Supreme Administrative Court dismissed appeal; local board decision not binding on individual case regarding housing costs.

Kunnan perusturvalautakunta oli tehnyt periaatepäätöksen siitä, että pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta henkilöltä peritään asiakasmaksulain mukainen maksu ottamatta enää, toisin kuin aikaisemmin oli tehty, huomioon kustannuksia siitä, että henkilöllä on hallinnassaan asunto. Perusturvalautakunnan päätös luopua edellä todettujen kustannusten vähentämisestä enintään kuuden kuukauden ajalta ei ollut lainvastainen. Kun otettiin huomioon asiakasmaksulain 11 §:n säännökset maksun perimättä jättämisestä tai sen alentamisesta säännöksessä tarkoitetuilla perusteilla, perusturvalautakunnan päätöksellä ei ollut yksittäisen henkilön osalta sitovasti ratkaistu kysymystä asumismenojen huomioon ottamisesta pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävää maksua määrättäessä, vaan tämä ratkaistaan kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Maksua koskevaan viranhaltijan päätökseen saa hakea muutosta.

Suomen perustuslaki 6 § 1 momentti, 15 § 1 momentti ja 22 §

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 1, 2, 7 b, 7 c, 10 c ja 11 §

Asetus sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 1 ja 15 §

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeuden päätös 6.6.2007 nro 07/0794/2

Asian aikaisempi käsittely

Karjaan perusturvalautakunta

oli 3.11.2005 (127 §) päättänyt, että pitkäaikaishoidossa olevalta henkilöltä peritään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain ja asetuksen (asiakasmaksulain ja asiakasmaksuasetuksen) mukainen maksu, ottamatta enää huomioon kustannuksia siitä, että henkilöllä on hallinnassaan asunto tai kiinteistö.

Päätöksen esittelytekstissä todettiin seuraavaa:

Asiakasmaksulain mukaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta peritään maksukyvyn mukaan määräytyvä maksu. Maksu voi olla enintään 80 prosenttia hoidossa olevan kuukausituloista, jollei asiakasmaksulaissa toisin säädetä. Maksu voidaan kuitenkin määrätä enintään sen suuruiseksi, että hoitoa saavan henkilön henkilökohtaiseen käyttöön jää kuukausittain vähintään 80 euroa.

Jos pitkäaikaisessa laitoshoidossa oleva on välittömästi ennen laitoshoidon alkamista elänyt yhteistaloudessa avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa ja hänen kuukausitulonsa ovat suuremmat kuin puolison kuukausitulot, maksu määräytyy puolisoiden yhteenlaskettujen kuukausitulojen perusteella. Pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta perittävä maksu voi olla enintään 40 prosenttia edellä mainituin perustein yhteenlasketuista kuukausituloista. Laitoshoidossa olevan henkilökohtaiseen käyttöön tulee kuitenkin jäädä vähintään 80 euroa kuukaudessa.

Pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevaksi katsotaan ympärivuorokautisen laitoshoidon alkamisesta lukien henkilö, jonka laitoshoidon voidaan arvioida kestävän pitempään kuin kolme kuukautta.

Sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on jätettävä perimättä tai sitä on alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista. Maksuja voidaan alentaa tai jättää perimättä, jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.

Karjaalla on sovellettu tiettyjä poikkeuksia edellä mainitusta pääsäännöstä. Perusturvalautakunnan 21.1.1999 tekemän päätöksen mukaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta henkilöltä peritään 1.3.1999 lukien sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen mukainen maksu muun muassa seuraavin poikkeuksin:

- jos hoitoa saavalla on hallinnassaan asunto, asunnosta suoritettava vuokra, yhtiövastike ja niitä vastaavat kustannukset otetaan vähennyksenä huomioon enintään kuuden kuukauden ajalta, siltä osin kuin asumistuki ei kata mainittuja kustannuksia,

- jos hoitoa saavalla on hallinnassaan kiinteistö, kiinteistöstä suoritettava palovakuutusmaksu, kiinteistövero sekä sähkö- ja vesimaksun perusosa otetaan vähennyksenä huomioon enintään kuuden kuukauden ajalta.

Kunnat ovat yleisesti luopuneet tämänlaatuisista vähennyksistä määrätessään pitkäaikaisesta laitoshoidosta suoritettavia maksuja.

Perusturvalautakunta

on asiakasmaksulakiin ja asiakasmaksuasetukseen viitaten 12.1.2006 (13 §) hylännyt A:n lautakunnan päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen.

Asian käsittely Helsingin hallinto-oikeudessa

A on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen ja vaatinut, että perusturvalautakunnan päätös kumotaan.

Perusturvalautakunta

on antanut lausunnon ja

Karjaan kaupunginhallitus

selityksen valituksen johdosta.

A

on antanut vastaselityksen.

Helsingin hallinto-oikeuden päätös

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen perusturvalautakunnan päätöksestä.

Hallinto-oikeus on kuntalain 90 §:ään viitaten perustellut päätöstään seuraavasti:

Asiakasmaksulain 1 §:n mukaan kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista voidaan periä maksu palvelun käyttäjältä, jollei lailla toisin säädetä. Maksu voidaan periä henkilön maksukyvyn mukaan. Lain 7 b ja 7 c §:ssä on tarkemmat säännökset pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevista henkilöistä. Asiakasmaksuasetuksen 1 §:n mukaan asetuksessa mainituista kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista saa periä tässä asetuksessa säädetyt maksut, jollei erikseen toisin säädetä.

Perusturvalautakunnan 3.11.2005 pitämän kokouksen pöytäkirjasta ilmenee, että lautakunnan 21.1.1999 tekemän päätöksen mukaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta henkilöltä on 1.3.1999 lukien peritty sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen mukainen maksu, kuitenkin niin, että jos hoitoa saavalla henkilöllä oli hallinnassaan asunto tai kiinteistö, asunnosta maksettava vuokra tai muut päätöksessä mainitut kulut on otettu vähennyksenä huomioon enintään kuuden kuukauden ajalta. Perusturvalautakunta on 3.11.2005 (127 §) päättänyt, että 1.1.2006 lukien pitkäaikaisesta laitoshoidosta peritään asiakasmaksulain mukainen maksu, ottamatta huomioon asiakkaan hallinnassa olevasta asunnosta tai kiinteistöstä aiheutuvia menoja.

Lautakunta on siis ensin päättänyt myöntää asiakkailleen laissa säädettyjä asiakasmaksuetuuksia parempia etuuksia. Lautakunnan harkintavaltaan on myös kuulunut luopua myöntämästä näitä ylimääräisiä etuuksia. Lautakunta ei ole päätöksellään (3.11.2005 § 127) ylittänyt toimivaltaansa eikä päätös ole lainvastainen. Perusturvalautakunta on voinut hylätä A:n tekemän oikaisuvaatimuksen.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A

on valituksessaan vaatinut, että Helsingin hallinto-oikeuden ja Karjaan perusturvalautakunnan päätökset kumotaan. A on lisäksi vaatinut, että korkeimman hallinto-oikeuden päätös annetaan hänelle maksutta, koska valitus koskee sosiaaliasiaa, eikä A:n pieni työkyvyttömyyseläke riitä tuomioistuinkulujen maksamiseen.

Valituksensa perusteluissa A on todennut muun muassa, ettei Helsingin hallinto-oikeus ole riittävästi perehtynyt perustuslain ja ihmisoikeussopimusten laillisiin vaatimuksiin, joiden mukaan jokaisella on oikeus kotiin. Hallinto-oikeus on liian ehdottomasti keskittynyt tarkastelemaan pelkästään asiakasmaksulakia. Maksuja säätelevää lakia ei voida pitää sillä tavoin ohjeellisena, että se menisi perustuslain tai ihmisoikeussopimusten edelle.

Perustuslain 106 §:ssä säädetään, että jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Perustuslain 107 §:ssä säädetään edelleen, että jos asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, sitä ei saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.

Jos asiakasmaksu kolmen sairaalassa vietetyn kuukauden jälkeen Karjaan perusturvalautakunnan päätöksen mukaisesti määrätään ottamatta huomioon potilaan kodin asumismenoja tai perusmaksuja, tästä seuraa että esimerkiksi A:lta, joka on Karjaan kunnan asukas, voitaisiin riistää hänen oikeutensa säilyttää hallussaan olevan vuokra-asuntonsa ja kotinsa, kun Karjaan kaupunki kieltäisi A:ta eläketuloillaan maksamasta asunnosta perittävää vuokraa ja kodin muita perusmaksuja. Tällainen kunnalle annettu oikeus riistää henkilöltä hänen oikeutensa kotiin on loukkaus, joka kohdistuu Suomen perustuslain ja kansainvälisten Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten turvaamiin kansalais- ja ihmisoikeuksiin.

Se, että suuri joukko kansalaisia kunnan toimesta vuosien mittaan ovat menettäneet, ovat menettämässä tai tulevat tulevaisuudessa menettämään kotinsa, on katsottava ihmisiä voimakkaasti loukkaavaksi menettelyksi, jolla loukataan kansalaisten Suomen perustuslain mukaisia perusoikeuksia.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Karjaan perusturvalautakunta

on antanut selityksen, johon

kaupunginhallitus

on yhtynyt.

A

on antanut vastaselityksen.

A

on antanut lisäkirjelmän.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian ja hylkää valituksen. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

Perustuslain säännökset ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräykset

Suomen perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Pykälän 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on suojattu. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella luonnollisella tai oikeushenkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Keneltäkään ei saa riistää hänen omaisuuttaan paitsi julkisen edun nimissä ja laissa määrättyjen ehtojen sekä kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti. Artiklan toisen kappaleen mukaan edellä olevat määräykset eivät kuitenkaan saa millään tavoin heikentää valtioiden oikeutta saattaa voimaan lakeja, jotka ne katsovat välttämättömiksi omaisuuden käytön valvomiseksi yleisen edun nimissä tai taatakseen verojen tai muiden maksujen tai sakkojen maksamisen.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain ja -asetuksen säännökset

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain (asiakasmaksulaki, 723/1992) 1 §:n mukaan kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista voidaan periä maksu palvelun käyttäjältä, jollei lailla toisin säädetä. Maksu voidaan periä henkilön maksukyvyn mukaan. Lain 2 §:n 1 momentin mukaan palvelusta perittävä maksu saa olla enintään palvelun tuottamisesta aiheutuvien kustannusten suuruinen. Saman pykälän 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää palvelusta perittävän maksun enimmäismäärä ja maksu määräytyväksi maksukyvyn mukaan.

Asiakasmaksulain muuttamisesta annetulla, 1.4.2003 voimaan tulleella lailla (221/2003) muutettiin lain 10 ja 11 §, sellaisena kuin niistä oli 11 § laissa 1288/1993, sekä liitettiin lakiin uudet 7 b, 7 c, 10 b ja 10 c §:t.

Asiakasmaksulain 7 b §:n 1 momentissa on määritelty pitkäaikaisessa laitoshoidossa oleva henkilö ja 7 c §:ssä pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävien maksujen perusteet.

Lain 7 b §:n 1 momentin mukaan maksua määrättäessä pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevaksi katsotaan: 1) ympärivuorokautisen laitoshoidon alkamisesta lukien henkilö, jonka laitoshoidon voidaan arvioida kestävän pitempään kuin kolme kuukautta; sekä 2) muu kuin 1 kohdassa tarkoitettu henkilö sen jälkeen, kun hänen ympärivuorokautinen laitoshoitonsa on jatkunut kolme kuukautta, jos hänen toimintakykynsä on katsottava heikentyneen siten, että häntä on hoidettava edelleen laitoksessa.

Lain 10 §:n 1 momentin mukaan maksukykyä arvioitaessa ja maksun suuruutta määrättäessä voidaan, sen estämättä mitä muussa laissa säädetään, ottaa huomioon henkilön eläminen yhteistaloudessa avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa, alaikäisten lasten eläminen samassa taloudessa, henkilön tosiasiallisista perhesuhteista johtuvat muut maksukykyyn vaikuttavat seikat sekä lapsen elatuksesta annetussa laissa tarkoitettu elatusvelvollisuus siten kuin niistä tässä laissa tai sen nojalla annetussa asetuksessa tarkemmin säädetään. Pykälän 2 momentissa säädetään, että maksukyvyn mukaan määräytyvän maksun suuruutta määrättäessä otetaan huomioon palvelua käyttäneiden henkilöiden tulot siten kuin asiakasmaksulaissa tai sen nojalla annetussa asetuksessa tarkemmin säädetään.

Lain 10 b §:ssä säädetään pitkäaikaisen laitoshoidosta perittävän maksun perusteena olevista tuloista.

Lain 10 c §:n 1 momentin mukaan ennen kuin pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävä maksu määrätään, 10 b §:n 1 momentissa tarkoitetun henkilön kuukausituloista vähennetään:

1) hänen suoritettavakseen vahvistetut elatusavut;

2) hänen tosiasiallisista perhesuhteistaan johtuvat muut vastaavat kustannukset; sekä

3) kiinteistön luovutuksen yhteydessä määräajaksi tai elinkaudeksi pidätetty rahana maksettava etuus, joka on hänen suoritettavanaan.

Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentin 1 kohdan mukaista vähennystä ei kuitenkaan tehdä, jos elatusavun saajana on aviopuoliso, jonka kanssa elatusavun suorittaja on elänyt yhteistaloudessa välittömästi ennen laitoshoidon alkamista.

Lain 11 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on jätettävä perimättä tai sitä on alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista. Pykälän 2 momentista käy ilmi, että kunta voi päättää että muitakin kuin 1 momentissa tarkoitettuja maksuja voidaan jättää perimättä tai alentaa 1 momentissa tarkoitetuilla perusteilla tai että maksuja voidaan alentaa tai jättää perimättä, jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen 1 §:n mukaan tässä asetuksessa mainituista kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista saa periä tässä asetuksessa säädetyt maksut, jollei erikseen toisin säädetä.

Asetuksen 15 §:n (251/2003) mukaan ennen pitkäaikaisen laitoshoidon maksun määräämistä maksun määräämisestä päättävän viranomaisen tulee selvittää, onko palvelun käyttäjä ennen laitoshoidon alkamista elänyt yhteistaloudessa avioliitossa tai avioliiton omaisissa olosuhteissa tai onko hänellä alaikäisiä lapsia, joiden elatus on ollut kokonaan tai osittain riippuvainen palvelun käyttäjän tuloista. Selvityksessä tulee myös ottaa huomioon, mitä lapsen elatuksesta annetun lain (704/1975) 3 §:n 2 momentissa säädetään vanhempien vastuusta 18 vuotta täyttäneen lapsen koulutuksesta aiheutuvista kustannuksista. Selvityksen perusteella maksu tulee määrätä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain (734/1992) 7 c §:n 2 momentin ja 10 c §:n säännös huomioon ottaen siten, että hoidettavan kanssa yhteistaloudessa eläneen henkilön ja alaikäisten lasten elatus sekä 18 vuotta täyttäneen oikeus saada vanhemmiltaan avustusta koulutuskustannuksiinsa tulevat asianmukaisesti turvatuiksi.

Edellä mainittuun asiakasmaksulain (221/2003) muuttamista koskevaan hallituksen esitykseen (HE 49/2002 vp) liittyvän sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnön (StVM 59/2002 vp) mukaan valiokunta esitti lain 11 §:n muuttamista siten, että maksun alentamiseen tai sen perimättä jättämiseen olisi ehdoton velvoite laissa säädetyissä tilanteissa. Valiokunta katsoi, että maksun määräämisessä tulee ottaa huomioon koko perhe, eli aviopuolison lisäksi avopuoliso ja lapset ja heidän toimeentulonsa edellytykset sekä hoidettavan lakisääteinen elatusvelvollisuus. Mietinnön mukaan toimeentulon edellytyksiin vaikuttavat muun muassa elinkustannukset, erityisesti asumismenot, joilla on erilainen merkitys eri puolilla maata.

Oikeudellinen arviointi

Karjaan perusturvalautakunta on päättänyt, että pitkäaikaishoidossa olevalta henkilöltä peritään asiakasmaksulain mukainen maksu ottamatta enää, toisin kuin aikaisemmin, huomioon kustannuksia siitä, että henkilöllä on hallinnassaan asunto. Kunnat päättävät asiakasmaksujen suuruudesta asiakasmaksulaissa ja asiakasmaksuasetuksessa säädetyissä rajoissa. Lain 10 c §:ssä on mainittu ne kustannukset, jotka pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevan henkilön kuukausituloista on vähennettävä ennen pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävän maksun määräämistä. Tällaisina vähennettävinä kustannuksina ei mainita henkilön hallinnassa olevasta asunnosta aiheutuvia asumismenoja.

Perusturvalautakunta ei päättäessään luopua edellä mainittujen kustannusten vähentämisestä enintään kuuden kuukauden ajalta ole käyttänyt harkintavaltaansa muuhun tarkoitukseen kuin mihin se on ollut käytettävissä eikä siten ole ylittänyt toimivaltaansa. Lautakunnan päätös ei ole myöskään ristiriidassa perustuslain omaisuudensuojasäännöksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan omaisuudensuoja-artiklaan sisältyvien oikeusperiaatteiden eikä perustuslain yhdenvertaisuus- ja syrjintäsäännösten vastainen, eikä muutoinkaan lainvastainen.

Kun otetaan huomioon asiakasmaksulain 11 §:n säännökset maksun perimättä jättämisestä tai alentamisesta mainitussa lainkohdassa mainituilla perusteilla, perusturvalautakunnan päätöksellä ei ole yksittäisen henkilön osalta sitovasti ratkaistu kysymystä asumismenojen huomioon ottamisesta pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävää maksua määrättäessä, vaan tämä ratkaistaan kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Maksua koskevaan viranhaltijan päätökseen saa hakea muutosta asiakasmaksulain 15 §:n mukaisesti.

Näillä ja hallinto-oikeuden mainitsemilla perusteilla ja kun otetaan huomioon kuntalain 90 §:n 2 momentti, hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Pirkko Ignatius, Niilo Jääskinen, Matti Pellonpää, Sakari Vanhala ja Eila Rother. Asian esittelijänä Riitta Kreula.

---

[SV]

Finlands grundlag 6 § 1 mom., 15 § 1 mom. och 22 §

Lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården 1, 2, 7 b, 7 c, 10, 10 c och 11 §

Förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården 1 och 15 §

http://www.kho.fi/paatokset/45974.htm Päätös suomeksi

Beslut som överklagas

Helsingfors förvaltningsdomstols beslut 6.6.2007 nr 07/0794/2

Ärendets tidigare handläggning

Grundtrygghetsnämnden i Karis

hade 3.11.2005 (§127) beslutat att klientavgifterna för långvarig anstaltsvård från och med 1.1.2006 uppbärs i enlighet med lagen och förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården, utan att man beaktar kostnader som föranleds av att klienten har en bostad eller en fastighet i sin besittning.

I föredragningstexten till beslutet har konstaterats följande:

Enligt lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården uppbärs hos personer i långvarig anstaltsvård en avgift som bestäms enligt betalningsförmågan. Avgiften kan uppgå till högst 80 procent av klientens månadsinkomster, om något annat inte bestäms i ifrågavarande lag. Avgiften får dock vara högst så stor att den som får vård månatligen till sitt förfogande har minst 80 euro.

Om den som är i långvarig anstaltsvård omedelbart innan anstaltsvården inletts har levt i gemensamt hushåll i äktenskap eller äktenskapsliknande förhållande och hans eller hennes månadsinkomster är större än makens månadsinkomster, bestäms avgiften på basis av makarnas sammanräknade månadsinkomster. Den avgift som tas ut hos en person i långvarig anstaltsvård kan uppgå till högst 40 procent av de på ovan nämnda grunder sammanräknade månadsinkomster. Den som får anstaltsvård skall dock till sitt förfogande ha minst 80 euro i månaden.

Som en person i långvarig anstaltsvård betraktas den vars anstaltsvård beräknas pågå längre än tre månader räknat från det anstaltsvården dygnet runt började.

En avgift som fastställts för socialvårdsservice och en sådan avgift för hälsovårdsservice som bestäms enligt en persons betalningsförmåga skall efterskänkas eller nedsättas till den del förutsättningarna för personens eller familjens försörjning eller förverkligandet av personens lagstadgade försörjningsplikt äventyras av att avgifterna tas ut. Avgifterna kan nedsättas eller efterskänkas även om det är befogat med beaktande av vårdsynpunkter.

I Karis har vissa undantag från huvudregeln beaktats. Enligt grundtrygghetsnämndens beslut 21.1.1999 uppbärs klientavgifterna för långvarig anstaltsvård fr.o.m. 1.3.1999 i enlighet med förordningen om klientavgifter med bl.a. följande undantag:

- om en person som får vård har en bostad i sin besittning beaktas hyran eller bostadsvederlaget eller därmed jämförbara kostnader som avdrag i högst sex månader till den del de inte täcks av bostadsbidraget

- om en person som får vård har en fastighet i sin besittning beaktas brandförsäkringspremien, fastighetsskatten och grundavgifterna för elektricitet och vatten som avdrag i högst sex månader.

Kommunerna har överlag frångått dessa avdrag vid uträkning av avgifterna för långvarig anstaltsvård.

Grundtrygghetsnämnden

har 12.1.2006 (§13) med hänvisning till lagen och förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården förkastat A:s yrkande på rättelse av nämndens beslut.

Ärendets behandling i Helsingfors förvaltningsdomstol

A

har i sina besvär till förvaltningsdomstolen yrkat att grundtrygghetsnämndens beslut upphävs.

Grundtrygghetsnämnden

har gett ett utlåtande och

stadsstyrelsen

i Karis en förklaring med anledning av besvären.

A

har gett ett genmäle.

Helsingfors förvaltningsdomstols avgörande

Förvaltningsdomstolen har med sitt överklagade beslut förkastat A:s besvär över grundtrygghetsnämndens beslut.

Förvaltningsdomstolen har med hänvisning till 90 § i kommunallagen motiverat sitt beslut enligt följande:

Enligt 1 § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården (klientavgiftslagen) kan en avgift uppbäras för kommunala social- och hälsovårdstjänster hos den som använder servicen, om inte något annat stadgas genom lag. Avgiften får uppbäras enligt användarens betalningsförmåga. De noggrannare stadgandena gällande personer i långvarig anstaltsvård finns i 7 b § och 7 c § i den sagda lagen. Enligt 1 § i förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården (klientavgiftsförordningen) får för kommunala social- och hälsovårdstjänster som nämns i denna förordning uppbäras i förordningen fastställda avgifter, om inte något annat stadgas särskilt.

Ur grundtrygghetsnämndens protokoll 3.11.2005 framgår att klientavgifterna för långvarig anstaltsvård i Karis enligt nämndens beslut 21.1.1999 från och med 1.3.1999 uppbars i enlighet med klientavgiftsförordningen, men om en person som fick vård hade en bostad eller en fastighet i sin besittning, beaktades hyran eller andra i beslutet nämnda kostnader som avdrag under högst sex månader. 3.11.2005 (§ 127) har grundtrygghetsnämnden beslutat att klientavgifterna för långvarig anstaltsvård från och med 1.1.2006 uppbärs i enlighet med klientavgiftslagen och -förordningen utan att man beaktar kostnader som föranleds av att klienten har en bostad eller en fastighet i sin besittning.

Nämnden hade således tidigare beslutat att ge bättre förmåner gällande klientavgifter än de i lagen stadgade. Det har hört till nämndens prövningsrätt att även avstå från att bevilja dessa extra förmåner. Beslutet (3.11.2005 § 127) överskrider inte nämndens befogenhet och är inte lagstridigt. Grundtrygghetsnämnden har kunnat förkasta A:s rättelseyrkande.

Handläggning i högsta förvaltningsdomstolen

A

har i sina besvär yrkat att Helsingfors förvalningsdomstols och Karis grundtrygghetsnämnds beslut upphävs. A har yrkat att få beslutet avgiftsfritt, eftersom besvären berör socialärende och han med sin anspråkslösa invaliditetspension inte har några ekonomiska möjligheter att betala domstolskostnader.

A har i motiveringarna till besvären konstaterat bland annat att Helsingfors förvaltningsdomstol inte tillräckligt har satt sig in i grundlagens och människorättskonventionernas laga krav om rätten till vars och ens hem. Den har alltför kategoriskt koncentrerat sig enbart på lagen om långvårdsavgifter. En avgiftslag kan inte anses riktgivande före bestämmelser i grundlagen eller människorättskonventionerna.

I § 106 i grundlagen stadgas att om tillämpningen av en lagbestämmelse i ett ärende som behandlas av en domstol uppenbart skulle strida mot grundlagen, skall domstolen ge grundlagsbestämmelsen företräde. I §107 stadgas vidare att om en bestämmelse i en förordning eller någon annan författning på lägre nivå än lag strider mot grundlagen eller någon annan lag får den inte tillämpas av domstolar eller andra myndigheter.

Karis grundtrygghetsnämnds beslut att vid införandet av långvårdsavgifter efter tre månaders sjukhusvistelse inte beakta patientens bostadskostnader för sitt hem eller för hemmets grundavgifter betyder att till exempel A som kommuninvånare i Karis stad skulle berövas rätten till sin hyresbostad och sitt hem, då Karis stad skulle förvägra A att av sina pensionsinkomster kunna betala sin hyra och hemmets grundavgifter. En sådan kommunal konfiskeringmöjlighet av rätten till hem är en kränkning av medborgerliga och mänskliga rättigheter garanterade i landets konstitution och i de människorättskonventioner som Finland förbundit sig att följa.

Att olika kommuners åtgärder leder till att ett stort antal medborgare under årens lopp har förlorat sina hem och som bäst förlorar sina hem och i framtiden kommer att förlora sina hem bör ses som ett synnerligen människokränkande förfaringssätt, som kränker medborgarnas grundläggande rättigheter i Finlands konstitution.

Utredningar i högsta förvaltningsdomstolen

Grundtrygghetsnämnden i Karis

har gett en förklaring, i vilken

stadsstyrelsen

har instämt.

A

har gett ett genmäle.

A

har ytterligare lämnat en tilläggsskrivelse.

Högsta förvaltningsdomstolens avgörande

Högsta förvaltningsdomstolen har prövat målet och förkastar besvären. Slutresultatet i förvaltningsdomstolens beslut ändras inte.

Motiveringar

Bestämmelserna i grundlagen och den europeiska människorättskonventionen

Enligt 6 § 1 mom. i Finlands grundlag är alla lika inför lagen. Enligt paragrafens 2 mom. får ingen utan godtagbart skäl särbehandlas på grund av kön, ålder, ursprung, språk, religion, övertygelse, åsikt, hälsotillstånd eller handikapp eller av någon annan orsak som gäller hans eller hennes person. Enligt 15 § 1 mom. i grundlagen är vars och ens egendom tryggad. Enligt 22 § skall det allmänna se till att de grundläggande fri- och rättigheterna och de mänskliga rättigheterna tillgodoses.

Enligt artikel 1.1 i det första tilläggsprotokollet till den europeiska människorättskonventionen skall envar fysisk eller juridisk persons rätt till sin egendom lämnas okränkt. Ingen får berövas sin egendom annat än i det allmännas intresse och under de förutsättningar som anges i lag och av folkrättens allmänna grundsatser. Enligt det andra stycket i samma artikel inskränker ovan stående bestämmelser likväl inte en stats rätt att genomföra sådan lagstiftning som staten finner erforderlig för att reglera nyttjandet av viss egendom i överensstämmelse med det allmännas intresse eller för att säkerställa betalning av skatter och andra pålagor eller av böter och viten.

Bestämmelserna i lagen och förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården

Enligt 1 § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården (klientavgiftslagen, 734/1992) kan för kommunala social- och hälsovårdstjänster en avgift uppbäras hos den som använder servicen, om inte något annat stadgas genom lag. Avgiften får uppbäras enligt användarens betalningsförmåga. Enligt lagens 2 § 1 mom. får den avgift som tas ut för servicen vara högst lika stor som kostnaderna för serviceproduktionen. Enligt paragrafens 2 mom. kan det genom förordning av statsrådet föreskrivas om den högsta avgiften för service och att en avgift skall bestämmas enligt betalningsförmågan.

Genom en ändring av lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården, som trädde i kraft 1.4.2003 (221/2003), ändrades lagens 10 och 11 §, av dessa 11 § sådan den lydde i lag 1288/1993, samt fogades till lagen nya 7 b, 7 c, 10 b och 10 c §.

I 7 b § 1 mom. i klientavgiftslagen bestäms vem som anses vara en person i långvarig anstaltsvård. Om grunderna för avgifter som får tas ut för sådan vård bestäms i lagens 7 c §.

Enligt lagens 7 b § 1 mom. anses vid fastställande av avgiften som en person i långvarig anstaltsvård 1) den vars anstaltsvård beräknas pågå längre än tre månader, räknat från det anstaltsvården dygnet runt började, samt 2) en annan person än en som avses i 1 punkten, när anstaltsvården dygnet runt har pågått tre månader, om hans eller hennes funktionsförmåga skall anses ha försvagats så att han eller hon fortfarande skall vårdas på anstalt.

Enligt lagens 10 § 1 mom. kan utan hinder av någon annan lag vid bedömning av betalningsförmåga och vid bestämmande av avgift enligt vad som närmare bestäms i klientavgiftslagen eller en med stöd av den utfärdad förordning beaktas att den som saken gäller lever i gemensamt hushåll i äktenskap eller äktenskapsliknande förhållanden, att det finns minderåriga barn i samma hushåll, andra av personens faktiska familjeförhållanden beroende faktorer som påverkar hans eller hennes betalningsförmåga samt den underhållsskyldighet som avses i lagen om underhåll för barn. Enligt paragrafens 2 mom. skall när storleken av en avgift som skall fastställas enligt betalningsförmågan bestäms inkomsterna hos de personer som använt servicen beaktas så som närmare bestäms i klientavgiftslagen eller en med stöd av den utfärdad förordning.

I lagens 10 b § bestäms om inkomster som ligger till grund för bestämmande av avgift för långvarig anstaltsvård.

Enligt lagens 10 c § 1 mom. skall, innan den avgift som tas ut för långvarig anstaltsvård bestäms, från månadsinkomsterna för en i 10 b § 1 mom. avsedd person dras av

1) de fastställda underhållsbidrag som skall betalas av honom eller henne,

2) andra motsvarande kostnader som följer av hans eller hennes faktiska familjeförhållanden, samt

3) förmån som av honom eller henne skall betalas i pengar och som i samband med överlåtelse av en fastighet har förbehållits för viss tid eller på livstid.

Enligt paragrafens 2 mom. görs avdrag enligt 1 mom. 1 punkten dock inte, om den som är mottagare av underhållsbidraget är make till den som betalar underhållsbidraget och makarna har levt i gemensamt hushåll omedelbart innan anstaltsvården inleddes.

Enligt lagens 11 § 1 mom. skall en avgift som fastställts för socialvårdsservice och en sådan avgift för hälsovårdsservice som bestämts enligt en persons betalningsförmåga efterskänkas eller nedsättas till den del förutsättningarna för personens eller familjens försörjning eller förverkligandet av personens lagstadgade försörjningsplikt äventyras av att avgiften tas ut. Av paragrafens 2 mom. framgår att kommunen kan besluta att också andra avgifter än de som avses i 1 mom. kan efterskänkas eller nedsättas på de grunder som avses i 1 mom., och att avgifterna kan nedsättas eller efterskänkas, om det är befogat med beaktande av vårdsynpunkter.

Enligt 1 § i förordningen om klientavgifter inom social- och hälsovården får för kommunala social- och hälsovårdstjänster som nämns i förordningen uppbäras i förordningen fastställda avgifter, om inte något annat stadgas särskilt.

Enligt 15 § (251/2003) i förordningen skall, innan avgiften för långvarig anstaltsvård bestäms, den myndighet som beslutar om bestämmandet av avgiften utreda om klienten innan anstaltsvården inletts har levt i gemensamt hushåll i äktenskap eller äktenskapsliknande förhållande eller om klienten har minderåriga barn vars underhåll har varit helt eller delvis beroende av klientens inkomster. I utredningen skall även beaktas vad som i 3 § 2 mom. lagen om underhåll för barn (704/1975) bestäms om föräldrarnas ansvar för kostnaderna för barnets utbildning efter det att barnet fyllt 18 år. På basis av utredningen skall avgiften med beaktande av 7 c § 2 mom. och 10 c § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården (734/1992) bestämmas så att underhållet av personen som har levt i gemensamt hushåll med den som skall vårdas och de minderåriga barnen samt rätten för den som fyllt 18 år att av sina föräldrar få understöd för sina utbildningsutgifter kan tryggas på behörigt sätt.

Enligt social- och hälsoutskottets betänkande (ShUB 59/2002 rd) med anledning av regeringens proposition med förslag till lag om ändring av lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården (RP 49/2002 rd) föreslog utskottet att lagens 11 § skulle ändras så, att i lagen föreskrivs om situationer då det är en absolut skyldighet att nedsätta eller efterskänka avgiften. Utskottet ansåg att när avgiften bestäms måste hänsyn tas till hela familjen, alltså till den äkta maken eller sambon och barnen och deras möjligheter att försörja sig samt till vårdtagarens lagstadgade försörjningsplikt. Enligt betänkandet påverkas försörjningsmöjligheterna bland annat av levnadskostnaderna, särskilt boendeavgifterna, som varierar i hela landet.

Juridisk bedömning

Grundtrygghetsnämnden i Karis har beslutat att hos personer i långvarig anstaltsvård skall uppbäras avgifter i enlighet med klientavgiftslagen så, att man i motsats till vad man tidigare har gjort inte längre beaktar kostnader som föranleds av att klienten besitter en bostad. Kommunerna bestämmer klientavgifternas storlek inom de gränser som anges i klientavgiftslagen och klientavgiftsförordningen. I lagens 10 c § nämns vilka kostnader som skall dras av från månadsinkomsterna för en person som befinner sig i långvarig anstaltsvård innan den avgift bestäms som tas ut för vården. Bland de kostnader som skall avdras nämns inte boendekostnaderna för en bostad som personen har i sin besittning.

Genom att frångå sitt tidigare tillvägagångssätt att under en tid av högst sex månader dra av ovan nämnda kostnader från inkomsterna har grundtrygghetsnämnden inte använt sin prövningsrätt för annat än tillåtet ändamål och har således inte överskridit sin behörighet. Nämndens beslut står inte heller i strid med grundlagens bestämmelse om egendomsskydd eller rättsprinciperna i artikeln om skydd för egendom i det första tilläggsprotokollet till den europeiska människorättskonventionen eller grundlagens bestämmelse om jämlikhet och förbud mot diskriminering och är inte heller annars lagstridigt.

Med hänsyn till bestämmelserna i 11 § i klientavgiftslagen om efterskänkning eller nedsättning av klientavgifter på de grunder som avses i nämnda paragraf har grundtrygghetsnämndens beslut inte varit ett avgörande med vilket man på ett för en enskild person bindande sätt har avgjort om boendeutgifter skall beaktas när avgiften för långvarig anstaltsvård bestäms, utan denna fråga avgörs särskilt i varje enskilt fall. Ändring i ett avgiftsbeslut som en tjänsteinnehavare har fattat får sökas enligt vad som föreskrivs i 15 § i klientavgiftslagen.

På dessa grunder och de grunder som nämns i förvaltningsdomstolens beslut och med hänsyn till vad som föreskrivs i 90 § 2 mom. i kommunallagen finns det inte skäl att ändra slutresultatet i förvaltningsdomstolens beslut.

I ärendets avgörande har deltagit förvaltningsråden Pirkko Ignatius, Niilo Jääskinen, Matti Pellonpää, Sakari Vanhala och Eila Rother. Föredrangande i ärendet var Riitta Kreula.