Supreme Administrative Court dismisses warning appeal where nurse violated patient rights law by administering medication without consent.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on saanut terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 33 §:n nojalla antaa sairaanhoitajalle kirjallisen varoituksen, kun tämä oli ulkomaalaisia maasta poistettaessa antanut näille lääkityksen heidän tahdostaan riippumatta tilanteissa, joissa sille ei ole ollut lain edellyttämiä perusteita.

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) 15 § 1 ja 2 mom. sekä 16, 22, 26 ja 33 §

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) 2 § 1 ja 2 kohta, 6 § 1 ja 4 mom. sekä 12 § 1 mom.

Kort referat på svenska

Asian aikaisempi käsittely

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus

on käsiteltyään asian terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontalautakunnassa antanut lääketieteen lisensiaatti B:lle ja sairaanhoitaja A:lle kirjallisen varoituksen.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on perustellut valituksenalaista päätöstään seuraavasti:

Asiakirjoista saatu selvitys

Ukrainalaisen perheen maasta poistamiseen liittyvät tapahtumat ovat tulleet julkisuuteen sen jälkeen, kun Euroopan neuvoston kidutuksen vastaisen komitean alustavassa Suomea koskevassa raportissa oli kerrottu, että maasta poistetun perheen jäsenille, joista kaksi oli alaikäistä, oli ennen maasta poistamista annettu vastoin heidän tahtoaan ruiskeena rauhoittavia lääkkeitä ja neuroleptejä ilman kunnon lääkärintarkastusta ("had been forcefully injected with sedating and neuroleptic medication without proper examination by a doctor").

Lehtitietojen mukaan (Helsingin Sanomat 28.10.2003) edellä mainitut tiedot oli antanut komitealle Katajanokan säilöönottoyksikön johtaja C. Näiden tietojen mukaan C oli kertonut, että käännyttämispäivänä säilöönottoyksikköön - jossa perheen äiti ja lapset olivat olleet kaksi päivää - saapui suuri määrä poliiseja ja terveydenhoitaja. Poliisi jututti äidin ja lapset ja terveydenhoitaja antoi heille pistokset. C:n kertoman mukaan operaatio sujui rauhallisesti ilman suuriäänistä dramatiikkaa. Lehtitietojen mukaan C oli kertonut, ettei mikään viitannut siihen, että perhe aiheuttaisi maasta poistamisen yhteydessä ongelmia, joskin C:llä oli ollut "sellainen olo, ettei äiti ollut hirveän yhteistyöhaluinen". Lääkäri ei C:n kertoman mukaan käynyt missään vaiheessa tapaamassa perhettä.

Toisessa lehdessä olleiden tietojen mukaan (Ilta-Sanomat 28.10.2003) perheen D äiti E oli kertonut suomalaisille ystävilleen lähettämässään kirjeessä muun muassa, että ennen pistosten antamista kukaan ei selittänyt, mitä pistokset olivat, eikä kysynyt lupaa niiden antamiseen. Äidin kertoman mukaan yksi saattajista oli pitänyt kiinni toisen laittaessa piikin. Äiti laski lehtitietojen mukaan saaneensa kaksi pistosta, perheen isälle F:lle pistoksia oli äidin muistaman mukaan annettu ainakin kuusi. Pistokset oli annettu myös perheen lapsille, tuolloin 11-vuotiaalle G:lle ja 12-vuotiaalle H:lle.

D:n perheen maasta poistamisen täytäntöönpanosta on Helsingin kihlakunnan poliisilaitoksen antamien tietojen mukaan vastannut Mustasaaren poliisilaitos. Lääketieteen lisensiaatti B ja sairaanhoitaja A ovat mainitun poliisilaitoksen antamien tietojen mukaan antaneet täytäntöönpanon yhteydessä virka-apua.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen sisäasiainministeriöltä saamasta, vanhempi konstaapeli J:n 27.10.2003 päivätystä selvityksestä ilmenee muun muassa, että kun perhettä oli ensimmäisen kerran yritetty poistaa maasta Oravaisten pakolaiskeskuksessa asuneet D perheen jäsenet olivat ensin ottaneet tilanteen rauhallisesti, mutta olivat sitten yrittäneet estää toimeenpanon vetoamalla poikansa psykiatrisen hoidon tarpeeseen. Viimeksi mainittu perustui myös poliisin tiedossa olleeseen tapahtumaan, jossa poikaa oli uhattu toisen pakolaiskeskuksessa asuvan henkilön taholta. J oli kertomansa mukaan saanut Vaasan keskussairaalasta kirjallisen selvityksen, jonka mukaan poika saattoi matkustaa. Perheen isä oli selvityksen mukaan viiltänyt molempiin käsivarsiinsa partakoneenterällä haavoja wc:ssä, minkä jälkeen hänet oli viety ensin sidottavaksi Oravaisten terveyskeskukseen ja edelleen ommeltavaksi Vaasan keskussairaalaan. Psykiatriseen hoitoon ei katsottu olevan tarvetta.

Vanhempi konstaapeli J:n selvityksen mukaan hänen oli tarkoitus toisen vanhemman konstaapelin kanssa saattaa perhe seuraavana päivänä lentokoneella Vaasasta Helsinkiin. Perheen isä oli tällöin koneeseen noustessaan hypännyt porraskaiteen yli pudoten asfaltille, jolloin kaikki perheen jäsenet olivat alkaneet huutaa. Koneen kapteeni oli tällöin kieltäytynyt ottamasta perhettä koneeseen. Perheen isä oli viety hänen saamiensa vammojen vuoksi Vaasan keskussairaalaan ja muu perhe takaisin pakolaiskeskukseen. Isä oli tämän jälkeen ollut psykiatrisessa sairaalahoidossa, jona aikana J oli ollut yhteydessä hoitaviin lääkäreihin uuden maastapoistamisajankohdan arvioimiseksi. J oli ottanut myös yhteyttä Helsingin poliisilaitoksen sairaanhoitajaan, jonka oli tarkoitus olla mukana toimenpiteessä alusta lähtien. Tarkoituksena oli lentää ensin Vaasasta Helsinkiin ja edelleen Kiovaan.

Toisen yrityksen epäonnistuttua perhe oli päätetty poistaa maasta kahdessa vaiheessa siten, että perheen isä poistettaisiin maasta ensin ja äiti lasten kanssa sen jälkeen. Perheen isän maasta poistamisessa olivat J:n lisäksi mukana kaksi muuta poliisia ja sairaanhoitaja. Sairaanhoitaja antoi selvityksen mukaan isälle rauhoittavaa lääkettä poliisin säilöönottotiloissa ja ennen koneeseenmenoa. Muun perheen maasta poistamisessa oli J:n lisäksi mukana kuusi muuta poliisia ja sairaanhoitaja. Sairaanhoitaja antoi J:n selvityksen mukaan sekä äidille että lapsille rauhoittavaa lääkettä injektioina ennen säilöönottoyksiköstä lähtemistä. J on pitänyt perheen jäsenille annettua lääkitystä tärkeänä maasta poistamisen toimeenpanemiseksi sekä sen estämiseksi, että heille itselleen tai mukana olleille poliiseille olisi aiheutunut matkan aikana vahinkoa.

Sairaanhoitaja A on 14.11.2003 päivättyyn selvitykseensä liittämässään, sisäasiainministeriölle 6.10.2003 antamassaan selvityksessä kertonut joutuneensa tekemisiin kyseisen perheen maastapoistamisasian kanssa ensimmäisen kerran 30.8.2002, jolloin vanhempi konstaapeli J oli ottanut häneen yhteyttä kertoen maasta poistamisesta ja siinä tarvittavasta avusta. A on kertonut saaneensa tietää ainakin perheen isän olleen hoidossa Huutoniemen sairaalassa, että tämä oli käyttäytynyt aggressiivisesti ja että hän oli hypännyt maastapoistamisyrityksen yhteydessä lentokoneen portailta. A kertoo ottaneensa tällöin yhteyttä työpaikkansa lääkäriin B:hen ja pyytäneensä ohjeita siitä, miten asiassa tulisi toimia. A oli saanut 4.10.2002 lääkemääräyksen F:ää varten.

Sairaanhoitaja A oli selvityksensä mukaan saanut tehtäväkseen lentää 13.10.2002 Vaasaan poliisien avuksi. Asunnolla oltaessa perheen isä oli alkanut käyttäytyä aggressiivisesti ja A oli antanut tälle lääkärin ohjeen mukaisesti rauhoittavan pistoksen. Sairaanhoitaja A on vanhempi konstaapeli J:n antamasta selvityksestä poiketen kertonut, että perheen äiti (eikä tytär) oli yrittänyt hypätä keittiön ikkunasta. Tämän jälkeen, noin kahden tunnin kuluttua ensimmäisestä pistoksesta, A oli kertomansa mukaan antanut perheen isälle toisen pistoksen. Sairaanhoitaja A on kertonut soittaneensa perhettä Helsinkiin kuljetettaessa lääketieteen lisensiaatti B:lle ja kertoneensa isän aggressiivisesta käyttäytymisestä, äidin yrityksestä hypätä ikkunasta ja että tämä oli ilmeisesti yrittänyt lääkkeillä itsemurhaa samoin kuin siitä, että lapset olivat tuossa tilanteessa hysteerisiä. B oli pyytänyt raportoimaan tilanteesta itselleen, ja matkan aikana A olikin selvityksensä mukaan soittanut B:lle 4 - 5 kertaa.

Lentoasemalla perheen tytär oli selvityksen mukaan yrittänyt hypätä kaiteen yli ja poika juosta karkuun. Sen jälkeen kun perhettä ei ollut otettu koneeseen, A oli selvityksensä mukaan soittanut B:lle, joka oli ilmoittanut kirjoittavansa myös muille perheenjäsenille rauhoittavat lääkemääräykset. A sai lääkemääräykset 14.10.2002. Perheen isän maasta poistaminen pantiin toimeen seuraavana päivänä, jolloin A oli kertomansa mukaan mennyt Vantaan poliisivankilaan ja antanut hänelle siellä jälleen rauhoittavan pistoksen lääkärin ohjeen mukaisesti. Tätä pistosta perheen isä ei A:n selvityksen mukaan vastustellut.

Lääketieteen lisensiaatti B on 12.11.2003 päivätyssä selvityksessään kertonut toimineensa Helsingin poliisivankilan työtuntisuhteisena lääkärinä 24.4.2000 alkaen. Selvityksen mukaan he muodostavat sairaanhoitaja A:n kanssa yhdessä tiimin siten, että he suorittavat potilaskierron ja pitävät raportin ja siten, että hän antaa A:lle hoito-ohjeet. Sairaanhoitaja A huolehtii potilaiden tilanseurannasta, lääkkeenjaosta ja muista sairaanhoidollisista toimenpiteistä. B on kertonut saaneensa perehdytyksensä poliisivankilan käytäntöihin häntä edeltäneiltä lääkäreiltä ja A:lta ja että hän on oppinut luottamaan A:n ammattitaitoon ja arvostelukykyyn.

Lääketieteen lisensiaatti B on kuvannut selvityksessään ensin yleisiä lääkitysperiaatteita. Selvityksen mukaan rauhoittavan lääkityksen tarkoitus on ollut lievittää ahdistuneisuutta, kiihtyneisyyttä ja aggressiivisuutta ja helpottaa potilaan tuskaista oloa sekä varmistaa potilaan oma, saattajien ja muiden lentomatkustajien turvallisuus. B on katsonut, että lääkitystä koskevissa ohjeissa on olennaista se, kenelle ne annetaan. Tässä tapauksessa ohjeet on hänen antamansa selvityksen mukaan saanut alallaan 30 vuotta toiminut pätevä sairaanhoitaja, jonka kanssa B on työskennellyt usean vuoden ajan ja jonka pätevyyttä hänellä ei ole ollut syytä epäillä.

Lääketieteen lisensiaatti B on kertonut D:n perheen tapauksen ajoittuneen hetkeen, jolloin Helsingin poliisin ulkomaalaisosasto ei ollut vielä luonut nykyistä käytäntöään terveydenhuoltohenkilöstön konsultoimiseksi karkoitustilanteissa. B on kertonut kuulleensa sairaanhoitaja A:lta heidän työpaikallaan 4.10.2002 pääosan perheen asiasta karkotuksen osalta, heidän psyykkisistä oireistaan yleensä ja F:n osalta erityisesti. Hän oli tässä vaiheessa kirjoittanut F:ää koskevan englanninkielisen hoito-ohjeen ("doctor´s statement"), jossa kerrotaan, että potilasta ollaan siirtämässä kotimaahansa ja jossa sairaanhoitaja A:ta - siinä tapauksessa, että potilas osoittaa levottomuutta, rauhattomuutta, kiihtyneisyyttä tai aggressiivisuutta - kehotetaan/neuvotaan ("is advised") antamaan tälle 1- 2 tablettia Medipam (diatsepaami) 5 mg -lääkevalmistetta 1 - 5 kertaa päivässä (maksimiannos 50 mg/24 h) ja/tai 1 ampulli Neurocil (levomepromatsiini) 25 mg/ml -lääkevalmistetta lihakseen injektoituna 1 - 5 kertaa päivässä.

Joitakin päiviä tämän jälkeen sairaanhoitaja A oli selvityksen mukaan soittanut B:lle 2 - 3 kertaa, kun perhettä oltiin kuljettamassa Helsinkiin. B on kertonut saaneensa tällöin tietää F:n voinnista ja muiden perheen jäsenten psyykkisistä oireista. Näiden tietojen mukaan D:n perheen karkotuspäätöksen toteuttamisessa oli aivan erityisiä vaikeuksia, koska kaikki perheen jäsenet olivat käyttäytyneet tavalla, joka vaikutti itsetuhoiselta. Perheen äidin ja pojan osalta B ei selvityksensä mukaan muista A:n kertomia yksityiskohtia, mutta vaikutelmaksi jäi, että myös he olivat käyttäytyneet tavalla, joka oli vähintäänkin häiritsevä ja saattoi olla heille itselleen vaarallinen.

Lääketieteen lisensiaatti B on kertonut ymmärtäneensä kaikesta tilanteen olleen kiireellinen, poikkeuksellisen vaikea ja stressaava kaikille osapuolille. Kaikissa maasta poistettavien henkilöiden lääkitsemistilanteissa hoitopäätösten perusteena on selvityksen mukaan ollut hoidollinen tarve. B on selittänyt erityisesti lapsia varten annettuja lääkemääräyksiä sillä, että sairaanhoitaja A:n kertoman pohjalta oli pelättävissä, että lapset saattaisivat aiempi käytös huomioon ottaen seurata vanhempiensa reaktioita ja joutua paniikkiin ja sen myötä saattaa itsensä vaaraan. B oli selvityksensä mukaan kertonut A:lle, ettei hänellä ole mahdollisuutta tulla tutkimaan Katajanokan säilöönottoyksikössä olleita perheen jäseniä.

Lääketieteen lisensiaatti B:n selvityksen mukaan hänen lääkitystä koskevat ohjeensa eivät ole sisältäneet määräystä mistään systemaattisesta, ennalta tai varmuuden vuoksi annettavasta lääkitsemisestä eikä niissä myöskään ole määräystä siitä, että lääkitystä tulisi antaa potilaalle vastentahtoisesti. Selvityksessä on myös huomautettu, ettei sairaanhoitaja A ottanut erikseen yhteyttä häneen pyytääkseen häneltä nimenomaista määräystä antaa lääkitys vastentahtoisesti. B on katsonut, että Katajanokan säilöönottoyksikössä lehtitietojen perusteella vallinnut tilanne ei vaikuta sellaiselta, jossa potilaille, varsinkaan lapsille, tulisi antaa vastentahtoista lääkitystä, ja hänen mielestään hänen antamansa lääkitysohje ei myöskään ole sairaanhoitajaa tähän valtuuttanut.

B:lle ei hänen selityksensä mukaan ole juolahtanut mieleen asettaa lääkityksen edellä mainittua puolta kyseenalaiseksi myöskään sen vuoksi, että hänen työnantajansa on ollut poliisi, joka tunnetusti nauttii kansalaisten ja myös hänen luottamustaan, ja sen vuoksi, että saattava sairaanhoitaja ja poliisimiehet ovat vuosia tehneet näitä matkoja. Määräysten tulkitseminen vastentahtoiseen lääkitykseen kehottavaksi tai sen sallivaksi pakkotilan ulkopuolella on selityksen mukaan loukkaus B:n ja hänen potilaidensa oikeusturvaa kohtaan. Lääkemääräyksien virheellisen tulkinnan paljastuminen vasta nyt johtuu selityksen mukaan ilmeisesti siitä, että pakkolääkitystä on annettu vain yksittäisiä kertoja ja tilanteissa, joiden on katsottu täyttävän pakkotilan tunnusmerkit.

Lääketieteen lisensiaatti B on pitänyt tärkeänä nähdä D:n perheen maasta poistamiseen liittyneet harvinaisen vaikeat ja epätodennäköisesti yhteen osuvat erityispiirteet, jotka ovat vaikuttaneet häiritsevällä tavalla niin hänen kuin muidenkin tapahtumissa mukana olleiden henkilöiden harkintaan ja päätöksentekoon. B on kertonut saaneensa tietää sairaanhoitaja A:lta muun muassa, että kaikki perheen jäsenet olivat ruumiillisesti perusterveitä ja hyväkuntoisia, minkä vuoksi hän ei katsonut kyseisessä kiireellisessä ja sekavassa tilanteessa olevan estettä määrätä heille tavanomaisia, laajalti käytössä olevia sekä hänelle ja sairaanhoitaja A:lle tuttuja rauhoittavia lääkkeitä annettavaksi tarvittaessa mahdollisessa, ilmatilassa tai välittömästi sitä ennen ilmaantuvassa pakkotilassa. Hän ei selityksensä mukaan usko, että perheen jäsenten tutkiminen olisi vaikuttanut lääkemääräysten sisältöön, jotka muissakin tapauksissa ovat olleet kategorisesti varsin samanlaisia.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on hankkinut jäljennökset F:ää ja H:ta koskevista potilasasiakirjoista Vaasan keskussairaalasta sekä jäljennökset F:ää, E:tä, H:ta ja G:tä koskevista potilasasiakirjoista Oravaisten vastaanottokeskuksesta.

Vaasan keskussairaalan F:ää koskevista potilasasiakirjoista ilmenee muun muassa, että F on ollut hoidettavana sairaalan psykiatrian yksikössä (Huutoniemen sairaalassa) 8.8. - 17.9.2002 välisen ajan akuutin stressireaktion vuoksi. Potilasasiakirjamerkintöjen mukaan hänellä oli esiintynyt joitakin kertoja aikaisemmin vaikeissa stressitilanteissa kontrollin menetystä ja itsetuhoista käytöstä. Hoito on ollut vapaaehtoisuuteen perustuvaa, eikä hoidon aikana tullut merkintöjen perusteella esille psykoottisuuteen viittaavaa.

H on Vaasan keskussairaalan potilasasiakirjatietojen mukaan käynyt sairaalan lastenpsykiatrian poliklinikalla kolme kertaa kesä-heinäkuussa 2002. Käynnit liittyivät vastaanottokeskuksessa sattuneeseen tapaukseen, jossa vastaanottokeskuksessa asunut mies oli uhannut H:ta puukolla uhaten tappaa tämän. Hänelle oli varattu viimeinen tutkimuskäyntiaika 12.8.2002, jolle hän ei kuitenkaan tullut. H:lle ei määrätty hoitoaikana lääkitystä. Potilasasiakirjamerkinnöistä ilmenee myös, että E:lle oli kirjattu univaikeuksiin kaksi kertaa 30 tabletin pakkaus Opamox 15 mg -lääkevalmistetta.

Oravaisten vastaanottokeskuksen asiakirjoihin sisältyvistä Oravaisten, Vöyrin ja Maksamaan kansaterveystyön kuntayhtymän potilasasiakirjajäljennöksistä ilmenee muun muassa, että E on ollut hoidettavana Oravaisten terveysaseman vuodeosastolla 13.8. - 19.8.2002 välisen ajan vaikean masennusjakson vuoksi, johon ei ole liittynyt psykoottisuutta. Hänelle on kotiutettaessa kirjoitettu Zoloft 50 mg -lääkemääräys.

Sairaanhoitaja A:n 14.11.2003 antaman selvityksen mukaan maasta poistettavalle henkilölle on kerran aikaisemmin annettu rauhoittavaa lääkettä hänen tahdostaan riippumatta. Kysymyksessä on selvityksen mukaan ollut helmikuussa 2001 maasta poistettu K -niminen henkilö, jolle oli annettu aggressiivisuuden perusteella ennen lentokoneeseen menoa ruiskeena rauhoittava lääkitys hänen mielipidettään kysymättä.

Asian oikeudellisessa arvioinnissa sovellettavat säännökset ja määräykset

Perustuslain 7 §:n 1 momentissa todetaan muun muassa, että jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa pykälän 3 momentin mukaan puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.

Mielenterveyslain mukaisesta potilaan tahdosta riippumatta annettavasta hoidosta säädetään lain 2 luvussa. Tällaista hoitoa voidaan antaa vain sairaalassa ja edellyttäen, että lain 8 §:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Lain 4 a luvussa säädetään potilaan perusoikeuksien rajoittamisesta tahdosta riippumattoman hoidon ja tutkimuksen aikana. Myös potilaan tahdosta riippumatta annettavassa hoidossa lähtökohtana on potilaan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Mielenterveyslain 22 b §:n 2 momentissa säädetyin edellytyksin hoitotoimenpiteitä voidaan tahdosta riippumattoman hoidon ja tutkimuksen aikana kuitenkin suorittaa myös pakkoa käyttäen. Kyseisiin pakkotoimenpiteisiin voi kuulua esimerkiksi lääkkeen antaminen injektiona potilaan tahdosta riippumatta.

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) 15 §:ssä säädetään terveydenhuollon ammattihenkilön ammattieettisistä velvollisuuksista. Pykälän 1 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön ammattitoiminnan päämääränä on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen. Terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään. Ammattitoiminnassaan terveydenhuollon ammattihenkilön tulee ottaa tasapuolisesti huomioon ammattitoiminnasta potilaalle koituva hyöty ja sen mahdolliset haitat. Saman pykälän 2 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus ottaa huomioon, mitä potilaan oikeuksista säädetään.

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 22 §:n 1 momentin mukaan laillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta. Laillistetulla lääkärillä on pykälän 2 momentin mukaan oikeus määrätä apteekista lääkkeitä lääkinnällistä tai lääketieteellistä tarkoitusta varten noudattaen, mitä siitä erikseen säädetään tai määrätään.

Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 22 §:n 3 momentissa olevan valtuutussäännöksen nojalla lääkkeiden määräämistä koskevia tarkempia määräyksiä. Kyseisten tapahtumien aikaan ovat olleet voimassa 30.11.1999 annetut määräykset (Lääkkeiden määrääminen; Sosiaali- ja terveysministeriön määräyskokoelma 1999:60). Mainittujen määräysten mukaan lääkäri saa määrätä lääkkeitä vain henkilölle, jonka lääkityksen tarpeesta hän on varmistunut omalla tutkimuksellaan tai muulla luotettavalla tavalla. Määräyksissä todetaan edelleen, että lääkemääräystä ei pidä antaa tai uusia pelkästään puhelinkontaktin perusteella, ellei lääkkeen määrääjä tunne kyseistä potilasta hyvin.

Lääkehoidosta tulee lääkkeiden määräämistä koskevien määräysten mukaan päättää yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Jos potilas kieltäytyy tietystä lääkehoidosta, häntä on hoidettava muulla lääkehoidolla tai muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Lääkkeen määrääjän tulee antaa potilaalle riittävät tiedot lääkkeen käyttötarkoituksesta ja -tavasta, haittavaikutuksista, mahdollisista yhteisvaikutuksista muiden lääkkeiden ja päihdyttävien aineiden kanssa sekä mahdollisesta vaikutuksesta suorituskykyyn.

Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut 6.8.2003 lääkkeen määräämistä koskevan asetuksen (sosiaali- ja terveysministeriön asetus lääkkeen määräämisestä 726/2003), joka on tullut voimaan 15.9.2003 ja jolla edellä mainitut määräykset on asetuksen voimaantulopäivästä lukien kumottu. Asetuksen 7 §:ssä todetaan aikaisempia määräyksiä vastaavasti, että lääkkeen määrääjä saa määrätä lääkkeitä vain henkilölle, jonka lääkityksen tarpeesta hän on varmistunut omalla tutkimuksellaan tai muulla luotettavalla tavalla. Lääkemääräyksen antaminen tai uusiminen edellyttää, että lääkkeen määrääjä on tutkinut henkilökohtaisesti potilaan edellisen vuoden aikana. Henkilökohtaista tutkimusta ei asetuksen mukaan kuitenkaan tarvita, jos lääkkeen määrääjä voi potilasasiakirjojen tai muiden tietojen perusteella luotettavasti varmistua lääkehoidon tarpeesta. Lääkehoidosta tulee asetuksen 5 §:n mukaan päättää yhteisymmärryksessä potilaan kanssa.

Potilasasiakirjojen laatimisesta ja säilyttämisestä säädetään tarkemmin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella (Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjojen laatimisesta sekä niiden ja muun hoitoon liittyvän materiaalin säilyttämisestä, 99/2001). Asetuksen 7 §:n 1 momentin mukaan potilasasiakirjoihin tulee merkitä potilaan hyvän hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen ja seurannan turvaamiseksi tarpeelliset sekä laajuudeltaan riittävät tiedot. Potilaskertomusmerkinnöistä tulee asetuksen 12 §:n perusteella käydä ilmi muun muassa, millaisia hoitoa koskevia päätöksiä hoidon kuluessa on tehty, miten hoito on toteutettu sekä taudinmäärityksen, valitun hoidon ja tehtyjen päätösten perusteet. Hoitavan lääkärin tulee asetuksen 15 §:n 1 momentin mukaan tehdä potilaskertomukseen merkinnät muun muassa potilaan taudinmäärityksen tai hoidon kannalta merkittävistä puhelinyhteyksistä ja muista vastaavista hoitoneuvotteluista.

Poliisin virkatehtävissä mahdollisesta voimakeinojen käytöstä säädetään poliisilain (493/1995) 27 §:ssä. Pykälän 1 ja 2 momentin säännökset koskevat poliisimiehen voimankäyttöoikeuksia. Pykälän 3 momentissa todetaan lisäksi, että sillä, joka poliisimiehen pyynnöstä tai tämän suostumuksella tilapäisesti avustaa poliisimiestä tilanteessa, jossa on välttämätöntä turvautua sivullisen voimakeinoapuun erittäin tärkeän ja kiireellisen poliisin virkatehtävän suorittamisessa, on oikeus poliisimiehen ohjauksessa sellaisten välttämättömien voimakeinojen käyttämiseen, joihin poliisimies toimivaltansa nojalla hänet valtuuttaa. Pykälän 4 momentissa viitataan lisäksi hätävarjelua ja pakkotilaa koskeviin rikoslain säännöksiin.

Hätävarjelutilanteesta on rikoslain 3 luvun 6 §:n perusteella kysymys silloin kun joku tekee rangaistavan teon "suojellaksensa itseään tai toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tai kohta päätä uhkaavalta oikeudettomalta hyökkäykseltä". Pakkotila puolestaan voi olla rikoslain 3 luvun 10 §:n mukaan kyseessä, jos joku tekee rangaistuksenalaisen teon "pelastaakseen itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta pakottavasta vaarasta" tilanteessa, jossa "pelastus ilman sitä olisi ollut mahdoton".

Poliisilain 41 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen on annettava poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi sellaista tarpeellista virka-apua, jonka antamiseen asianomainen viranomainen on toimivaltainen.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus voi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 33 §:n mukaan antaa terveydenhuollon ammattihenkilölle kirjallisen varoituksen, jos hän ammattitoiminnassaan on menetellyt vastoin lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä taikka syyllistynyt tehtävässään muutoin virheellisyyteen tai laiminlyöntiin eikä virheellisyys tai laiminlyönti ole sen laatuista, että häntä olisi syytettävä tuomioistuimessa. Oikeusturvakeskus voi myös, muun muassa silloin, jos terveydenhuollon ammattihenkilö laiminlyö terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 15 - 21 §:ssä säädetyn velvollisuuden, antaa hänelle mainitun lain 26 §:n perusteella tarkempia määräyksiä ja ohjeita ammattitoimintaa varten.

Asian arviointi ja johtopäätökset

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus toteaa, että saadun selvityksen mukaan F:lle määrätty, niin sanottua erityislupaa edellyttävä, Neurocil-lääkevalmiste on hankittu erikseen apteekista ja muut edellä tarkoitetut lääkkeet ovat olleet Helsingin poliisivankilaan apteekista aikaisemmin hankittuja lääkkeitä. Oikeusturvakeskuksen näkemyksen mukaan asiaan on sovellettava kaikissa tapauksissa tapahtuma-aikaan voimassa olleita lääkkeiden määräämistä koskevia sosiaali- ja terveysministeriön määräyksiä. Kuten sovellettavia säännöksiä koskevassa osassa edellä on todettu, potilaan tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja lääketieteellisestä hoidosta päättää terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 22 §:n perusteella lääkäri. Lääketieteen lisensiaatti B:n tekemiä edellä tarkoitettujen henkilöiden lääkitystä koskevia kannanottoja on sen vuoksi pidettävä luonteeltaan määräyksinä, vaikka hän itse on käyttänyt niistä lääkitysohje-nimitystä.

Lääketieteen lisensiaatti B on saadun selvityksen perusteella kirjoittanut kaikkien D:n perheen jäsenten lääkemääräykset pelkästään sairaanhoitaja A:lta suullisesti saamiensa tietojen perusteella. Lääkkeiden määräämiseen liittyvien säännösten ja määräysten perusteella lähtökohtana on, että lääkäri varmistuu potilaan lääkityksen tarpeesta itse tekemänsä tutkimuksen perusteella. Tutkimus antaa myös lääkitykseen vaikuttavaa tietoa potilaan yleisestä terveydentilasta sekä hänen muista mahdollisista sairauksistaan ja mahdollisesta muusta lääkityksestään. Erityisesti lasten kohdalla lääkkeen ja lääkeannoksen määrittelyssä on otettava huomioon myös muun muassa lapsen paino. Lääkitys on mahdollista määrätä potilasta itse tutkimatta vain, jos hänen lääkityksen tarpeestaan voidaan varmistua muulla luotettavalla tavalla.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen näkemyksen mukaan lääketieteen lisensiaatti B:llä ei ole edellä kerrotuissa D:n perhettä koskevissa tapauksissa ollut riittäviä tietoja kyseisten lääkitysten määräämiseksi, vaan ne olisivat edellyttäneet lääkärin suorittamaa asianomaisten henkilöiden henkilökohtaista tutkimista. Lääketieteen lisensiaatti B on siten menetellyt lääkkeiden määräämistä koskevien vaatimusten vastaisesti.

Potilasta tulee potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain mukaan hoitaa yhteisymmärryksessä hänen kanssaan, jollei muualla laissa oleva säännös oikeuta hoidon toteuttamiseen potilaan tahdosta riippumatta. Sama periaate on todettu myös lääkkeiden määräämistä koskevissa määräyksissä. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus toteaa, että kyseisiin tapauksiin eivät sovellu esimerkiksi mielenterveyslain tahdosta riippumatta annettavaa hoitoa koskevat säännökset, koska niitä voidaan soveltaa ainoastaan tilanteessa, jossa potilas on otettu mielenterveyslaissa säädetyn menettelyn mukaisesti tahdosta riippumatta annettavaan psykiatriseen sairaalahoitoon.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus katsoo edellä olevan perusteella, että puheena olevissa tapauksissa ei ole ollut säännösten edellyttämiä perusteita asianomaisten henkilöiden lääkitsemiseen heidän tahdostaan riippumatta. Tapauksissa on siten rikottu potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain säännöksiä potilaan hoitamisesta yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Tämä koskee oikeusturvakeskuksen näkemyksen mukaan paitsi sairaanhoitaja A:ta myös lääketieteen lisensiaatti B:tä, joka terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain perusteella on päättänyt kyseisten henkilöiden lääketieteellisestä hoidosta. Lääketieteen lisensiaatti B:n kirjoittamat lääkitysmääräykset ovat oikeusturvakeskuksen näkemyksen mukaan ymmärrettävissä niin, että määräyksissä tarkoitettu lääkitys voidaan antaa asianomaisille henkilöille myös, vaikka he eivät sitä itse haluaisi, eikä vastuuta näin tapahtuvasta lääkityksestä voida siksi kohdentaa vain sairaanhoitajaan.

Sairaanhoitaja A on selvityksessään kertonut, ettei hän tosiasiassa antanut perheen lapsille lääkettä, vaan ainoastaan pisti heitä psykologisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Tällä ei Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen näkemyksen mukaan ole asiassa olennaista merkitystä, koska pistäminen joka tapauksessa merkitsee henkilön ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumista ja toimenpiteen kohteena oleva henkilö kokee sen tässä suhteessa samalla tavalla riippumatta siitä, onko ruiskussa lääkettä vai ei.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus toteaa lisäksi, että D:n perheen lääkitykseen liittyvät potilasasiakirjamerkinnät ovat puutteelliset. Lääketieteen lisensiaatti B ei ole antamiensa lääkemääräysten lisäksi tehnyt D:n perheen jäsenten osalta potilasasiakirjoihin merkintöjä, joista ilmenisi muun muassa, mihin annetut lääkemääräykset perustuvat. Vastaavasti sairaanhoitaja A ei saadun selvityksen perusteella ole tehnyt potilasasiakirjoihin merkintöjä D:n perheen jäsenille antamistaan lääkkeistä.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on edellä kerrottujen virheellisten menettelyjen perusteella päättänyt antaa lääketieteen lisensiaatti B:lle ja sairaanhoitaja A:lle kirjallisen varoituksen. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus kiinnittää lisäksi edellä kuvattujen potilasasiakirjamerkintöjen puutteellisuuksien vuoksi lääketieteen lisensiaatti B:n ja sairaanhoitaja A:n huomiota heidän vastaisen toimintansa varalle potilasasiakirjojen säännösten mukaiseen laatimiseen.

Sovelletut oikeusohjeet:

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) 15 §:n 1 ja 2 momentti sekä 16, 22, 26 ja 33 §

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) 2 §:n 1 ja 2 kohta, 6 §:n 1 ja 4 momentti sekä 12 §:n 1 momentti

Lääkkeiden määräämistä koskevat määräykset (Sosiaali- ja terveysministeriön määräyskokoelma 1990:50)

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A

on vaatinut Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta saamansa kirjallisen varoituksen kumoamista. A katsoo hoitaneensa poikkeuksellisen vaikean työtehtävän hyvin kaikkien sillä hetkellä voimassa olleiden säännösten mukaan ja toteuttaneensa työnantajansa ja esimiehensä määräykset. Toisena vaihtoehtona olisi ollut rikosilmoitus ja virasta pidättäminen vuosiksi. A:n käsityksen mukaan lääkäri laiminlöi tehtäviään, kun tämä ei käynyt henkilökohtaisesti tapaamassa perhettä, vaikka tähän olisi ollut mahdollisuus Helsingissä. Tapauksessa täyttyvät kaikki lääkärin kirjallisessa lääkemääräyksessä mainitut tunnusmerkit, joiden perusteella A toimi.

B

on vaatinut Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen antaman kirjallisen varoituksen kumoamista. Kyseessä olevat perheen lääkemääräykset perustuivat tietoihin, jotka B oli saanut pätevältä ja kokeneelta sairaanhoitajalta, joka puolestaan oli saanut kyseisten henkilöiden terveydentilaa kuvaavia tietoja poliisiviranomaisilta ja tehnyt henkilökohtaisia havaintoja heidän fyysisestä ja psyykkisestä tilastaan. B:llä ei ollut mitään syytä epäillä tietolähteittensä luotettavuutta.

B:n mukaan hänen kirjoittamassa lääkemääräykset eivät sisällä mitään ohjetta tai kehotusta vastentahtoiseen lääkitsemiseen. Erikseen on otettava huomioon ne tilanteet, joissa lääkemääräysten sisältöä voidaan käyttää lääkitysohjeena pakkotilan vallitessa lentoturvallisuuden varmistamiseksi.

Koska maasta poistettavien saattaminen on ollut poliisin toimintaa, koska mukana on ollut kokenut sairaanhoitaja ja koska toiminta oli lääkemääräysten antamisen osalta jo olemassa olevaa käytäntöä B:n tullessa työtehtävään, ei B:n mieleen ole tullut, että toiminnan oikeellisuus tulisi asettaa kyseenalaiseksi. Nyt jälkikäteen B on saanut kuulla sairaanhoitaja A:lta, että vastentahtoista lääkitsemistä on tapahtunut näinä yksittäisinä kertoina ja että ne ovat perustuneet juuri lentoturvallisuusnäkökohtaan.

B:n toiminnasta ei ole kyseessä olevissa tapauksissa koitunut kenellekään vahinkoa.

B ei mielestään ole rikkonut määräyksiä eikä asetuksia siten kuin Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen perusteluissa väitetään. D:n perheen suhteen B:n käsitys on, että "kenttäolosuhteissa" paineen ja kiireen alla toimivien sairaanhoitajan ja poliisimiesten välillä ollut psykologinen vuorovaikutus on johtanut siihen, että lääkitystä on annettu harkitsemattomasti.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus

on antanut A:n valituksen johdosta seuraavan lausunnon:

Sairaanhoitaja A on valittanut Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen 3.12.2003 tekemästä päätöksestä, jolla oikeusturvakeskus on antanut hänelle ja lääketieteen lisensiaatti B:lle kirjallisen varoituksen. Varoituksen perusteena on ollut sairaanhoitaja A:n osalta se, että hän oli rikkonut potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) säännöksiä potilaan hoitamisesta yhteisymmärryksessä hänen kanssaan antaessaan F:lle ja E:lle sekä K:lle lääketieteen lisensiaatti B:n määräämiä lääkkeitä heidän tahdostaan riippumatta tilanteissa, joissa sille ei ollut säännösten edellyttämiä perusteita. Sairaanhoitaja A oli myös puuttunut H:n ja G:n ruumiilliseen koskemattomuuteen heidän tahdostaan riippumatta pistäessään näitä lääkeruiskulla - jossa A:n ilmoituksen mukaan ei ollut lääkettä - vaikuttaakseen heihin psykologisesti.

Sairaanhoitaja A on katsonut valituskirjelmässään, että hänelle on sälytetty asiassa kohtuuton vastuu ja että hän on joutunut perusteetta syntipukin asemaan. A on vedonnut muun muassa siihen, että hän on toteuttanut lääkärin antamia lääkemääräyksiä, joissa määriteltyjen lääkityksen antamisen edellytysten hän katsoo kyseisissä lääkkeenantotilanteissa täyttyneen. Hän oli valituskirjelmän mukaan myös toteuttanut työnantajansa ja esimiehensä määräyksiä.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus toteaa, että lääketieteen lisensiaatti B:n kirjoittamiin, D:n perheen ja K:ta koskeviin lääkemääräyksiin sisältyy paitsi määrättävien lääkkeiden ja niiden annostelun määrittely, myös mukana seuraavalle sairaanhoitajalle, toisin sanoen sairaanhoitaja A:lle tarkoitettu lääkkeenantamistilannetta koskeva määrittely. Lääkitysmääräyksen mukaan sairaanhoitaja A:ta kehotetaan/neuvotaan antamaan kyseiselle potilaalle lääkitysmääräyksen mukainen lääkeannos siinä tapauksessa, että potilas osoittaa levottomuutta, rauhattomuutta, kiihtyneisyyttä tai aggressiivisuutta matkan aikana ("In case he/she shows signs of anxiety, restlessness, agitation or aggression during the journey, the accompanying nurse is advised to give him/her medication as follows:...").

Oikeusturvakeskus toteaa, että terveydenhuollon ammattihenkilö on terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) 18 §:n 1 momentin perusteella velvollinen muun muassa perehtymään ammattitoimintaansa koskeviin säännöksiin ja määräyksiin. Oikeusturvakeskus katsoo siten, että vaikka kyseisissä lääkemääräyksissä ei ole määritelty edellä kerrottua täsmällisemmin lääkkeen antamisen edellytyksiä, eikä niihin sisälly nimenomaisia mainintoja potilaan tahdon huomioon ottamisesta lääkityksen yhteydessä, myös lääkkeiden antamisesta huolehtinut sairaanhoitaja A on vastuussa siitä, että lääkkeitä annettaessa noudatetaan potilaan oikeuksia koskevia ja muita säännöksiä.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus katsoo, ettei valituskirjelmässä ole esitetty mitään sellaista uutta selvitystä, joka antaisi aihetta muuttaa valituksenalaista päätöstä. Oikeusturvakeskus esittää edellä olevan perusteella, että valitus hylättäisiin aiheettomana.

A

ja

B

ovat antaneet vastaselityksensä.

B

on korkeimpaan hallinto-oikeuteen 27.10.2004 saapuneessa kirjelmässä peruuttanut valituksensa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Lausunnon antaminen B:n valituksessaan esittämistä vaatimuksista raukeaa.

2. Korkein hallinto-oikeus hylkää A:n valituksen.

Perustelut

1. B on tänne 27.10.2004 saapuneessa kirjoituksessa peruuttanut valituksensa. Tämän vuoksi lausunnon antaminen hänen tässä asiassa esittämistään vaatimuksista raukeaa.

2. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus voi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 33 §:n mukaan antaa terveydenhuollon ammattihenkilölle kirjallisen varoituksen, jos hän ammattitoiminnassaan on menetellyt vastoin lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä taikka syyllistynyt tehtävässään muutoin virheellisyyteen tai laiminlyöntiin eikä virheellisyys tai laiminlyönti ole sen laatuista, että häntä olisi syytettävä tuomioistuimessa.

Sairaanhoitaja A:n saaman kirjallisen varoituksen perusteena on ollut se, että hän oli rikkonut potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) säännöksiä potilaan hoitamisesta yhteisymmärryksessä hänen kanssaan antaessaan F:lle ja E:lle sekä K:lle lääketieteen lisensiaatti B:n määräämiä lääkkeitä heidän tahdostaan riippumatta tilanteissa, joissa sille ei ollut säännösten edellyttämiä perusteita. A oli myös puuttunut H:n ja G:n ruumiilliseen koskemattomuuteen heidän tahdostaan riippumatta pistäessään näitä lääkeruiskulla, jossa A:n ilmoituksen mukaan ei ollut lääkettä, vaikuttaakseen heihin psykologisesti.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ilmari Ojanen, Marita Liljeström, Niilo Jääskinen, Ilkka Pere ja Jukka Mattila. Asian esittelijä Marja Ihto.

---

[SV]

Rättsskyddscentralen för hälsovården kunde med stöd av 33 § i lagen om yrkesutbildade personer inom hälso- och sjukvården ge en skriftlig varning åt en sjukskötare, som i samband med att utlänningar avlägsnades ur landet hade givit dessa läkemedel mot deras vilja i en situation där det inte enligt lagen fanns förutsättningar för en sådan åtgärd.