Supreme Administrative Court allows sick insurance premium based on foreign pension income under Finnish law.

Eläkkeellä oleva A asui Suomessa ja oli täällä yleisesti verovelvollinen. A sai vuonna 1999 eläketuloa Suomesta ja Ruotsista. Ruotsista saatu eläketulo verotettiin verosopimuksen mukaan Ruotsissa, mutta Ruotsin eläketulo voitiin Suomessa toimitettavassa verotuksessa sisällyttää verotusperusteeseen. Samalla Suomen verosta tuli vähentää se tuloveron osa, joka jakautui Ruotsista saadulle eläketulolle.

A:lle voitiin määrätä sairausvakuutuslain 33 §:ssä säädettyä sairausvakuutusmaksua Suomessa ja Ruotsissa maksetun eläketulon perusteella, ei kuitenkaan enempää kuin mitä Suomesta etuuksista vastaavana maana maksettiin eläkettä vuodessa. Verovuosi 1999.

Tuloverolaki 9 § 1 mom. 1 kohta

Sopimus Pohjoismaiden välillä tulo- ja varallisuusveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi 18 artikla 1 kohta ja 25 artikla 3 d kohta

Laki kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta 6 §

Sairausvakuutuslaki 1, 32 ja 33 §

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 13 artikla 2 f kohta, 27 artikla ja 33 artikla 1 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Verotuksen oikaisulautakunta

on tekemillään päätöksillä hylännyt A:n Ruotsista saadun eläketulon verottamista ja sairausvakuutusmaksun määräämistä koskevat oikaisuvaatimukset.

A

on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut oikaisulautakunnan päätösten kumoamista ja liikaa vahvistettujen verojen ja maksujen poistamista. A on viitannut Neuvoston asetukseen (ETY) N:o 1408/71 ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 10.5.2001 antamaan tuomioon (Rundgren). Lisäksi A on pyytänyt, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta pyydetään asiassa ennakkoratkaisu.

Rovaniemen hallinto-oikeus

on hylännyt A:n valituksen verotuksen oikaisulautakunnan päätöksistä ja A:n pyynnön Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun hankkimisesta, koska asian ratkaiseminen ei sitä ole edellyttänyt. Päätöksen perusteluina hallinto-oikeus on lausunut:

1. Ruotsista saatujen eläketulojen verottaminen yhdessä Suomesta saatujen tulojen kanssa

2. Sairausvakuutusmaksu

Sairausvakuutuslain 1 §:n mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu sairauden varalta kyseisen lain mukaisesti. Saman lain 33 §:n 2 momentin mukaan vakuutusmaksu määrätään vakuutetulle edelliseltä vuodelta, verovuodelta, vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella.

Pohjoismaiden välillä 15.6.1992 tehdyn pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (SopS 106/1993) 6 artiklan 1 kohdan mukaan Pohjoismaassa asuva henkilö kuuluu, jollei sopimuksen muista määräyksistä muuta johdu, asuinmaan lainsäädännön piiriin.

Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan henkilö, johon jäsenvaltion lainsäädäntöä lakataan soveltamasta ilman, että toisen jäsenvaltion lainsäädäntö tulee sovellettavaksi häneen asetuksessa tarkemmin mainittujen artiklojen perusteella, kuuluu sen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, jonka alueella hän asuu, yksinomaan tämän lainsäädännön määräysten mukaisesti.

Edellä lausutun perusteella asiassa tulee lähtökohtaisesti sovellettavaksi A:n asuinmaan eli Suomen lainsäädäntö. Näin ollen A:lle on voitu sairausvakuutuslain 1 §:n mukaan määrätä sairausvakuutusmaksu hänelle vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella, johon ovat sisältyneet myös hänen Ruotsista saamansa eläketulot. Suomen sisäistä oikeutta ei kuitenkaan voida soveltaa, jos se on ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa. Harkittaessa A:n velvollisuutta suorittaa Suomen lainsäädännön mukainen sairausvakuutusmaksu on siten samanaikaisesti otettava huomioon myös asiaan sovellettavat yhteisön oikeuden säännökset.

Edellä mainitun asetuksen 27 artiklan mukaan eläkeläinen, jolla on oikeus eläkkeisiin kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, joista yhden jäsenvaltion alueella hän asuu, ja jolla on oikeus etuuksiin viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, saa yhdessä perheenjäsentensä kanssa tällaiset etuudet asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella, niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä tällaiset vähennykset laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27 artiklan mukaisesti sanotun jäsenvaltion laitoksen vastuulla.

A:lla, joka on saanut eläkettä sekä Ruotsista että Suomesta, on ollut oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin Suomessa asumisen perusteella Suomen lainsäädännön mukaan ja Suomen valtion kustannuksella edellä mainitun asetuksen 27 artiklan mukaisesti. Sen vuoksi A:lta on voitu asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan periä sairausvakuutusmaksua Suomesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat olleet 27 artiklan mukaisesti Suomen valtion laitoksen vastuulla. Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaisesti Suomella on ollut oikeus periä sairausvakuutusmaksua käyttäen maksun määräytymisen perusteena Suomesta saatujen tulojen lisäksi myös Ruotsista saatuja eläketuloja. A:lta näin perittävien maksujen määrä ei kuitenkaan saa olla suurempi kuin mitä Suomi etuuksista vastaavana maana on maksanut kunakin vuonna eläkettä.

Edellä lausutun johdosta ja koska A:lle verovuodelta 1999 maksuunpantu sairausvakuutusmaksu 2 327 markkaa on ollut pienempi kuin A:n sanottuna vuonna Suomesta saamat eläketulot, oikaisulautakunnan päätöksen muuttamiseen tältäkään osin ei ole ollut aihetta.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A

on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut,

1. ettei hänelle Ruotsista maksettuja eläkkeitä sisällytetä verotusperusteeseen pohjoismaisessa verosopimuksessa sovitun ja säädetyn vastaisesti ja

2. että Ruotsista maksetuista eläkkeistä määrätyt sairausvakuutusmaksut poistetaan.

Lisäksi A on pyytänyt, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta pyydetään ennakkoratkaisua Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen soveltamisesta asiassa. A on esittänyt vaatimuksilleen muun ohella seuraavia perusteluja:

2. Sairausvakuutusmaksua määrättäessä on Suomen sairausvakuutuslain säännösten lisäksi otettava huomioon, mitä sosiaaliturvan järjestämisestä ja sen kustantamisesta sekä eläkeläisiltä perittävistä maksuista sairauden ja äitiyden sekä vanhuuden, työkyvyttömyyden ja työttömyyden varalta on Suomea sitovasti säädetty Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 III osaston 1 luvun 5 ja 7 jaksoissa.

Asetuksen 27 artiklan osalta A on todennut, että sen mukaan eläkeläisen asuinvaltio vastaa etuuksien antamisesta ja niiden kustantamisesta, mutta jos katsotaan, että sen perusteella annetut edut korvataan asuinvaltion laitokselle, on tällä oikeus periä ne täysimääräisesti sen jäsenvaltion laitokselta, jonka puolesta Suomi on etuudet antanut ja ensivaiheessa kustantanut. Suomi on kuitenkin luopunut noiden kustannusten perimisestä Pohjoismaisella sosiaaliturvasopimuksella (SopS 106/1993).

A on myös pyytänyt oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

Suomen sisäisessä lainsäädännössä säädetään ulkomaisen Suomessa verosta vapautetun tulon huomioon ottamisesta. Kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta annetun lain (1552/1995) eli niin sanotun menetelmälain 6 §:n mukaan: "Vieraasta valtiosta saatu tulo, johon Suomi on kansainvälisessä sopimuksessa luopunut käyttämästä verotusoikeuttaan, on luonnollisen henkilön, yhtymän ja kuolinpesän veronalaista tuloa. Verovelvollisen tulosta menevistä veroista vähennetään kuitenkin osa, joka vastaa verosta vapautetun tulon osuutta tulolähteen ja tulolajin tulosta (progressioehtoinen vapautusmenetelmä)." Ennen kyseisen lain voimaan tuloa tuloverolain 135 §:n 2 momentissa säänneltiin menettelystä, jos verosopimuksessa ei ollut erikseen määräystä siitä, miten kotivaltiossa on kohdeltava vain lähdevaltiossa verotettavaa tuloa. Lainkohdan mukaan oli käytettävä sitä verokantaa, jota olisi ollut sovellettava, jos verovelvollisen verotettava tulo olisi vahvistettu ottamatta huomioon verosopimuksen määräyksiä.

Pohjoismaisen verosopimuksen (SopS 26/1997) 18 artiklan 1 kohdan mukaan eläkkeestä ja elinkorosta, joka maksetaan sopimusvaltiosta, ja suorituksesta, joka tapahtuu sopimusvaltiosta tämän valtion sosiaalilainsäädännön mukaan, toisessa sopimusvaltiossa asuvalle henkilölle, verotetaan vain ensiksi mainitussa valtiossa. Suomessa asuvan henkilön Ruotsista saamasta eläkkeestä peritään Ruotsissa veroa lopullisena lähdeverona. Tästä eläkkeestä ei Suomessa makseta tuloveroja. Pohjoismainen verosopimus antaa tulon yksinomaisen verotusoikeuden Ruotsille ja kieltää verottamisen Suomessa, mutta se otetaan sopimuksen 25 artiklan 3. d) kohdan mukaisesti huomioon Suomesta saadun tulon verotuksessa (progressioehto). Koska progressioehdon soveltamisesta on säädetty sisäisessä lainsäädännössä, sen soveltaminen ei edellytä erityistä päätöstä. Pohjoismainen verosopimus ei myöskään vaikuta sisäisen lainsäädännön soveltamiseen tältä osin.

Verohallitus

on lausunnossaan esittänyt samoja seikkoja kuin valtiovarainministeriö.

Kansaneläkelaitos

on lausunnossaan katsonut, että A:n tilanne on kuulunut kiistattomasti asetuksen (ETY) N:o 1408/71 27 artiklan soveltamisalaan. A:lla on ollut oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin asuinvaltiostaan Suomesta, koska Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan oikeus näihin etuuksiin perustuu maassa asumiseen. A on saanut kahdesta maasta eläkettä, joista toinen on ollut hänen asuinmaansa Suomi. Näin Suomi on siis sekä antanut etuudet että vastannut niiden kustannuksista. Suomella on tällöin ollut oikeus asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan myös vähentää lainsäädäntönsä mukaisesti maksamaansa eläkettä maksuilla siihen määrään saakka kuin sairausetuuksien kustannukset ovat olleet Suomen vastuulla.

Sosiaali- ja terveysministeriö

on antamassaan lausunnossa esittänyt muun muassa, että kaikki Suomessa vakinaisesti asuvat henkilöt kuuluvat sairausvakuutusjärjestelmän piiriin, jonka rahoittamiseen osallistuvat vakuutettujen lisäksi valtio ja työnantajat. Sairausvakuutusmaksut ovat veronluonteisia maksuja. Vaikka sairausvakuutusmaksua Suomessa käsitellään veronluonteisena maksuna, yhteisölainsäädännössä sitä pidetään sosiaalivakuutusmaksuna.

Neuvoston asetus (ETY) 1408/71 sisältää jäsenvaltioiden sosiaaliturvan yhteensovittamista koskevat säännöt. Vakuutusmaksujen maksuvelvollisuus määräytyy asetuksen lainvalintaa koskevien säännösten mukaan. Merkitystä ei ole sillä perivätkö jäsenvaltiot sosiaalivakuutusmaksut verotuksen yhteydessä ja rahoitetaanko sosiaaliturva sinänsä yleisistä verovaroista.

Asetuksessa ei ole nimenomaisia työntekijöitä koskevia vakuutusmaksusäännöksiä. Asetuksen pääperiaate on, että työntekijöihin sovelletaan yhden valtion lainsäädäntöä. Toimivaltainen valtio määräytyy asetuksen II osaston sovellettavaa lainsäädäntöä koskevien määräysten mukaisesti. Sosiaaliturvamaksut maksetaan toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaisesti.

Eläkkeensaajiin, jotka ovat lopettaneet työskentelyn, sovelletaan useimmissa tapauksissa asetuksen 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaista asuinvaltion lainsäädäntöä. Asetuksen II osaston määräyksillä ei kuitenkaan ole vaikutusta eläkkeen, sairaus- ja äitiysetuuksien tai perhe-etuuksien maksamiseen. Näiden etuuksien suhteen toimivaltainen valtio määräytyy asetuksen III osaston säännösten mukaan.

Eläkkeensaajien ja heidän perheenjäsentensä oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin järjestyy samojen periaatteiden mukaan kuin työntekijöiden oikeus. Asetuksessa on säädetty erikseen mikä valtio vastaa edellä mainittujen etuuksien kustannuksista. Tämä on tarpeen siitä syystä, että eläkkeensaaja saattaa saada eläkettä useammasta valtiosta yhtä aikaa. On myös mahdollista, että eläkkeensaaja asuu sellaisessa valtiossa, josta hän ei saa eläkettä. Pääperiaate on, että luontoisetuudet (esimerkiksi sairaanhoito) annetaan asuinvaltiossa ja että rahaetuudet maksetaan toimivaltaisesta valtiosta. Etuuksien kustannuksista vastaa toimivaltainen valtio. Periaate on, että maksujen perimistä koskevan oikeuden ja etuuksien

tarjoamista koskevan velvollisuuden välillä tulee olla yhteys.

Kustannuksista vastaava laitos/valtio määritellään erikseen seuraavia tilanteita varten:

1. asuinvaltiossa on oikeus etuuksiin ja

a) asuinvaltio maksaa eläkettä (27 artikla)

b) asuinvaltio ei maksa eläkettä (28 a artikla)

2. asuinvaltiossa ei ole oikeutta etuuksiin, mutta oikeus etuuksiin olisi eläkettä maksavassa maassa, jos etuudensaaja asuisi siellä (28 artikla).

Asetuksen 33 artikla sisältää eläkeläisten maksuja koskevat säännökset. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä vähennyksiä eläkkeeseen. Maksujen vähennykset eläkkeestä tehdään laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27, 28, 28 a, 29 ja 31 artiklan mukaisesti tämän jäsenvaltion laitoksen vastuulla. Vähennykset eläkkeestä voidaan tehdä vain jos niitä vastaan saadaan sairaus- ja äitiysetuuksia.

Asetuksen 33 artiklan 2 kohta koskee tilannetta, jossa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta ei saa eläkettä asuinmaassa, ja jossa oikeus sairaanhoitoon edellyttää asuinmaan maksujen tai muiden suoritusten maksamista asumisen perusteella saatavan sairaanhoidon vastineeksi. Näitä maksuja ei saa periä jos eläkkeensaajalla ei ole oikeutta eläkkeeseen asuinmaasta, vaan sairaanhoidosta vastaa jokin muu maa.

Asetuksen 27 artiklan mukaan eläkeläinen, jolla on oikeus eläkkeisiin kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, joista yhden jäsenvaltion alueella hän asuu, ja jolla on oikeus etuuksiin viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, saa yhdessä perheenjäsentensä kanssa tällaiset etuudet asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella, niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

Asetuksen 27 artikla koskee siis tilannetta, jossa eläkkeensaaja saa eläkettä ainakin kahdesta maasta, joista yksi on asuinmaa. Lisäksi edellytetään, että eläkkeensaajalla on oikeus etuuksiin asuinvaltion lainsäädännön mukaan. Tällöin asuinmaa vastaa etuuksien (esimerkiksi sairaanhoito) antamisesta ja etuuksien kustannuksista samalla tavalla kuin niissä tilanteissa, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä vain asuinmaasta.

Asetuksen 28 artikla koskee tilanteita, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta ei saa eläkettä asuinmaasta. Säännös koskee eläkkeensaajaa, joka asuu jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan hänellä ei ole oikeutta sairaus- ja äitiysetuuksiin. 28 artiklan mukaan luontoisetuudet annetaan asuinvaltiosta ja rahaetuudet yleensä toimivaltaisesta valtiosta. Sairaanhoidon kustannuksista vastaa yksi eläkettä maksavista maista, yleensä se, jossa eläkeläinen on ollut pisimpään vakuutettu. Tämän artiklan soveltaminen siis edellyttää vakuuttamista tai työskentelyä. Näin ollen 28 artiklan säännös ei tule sovellettavaksi Suomessa, koska Suomen lainsäädännön mukaan oikeus

sairaus- ja äitiysetuuksiin perustuu maassa asumiseen.

Asetuksen 28 a artikla koskee tilanteita, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta hänellä ei ole oikeutta eläkkeeseen asuinmaasta. Lisäksi artiklan soveltamisen edellytyksenä on, että eläkeläinen asuu sellaisessa jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan oikeus luontoisetuuksiin ei edellytä vakuuttamista tai työskentelyä. Näissä tapauksissa luontoisetuudet annetaan asuinvaltiossa ja sairaanhoidon kustannuksista vastaa yksi eläkettä maksavista maista, yleensä se, jossa eläkeläinen on ollut pisimpään vakuutettuna. Säännös koskee siis tilanteita, joissa eläkkeensaaja ei asu missään eläkettä maksavassa maassa ja joissa asuinvaltion lainsäädännön mukaan oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin perustuu maassa asumiseen. Tämän säännöksen nojalla voidaan Suomessa asuvalle eläkkeensaajalle annettujen luontoisetuuksien kustannukset periä eläkettä maksavalta valtiolta, jos eläkkeensaaja ei saa Suomesta eläkettä.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C-389/99 (Rundgren) lausunut muun muassa seuraavaa:

Kohta 48: "(...) asetuksen N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että kun

luontoisetuuksien kustannuksista vastaa saman asetuksen 27, 28 ja 28 a artiklan mukaan sellainen jäsenvaltion laitos, joka vastaa eläkkeen maksamisesta ja soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, tällä laitoksella on oikeus tehdä tällaiset vähennykset tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä, mikä edellyttää, että kyseistä eläkettä on todella maksettu."

Kohta 49: "(...) Asetuksen 33 artiklan 1 kohdassa annetaan ainoastaan asianomaiselle jäsenvaltion laitokselle oikeus tehdä tässä säännöksessä mainituissa tilanteissa muun muassa sairausetuuksien kattamiseksi vähennyksiä eläkkeestä, josta laitos vastaa, eli kyseisen laitoksen tosiasiallisesti maksamasta eläkkeestä."

Kohta 57: "(...) asetuksesta N:o 1408/71 ilmenevä ja kyseisen asetuksen 33 artiklassa erityisesti ilmaistu yleinen periaate, jonka mukaan eläkkeensaajalta ei voida pelkän jäsenvaltiossa asumisen perusteella periä pakollisia vakuutusmaksuja sellaisista etuuksista aiheutuvien kustannusten kattamiseksi, joista jonkin toisen jäsenvaltion laitos vastaa, on esteenä sille, että jäsenvaltion, jonka alueella eläkkeensaaja asuu, perii eläkkeensaajalta lainsäädäntönsä mukaisesti maksuja tai vastaavia suorituksia vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyysetuuksien kustantamiseksi, kun edunsaaja saa vastaavaa tarkoitusta varten etuuksia, joiden kustannuksista vastaa eläkkeiden osalta toimivaltaisen jäsenvaltion laitos."

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin vahvisti Rundgren tapauksessa antamassaan tuomiossa, ettei asuinvaltio voi periä sairausvakuutusmaksuja eläkkeensaajalta, joka saa eläkettä yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta mutta ei lainkaan asuinvaltiostaan. Rundgren tuomio siis koskee asetuksen 28 a artiklan ja 33 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

Rundgren tuomio koski tapausta, jossa Suomessa asuvalle, Ruotsista eläkettä saavalle henkilölle ei maksettu eläkettä Suomesta. Myös A asuu Suomessa. A:n tilanne eroaa kuitenkin olennaisesti Rundgren tapauksesta, sillä Ruotsista maksettavan, asetuksen 1408/71 soveltamisalaan kuuluvan eläkkeen (folkpension + pensiontillskott) lisäksi A:lle on maksettu Suomessa sekä kansan- että työeläkettä, jotka molemmat kuuluvat asetuksen soveltamisalaan. Tämän perusteella Rundgren tapausta ja sen pohjana olevia 28 a artiklaa ja 33 artiklan 2 kohtaa ei voida soveltaa nyt käsiteltävässä tapauksessa.

Selvää on, että A:n tapauksessa sovelletaan asetuksen 27 artiklaa ja 33 artiklan 1 kohtaa. A:lle maksetaan Suomessa kansan- ja työeläkettä. Suomessa asuvalla A:lla on oikeus sairausvakuutusetuuksiin asuinvaltion (Suomen) lainsäädännön mukaan. Näin ollen hän saa sairausetuudet "(...) asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan." (27 artikla). Näin ollen Suomi on toimivaltainen valtio sekä eläkkeiden maksamisen että sairausvakuutuksen suhteen.

Tämän perusteella sosiaali- ja terveysministeriö on katsonut, että Suomella on oikeus asetuksen 33 artiklan 1 kohdan perusteella vähentää Suomesta maksettavasta eläkkeestä sairauden ja äitiyden vuoksi perittävät maksut laskettuina suomalaisen lainsäädännön mukaan. Vähennykset voidaan tehdä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat asetuksen 27, 28, 28 a, 29 ja 31 artiklan mukaan Suomen laitoksen vastuulla. A:n tapauksessa nämä kustannukset ovat 27 artiklan mukaisesti kokonaan Suomen vastuulla.

Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan sanamuodon perusteella maksuja ei voida kuitenkaan periä yli sen määrän, jonka Suomi sairaanhoidosta vastaavana maana maksaa eläkettä.

Veroasiamies

on antanut vastineen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on myöntäen valitusluvan tutkinut asian.

Korkein hallinto-oikeus hylkää A:n vaatimuksen ennakkoratkaisun pyytämisestä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta, koska asian ratkaiseminen ei sitä edellytä.

1. Ruotsista saatujen eläketulojen verottaminen

Tuloverolain 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan verovuonna Suomessa asunut henkilö on yleisesti verovelvollisena velvollinen suorittamaan veroa tulon perusteella täällä ja muualta saamastaan tulosta.

Pohjoismaiden välillä tulo- ja varallisuusveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi 23.9.1996 tehdyn sopimuksen (SopS 26/1997) 18 artiklan 1 kohdan mukaan eläkkeestä, joka maksetaan sopimusvaltiosta, ja suorituksesta, joka tapahtuu sopimusvaltiosta tämän valtion sosiaalilainsäädännön mukaan, toisessa sopimusvaltiossa asuvalle henkilölle, verotetaan vain ensiksi mainitussa valtiossa. Verosopimuksen 25 artiklan 3 d kohdan mukaan, milloin Suomessa asuva henkilö saa tuloa, josta tämän sopimuksen määräysten mukaan verotetaan vain toisessa sopimusvaltiossa, Suomi voi sisällyttää tulon verotusperusteeseen, mutta sen on alennettava tulosta suoritettavaa Suomen veroa vähentämällä tästä verosta se tuloveron osa, joka jakautuu tästä toisesta valtiosta kertyneelle tulolle.

Kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta annetussa laissa (1552/1995) säädetään vieraasta valtiosta saadun tulon kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta. Lakia sovelletaan sen 1 §:n mukaan myös, kun tulon poistamisesta on määräys kansainvälisessä sopimuksessa, sikäli kuin sopimuksessa ei toisin määrätä. Mainitun lain 6 §:n mukaan, joka koskee progressioehtoista vapautusmenetelmää, vieraasta valtiosta saatu tulo, johon Suomi on kansainvälisessä sopimuksessa luopunut käyttämästä verotusoikeuttaan, on luonnollisen henkilön veronalaista tuloa. Verovelvollisen tulosta menevistä veroista vähennetään kuitenkin osa, joka vastaa verosta vapautetun tulon osuutta tulolähteen ja tulolajin tulosta.

Sen vuoksi korkein hallinto-oikeus katsoo, ettei ole tältä osin syytä muuttaa hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta.

2. Sairausvakuutusmaksu

A on siis verovuonna asunut Suomessa ja saanut eläketuloa sekä Suomesta että Ruotsista.

Sairausvakuutuslain (364/1963) 1 §:n mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu sairauden varalta tämän lain mukaisesti. Saman lain 32 §:n mukaan vakuutetun on suoritettava sairausvakuutusmaksua ja 33 §:n mukaan vakuutusmaksua määrätään vakuutetulle edelliseltä vuodelta, verovuodelta, vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella. Sairausvakuutuslain mukaan vakuutetun oikeus etuuksiin ei ole sidottu hänen suorittamiinsa vakuutusmaksuihin.

Pohjoismaiden välillä 15.6.1992 tehdyn pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (SopS 106/1993) 6 artiklan mukaan Pohjoismaassa asuvaan henkilöön sovelletaan asuinmaan lainsäädäntöä, jollei sopimuksen määräyksistä muuta johdu. Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ei sisällä erillisiä määräyksiä henkilöltä perittävistä, sopimuksen soveltamisalaan kuuluvista maksuista. Sosiaaliturvasopimuksen 23 artiklan mukaan, jollei kahden tai useamman Pohjoismaan välillä toisin sovita, maat luopuvat muun ohessa sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 36 artiklan perusteella kaikesta kustannusten korvaamisesta toisiltaan sairauden, äitiyden, työtapaturmien ja ammattitautien johdosta myönnettävien hoitoetuuksien johdosta siten kuin artiklassa tarkemmin määrätään.

Edellä mainitun asetuksen I osastossa on yleisiä säännöksiä ja II osastossa ovat sovellettavaa

lainsäädäntöä koskevat säännökset. Asetuksen II osastossa olevan 13 artiklan 1 kohdan mukaan henkilöt, joihin asetusta sovelletaan, ovat eräin poikkeuksin, josta nyt ei ole kysymys, vain yhden lainsäädännön alaisia. Asetuksen 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan henkilö, johon jäsenvaltion lainsäädäntöä lakataan soveltamasta ilman, että toisen jäsenvaltion lainsäädäntö tulee sovellettavaksi häneen asetuksessa tarkemmin määrättyjen, toisia tilanteita kuin nyt kysymyksessä olevaa tilannetta koskevien artiklojen perusteella, kuuluu sen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, jonka alueella hän asuu, yksinomaan tämän lainsäädännön määräysten mukaan.

Asetuksen III osastossa on eri etuusryhmiä koskevia erillismääräyksiä. Osaston 1 luvussa, joka sisältää sairautta ja äitiyttä koskevat säännökset, määritetään sen 2-5 jaksoissa, jotka käsittävät artiklat 19-34 b, eri eturyhmien osalta etuuksien ja maksuvelvollisuuden suhteen toimivaltainen valtio ja laitos. Jakso 7, joka käsittää artiklan 36, koskee korvauksia laitosten kesken.

Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen

maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä tällaiset vähennykset laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27, 28, 28 a, 29, 31 ja 32 artiklan mukaisesti sanotun jäsenvaltion laitoksen vastuulla. Asetuksen 33 artiklan 2 kohdan mukaan, jos 28 a artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa etuuksien saavuttaminen sairauden ja äitiyden osalta edellyttää maksuja asuinvaltion lainsäädännön mukaan, näitä maksuja ei makseta.

Asetuksen 36 artiklassa säädetään laitosten keskeisistä korvauksista ja sen 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksen tämän luvun säännösten nojalla toisen laitoksen puolesta antamat luontoisedut korvataan täysimääräisesti ja 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat sopia muista tavoista kustannusten korvaamiseksi tai luopua kaikesta korvaamisesta niiden toimivaltaan kuuluvien laitosten välillä.

Näin ollen sairasvakuutuslain ja Neuvoston asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan

sairausvakuutusmaksun määräytymisen perusteena on voitu käyttää Suomesta saatujen eläketulojen lisäksi Ruotsista saatuja eläketuloja ja A:lle määrätä sairausvakuutusmaksu Suomesta maksetusta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset 27 artiklan mukaisesti ovat Suomen laitoksen vastuulla.

Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa tältäkään osin hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta, joka siis jää pysyväksi.

Asian näin päättyessä A:lle ei tule korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ahti Rihto, Olof Olsson, Raimo Anttila, Olli Nykänen ja Heikki Kanninen. Asian esittelijä Marjo Snellman.

---

[SV]

Pensionären A bodde i Finland och var allmänt skattskyldig här. År 1999 hade A pensionsinkomster i Finland och Sverige. Pensionsinkomsten från Sverige beskattades i Sverige i enlighet med skatteavtalet, men kunde intas i beskattningsgrunden vid beskattningen i Finland. Samtidigt skulle den del av inkomstskatten som fördelades på pensionsinkomsten från Sverige dras av från skatten i Finland.

Sjukförsäkringspremie enligt 33 § sjukförsäkringslagen kunde fastställas för A på basis av pensionsinkomsten från Finland och Sverige, men inte till ett högre belopp än den årliga pensionen som betalades i Finland, som var det land som hade betalningsansvaret för förmånerna. Skatteåret 1999.