna. Vid förmedlingen av medel är det fråga om att snabbt och tryggt överföra medlen till rätt ställe, och inte att medlen skall avkasta ränta.

Ifall ett dylikt förbud emellertid mot bankens uppfattning skulle meddelas, borde banken få en övergångsperiod fram till slutet av år 1986 för att få tid att göra ändringar i ADB-systemet.

FÖRFARANDET I MARKNADSDOMSTOLEN

Marknadsdomstolen har vid sitt sammanträde 3.9.1984 förkastat bankens yrkande om fattande av ett särskilt beslut om marknadsdomstolens befogenhet innan det huvudsakliga målet behandlas.

MOTIVERINGAR FÖR MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Kansallis-Osake-Pankki erbjuder konsumenterna depositioner av medel på spar- och kapitalräkningar.

Banken har framfört att prövningen av depositionsförhållandet inte hör till KO:s och marknadsdomstolens befogenhet, eftersom ett depositionskonto inte är en sådan konsumtionsnyttighet som avses i KSL. Behandlingen av ärendet förhindras enligt banken också av det att bankinspektionen i egenskap av specialmyndighet övervakar bankens verksamhet och ärendet redan är anhängigt där.

Enligt 1 kap. 1 § KSL avser KSL utbud, försäljning och annan marknadsföring av konsumtionsnyttigheter från näringsidkare till konsumenter.

Enligt 1 kap. 3 § KSL avses i lagen med konsumtionsnyttigheter sådana varor och tjänster som erbjuds eller i väsentlig omfattning användes för enskild konsumtion. Enligt 1 kap. 1 §:s 2 mom. KSL avser KSL inte lagstadgade försäkringar eller arbetstagares grupplivförsäkring eller motsvarande av kommunala pensionsanstalten beviljad förmån.

Marknadsdomstolen har i sitt beslut 1980:13 ansett att bankens inlåning som riktar sig mot konsumenter bör anses vara i KSL avsedd konsumtionstjänst. På depositionsförhållande mellan banken och konsumenterna tillämpades stadgandet om reglering av marknadsföring i 2 kap. KSL.

Stadgandena i 2 kap. KSL omfattar reglering av marknadsföringen och 3 kap. avtalsvillkor som används i marknadsföringen av konsumtionsnyttigheter. Det i 1 kap. fastställda begreppet konsumtionsnyttighet är detsamma som i 2 och 3 kap.

I regeringens proposition till konsumentskyddslagstiftning (8/1977) framfördes det i motiveringen till kapitlet om avtalsvillkor följande: "På konsumtenttjänsternas område förbereds flera regleringar som även gäller villkor vid tjänster. Då upplysningar om innehållet i dessa regleringar inte föreligger och tidtabellen för förverkligandet av dem inte kan förutses, har det ansetts att regleringen av avtalsvillkor i detta skede borde omfatta samtliga avtalsvillkor vid utbud och försäljning av konsumtionsvaror och konsumenttjänster. Senare kan tillämpningsområdet för stadgandena i kapitlet begränsas i den mån konsumentskyddet utvecklas genom speciallagstiftning."

KSL:s eller dess 3 kapitels tillämpningsområde har inte begränsats efter stiftandet av KSL. Sålunda bör stadgandena i 3 kap. KSL tillämpas också på avtalsförhållandet mellan bank och konsumenter.

Bankinspektionen övervakar i egenskap av specialmyndighet bankernas verksamhet. Som specialmyndighet i fråga om KSL fungerar KO. Att ärendet eventuellt på grund av annan lagstiftning är anhängigt vid annan myndighet, hindrar inte att ärendet med stöd av KSL prövas vid marknadsdomstolen.

På basen av det ovan nämnda förkastar marknadsdomstolen Kansallis-Osake-Pankkis invändning om processhinder.

Banken beräknar ränta på spar- och kapitalräkning englig ett s.k. valuteringsdagssystem. Bankens ränteberäkningsförfarande baserar sig på villkoren i banktariffen. Det är således fråga om ett sådant avtalsvillkor mellan banken och konsumenterna som avses i 3 kap. KSL.

Enligt banktariffen erläggs ränta på spar- och kapitalräkning för dagarna mellan valuteringsdagarna, utan att någondera av valuteringsdagarna medräknas. Valuteringsdagen för insättningar är följande bankdag efter insättningen. Valuteringsdagen för uttag är den verkliga uttagsdagen. Ränteberäkningsförfarandet enligt valuteringsdagar förklaras inte för konsumenten i kontovillkoren eller i annat skriftligt material som banken delar ut åt konsumenterna. Enligt bankens uppgift har kunderna emellertid om de så önskar möjlighet att taga del av tariffen på bankens kontor.

Banken beräknar i sitt ADB-system ränta på kontohändelser, insättningar och uttag. Räntans storlek är 5,25 procent. På insättnigar börjar man beräkna ränta fr.o.m. dagen efter första bankdagen efter ankomstdagen. Ett ränteberäkningsförfarande som baserar sig på valuteringsdagar leder till att om ett uttag sker samma dag som medel kommer in på kontot eller följande bankdag, beräknas räntan banken till godo. Denna ränta minskar den ränta som i övrigt gottskrivs kontot.

Ränteberäkningssättet enligt valuteringsdagssystemet som tillämpas av banken kan leda till att konsumenten (borgenären i depositionsförhållandet) om han lyfter medel från kontot före den dag då ränta börjar löpa för sagda medel, blir tvungen att till banken (gäldenären i depositionsförhållandet) betala gottgörelse i form av ränta. Ett dylikt villkor i den ränteberäkning som tillämpas av banken bör anses vara oskäligt för konsumenterna som är deponenter.

MARKNADSDOMSTOLENS AVGÖRANDE

Marknadsdomstolen finner med stöd av 3 kap. 1 och 2 § KSL rättvist att vid vite av 500 000 mark förbjuda Kansallis-Osake-Pankki att i avtal om spar- och kapitalräkningar mellan banken och konsumenterna tillämpa ett villkor enligt vilket den årliga depositionsräntan på konsumentens deposition minskas så att banken gottskrivs ränta för de medel som kommit in på kontot och som konsumenten tager ut före den dag, från och med vilken ränta börjar löpa på sagda medel.

Förbudet bör iakttagas fr.o.m. 1.1.1986.

Närvarande: Huttunen, ordförande, Valkonen, viceordförande, Wilhelmsson, Aaltonen, Laurila, Maijala, Ojala, Ollikainen och Tammilehto

Avgörande efter omröstning

Ledamoten Laurila, i vars utlåtande ledamoten Maijala instämde, framförde:

Eftersom bankens inlåningsverksamhet juridiskt utgör ett gäldsförhållande mellan banken och konsumenten, i vilket banken är gäldenär och konsumenten borgenär, kan inlåning inte anses vara en konsumtionstjänst. Sålunda kan inte konsumentskyddslagen eller lagen om marknadsdomstolen tillämpas på detta låneförhållande. Därför avvisar jag konsumentombudsmannens förbudsyrkande såsom på lag ogrundat.

På basen 23 kap. 5 § rättegångsbalken meddelar jag att jag i huvudfrågan är av samma åsikt som marknadsdomstolens övriga ledamöter.