Supreme Administrative Court allows residence permit for phone marriage where foreign law validates it and no fraud is suspected.

Pakistanin kansalaiset, perhesideperusteisen oleskeluluvan hakija A ja perheenkokoaja B olivat avioituneet vuonna 2013 puhelimen välityksellä siten, että A oli Pakistanissa ja B Suomessa. Vihkimistilaisuudessa oli ollut läsnä kaksi A:n ja kaksi B:n valtuuttamaa todistajaa.

Avioliitosta ei ollut esitetty laillistettua avioliittotodistusta eikä avioliittoa ollut merkitty Suomen väestötietojärjestelmään. Saadun selvityksen perusteella muutoksenhakijat eivät olleet voineet itsestään riippumattomista syistä saada avioliittotodistustaan laillistettua Maahanmuuttoviraston edellyttämällä tavalla. Näissä olosuhteissa muutoksenhakijoiden oikeutta perheenyhdistämiseen oli rajoitettu ulkomaalaislain 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla enemmän kuin oli välttämätöntä. Kun vielä otettiin huomioon, että viranomainen ei ollut esittänyt epäilystä siitä, että avioliittotodistus olisi väärennetty tai muutoin virheellinen, oleskelulupahakemusta ei ollut voitu hylätä pelkästään asiakirjan laillistamisen puuttumisen vuoksi. Näissä olosuhteissa myöskään sillä, että avioliittoa ei ollut merkitty väestötietojärjestelmään, ei ollut asian arvioimisen kannalta merkitystä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että puolisoilla oli liityntä avioliiton solmimismaahan, jossa niin sanotut valtakirja-avioliitot olivat laillisia. Avioliittoa oli pidettävä

favor matrimonii

-periaatteen kannalta lähtökohtaisesti pätevänä myös Suomessa.

Seuraavaksi oli vielä arvioitava, oliko avioliiton katsomiseen Suomessa päteväksi erityistä syytä. Perheenkokoaja ei oleskellut Suomessa pakolaisena. Asiassa oli arvioitava, oliko asianmukaiseksi perusteeksi solmia avioliitto poikkeuksellisella tavalla esitetty muita erityisiä syitä. Korkein hallinto-oikeus arvioi, että B:n asiassa esittämää perustelua tavan yleisyydestä ei voitu pitää avioliittolaissa tarkoitettuna erityisenä syynä.

Erityisen syyn täyttymistä arvioitaessa oli kuitenkin kiinnitettävä vielä huomiota puolisoiden yhteyksiin avioliiton solmimisvaltioon sekä perhe-elämän kestoa osoittaviin seikkoihin. Arvioituaan selvitystä yhteiselämän viettämisestä sekä muista avioliiton vakiintuneisuuden arviointiin vaikuttavista seikoista korkein hallinto-oikeus katsoi puolisoiden osoittaneen, että heidän tarkoituksenaan oli ollut aloittaa perhe-elämän viettäminen aviopuolisoina. Asiassa ei ollut tullut esille seikkoja, jotka olisivat viitanneet siihen, että avioliitto olisi solmittu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla muussa kuin perhe-elämän viettämisen tarkoituksessa.

Avioliittoa oli pidettävä Suomessa pätevänä ratkaistaessa sitä, onko hakija perheenkokoajan ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentissa tarkoitettu perheenjäsen. Asia palautettiin Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Ulkomaalaislaki 5 § ja 37 § 1 momentti

Avioliittolaki 115 § 1 momentti, 116 § ja 117 § 2 momentti

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus 28.5.2020 nro 20/0350/1

Asian aikaisempi käsittely

Maahanmuuttovirasto

on 5.8.2019 hylännyt A:n (jäljempänä myös hakija ja muutoksenhakija) perhesiteen perusteella myönnettävää oleskelulupaa koskevan hakemuksen. Perheenkokoaja B (jäljempänä myös muutoksenhakija) on Pakistanin kansalainen, jolle on myönnetty oleskelulupa muun työnteon perusteella. Hakija ei ole perheenkokoajan ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentin mukainen perheenjäsen, koska on ilmoitettu, että kyseessä on valtakirja-avioliitto ja asianosaiset eivät ole esittäneet hyväksyttävää syytä valtakirja-avioliiton solmimiselle. Avioliittoa ei ole rekisteröity Suomen väestötietojärjestelmään. Hakijaa ja perheenkokoajaa ei voida myöskään ulkomaalaislain 37 §:n 2 momentin mukaisesti rinnastaa aviopuolisoihin.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus

on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt muutoksenhakijoiden valituksen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Hakija on avioitunut perheenkokoajan kanssa 18.8.2013 puhelimen välityksellä Pakistanissa. Perheenkokoaja ei ole ollut itse paikalla ja vihkitilaisuudessa on ollut läsnä kaksi hänen valtuuttamaansa todistajaa. Avioliitosta on esitetty laillistamaton avioliittotodistus. Hakija on kertonut tavanneensa perheenkokoajaa avioliiton solmimisen jälkeen neljästi. Hakijan mukaan perheenkokoaja on muutaman kerran päivässä yhteydessä häneen WhatsAppin ja videopuheluiden kautta.

Hallinto-oikeus edellä todetun perusteella katsoo hakijan ja perheenkokoajan osoittaneen, että heidän tarkoituksenaan on ollut aloittaa perhe-elämän viettäminen aviopuolisoina Suomessa. Kun solmitusta avioliitosta ei kuitenkaan ole esitetty laillistettua avioliittotodistusta eikä avioliittoa myöskään ole merkitty Suomen väestötietojärjestelmään, Maahanmuuttovirasto on voinut jättää oleskeluluvan myöntämättä.

Maahanmuuttoviraston päätöstä ei ole muutoksenhakijoiden esittämillä perusteilla syytä muuttaa.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Ulkomaalaislaki 37 § 1 momentti ja 47 § 3 momentti

Avioliittolaki 115 § 1 momentti ja 116 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Tuula Vilenius ja Harry Määttä, joka on myös esitellyt asian.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Muutoksenhakijat

ovat pyytäneet lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja ovat valituksessaan vaatineet, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan Maahanmuuttovirastolle oleskeluluvan myöntämiseksi.

Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:

Muutoksenhakijat eivät ole voineet rekisteröidä avioliittoaan väestötietojärjestelmään, koska Suomella ei ole lähetystöä, joka voisi vahvistaa avioliiton ja laillistaa avioliittotodistuksen. Muutoksenhakijat ovat toimittaneet oman valtionsa asiakirjat siitä, että avioliitto on aito ja rekisteröity lainsäädännön mukaisesti rekistereihin. Oleskeluluvan myöntäminen on estynyt sellaisen teknisen seikan johdosta, johon muutoksenhakijat eivät voi vaikuttaa.

Molemmat muutoksenhakijat ovat Pakistanin kansalaisia. He ovat serkuksia ja tunteneet toisensa pitkään. Avioliitto on solmittu muutoksenhakijoiden kulttuurille säännönmukaisella tavalla. Päätös avioliiton solmimisesta on ollut yhteinen, ja vihkimisen jälkeen aviopuolisot ovat viettäneet aikaa yhdessä. Asiassa ei ole esitetty mitään lumeliittoon viittaavaa, eikä ole syytä epäillä, että kysymyksessä olisi muussa kuin yhteiselämän viettämisen tarkoituksessa solmittu avioliitto.

Maahanmuuttovirasto

on antanut selityksen, jossa on korkeimman hallinto-oikeuden lausuntopyynnön johdosta käsitelty myös sitä, onko esitettyä avioliittotodistusta pidettävä asianmukaisesti laillistettuna. Selityksessä on esitetty muun ohella seuraavaa:

Pakistanissa ei ole Suomen edustustoa, joten Pakistanin Norjan edustusto laillisti aiemmin Suomeen tulevat pakistanilaiset asiakirjat. Norjan suurlähetystö ilmoitti kuitenkin toukokuussa 2017, ettei se enää laillista Suomeen tarkoitettuja asiakirjoja, koska niiden luotettavuudesta ei voida varmistua. Maahanmuuttovirastolla olevan tiedon mukaan minkään Pohjoismaan edustusto ei tällä hetkellä laillista pakistanilaisia asiakirjoja.

Pakistanin ulkoministeriön virkamies on todistanut asiassa toimitetun avioliiton rekisteröintitodistuksen oikeaksi. Suomen tai muun Pohjoismaan edustusto ei kuitenkaan ole laillistanut todistusta kyseisen virkamiehen oikeudesta antaa tällaista todistusta. Avioliiton rekisteröintisopimusta ei näin ollen voida pitää asianmukaisesti laillistettuna. Vaikka avioliiton on esitetty solmitun muutoksenhakijoiden kulttuurin ja solmimismaan lainsäädännön mukaisesti, Maahanmuuttovirasto ei laillistetun asiakirjanäytön puuttuessa ole voinut varmistua siitä, että avioliitto on asianmukaisesti solmittu ja pätevä sen solmimismaassa.

Valtakirja-avioliitot ovat Pakistanissa hyväksyttyjä, joten asianosaisten solmima avioliitto on pätevä Pakistanissa avioliittolain 115 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Siten avioliittoa tulisi avioliittolaissa ilmaistun

favor matrimonii

-periaatteen johdosta pitää lähtökohtaisesti pätevänä myös Suomessa. Avioliittolain 116 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tällainen avioliitto on kuitenkin Suomessa pätevä ainoastaan, jos avioliiton katsomiseen täällä päteväksi on erityistä syytä. Erityiseksi syyksi voidaan katsoa se, että molemmat asianosaiset eivät pakottavasta syystä voi olla henkilökohtaisesti läsnä vihkitilaisuudessa. Tällainen syy voi olla esimerkiksi avioliiton toiselle osapuolelle myönnetty pakolaisasema, jolloin hänen ei voi edellyttää matkustavan kotimaahansa. Esimerkiksi yksinomaan taloudelliset ja käytännön syyt eivät Maahanmuuttoviraston käsityksen mukaan ole laissa tarkoitettu erityinen peruste katsoa valtakirja-avioliittoa päteväksi Suomessa. Tässä asiassa valtakirja-avioliiton solmimiselle ei ole esitetty hyväksyttävää syytä. Asianosaisten ei myöskään ole voitu katsoa viettäneen niin kauan perhe-elämää, että erityisen syyn vaatimuksesta olisi ollut syytä poiketa.

Muutoksenhakijat

ovat antaneet vastaselityksen, jossa on muun ohella todettu, että avioliittolakia laadittaessa ei ole voitu ottaa huomioon nykyistä yhteiskunnallista tilannetta ja asioiden hoitamista etäyhteyksin avioliittoa solmittaessa. Läsnäolon käsite on sittemmin muuttunut. Lisäksi avioliitto on kestänyt jo kahdeksan vuoden ajan. Perhe-elämää voidaan viettää myös pitämällä tiivistä etäyhteyttä toiseen puolisoon. Eläminen yhteisessä taloudessa on ollut mahdotonta viranomaisen päätöksenteon vuoksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian. Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden päätökset kumotaan ja asia palautetaan Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys perhesideperusteisen oleskeluluvan myöntämisen edellytysten arvioimisesta.

Ensin on ratkaistavana, onko perhesideperusteinen oleskelulupa voitu jättää myöntämättä sillä perusteella, että hakijaa ei ole pidetty perheenkokoajan ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentissa tarkoitettuna perheenjäsenenä, koska solmitusta avioliitosta ei ole esitetty laillistettua avioliittotodistusta eikä avioliittoa ole merkitty Suomen väestötietojärjestelmään.

Toiseksi kysymys on siitä, onko Maahanmuuttovirasto voinut katsoa, ettei hakija ole perheenkokoajan perheenjäsen sen vuoksi, että avioliitto on solmittu niin sanottuna valtakirja-avioliittona puhelimen välityksellä eivätkä asianosaiset ole esittäneet erityistä syytä tällaisen avioliiton solmimiselle.

Sovellettavat oikeusohjeet

Ulkomaalaislain

5 §:n mukaan lakia sovellettaessa ei ulkomaalaisen oikeuksia saa rajoittaa enempää kuin on välttämätöntä.

Ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentin mukaan tätä lakia sovellettaessa perheenjäseneksi katsotaan Suomessa asuvan henkilön aviopuoliso.

Avioliittolain

115 §:n 1 momentin mukaan avioliitto, johon puolisot ovat menneet vieraassa valtiossa sen valtion viranomaisen edessä, on pätevä Suomessa, jos se on pätevä siinä valtiossa, jossa avioliitto solmittiin, tai siinä valtiossa, jossa jommallakummalla puolisolla oli asuinpaikka tai jonka kansalainen hän oli avioliittoa solmittaessa.

Avioliittolain 116 §:n 1 momentin mukaan avioliitto, joka on solmittu vieraassa valtiossa ilman, että kihlakumppani oli vihittäessä henkilökohtaisesti saapuvilla, on Suomessa pätevä ainoastaan, jos 1) se on pätevä 115 §:n 1 momentissa tarkoitetussa valtiossa; ja 2) avioliiton katsomiseen täällä päteväksi on erityistä syytä. Saman pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa, onko 1 momentissa tarkoitettua avioliittoa pidettävä pätevänä, on erityisesti otettava huomioon kihlakumppanien yhteydet siihen valtioon, jossa avioliitto solmittiin, sekä puolisoiden yhteiselämän kestoaika.

Avioliittolain 117 §:n 2 momentin mukaan, jos jonkin asian ratkaisu riippuu siitä, onko avioliitto pätevä, Suomen viranomainen voi tutkia avioliiton pätevyyden tuon asian ratkaisemisen yhteydessä, vaikka viranomaisella ei 1 momentin mukaan olisi toimivaltaa.

Oikeudellinen arviointi

Avioliiton laillistaminen ja merkitseminen väestötietojärjestelmään

Maahanmuuttovirasto on päätöksessään todennut, ettei oleskelulupaa myönnetä muun ohella sen vuoksi, että avioliittoa ei ole rekisteröity Suomen väestötietojärjestelmään. Selityksessään korkeimmassa hallinto-oikeudessa Maahanmuuttovirasto on todennut, että se ei laillistetun asiakirjanäytön puuttuessa ole voinut varmistua siitä, että avioliitto on asianmukaisesti solmittu ja pätevä sen solmimismaassa. Hallinto-oikeus on puolestaan päätöksessään todennut, että Maahanmuuttovirasto on voinut jättää oleskeluluvan myöntämättä, kun solmitusta avioliitosta ei ole esitetty laillistettua avioliittotodistusta eikä avioliittoa myöskään ole merkitty Suomen väestötietojärjestelmään.

Maahanmuuttovirasto on selityksessään korkeimmassa hallinto-oikeudessa tuonut esille, että Haagin vuoden 1961 yleissopimukseen (Yleissopimus ulkomaisten yleisten asiakirjojen laillistamisvaatimuksen poistamisesta) kuulumattomien valtioiden myöntämät asiakirjat laillistetaan siten, että asiakirjan antajamaan ulkoministeriö laillistaa asiakirjan oikean viranomaisen antamaksi. Sen jälkeen toimivaltainen Suomen edustusto tai muun Pohjoismaan paikallinen edustusto voi laillistaa kyseisen asiakirjan.

Maahanmuuttovirastolta saadun selvityksen mukaan Pakistanin ulkoministeriön virkamies on todistanut tässä asiassa liitteenä toimitetun avioliiton rekisteröintitodistuksen oikean viranomaisen antamaksi. Suomen tai muun Pohjoismaan edustusto ei kuitenkaan ole laillistanut todistusta kyseisen virkamiehen oikeudesta antaa tällaista todistusta. Maahanmuuttoviraston selityksestä käy kuitenkin myös ilmi, että Suomella ei ole edustustoa Pakistanissa ja että myöskään muiden Pohjoismaiden edustustot eivät enää nyttemmin laillista Suomeen tarkoitettuja pakistanilaisia asiakirjoja. Muutoksenhakijat ovat esittäneet hallinto-oikeudelle selvitystä siitä, että he eivät ole voineet saada minkään maan lähetystöstä laillistamista avioliittoasiakirjalleen.

Edellä mainituissa olosuhteissa muutoksenhakijat eivät ole itsestään riippumattomasta syystä saaneet avioliittotodistustaan laillistettua Maahanmuuttoviraston edellyttämällä tavalla. Korkein hallinto-oikeus katsoo, että oleskeluluvan epääminen hakijalta sen seurauksena, että Pakistanin ulkoministeriön virkamiehen laillistamaa avioliittotodistusta ei ole laillistettu, eikä ole voitukaan laillistaa, Suomen tai muun Pohjoismaan edustustossa, rajoittaa hakijan ja perheenkokoajan oikeutta perheenyhdistämiseen Suomessa ulkomaalaislain 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla enemmän kuin on välttämätöntä. Kun vielä otetaan huomioon, että viranomainen ei ole esittänyt epäilystä siitä, että hakemukseen liitetty avioliittotodistus olisi väärennetty tai muutoin virheellinen, oleskelulupahakemusta ei ole voitu hylätä pelkästään tällaisen asiakirjan laillistamisen puuttumisen vuoksi. Näissä olosuhteissa myöskään sillä, että avioliittoa ei ole merkitty väestötietojärjestelmään, ei ole asian arvioimisen kannalta merkitystä.

Avioliiton pätevyys

Maahanmuuttovirasto on päätöksessään todennut, että asianosaiset eivät ole esittäneet hyväksyttävää syytä valtakirja-avioliiton solmimiselle. Hallinto-oikeus on puolestaan katsonut hakijan ja perheenkokoajan osoittaneen, että heidän tarkoituksenaan on ollut aloittaa perhe-elämän viettäminen Suomessa.

Asiassa saadun selvityksen perusteella A ja B ovat avioituneet 18.8.2013 puhelimen välityksellä siten, että A on ollut Pakistanissa ja B Suomessa. Vihkimistilaisuudessa Pakistanissa on ollut läsnä kaksi A:n ja kaksi B:n valtuuttamaa todistajaa.

Asiassa on kysymys avioliittolain 116 §:n 1 momentissa tarkoitetusta avioliitosta, joka on solmittu vieraassa valtiossa ilman, että kihlakumppani oli vihittäessä henkilökohtaisesti saapuvilla. Avioliittolain 116 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tällainen avioliitto on Suomessa pätevä ainoastaan, jos se on pätevä 115 §:n 1 momentissa tarkoitetussa valtiossa ja jos avioliiton katsomiseen täällä päteväksi on erityistä syytä. Saman pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa, onko 1 momentissa tarkoitettua avioliittoa pidettävä pätevänä, on erityisesti otettava huomioon kihlakumppanien yhteydet siihen valtioon, jossa avioliitto solmittiin, sekä puolisoiden yhteiselämän kestoaika.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että molemmat aviopuolisot ovat Pakistanin kansalaisia. Niin sanotut valtakirja-avioliitot ovat Pakistanissa laillisia. Näin ollen heidän avioliittoaan on pidettävä avioliittolain 115 §:n 1 momentissa ilmaistun

favor matrimonii

-periaatteen kannalta lähtökohtaisesti pätevänä myös Suomessa.

Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko avioliiton katsomiseen päteväksi Suomessa erityistä syytä. Sääntelyn taustalla on avioliittolain 116 §:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 44/2001 vp) yksityiskohtaisten perustelujen perusteella se, että säännöksessä tarkoitettujen avioliittojen pätevyyttä ei voida arvioida täysin samojen perusteiden mukaan kuin sellaisten avioliittojen pätevyyttä, jotka vihkijä on päättänyt kummankin kihlakumppanin ollessa samanaikaisesti läsnä. Jos tällaiset poikkeavalla tavalla syntyneet avioliitot tunnustettaisiin ilman lisäedellytyksiä, se voisi perustelujen mukaan joissakin tapauksissa johtaa siihen, että mahdollisuutta solmia avioliitto tällä tavoin käytetään hyväksi avioliitolle vieraiden epäasiallisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Erityisen syyn täyttymistä arvioitaessa on lain esitöiden perusteella ensinnäkin otettava huomioon se, onko avioliiton solmimiselle edustajan välityksellä ollut asianmukainen peruste. Korkein hallinto-oikeus toteaa, että ulkomaalaislainsäädännön soveltamisen yhteydessä hyväksyttävänä erityisenä syynä sille, että puolisot eivät ole olleet samanaikaisesti paikalla vihkimistilaisuudessa, voidaan pitää ainakin sitä, että perheenkokoajalle on myönnetty kansainvälistä suojelua, jolloin hänen ei ole voitu edellyttää matkustavan kotimaahansa. Kysymykseen voivat yksittäistapauksellisesti tulla myös muut sellaiset erityiset syyt, joiden vuoksi puolisoiden ei voida edellyttää olevan yhtä aikaa paikalla vihkimistilaisuudessa. Sen sijaan esimerkiksi pelkästään taloudellisia, matkustamisen hankaluuteen liittyviä tai muita vastaavia käytännön syitä ei lähtökohtaisesti voida pitää laissa tarkoitettuna erityisenä syynä.

Perheenkokoajan kertoman mukaan tällainen tapa solmia avioliitto on yleinen Pakistanissa, koska näin ulkomailla asuvat pakistanilaiset säästävät aikaa. Häävastaanotto tarjotaan, kun puoliso saapuu Pakistaniin. Korkein hallinto-oikeus katsoo, ettei perheenkokoajan esittämää perustelua voida edellä mainitun perusteella pitää avioliittolain 116 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna erityisenä syynä.

Erityisen syyn täyttymistä arvioitaessa on avioliittolain 116 §:n 2 momentin ja lain esitöiden perusteella kuitenkin kiinnitettävä vielä huomiota puolisoiden yhteyksiin avioliiton solmimisvaltioon sekä perhe-elämän kestoa osoittaviin seikkoihin. Tämän taustalla on perustelujen mukaan se, että tunnustamisen epäämisen ei tulisi merkitä laillisesti syntyneen ja vakiintuneen perhesuhteen rikkomista.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että sekä A:lla että B:llä on yhteys Pakistaniin, jonka kansalaisia he ovat. Muutoksenhakijoiden kertomusten perusteella he ovat tavanneet toisensa vihkimisen jälkeen neljä kertaa. Hakija on haastattelussa kertonut tavanneensa puolisonsa kahden kuukauden ajan Pakistanissa noin neljä kuukautta vihkimisen jälkeen ja toisen kerran kahden kuukauden ajan muuna ajankohtana. Perheenkokoaja on haastattelussa kertonut, ettei hän ole työnsä ja kustannusten vuoksi pystynyt viettämään pidempiä aikoja Pakistanissa. Hän on kirjallisesti kertonut vierailleensa puolisonsa luona vuosittain lukuun ottamatta ajanjaksoa maaliskuusta 2014 helmikuuhun 2017, jolloin hän on odottanut jatkoluvan saamista. Perheenkokoaja on kertomansa mukaan ollut tapaamassa puolisoaan 18.12.2017-18.2.2018. He ovat lisäksi tavanneet kahdesti muutaman päivän ajan Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa oleskeluluvan hakemisen yhteydessä vuonna 2018 ja 2019.

Kun otetaan huomioon se, että eri maissa asuvilla aviopuolisoilla ei lähtökohtaisesti ole samanlaista mahdollisuutta viettää tosiasiasiallista perhe-elämää kuin samassa maassa yhdessä asuvilla puolisoilla sekä edellä mainitut perhesuhteen aitouden puolesta puhuvat seikat, korkein hallinto-oikeus katsoo hallinto-oikeuden tavoin hakijan ja perheenkokoajan osoittaneen, että heidän tarkoituksenaan on ollut aloittaa perhe-elämän viettäminen aviopuolisoina. Asiassa ei ole tullut esille seikkoja, jotka viittaisivat siihen, että avioliitto olisi solmittu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla muussa kuin perhe-elämän viettämisen tarkoituksessa.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, että edellä mainituin perustein muutoksenhakijoiden avioliittoa on pidettävä Suomessa pätevänä ratkaistaessa sitä, onko hakija perheenkokoajan ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentissa tarkoitettu perheenjäsen.

Lopputulos

Maahanmuuttovirasto ei ole voinut jättää oleskelulupaa myöntämättä eikä hallinto-oikeuden olisi tullut hylätä valitusta mainitsemillaan perusteilla. Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden päätökset on näin ollen kumottava ja asia on palautettava Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Petri Helander, Juha Lavapuro, Kristina Björkvall ja Outi Siimes. Asian esittelijä Anna Heikkilä.

---

[SV]

De pakistanska medborgarna A, som ansökte om uppehållstillstånd på grund av familjeband, och anknytningspersonen B, hade ingått äktenskap per telefon år 2013 så att A var i Pakistan och B i Finland. Under vigselceremonin var två av A och B befullmäktigade vittnen närvarande.

Ingen legaliserad vigselattest hade uppvisats över äktenskapet och äktenskapet var inte infört i Finlands befolkningsdataregister. Enligt utredningen i ärendet hade ändringssökandena inte på grund av skäl som var oberoende av dem kunnat få sin vigselattest legaliserad på det sätt som Migrationsverket förutsatte. Under dessa omständigheter hade ändringssökandenas rätt till familjeåterförening begränsats mer än vad som är nödvändigt enligt 5 § i utlänningslagen. Med ytterligare beaktande av att myndigheten inte hade framfört någon misstanke om att vigselattesten var förfalskad eller annars felaktig, hade ansökan om uppehållstillstånd inte kunnat avslås enbart på den grunden att dokumentet inte var legaliserat. Under dessa omständigheter saknande det även betydelse för bedömningen av ärendet att äktenskapet inte hade införts i befolkningsdatasystemet.

Högsta förvaltningsdomstolen konstaterade att makarna hade band till det land där äktenskapet ingåtts, där så kallade fullmaktsäktenskap är lagliga. Äktenskapet skulle enligt principen favor matrimonii preliminärt anses giltigt även i Finland.

I ärendet skulle ännu bedömas om det fanns särskilda skäl att anse äktenskapet giltigt i Finland. Anknytningspersonen vistades inte i Finland som flykting. I ärendet skulle bedömas om det hade framförts andra särskilda skäl som sakenlig grund att ingå äktenskapet på ett avvikande sätt. Högsta förvaltningsdomstolen bedömde att den motivering som B framfört om att kutymen var allmän inte kunde anses utgöra särskilda skäl enligt äktenskapslagen.

I bedömningen av om det i ärendet fanns särskilda skäl skulle man ännu fästa uppmärksamhet vid makarnas band till den stat där äktenskapet hade ingåtts samt faktorer som tydde på familjelivets varaktighet. Efter att ha bedömt den utredning som lämnats om makarnas samliv och andra frågor som hänför sig till bedömningen av äktenskapets varaktighet ansåg högsta förvaltningsdomstolen att makarna visat att deras syfte varit att börja leva familjeliv som gifta makar. I ärendet hade inte framkommit sådant som antydde att äktenskapet hade ingåtts på ett avvikande sätt i något annat syfte än för att leva familjeliv.

Äktenskapet skulle anses giltigt i Finland när man avgjorde om sökanden var anknytningspersonens familjemedlem enligt 37 § 1 i utlänningslagen. Ärendet återförsändes till Migrationsverket för ny behandling.

Utlänningslagen 5 § och 37 § 1 mom.

Äktenskapslagen 115 § 1 mom., 116 § och 117 § 2 mom.

Ärendet har avgjorts av justitieråden Anne E. Niemi, Petri Helander, Juha Lavapuro, Kristina Björkvall och Outi Siimes. Föredragande Anna Heikkilä.