Supreme Administrative Court dismissed appeal; disability aid for car purchase is budget-dependent, not a subjective right.

Sosiaali- ja terveyslautakunta oli voinut korvata hakijalle auton hankkimisesta aiheutuneista 40 000 markan kustannuksista kunnan talousarvion mahdollistamat 5 000 markkaa, kun kysymys oli määrärahasidonnaisesta tukitoimesta eikä esiin ollut tullut, että kunta olisi rikkonut yleisen järjestämisvelvollisuutensa.

Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 3 §, 9 § 1 mom.

Asetus vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 17 §

Selostus asian aikaisemman käsittelyn vaiheista

P:n sosiaali- ja terveyslautakunta

on 28.5.1998 tekemällään päätöksellä pysyttänyt alaisensa viranhaltijan päätöksen, jolla J:n hakemus 20 000 markan suuruisen avustuksen myöntämisestä auton hankintaan oli hylätty. Lautakunnan päätöksen mukaan hakijaa ei voitu pitää sellaisena vammaisena henkilönä, joka tarvitsee autoa vamman tai sairauden vuoksi ja määrärahaa kunnan sosiaali- ja terveystoimen talousarvioon vuodelle 1998 ei ole kysymyksessä olevaan tarkoitukseen voitu varata kunnan huonon taloudellisen tilanteen takia.

Kymen lääninoikeus

on vuonna 1999 antamallaan päätöksellä kumonnut lautakunnan päätöksen ja palauttanut asian lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi, koska J. oli esittänyt lääninoikeudelle uuden lääkärinlausunnon.

P:n sosiaali- ja terveyslautakunta

on 1.7.1999 tekemällään päätöksellä päättänyt korvata J:lle yksilöllisen tarveharkinnan perusteella auton hankinnasta aiheutuvia kustannuksia. Uuden auton ja vanhan auton hankintahinnan erotus on ollut 40 000 markkaa. Lautakunta on päättänyt korvata auton hankintahinnasta 5 000 markkaa käytettävissä olevan määrärahan riittämättömyyden takia.

Asian käsittely hallinto-oikeudessa

J. on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut, että sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöstä muutetaan ja hänelle korvataan uuden auton verottoman hinnan ja vanhasta autosta saadun hinnan erotuksesta 40 000 markasta 50 prosenttia vammaispalvelulakiin perustuen.

Sosiaali- ja terveyslautakunta

on antanut lausunnon, jossa se on muun ohella viitannut aikaisemman päätöksensä perusteluihin. Lisäksi lautakunta on todennut, että P:n kunnan taloudellinen tilanne ei ole parantunut sitten vuoden 1998, joten myöskään vuoden 1999 talousarvioon ei ole voitu varata määrärahoja autojen hankintaa varten.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan käytettävissä vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 9 §:n mukaisiin korvauksiin on ollut 5 000 markkaa, joka on yksilöllisen tarveharkinnan perusteella päätetty myöntää avustukseksi J:n auton hankintaan.

J:lle

on varattu tilaisuus vastaselityksen antamiseen.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on päätöksellään hylännyt J:n valituksen.

Päätöksen perustelujen mukaan korvausta päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin suoritetaan sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee niitä vammansa tai sairautensa johdosta liikkumisessa, viestinnässä, henkilökohtaisessa suoriutumisessa kotona tai vapaa-ajan toiminnassa.

P:n sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt korvata J:lle auton hankinnasta aiheutuvia kustannuksia 5 000 markalla, mikä määräraha lautakunnalla on ollut käytettävissään vammaisuuden perusteella järjestettäviin tukitoimiin. Lautakunta on harkinnut kyseisen tukitoimen tarvetta. Koska kyseessä on kunnan määrärahoihin sidottu tukitoimi, sosiaali- ja terveyslautakunta on voinut määrärahojen rajallisuuden vuoksi hylätä J:n hakemuksen auton hankintahinnan korvaamisesta enemmälti.

Sovelletut oikeusohjeet: Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista (vammaispalvelulaki) 1 § ja 9 § 1 momentti sekä asetus vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista (vammaispalveluasetus) 17 §

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

P:n kunta ei ole ottanut huomioon lain säännöksiä. Määrärahojen varaaminen vammaispalvelulain mukaisiin yleisen järjestämisvelvollisuuden alaisiin palveluihin tulee perustua kunnassa olevaan palvelujen tarpeeseen, mikä yksilön kohdalla tarkoittaa hänen henkilökohtaista tarvettaan. Kunta ei ole esittänyt selvitystä siitä, kuinka paljon määrärahoja se on talousarvioon ylipäätään varannut, vaan on ylimalkaisesti vedonnut kunnan huonoon taloudelliseen tilanteeseen.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Ennen nykyisen valtionosuusjärjestelmän voimaan tuloa noudatettiin vanhaa sosiaali- ja

terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain (677/1982) mukaista järjestelmää. Tuohon järjestelmään kuului kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamissuunnitelma, joka oli alistettava lääninhallituksen vahvistettavaksi ja jonka mukaisina kunnat merkitsivät määrärahat talousarvioihinsa. Vahvistusmenettely antoi lääninhallituksille mahdollisuuden valvoa, että kuntien palvelujärjestelmä vastasi niille säädettyä yleistä järjestämisvelvollisuutta. Lisäksi valtionosuutta maksettiin toteutuneisiin kustannuksiin.

Valtionosuusjärjestelmän uudistaminen vuonna 1993 ei tuonut muutoksia palvelujen sisältöä tai järjestämisvelvollisuutta koskeviin lainkohtiin. Uudessa suunnittelu- ja valtionosuusjärjestelmässä valtion viranomaisella ei kuitenkaan enää ole mahdollisuutta etukäteen valvoa, että kunnan talousarvio vastaa sen lakisääteistä yleistä järjestämisvelvollisuutta.

Määrärahasidonnaisia palveluja koskevat ongelmat aktualisoituvat tilanteissa, joissa kunta ei ole varannut määrärahoja lainkaan tai niitä on varattu riittämättömästi. Näin syntyy useiden palvelujen ja tukitoimien myöntämiseen ja järjestämiseen liittyvien, säädöshierarkkisesti samantasoisten lainkohtien välille kollisio. Käytännössä tilanteet on ratkaistu priorisoimalla taloudelliset näkökohdat. Samalla muiden lainkohtien merkitys ja painoarvo on olennaisesti ohentunut.

Nyt esillä olevassa tapauksessa P:n kunta tiesi tai sen ainakin olisi pitänyt tietää, että kunnan alueella asuvalla vammaisella henkilöllä on vammaispalvelulain 9 §:n mukaisen taloudellisen tukitoimen tarve.

On selvää, ettei vammaispalvelulain tai minkään muunkaan lain mukaisen määrärahasidonnaisen palvelun tai tukitoimen saaminen voi olla vammaiselle henkilölle pelkkä ilmoitusasia. Nyt esillä olevassa tapauksessa hakijana oli kuitenkin vaikeavammainen henkilö, jonka käytössä oli vanha auto. Sosiaali- ja terveysministeriön käsityksen mukaan asia tulisi ratkaista kokonaisvaltaisesti kaikki asiaan vaikuttavat lainkohdat tasapuolisesti huomioon ottaen.

P:n sosiaali- ja terveyslautakunta

on antanut selityksen, jonka mukaan P:n kunta oli varannut määrärahoja vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin ja vammaispalveluasetuksen 17 §:n mukaisiin vammaisten taloudellisiin tukitoimiin vuonna 1997 10 000 markkaa, vuonna 1998 5 000 markkaa ja vuonna 1999 10 000 markkaa. Vammaispalvelulain voimaantulon jälkeen eli vuodesta 1988 lähtien korvausta auton hankintaan oli hakenut ainoastaan valittaja ensimmäisen kerran vuonna 1991 ja toisen kerran vuonna 1998. Kukaan muu ei siis koskaan ollut ilmoittanut P:n kunnalle tarvitsevansa autoa vammaispalvelulain nojalla. Kunnassa esiintyvää tarvetta auton hankintaan ei voida pitää vuosittaisena.

P:n kunnan varatessa määrärahoja vuosiksi 1998 ja 1999 ei valittajan oikeutta saada avustusta auton vaihtamiseen ole ollut pidettävä riidattomana ennen lääninoikeuden vuonna 1999 antamaa päätöstä. Päätöksellä ei ollut kuitenkaan ratkaistu, minkä suuruisena avustus on myönnettävä. Päätöksen jälkeenkään ei ole ollut riidatonta, että valittajalle on hänen yksilöllinen tilanteensa huomioon ottaen ollut myönnettävä anottu 20 000 markkaa auton vaihtamiseen, joten myös vuoden 1999 talousarviovaraus on ollut riittävä.

Kaikkeen vammaispalveluasetuksen 17 §:n mukaiseen tarkoitukseen oli vuodelle 1999 varattu 10 000 markkaa, minkä kunta oli katsonut riittäväksi, sillä vuonna 1997 vastaavaa määrärahaa ei oltu tarvittu ollenkaan ja vuonna 1998 määrärahaa oli tarvittu 2 058 markkaa. Vuoden 1999 talousarviota laadittaessa ei kunnassa ole vielä voinut olla tietoa tulevasta lääninoikeuden päätöksestä. Valittajan ilmoitus vuonna 1997 aikomastaan auton vaihdosta ei ole ollut kunnan määrärahavarausta tarkastellen merkityksellinen, koska valittajaa ei silloin katsottu sellaiseksi henkilöksi, jota kysymyksessä oleva määräraha koskee.

Hallinto-oikeuden päätös on pysytettävä, sillä P:n kunnalla on ollut oikeus tarveharkinnan jälkeen hylätä valittajan hakemus 5 000 markkaa ylittävältä osalta käytettävissä olevien määrärahojen riittämättömyyden takia. P:n kunta on täyttänyt yleisen järjestämisvelvoitteensa. Valittajalla ei ole subjektiivista oikeutta saada avustuksena juuri anomaansa summaa.

J. on antanut vastaselityksen, jossa hän on uudistanut vaatimuksensa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Valituslupa myönnetään. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

Vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin mukaan vammaiselle henkilölle korvataan hänen vammansa tai sairautensa edellyttämän tarpeen mukaisesti kokonaan tai osittain kustannukset, jotka hänelle aiheutuvat henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta ja muista tämän lain toteuttamiseksi tarpeellisista tukitoimista. Päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuvat kustannukset korvataan siten kuin asetuksella tarkemmin säädetään.

Vastaavan asetuksen 17 §:n 1 momentin mukaan korvausta muiden kuin lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin kuuluvien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin suoritetaan sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee niitä vammansa tai sairautensa johdosta liikkumisessa, viestinnässä, henkilökohtaisessa suoriutumisessa kotona tai vapaa-ajan toiminnassa. Asetuksen 17 §:n 2 momentin mukaan korvauksen määrä on puolet mainittujen välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta vammaiselle henkilölle aiheutuvista todellisista kustannuksista.

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan J:n sairauden johdosta hänen lonkkiaan on operoitu. Oikeaan lonkkaan on laitettu proteesi ja vasen lonkka on luudutettu. J. on saanut vammansa vuoksi autoveron palautuksen. Invalidiprosentti on arvioitu 80 prosentiksi. Marraskuussa 1997 J. on ilmoittanut P:n kunnan sosiaalijohtajalle tarpeestaan vaihtaa auto seuraavana vuonna uuteen. Samalla hän oli ilmoittanut aikomuksistaan hakea taloudellista tukea auton hankintaan vammaispalvelulain nojalla. J. on hakenut P:n sosiaali- ja terveyslautakunnalta avustusta 20 000 markkaa, joka on ollut puolet hänelle auton hankkimisesta aiheutuneista 40 000 markan kustannuksista.

Sosiaali- ja terveyslautakunta on 28.5.1998 hylännyt J:n hakemuksen, koska hakijaa ei voitu pitää sellaisena vammaisena henkilönä, joka tarvitsee autoa vamman tai sairauden vuoksi ja koska määrärahaa kysymyksessä olevaan tarkoitukseen ei ollut kunnan talousarviossa vuodelle 1998 varattu kunnan huonon taloudellisen tilanteen vuoksi. Kymen lääninoikeus on vuonna 1999 antamallaan päätöksellä kumonnut P:n sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöksen ja palauttanut asian lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi. Lautakunta on 1.7.1999 päättänyt korvata J:lle yksilöllisen tarveharkinnan perusteella auton hankinnasta aiheutuvia kustannuksia. Korvauksen suuruus on ollut 5 000 markkaa käytettävissä olevan määrärahan riittämättömyyden takia.

P:n kunta on varannut määrärahoja vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin ja

vammaispalveluasetuksen 17 §:n mukaisiin vammaisten taloudellisiin tukitoimiin vuonna 1997 10 000 markkaa, vuonna 1998 5 000 markkaa ja vuonna 1999 10 000 markkaa. Vammaispalvelulain voimaantulon jälkeen eli vuodesta 1988 lähtien korvausta auton hankintaan on hakenut ainoastaan J. Vuonna 1997 määrärahaa ei ollut käytetty ja vuonna 1998 määrärahaa on tarvittu 2 058 markkaa.

Vammaispalvelulain 3 §:ssä on säädetty kunnan yleiset vammaispalvelujen järjestämisvelvollisuudet. Mainitun säännöksen mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaiselle tarvittavat palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Vammaisella on vammaispalvelulain mukaan kuitenkin subjektiivinen oikeus vain tiettyjen laissa erikseen mainittujen palvelujen saamiseen. Näitä ovat lain 8 §:n 2 momentissa tarkoitetut kuljetuspalvelut niihin liittyvine saattajapalveluineen, tulkkipalvelut sekä palveluasuminen ja 9 §:n 2 momentissa mainitut asunnon muutostöistä sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden korvaamisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen vaikeavammaiselle henkilölle. Muiden kuin mainittujen palvelujen ja tukitoimien saamiseen vammaisella ei ole vammaispalvelulain mukaan subjektiivista oikeutta, vaan sanottuja palveluja ja tukitoimia myönnetään talousarvioon varatuissa puitteissa.

Korvauksen myöntämisessä auton hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin on kysymys

vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetusta määrärahasidonnaisesta tukitoimesta.

Määrärahasidonnaisten tukitoimien ja palvelujen myöntämisessä kunnan harkintaa sitovat yleisestä järjestämisvelvollisuudesta annetut säännökset ja niiden tulkinnassa huomioon otettavat oikeusperiaatteet. Yksilölliset päätökset tehdään ottaen huomioon etuuksien saamisen edellytykset ja myös kunnan talousarvio. Kun kysymys oli määrärahasidonnaisesta tukitoimesta eikä esiin ollut tullut, että kunta olisi rikkonut yleisen järjestämisvelvollisuutensa, sosiaali- ja terveyslautakunta oli voinut korvata J:lle auton hankkimisesta aiheutuneista 40 000 markan kustannuksista kunnan talousarvion mahdollistamat 5 000 markkaa. Näillä perusteilla hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole syytä.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Timo Silenti, Pirkko Ignatius, Pirkko Lundell, Heikki Karapuu ja Pekka Vihervuori. Asian esittelijä Marja-Liisa Judström.

---

[SV]

Social- och hälsovårdsnämnden kunde ersätta den sökandes kostnader om 40 000 mark för anskaffning av bil till ett belopp av 5 000 mark som kommunens budget medgav, då det gällde anslagsbundet ekonomiskt stöd och då det inte hade framkommit att kommunen skulle ha försummat sin allmänna skyldighet att ordna tjänster.