Supreme Administrative Court dismisses claim for litigation costs in social welfare case where claim was not frivolous.

Hallinto-oikeus oli hallintoriitaa koskevassa päätöksessään velvoittanut omaishoitajana toimineen A:n suorittamaan B:n kaupungille hänelle perusteettomasti maksetut omaishoidon tuen hoitopalkkiot. Hallinto-oikeus oli hylännyt kaupungin vaatimuksen siitä, että A velvoitettaisiin korvaamaan kaupungille hallinto-oikeudessa aiheutuneena oikeudenkäyntikuluna kaupungin maksettavaksi päätöksestä tullut 250 euron oikeudenkäyntimaksu.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että asian saattaminen hallinto-oikeuden käsiteltäväksi oli johtunut siitä, ettei A ollut vapaaehtoisesti suorittanut B:n kaupungin vaatimaa rahamäärää. Saadakseen hoitopalkkioiden takaisinperintää koskevassa asiassa täytäntöönpanokelpoisen päätöksen B:n kaupungin oli ollut haettava hoitopalkkioiden takaisin maksamista hallintoriitateitse hallinto-oikeudessa. A:n ei kuitenkaan voitu katsoa esittäneen asiassa hallintolainkäyttölain 74 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen perusteetonta vaatimusta hallinto-oikeudessa. Asian arvioinnissa annettiin merkitystä myös sille, että omaishoidon tuen osalta kysymys oli sosiaalihuoltolaissa tarkoitettuun palveluun tai etuuteen liittyvästä asiasta. Häntä ei siten voitu velvoittaa korvaamaan B:n kaupungille sen vaatimaa oikeudenkäyntimaksua.

Hallintolainkäyttölaki 73 § ja 74 § 1 ja 3 momentti

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 19.9.2016 nro 16/0847/6

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus

on valituksenalaisella päätöksellään velvoittanut A:n suorittamaan B:n kaupungille hänelle virheellisesti maksetut omaishoidon tuen hoitopalkkiot. Hallinto-oikeus on hylännyt B:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevilta osin sillä, ettei A ollut esittänyt asiassa sellaista ilmeisen perusteetonta vaatimusta, jonka perusteella hänet voitaisiin velvoittaa korvaamaan julkisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Hallintolainkäyttölaki 74 § 3 momentti

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Eija Rosendahl, Anja Talja ja Jaana Hemminki. Esittelijä Heidi Orrenmaa.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

B:n kaupunki

on valituksessaan vaatinut, että korkein hallinto-oikeus kumoaa hallinto-oikeuden päätöksen siltä osin kuin kaupungin oikeudenkäyntikuluvaatimus on hylätty, ja velvoittaa A:n korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut hallinto-oikeudessa 250 eurolla. Vaatimus vastaa kaupungin maksettavaksi tullutta oikeudenkäyntimaksua.

Kaupunki on todennut asiassa olevan riidatonta, että omaishoitaja A on laiminlyönyt velvollisuutensa ilmoittaa kaupungille, että omaishoidettava henkilö ei enää tietystä ajankohdasta lukien ole asunut A:n luona. Laiminlyönnistä johtuen A:lle on maksettu perusteettomasti omaishoidon tukea, minkä määrän hallinto-oikeus on päätöksellään velvoittanut A:n maksamaan takaisin kaupungille.

Kaupunki kohtelee kaikkia velallisiaan yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti. Velallisen maksukyky ei vaikuta siihen, haetaanko kaupungin saatavalle täytäntöönpanoperuste vai ei. Sikäli kuin A on maksukyvytön, häneltä ei kuitenkaan käytännössä voida periä mitään.

A on esittänyt ilmeisen perusteettoman vaatimuksen, joten A tulee velvoittaa suorittamaan kaupungille oikeudenkäyntimaksu 250 euroa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Saman pykälän 3 momentin mukaan yksityistä asianosaista ei saa velvoittaa korvaamaan julkisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluja, ellei yksityinen asianosainen ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta.

Hallintolainkäyttölain 12 luvussa on säädetty muun ohella hallintoriita-asiasta. Mainitun luvun 73 §:n mukaan menettelystä tässä luvussa tarkoitetussa asiassa on muuten soveltuvin osin voimassa, mitä tässä laissa säädetään valituksesta.

Tuomioistuinmaksulain 2 §:n 1 momentin nojalla muun ohella muutoksenhakuasian ja muun lainkäyttöasian käsittelystä peritään hallinto-oikeudessa 250 euron suuruinen oikeudenkäyntimaksu.

Hallinto-oikeuden valituksenalaisesta B:n kaupungin hallintoriitahakemukseen antamasta päätöksestä ilmenee, että B:n kaupunki on tuloksetta yrittänyt periä hoitopalkkiota takaisin omaishoitajana toimineelta A:lta muun ohella palautuspyynnöin, muistutuksin ja perintäkirjeitä lähettämällä ennen asian vireillepanoa hallinto-oikeudessa. A on hallintoriitahakemuksen johdosta antamassaan selityksessä ilmoittanut muun ohella, että omaishoidon tukeen liittyvistä muutoksista ilmoittamatta jättäminen ei ollut tahallista, vaan johtui henkisestä uupumuksesta. Lisäksi A:lla ei ollut sillä hetkellä tuloja.

Helsingin hallinto-oikeus on päätöksessään velvoittanut A:n suorittamaan B:n kaupungille hänelle virheellisesti maksetut omaishoidon tuen hoitopalkkiot. Hallinto-oikeuden päätöksestä on määrätty B:n kaupungin maksettavaksi tuomioistuinmaksulain mukainen 250 euron suuruinen oikeudenkäyntimaksu.

Hallinto-oikeus on hylännyt kaupungin vaatimuksen velvoittaa vastapuolena ollut A korvaamaan kaupungille hallinto-oikeudessa aiheutuneina oikeudenkäyntikuluina edellä mainittu oikeudenkäyntimaksu. Kaupunki on valittanut hallinto-oikeuden päätöksestä tältä osin korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että kaupungin A:han kohdistamien perintätoimien jäätyä tuloksettomiksi kaupungin on saadakseen hoitopalkkioiden takaisinperintää koskevassa asiassa täytäntöönpanokelpoisen päätöksen ollut välttämätöntä hakea perusteetta maksettujen hoitopalkkioiden määrää vastaavaa suoritusta A:lta hallintoriitateitse hallinto-oikeudessa. Hallinto-oikeus on hyväksynyt kaupungin hakemuksen ja velvoittanut A:n suorittamaan vaaditun summan kaupungille.

Kaupungilta on peritty asian käsittelystä hallinto-oikeudessa 250 euron suuruinen tuomioistuinmaksulain 2 §:n 1 momentin mukainen oikeudenkäyntimaksu.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että joskin asian saattaminen hallinto-oikeuden käsiteltäväksi on johtunut siitä, ettei A ole vapaaehtoisesti kaupungin omien perintätoimenpiteiden johdosta suorittanut kaupungin vaatimaa rahamäärää, A:n ei voida katsoa esittäneen asiassa hallintolainkäyttölain 74 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen perusteetonta vaatimusta hallinto-oikeudessa. Asian arvioinnissa tulee merkitystä antaa sille, että omaishoidon tuen osalta kysymys on sosiaalihuoltolaissa tarkoitettuun palveluun tai etuuteen liittyvästä asiasta. A:ta ei näin ollen ole ollut syytä velvoittaa korvaamaan B:n kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes kaupungille määrätyn oikeudenkäyntimaksun suuruisena.

Näillä perusteilla hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Niilo Jääskinen, Matti Halén, Alice Guimaraes-Purokoski, Anne Nenonen ja Antti Pekkala. Asian esittelijä Annina Nieminen.

---

[SV]

Förvaltningsdomstolen hade genom sitt beslut i ett förvaltningstvistemål ålagt A, som fungerat som närståendevårdare, att till B stad återbetala de vårdarvoden som utan grund hade betalats till A som stöd för närståendevård. Förvaltningsdomstolen hade avslagit stadens yrkande om att A skulle åläggas att som ersättning för stadens rättegångskostnader i förvaltningsdomstolen betala 250 euro, vilket staden fått betala som rättegångsavgift för förvaltningsdomstolens beslut.

Högsta förvaltningsdomstolen konstaterade att anledningen till att ärendet kommit till handläggning i förvaltningsdomstolen hade varit att A inte frivilligt hade betalat det penningbelopp som staden B hade yrkat av A. För att få ett verkställbart beslut om återkravet av vårdarvodena hade B:s stad varit tvungen att ansöka om återbetalning av vårdarvodena genom förvaltningstvistemål i förvaltningsdomstolen. Dock kunde det inte anses att A i förvaltningsdomstolen skulle ha framfört ett uppenbart ogrundat yrkande på det sätt som avses i 74 § 3 mom. i förvaltningsprocesslagen. Vid bedömningen av frågan gav högsta förvaltningsdomstolen vikt också åt den omständigheten att det beträffande stödet för närståendevård var frågan om ett ärende som gällde en i socialvårdslagen avsedd tjänst eller förmån. Följaktligen kunde A inte åläggas att enligt B stads yrkande ersätta rättegångsavgiften.

Förvaltningsprocesslagen 73 § samt 74 § 1 och 3 mom.